Tämä katu kuin mistä tahansa espanjalaisesta aurinkorantakaupungista, mutta silti aivan omanlaisensa. Seuraan sen elämää ja asukkaiden menoa joka ilta asuntoni terassilta. Turvallisesti etäältä katsoen koen aivan tavalliseen elämän täällä turistien kansoittamien rantojen ulkopuolella.

On kalpea Partamies – värittömyydessään poikkeuksellinen näkymä näillä auringonpaahtamilla teillä – joka kävelee ostoksista puolityhjä kauppakassi käsissään kadun toisella puolella sijaitsevan talon raput ylös, vetää oven kiinni perässään ja avaa sen uudelleen vasta seuraavana aamuna lähteäkseen. Joka päivä tämä toistuu samaan malliin vailla mitään muutosta. Mitä löytäisin hänen kauppakassistaan jos nyt kurkistaisin, kummastelen.

On Kitaramies, joka iltaisin riisuu paidan ja istuutuu työpöytänsä ääreen, kuuntelee hetken heviä ja tapailee samalla musiikin tahtiin omalla sähkökitarallaan. Sitten avaa kannettavansa, ja avoimesta parvekkeen ovesta kuulen iloisen naurun sekä hiljentyneet hetket: koko yhteisen pitkän illan, jonka Kitaramies viettää ruudun toisella puolella elävän naisen kanssa. Missä tuo nainen nyt on ja miksi mies ei soita heviä hänelle, mietin.

On Koiramies ja vähän filippiiniläiseltä näyttävä vaimo, jotka auringonlaskussa lähtevät ulkoiluttamaan isoa koiraansa ja pian palaavat takaisin terassilleen. Sen kaiteella istuu muovinen varis kertoen, että linnut eivät ole tänne tervetulleita – mutta koirat kyllä. Ja linnuttomalla terassillaan he istuvat koko illan kovaan ääneen saksankielellä puhuen, Uno-kortteja pelaten. Kuinkahan kauan vaimolla on kestänyt oppia saksankieli, ihmettelen.

On toinen talo tällä kadunpuolen, jossa myös asuu saksalaisia, he todella ovat täällä kaikkialla. Kerran herään keskellä yötä kovaan huutoon. ”Nein, du hasst mich”, ne huutavat. No, eivät kyllä huuda, mutta koska en itse osaa enää mitään muuta lausetta saksaksi, enkä syvästä unestani juuri herättyäni saa sanoista selvää, kuvittelen jälkikäteen puuttuvan paikalle tuon lauseen, tuon ainoan, jonka osaan. Eikä sekään tarkoita, että ”sinä vihaat minua”, vaan jotain muuta, jota en sitäkään enää muista. Nukahdan kesken kaiken, kesken tuon lauseen, jolla maanitellaan takaisin yön pimeydessä karkuun lähtenyttä koiraa, enkä tiedä, löytyykö se koskaan. Onkohan kaikilla saksalaisilla täällä kaverinaan koira, pohdiskelen. Entä jos ei ole, kenen nimeä ne sitten öisin huutavat?

Ovat nuorinainen ja nuorimies, jotka asuttavat naapurin hulppeaa villaa. He kulkevat korkeista porteista eestaas ja häviävät aina talonsa turvaan. Kerran he suutelevat toisiaan pitkään ja himoiten ja huomatessaan minun häveliäisyyttään poispäin vetäytyvän katseen terassiltani, he sulkevat pian taas takanaan oven. Ja aina illan tullessa he lähtevät liikkeelle kauniisiin vaatteisiin pukeutuneena kantaen mukanaan kummallisia pussukoita, joissa on paljon papereita. Miehellä on monta erilaista autoa, joilla he eri päivinä kurvaavat matkoihinsa. Minne he ovat menossa, mietin.

PARADISO GARDEN, nimeän katumme sen lähellä siintävän hotellin nimeä mukaillen. Paradiso Garden, täydellisten tarinoiden tie, joka kirvoittaa mielikuvitukseni huimiin sfääreihin ja valtaviin kysymyksiin puuttuvista palasista. Terassillani istuen ja tätä maailmaa seuraten voin nähdä kaiken, kirjoittaa nuo ihmiset tarinoiksi.

Senkin, että eräänä iltana kaikki menee sekaisin, kun kalpea Partamies kävelee täysi kauppakassi kädessään Koiramiehen ja vähän filippiiniläiseltä näyttävän vaimon koiran kanssa heidän ovestaan sisään. Mitä nyt tapahtuu, miksi muuttumattomimmatikin kaavat aina kumoutuvat, kummastelen käännettä.

Paradiso Gardenin päästä alkaa aurinkoranta, jonka janoiset turistit täyttävät päivittäin. Kuuma kesähuuma, virtaava viini ja humala valtaavat ilman, kun kävelee vain pienen matkan kohti tämän paratiisisaaren rantaa.

On pelipaidat: Sellaisiin tiimiä tunnustaviin t-paitoihin turistit tällä ovat pukeutuneet. Niissä lukee heidän joukkueensa nimi: ”Kaljankittaajat”, ”Saksan kovimmat runkkarit”, ”Äitisi ei tiedä missä juuri nyt olet – eikä haluakaan tietää”. Du hasst mich -saksallani nämä kaikki käännökset tiimien nimistä ovat toki arvailuja, mutta paitojensa pitäjän käyttäytymistä katsomalla kykenen kääntämään kielen kovin tarkasti.

Paitoihin on leimattu keskeisin informaatio heidän minuudestaan: se, mihin joukkoon he kuuluvat, se, keitä he ihmisinä ovat. Paidat antavat heille yhteyden, ja jokainen tietää tarkalleen mitä he yksilöinä edustavat.

Turistien tiimi matkalla jonnekin.

KUMMA TUNNE: täällä paratiisisaarella en ole yksinäinen. Minulla on Paradiso Garden ja se riittää. En kaipaa näiden turistien mukaan, en kaipaa kaljankittaajien tiimipaitaa päälleni merkiksi siitä, että olen tässä.

Olen tullut tänne vetäytyäkseni yksin ja tarkoituksella. Parin viikon päästä palaan taas omaan arkeeni, ja tiedän, että tämä yksinolo on turvallista, sillä olen sen itse valinnut. Olen tullut kuuntelemaan, katsomaan ja kirjoittamaan. Minulla on täällä tehtävä, joka täyttää minut ja joka antaa merkityksen. Minulla on sellainen ihan oma paradiso garden.

Mietin merkitystä: miten tärkeää on se, että ihminen kokee itsellään olevan jotain merkityksellistä, jotain jonka vuoksi elää, jonkin joka määrittää hänen kuuluvuutensa tarpeen. Olkoonpa se sitten ihminen, tiimi tai jokin tehtävä. Tärkeintä on saada täyte tarpeelleen merkityksestä, sellaisesta kokonaisuudesta, joka antaa tunteen tarpeellisuudesta. Jotain, jonka pariin voi aina palata ja tietää, että tässä on minun suuntani.

Tämän kaiken Paradiso Garden minulle opettaa.