Fanipostia – esimerkki arjen ihanasta kohtaamisesta

On helppo paasata, mutta toiminta onkin sitten toinen juttu. Kun eilen harmittelin arjen kohtaamisen vähyyttä, päätin tänään rohjeta jakaa yhden tositarinan, joka tapahtui jo joitakin aikoja sitten. Kerron tämän siksi, että toivon voivani toimia ensin itse esimerkillisesti siinä mistä muita haluan muistuttaa. Ja jaan tämän siksi, että edelleen tuo tapahtuma hymyilyttää. Jos henkilö, jota tämä tapahtuma koskee sattuisi postaukseni näkemään, haluan vielä kerran kiittää ihan mahtavasta kohtaamisesta, joka kesti vain pienen hetken ihmisen elämässä, mutta tuntuu tuottaneen meille molemmille paljon iloa. 
Työpaikkani on iso talo ja siellä on paljon ihmisiä töissä – valtavasti sellaisia, joita en tunne lainkaan. Erään henkilön, joka ei ole minun organisaatiostani eikä suora työkaverini, kanssa olemme satunnaisesti törmänneet töissä. Pistin jo ensimmäisinä kertoina hänet nähdessäni merkille, miten mukava tapa hänellä on moikata tuntemattomiakin ja siitä on aina tullut minulle hyvä fiilis.
Eräänä päivänä satuimme törmäämään hänen postilaatikkonsa läheisyydessä töissä. Vitsaillen hän kertoi minulle siinä tulleensa katsomaan olisiko saanut fanipostia. Laatikko oli kuitenkin tyhjä ja siinä huulta heittäen harmittelimme tilannetta. Satuin siinä vain sanomaan hänelle, että ”kuule, minä voin kirjoittaa sinulle fanipostia”. Hän naurahti iloissaan ja tiemme tuossa hetkessä erkanivat.
Oli jännää, mitä minulle tapahtui tuon hetken jälkeen: Tiesin saman tien, että nyt on toimittava. Nyt on kirjoitettava ja kerrottava kiitos hänelle – olenhan fanittanut hänen mukavaa käyttäytymistään. Niinpä kirjoitin hänelle kirjeen, tämän kuvassa (muutama henkilöön liittyvä sana kirjeestä poistettuna). Tuli ihan valtavan hyvä mieli itselle. En edes tiennyt hänen nimeään, mutta onneksi sain sen selville, jotta sain kirjeen laitettua oikeaan postilaatikkoon. Ja niin oli seuraavana päivänä minun postilaatikkooni ilmestynyt pieni post-it-lappu, jolla oli hymiö kiitokseksi. Ja tuosta lähtien, aina silloin tällöin kun satumme törmäämään töissä, moikkaamme ja juttelemme hetken.
 
Tämän kerrottuani hymyilyttää taas. Miten hyvä mieli tuollaisesta pienestä asiasta tulikaan! Ja koko jutun ydin oli siinä, että toimin, kun tuli sellainen tunne. En osaa tätä paremmin selittää, mutta ehkä se ei sanoja enempää kaipaakaan.
 
Tällainen nyt vain tuli mieleeni jakaa, vaikka alunperin meinasin pitää tämän tapahtuman vain meidän välillämme – mutta ehkä juuri nämä asiat on tehty jaettavaksi.
Mainokset

Inhimillinen kohtelu on jokaisen vastuulla – millaista myötätuntoa sinä siirrät eteenpäin?

Hassua, miten samalla kun omassa elämässä tapahtuu jotain, alkaa koko maailma heijastella tuota asiaa takaisin itselle. Makaan nyt seitsemättä päivää lähes liikkumiskyvyttömänä omassa kotisängyssä. Viikko taaksepäin jouduin onnettomuuteen ja sen myötä sain myös tuntumaa parin päivän ajan sairaaloiden arkeen.

Media on viime päivinä räjäyttänyt esiin ison aiheen: potilaiden kohtelun sairaanhoitotyössä. Mielipidekirjoituksissa on kerrottu kokemuksista kaltoinkohtelusta sairaaloiden päivystyksissä ja valtakunnan päämedia on selvittänyt, että 63% ihmisistä on kielteisiä kokemuksia sairaaloiden päivystyksistä, erityisesti niiden epäystävällisestä kohtelusta. Hurjaa.

 

”TEEMME PÄIVITTÄIN VALINTOJA siinä kuinka toiseen ihmiseen suhtaudumme ja kuinka muita kohtelemme. Auttaminen on vapaaehtoinen valinta. Ehkä kovin viikinki onkin se, joka auttaa toista”, kirjoitin viikko sitten. Onnettomuuteni pisti minut miettimään auttamisen teemaa laajemmin. En tuolloin vielä osannut arvata millainen keskustelu aiheesta nousee sattumalta yhtäaikaa.

Ollaan siis selvästi ytimessä.

Mutta minusta ydin on jossain muualla kuin sairaanhoidon ongelmissa. Nyt keskustelu ihmisen myötötunnosta, toisen inhimillisestä kohtelusta ja kohtaamisesta ulkoistetaan sairaanhoitajiin. On helpompi tarkastella asiaa johonkin ulkopuoliseen ryhmään liitettynä, jolloin itse voi turvallisesti jäädä sen ulkopuolelle, päivittelemään tilannetta ulkopuolelta – enhän minä, mutta sairaanhoitajat.

Minusta kyse ei ole vain yksittäisestä ihmisryhmästä, vaan meistä kaikista! Tämä keskustelu tarjoaa nyt hyvän mahdollisuuden jokaiselle  tarkastella itseään ja omaa toimintaansa.

 

YKSIKÄÄN LAIMINLYÖNTI TAI kaltoinkohtelu terveydenhoidossa ei tieteenkään ole oikein. En väitä, etteikö myötätunnon puuttuminen olisi ongelma myös sairaanhoidossa. Mutta se on vain yksi heijaste yhteiskuntamme isommasta kuvasta. Kiire, ylityöllistyminen ja työn vaatimukset painavat meistä jokaista, mutta kyse on lopulta vain kunkin omasta valinnasta joko antaa näiden heijastua kohtaamisiin muiden ihmisten kanssa tai sitten ei. Tämä ei ole helppoa, mutta jo vain tietoiseksi tuleminen on askel asiassa eteenpäin.

Sitä aina toivoisi, että me kaikki omassa työssämme muistaisimme miksi sitä lopulta teemme: usein tehtävä on palvella jotain toista. Se joku toinen, olkoon hän asiakas tai potilas, on koko työn olemassa olon tarkoitus, palkkamme maksava pomo.

Kyse on vain ja ainoastaan jokaisen omasta valinnasta siihen miten toisen ihmiseen asennoituu olosuhteista huolimatta. Ei mistään muusta! Joskus tätä ei muista ennen kuin itse joutuu tilanteeseen, jossa ei selviä ilman apua.

Inhimillistä kohtaamista ja myötätuntoa ei voida opettaa enää sairaanhoitajakoulussa tai yliopistoissa – silloin on jo liian myöhäistä. Myötätunnon opiskelu lähtee paljon syvemmältä; kotoa, ja se on jokaisen meistä vastuulla.

Siksi tänään haluaisinkin kysyä sinulta: millaista myötätunnon ja auttamisen asennetta sinä siirrät eteenpäin? Tajuuthan, että inhimillinen kohtelu on sinunkin vastuullasi!

img_3624

Minulla on jäänyt tämä kuvien ottaminen viime päivinä aika vähille. Tuon löysin kamerani rullalta. Siinä makaan Haartmanin päivistyksessä odottamassa tietoa kohtalostani. Sain hienon sermin, jolle laittaa kuivumaan Tough Viking -kisan jäävesiuintiesteellä läpimäräksi kastuneet vaatteeni. Niin ja minä; matessani sängyssä ja kuunnellessani sivukorvalla hoitajien juttuja muistan ajatelleeni, että tässäpä mukava työyhteisö. He nauroivat, vitsailivat keskenään ja tuo ilo siirtyi myös hoidossa minuun. Oma sairaalakokemukseni päällisin puolin positiivinen. Lääkärit kenties ihan vähän olisivat ihmisläheisempiä saaneet olla. On muuten jännä, miten siinä herkässä tilassa, jossa sairaalaan menemme, kaikki pienikin tunne (tai tunteettomuus) korostuu!

Iloa sunnuntaihin täältä sängyn pohjalta!

/Äm

Millainen tarina tästä hetkestä syntyy?

12047714_10153391306374457_1457812865_n

Oi muistoja. Eilen lisäsin Instagramiini tuon kuvan. Se käveli minua päin aamulla. Tai oikeastaan minä kai kävelin sitä päin (ihan kirjaimellisesti). Kävelin mietteissäni ja meinasin törmätä erään kaupan näyteikkunaan. Ja siinä se sitten oli. Tämä osuva ajatus.

Kenties muistutus?

”Nämä hetket ovat tarinoita jonain päivänä.”

No sitten tänään. Tyhjensin vanhaa käsilaukkuani sinne jääneestä rojusta ja löysin laukun taskusta pinon vanhoja käyntikorttejani. Ja jotenkin sitten taas pysähdyin miettimään. Tuo entisen yritykseni Paraplyn slogan, ”pouring stories” (sataa tarinoita) se kai oli

12047639_10153391306249457_719734202_n

Tuo eilen kohtaamani miete, se, että nämä hetket, juuri tämä hetki, on jonain päivänä tarina, on jotenkin niin kaunis ajatus. Ajattele, että tämäkin hetki, jolla tätä kirjoitusta kenties luet, on tulevaisuudessa osa tarinaasi, jota kannat aina mukanasi, muistelet ja kerrot eteenpäin.

Millaisena tarinana kannat tätä päivää mukanasi tulevaisuudessa?

/Äm, mietteliäänä

Keittiöfilosofi maalaa lavealla pensselillä: Joka aamu, joka päivä

Olen nyt tässä päivän mittaan miettinyt onko tämä aamulla Facebookiin postaamani mietteeni liian imelä. Kun minähän periaatteessa olen näitä hölöhölöhöpöhöpö-mietelauseita vastaan. Enemmän sellainen toiminnan nainen. Carpe diem my ass – muistatko kun kirjoitin sinulle tässä blogissani ajatukseni laiturinnokassa elämäntaito-oppaiden lukemisesta?

11798155_10153240382959457_486076778_n

 

No nyt tämä kuva, jossa julistan herääväni joka aamu kuin käsillä olisi elämäni ensimmäinen päivä.

Ällöttävää.

?

Ei.

Ei se ole, totesin vihdoin.

Kaikessa siirappisuudessaan tämä ajatus on täysin totta. Joka aamu, joka päivä pyrin muistamaan tuon ajatuksen. Vaikka elämä ei joka päivä alkaisi joka päivä aivan uudelleen ja alusta – ja luojan kiitos niin ei tapahdukaan – niin monta mahdollisuutta aloittaa elämä aivan tuoreesti tarjoutuu vastaan päivittäin. Minulla tämä ajatus on kaiken sen elämänenergian, -ilon ja -uskon takana, joka minusta huokuu. Eikä se ole minulle vain ajatus piirrettynä tekstinä tuon kauniin Tornion Kukkolankoskella viime lokakuussa ottamani kuvan päälle, vaan ennen kaikkea toimintaa. Jos en antaisi elämälle mahdollisuutta alkaa tuoreena joka ainoa aamu, se ei olisi näin ihmeellistä, mielikuvituksellista ja hauskaa. Sillä sitä se todella on.

Tänäänkin on ollut minulle eräällä tavalla elämäni ensimmäinen päivä. Olen miettinyt tänään paljon tulevaa syksyä. Siihen kuuluu paljon mielenkiintoisia juttuja, uusia alkuja ja jännitystä. Palan innosta kertoa niistä sinulle; toivottavasti pian!

Mielikuvituksellisuudesta ja jokaisesta päivästä puheen ollen. Tämän viestin kohtasin kulkiessani päivällä Rakkauden Saarella

every day

En tiedä onko tuo henkilö joutunut ostamaan tuollaisen hupparin siitä syystä, että häneltä kysytään niin usein ”käytsä usein täällä” eikä hän enää jaksa vaivautua ja vastata, vaan voi nykyisin vain osoittaa sormella takinselkämystään, josta kysyjä saa suoran vastauksen. Mene ja tiedä.

Mutta minut paita sai ajattelemaan. Me kaikki olemme täällä joka päivä. Tänään, tässä ja nyt. Mahdollisuudet uusille jännittäville avauksille ja aluille elämässä ovat täällä jokainen päivä. Ja jokainen päivä voi olla kuin elämämme ensimmäinen päivä – jos sen vain antaa olla. Ja jos muistaa, että tärkeintä on olla tässä. Just nyt.

Päivän haaste. Ehkä jopa jokaisen päivän tästedes? Sinulle! Miten sinun elämäsi voisi alkaa huomenna tuoreena ja uutena? Ja kuinka voisit olla vielä paremmin tässä – joka aamu ja joka päivä?

Toiveikasta torstai-iltaa, tonttuset!

/Ämmä, joka lähti maalaamaan nyt aika lavealla pensselillä, mutta minkäs teet, kun välillä se pieni keittifilosofi vaan nostaa päätään

Sinun rauhasi minussa

levottomuus

Kävin viikonloppuna keskustelua erään tuttavani kanssa. Hän sanoi tämän mietteen. Se jäi mieleeni pyörimään.

Levottomuus ja rauha. Toistensa äärilaidat. Ilman levottomuutta ei ole rauhaa. Ilman rauhaa ei ole levottomuutta.

Sinä ja minä. Toistemme peili? Ilman sinua ei ole minua. Ilman minua ei ole sinua? Ilman minun levottomuutta ei ole sinun rauhaasi. Ilman sinun rauhaasi ei ole minun levottomuuttani?

Sinä olet minun rauhani!

Hyvää yötä, kullannuppuset!

/Äm

Raahaava rauha ja kutkuttava kipitys

Viime päivinä en ole ehtinyt pysähtyä. Soljun paikasta toiseen. Ihmiset, tapaamiset ja aiheet vaihtuvat. Viimeisten kuukausien raahaava rauha ja hidas hiljaisuus ovat vaihtuneet kutkuttavaan kipitykseen. Se ei ole oravanpyörä, vaan sellainen ihana innostus ja virkistävä vauhti, joka pitää mukanaan, eikä salli turhaa paikalle pysähtymistä tai omiin ajatuksiin jumittumista. Se on toimintaa ja liikettä.

Perspektiivi. Äärilaita. Uusi vastinpari, jota elämä tuo tarjottimella eteeni. Raahaava rauha ja hidas hiljaisuus joiden perään heti kutkuttava kipitys ja virkistävä vauhti.

Uskon edelleen, että juuri näiden perspektiivien ja elämän äärilaitojen näkeminen on suurin lahja, jonka voimme saada. Muistatko, kun joulun alla kirjoitin sinulle blogissani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää” näin:

koukutustupa

 Kaunista aamua sinulle, ystäväni!

/Ämmäsi

 

Kuva Tea-Mari Brax, teksti Äm.

Pala kerrallaan kaikki loksahtaa paikoillensa

Olen miettinyt pääni puhki siitä miten kiteyttäisin viime päivien kulun. En osaa. Mutta onneksi olen kuvannut monta ajatusta sanoiksi jo aikaisemmin; sellaisia, jotka palaavat mieleeni aika ajoin ja jotka pätevät niin moneen tilanteeseen. Ehkä niissä on siis jotain viisautta? Ehkä sinullekin? 

Se on kevätpäiväntasaus tänään! Valo alkaa voittaa, nautitaan siitä!

/Äm.

Ole vain, ja ratkaisu saapuu

20140611-103438-38078683.jpg
Eilisen malli jatkuu. Bongasin tämän ajatuksen erään ystäväni Facebook-sivulta. En ole mikään valtaisa mietelauseiden bloggaamisen fani, mutta tässä on nyt jotain, joka kolahti tähän hetkeen.

Olemista päiväänne, rakkaat blogiystäväni!

/Ämmä, antaen ratkaisujen tulla