Paradiso Garden – merkitys täyttää kuuluvuuden tarpeen

Tämä katu kuin mistä tahansa espanjalaisesta aurinkorantakaupungista, mutta silti aivan omanlaisensa. Seuraan sen elämää ja asukkaiden menoa joka ilta asuntoni terassilta. Turvallisesti etäältä katsoen koen aivan tavalliseen elämän täällä turistien kansoittamien rantojen ulkopuolella.

On kalpea Partamies – värittömyydessään poikkeuksellinen näkymä näillä auringonpaahtamilla teillä – joka kävelee ostoksista puolityhjä kauppakassi käsissään kadun toisella puolella sijaitsevan talon raput ylös, vetää oven kiinni perässään ja avaa sen uudelleen vasta seuraavana aamuna lähteäkseen. Joka päivä tämä toistuu samaan malliin vailla mitään muutosta. Mitä löytäisin hänen kauppakassistaan jos nyt kurkistaisin, kummastelen.

On Kitaramies, joka iltaisin riisuu paidan ja istuutuu työpöytänsä ääreen, kuuntelee hetken heviä ja tapailee samalla musiikin tahtiin omalla sähkökitarallaan. Sitten avaa kannettavansa, ja avoimesta parvekkeen ovesta kuulen iloisen naurun sekä hiljentyneet hetket: koko yhteisen pitkän illan, jonka Kitaramies viettää ruudun toisella puolella elävän naisen kanssa. Missä tuo nainen nyt on ja miksi mies ei soita heviä hänelle, mietin.

On Koiramies ja vähän filippiiniläiseltä näyttävä vaimo, jotka auringonlaskussa lähtevät ulkoiluttamaan isoa koiraansa ja pian palaavat takaisin terassilleen. Sen kaiteella istuu muovinen varis kertoen, että linnut eivät ole tänne tervetulleita – mutta koirat kyllä. Ja linnuttomalla terassillaan he istuvat koko illan kovaan ääneen saksankielellä puhuen, Uno-kortteja pelaten. Kuinkahan kauan vaimolla on kestänyt oppia saksankieli, ihmettelen.

On toinen talo tällä kadunpuolen, jossa myös asuu saksalaisia, he todella ovat täällä kaikkialla. Kerran herään keskellä yötä kovaan huutoon. ”Nein, du hasst mich”, ne huutavat. No, eivät kyllä huuda, mutta koska en itse osaa enää mitään muuta lausetta saksaksi, enkä syvästä unestani juuri herättyäni saa sanoista selvää, kuvittelen jälkikäteen puuttuvan paikalle tuon lauseen, tuon ainoan, jonka osaan. Eikä sekään tarkoita, että ”sinä vihaat minua”, vaan jotain muuta, jota en sitäkään enää muista. Nukahdan kesken kaiken, kesken tuon lauseen, jolla maanitellaan takaisin yön pimeydessä karkuun lähtenyttä koiraa, enkä tiedä, löytyykö se koskaan. Onkohan kaikilla saksalaisilla täällä kaverinaan koira, pohdiskelen. Entä jos ei ole, kenen nimeä ne sitten öisin huutavat?

Ovat nuorinainen ja nuorimies, jotka asuttavat naapurin hulppeaa villaa. He kulkevat korkeista porteista eestaas ja häviävät aina talonsa turvaan. Kerran he suutelevat toisiaan pitkään ja himoiten ja huomatessaan minun häveliäisyyttään poispäin vetäytyvän katseen terassiltani, he sulkevat pian taas takanaan oven. Ja aina illan tullessa he lähtevät liikkeelle kauniisiin vaatteisiin pukeutuneena kantaen mukanaan kummallisia pussukoita, joissa on paljon papereita. Miehellä on monta erilaista autoa, joilla he eri päivinä kurvaavat matkoihinsa. Minne he ovat menossa, mietin.

 

PARADISO GARDEN, nimeän katumme sen lähellä siintävän hotellin nimeä mukaillen. Paradiso Garden, täydellisten tarinoiden tie, joka kirvoittaa mielikuvitukseni huimiin sfääreihin ja valtaviin kysymyksiin puuttuvista palasista. Terassillani istuen ja tätä maailmaa seuraten voin nähdä kaiken, kirjoittaa nuo ihmiset tarinoiksi.

Senkin, että eräänä iltana kaikki menee sekaisin, kun kalpea Partamies kävelee täysi kauppakassi kädessään Koiramiehen ja vähän filippiiniläiseltä näyttävän vaimon koiran kanssa heidän ovestaan sisään. Mitä nyt tapahtuu, miksi muuttumattomimmatikin kaavat aina kumoutuvat, kummastelen käännettä.

Paradiso Gardenin päästä alkaa aurinkoranta, jonka janoiset turistit täyttävät päivittäin. Kuuma kesähuuma, virtaava viini ja humala valtaavat ilman, kun kävelee vain pienen matkan kohti tämän paratiisisaaren rantaa.

On pelipaidat: Sellaisiin tiimiä tunnustaviin t-paitoihin turistit tällä ovat pukeutuneet. Niissä lukee heidän joukkueensa nimi: ”Kaljankittaajat”, ”Saksan kovimmat runkkarit”, ”Äitisi ei tiedä missä juuri nyt olet – eikä haluakaan tietää”. Du hasst mich -saksallani nämä kaikki käännökset tiimien nimistä ovat toki arvailuja, mutta paitojensa pitäjän käyttäytymistä katsomalla kykenen kääntämään kielen kovin tarkasti.

Paitoihin on leimattu keskeisin informaatio heidän minuudestaan: se, mihin joukkoon he kuuluvat, se, keitä he ihmisinä ovat. Paidat antavat heille yhteyden, ja jokainen tietää tarkalleen mitä he yksilöinä edustavat.

Turistien tiimi matkalla jonnekin.

 

KUMMA TUNNE: täällä paratiisisaarella en ole yksinäinen. Minulla on Paradiso Garden ja se riittää. En kaipaa näiden turistien mukaan, en kaipaa kaljankittaajien tiimipaitaa päälleni merkiksi siitä, että olen tässä.

Olen tullut tänne vetäytyäkseni yksin ja tarkoituksella. Parin viikon päästä palaan taas omaan arkeeni, ja tiedän, että tämä yksinolo on turvallista, sillä olen sen itse valinnut. Olen tullut kuuntelemaan, katsomaan ja kirjoittamaan. Minulla on täällä tehtävä, joka täyttää minut ja joka antaa merkityksen. Minulla on sellainen ihan oma paradiso garden.

Mietin merkitystä: miten tärkeää on se, että ihminen kokee itsellään olevan jotain merkityksellistä, jotain jonka vuoksi elää, jonkin joka määrittää hänen kuuluvuutensa tarpeen. Olkoonpa se sitten ihminen, tiimi tai jokin tehtävä. Tärkeintä on saada täyte tarpeelleen merkityksestä, sellaisesta kokonaisuudesta, joka antaa tunteen tarpeellisuudesta. Jotain, jonka pariin voi aina palata ja tietää, että tässä on minun suuntani.

Tämän kaiken Paradiso Garden minulle opettaa.

Mainokset

Kun pysähtyy katsomaan hetkeä – pieni ystävänpäivätarina

Maanantai-ilta Helsingin keskustassa. On jo myöhä, ja minä vaihdan bussia matkalla kotiin kiireistäni. 20 minuttia seuraavaan, kiroilen. Harmittaa, sillä odotus palelevan pääkaupungin keskeisellä kadulla on kamalaa. Kylmä puhuri pyörii pitkin talojen varjoon syntyvää tuuliputkea ja pitkä päivä väsyttää. Miksi myöhästyin kaksi minuuttia edellisestä!

Siististi pukeutunut nainen paasaa puhelimeen vieressäni. Horjahtelee. Onko hän humalassa? Maanantaina! Vatvoo kovaan ääneen juuri päättynyttä suhdettaan ja raapii pipoaan kummallisen kiivaasti. Katson naiseen ja hymähdän hyväksyvästi hänen maanantaihumalalleen; joskus se kai parantaa.

Ajatus keskeytyy, kun rähjäinen laitapuolen kulkija laahustaa ohitseni. Jään seuraamaan katsellaani hänen kulkuaan. Mies nappaaa maahan pudonneen tupakantumpin, sytyttää sen tuleen ja vetää savun syvälle keuhkoon. Yskäisen ällötyksestä, näky mene luihin ja ytimiin. Hetki puistattaa kehoa.

Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä, ajattelen.

Mies kulkee katseeni tavoittamattomiin, mutta minä näen jo naiset: Tien toisella puolella, keskellä kävelytietä, illan myöhäisten kulkijoiden ja laiskan liikenteen ohi lipuessa he pitävät toisistaan kiinni tiukkaan. Reput selässä he halaavat, toisella on oranssi, toisella sininen. Ote on hieman jäykkä, mutta merkillisen merkityksellinen. Mitä on tapahtunut?

Tunnen itseni tirkistelijäksi. On siirettävä katse pois vain vilkaistakseen heti uudelleen. Halaus ei lopu. Se kestää minuutteja, enkä minäkään voi enää siitä irrota. Täältä turvallisen etäisyyden takaa, heidän huomaamattomissaan, minä katson tätä hetkeä.

Sinireppuinen kuiskii jotain toisen korvaan. Rohkaisun sanojako? Jotain ikävääkö? Yhtäkkiä, kuin kevyestä yhteisestä päätöksestä, hän ryhtyy suutelemaan oranssireppuista. Tunnen häveliäisyyden nousevan harteille. Pitäisikö minun nyt kääntää pää pois ja antaa heille yksityisyys, ajattelen hämmentyneenä.  Mutta he eivät näe maailmaa ympärillään – he tuntevat vain toisensa. Ja kadun toiselta laidalta, minäkin tunnen heidät.

Naiset suutelevat pitkään päästämättä irti. Lopulta oranssireppuinen irrottaa kätensä, nostaa suutelijansa kevyesti ilmaan ja kiljahtaa onnesta. ”JESSSS!!”, he huutavat yhdessä, ja tie, joka aiemmin oli ollut viimainen tuuliputki, täyttyy nyt hienoisesti hämmennyksen sekaisesta, mutta vapautuneesta lämmöstä. Jotain merkittävää on tapahtunut, ja naiset haluavat huutaa sen maailmalle.

He suutelevat uudelleen. Huomaan bussipysäkille kerääntyneen joukon ihmisiä. Onko kukaan muu heistä huomannut tätä hetkeä?

Silmäkulmassani näen bussini lähestyvän. Ei, ei nyt, haluan tuntea tämän kaiken, ajattelen. Mutta samalla, kun auto saapuu laituriin, naiset tarttuvat toisiaan kädestä, ja lähtevät kulkemaan yhdessä pois. Kevyesti he kulkevat kadunkulman taa ja minä astun busiin. Näkymä ei hellitä mielestäni. Olo on hieman hämmentynyt, mutta merkillisen merkityksellinen.

Tiedätkö, minä luulen, että pääsin todistamaan näiden kahden naisen ensisuudelman julkisella paikalla. Arvelen nähneeni hetken, jossa jokin pelko poistui. Ja olen aika varma, että he toivoivatkin jonkun myöhästyvän bussista, pysähtyvän katsomaan ja kokevan heidän hetkensä – painamaan sille todisteensa. En voi tietää, mutta jos sinä olisit ollut vierelläni, luulen, että olisit tuntenut saman.

* * *

Tämän hetken minä vain halusin näin ystävänpäivänä kanssasi jakaa. Jostain syystä. En edes tiedä miksi, mutta kenties se ei vaadi selityksiä tai alleviivauksia. Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä.

 

Kiitos sinulle, rakas blogiystäväni, että olet ja saan jakaa kanssasi näitä merkillisen merkityksellisiä hetkiä!

/Ämmäsi