Tämän laulun myötä: Hyvää vuoden viimeistä päivää, ystävät! Toivottavasti jokin lukuisista ”lauluistani”, ajatuksistani ja sanoistani, on koskettanut ja saanut sinutkin pysähtymään tänä vuonna – kuten tuossa laulussakin sanotaan, ei minulla juuri muuta ole antaa.
Kiitos, että olette!
❤ Äm
Kuinkas sinulla lomaltapaluu arkeen on sujunut? Joillakin se on vähän rakempaa kuin muilla, kuten nyt omalla kollegallani… Sai näet tänään kuulla, että olen tappanut hänen rakkaan kukkansa.
Hän (myös hortonomina tunnettu!) pirskale jätti lomalle lähtiessään kukkansa vastuulleni, ja tiesihän sen, miten tässä epäkätevän emännän otteilla käy. Nyt on sitten radion kuulijoiden kanssa mietitty, että kuinka kertoa toiselle, että on turmellut tämän omaisuutta.
Ni, parempaa en nyt keksiny. Mitä olet mieltä?
Videolla näet myös kollegan reaktiot tänä aamuna, ensimmäisenä työpäivänään, radion suorassa lähetyksessä asiasta ja tämän biisin.
Kas tässä: Kollegat (eli vapise, Profeetat) ja Kollegiaalista Anteeksiantoa. DJ Juhani Forsman:
On ihan sanoinkuvaamattoman upeaa voida tehdä töitä ympäristössä, jossa luovaa hulluttani ja ”artistiuittani” tuetaan. On valtavan tärkeää voida työskennellä työyhteisössä, jossa, vaikka kiire välillä painaa, ollaan rautaisia ammattilaisia ja jossa niin johto kuin kollegat tukevat sekä kannustavat toisiaan heittäytyeen kaikenlaiseen.
Pilkettä maanantai-illan silmäkulmaan, ystävät!
/Räp-Ämmänne
Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.
Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!
Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!
Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.
KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.
Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀
En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.
Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.
EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.
Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.
Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.
On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.
Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.
OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.
Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.
Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.
Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.
Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.
Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.
TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.
Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.
Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.
Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.
TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:
Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.
Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.
Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.
Taisin jo pari päivää sitten mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että voin työskennellä paikassa, joka antaa kaiken luottonsa minulle ja tämän hullun luovuuden kukkani loistaa.
No, tässä on oiva osoitus siitä. Laulu, jonka tein. Enkä saanut sen seurauksena potkuja 😀
Tiedätkö Kalevauvan, joka tekee humoristisia kappaleita netin Vauva.fi-keskusteluryhmästä? Me Radio Suomen Kuopion aamuissa päätimme näyttää, että löytyy niitä aiheita lauluun myös ihanista paikallisista kaupunkien Facebook-ryhmistä. ”Vapaakasvatus on saatanan keksintö” – tässä tribuuttimme Kalevauvalle ja Kuopion Puskaradiolle!
Pilkettä silmäkulmaan ja ihanaa joulukuun ensimmäistä!
/Äm
Oletko sinä tehnyt viime aikoina jotain pitkästä aikaa? Millaisia ajatuksia ja tunteita paluu rakkaan jutun pariin herätti?
Tiesitkö, että minä soitin selloa toistakymmentä vuotta? Olin vain kuusivuotias, kun aloitin soittoharrastuksen, ja lopettaessani yli parikymmpinen. Sello jäi, sillä siitä ei ollut minulle ammatiksi, ja muut kiireet iskivät yliopistoaikoina.
Mutta nyt, vuosien jälkeen, näin unessa soittavani selloa. Ja koska uni jäi hereillä ollessanikin vaivaamaan, oli pakko kokeilla miltä tuntuisi soittaa taas n. 15 vuoden tauon jälkeen.
Kokemus oli aika huima. Se herätti monenlaisia tunteita, ja tietysti se on jaettava kanssasi. Tällä videolla minä – ihan oikeasti – soitan ensi sävelet yli vuosikymmeneen sellolla. Nyt kun soitin taas, tuntuu tavallaan hassulta, että olen ennen elänyt niin tiiviisti tuon kapistuksen kanssa. Suorastaan vähän hävettää, etten ole soittanut pitkiin aikoihin, vaikka sello oli minulle vuosikausia niin tärkeä asia. Soitin sitä päivittäin, kävin soittotunneilla, soitin orkestereissa ja muissa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta niin se aika vain kuluu, ja moni kerran niin tärkeä ja arkipäiväinen asia saattaa jäädä pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sinäkin tiedät tunteen?
Minkä jutun pariin sinä voisit palata vuosien jälkeen? Otathan näistä sanoistani vaarin!
/Äm, suunnaten suloisin sävelin kohti ensi viikkoa
Se saattaa kuulkaa olla niin, että tulevina viikkoina ei juuri muita kuvia blogissa nähdäkään kuin näitä: Minä edestä ja takaa ja ylösalasin ja miten päin tahansa tässä viime lauantain juhlalookissa.
Ni, WAU! Tämä upea jumpsuit Vejitsiltä ja Pihkan sointu -korvakorut Nudgelta. Kuva: Antti Nyman
Käsittämätöntä, kuinka stylisti pystyy näkemään ihmisen. Emilia löysi täydellisen matchin vartalolleni, persoonalleni ja illan juontotehtävään. Pukukoodina näissä juhlissa oli ”Black&white with a splash of pink”.
Enkä välitä, vaikka kyllästyisit kuviini tai pitäisit itserakkaana, sillä sen voin sanoa, että ihan jokainen, joka on melkein viisi kuukautta maannut räjähtäneenä (esimerkiksi tästä voit kurkistaa mistä lähdettiin liikkeelle), liikuntakyvyttömänä sekä todella kipeänä sängyssä, haluaa hehkuttaa sitä hetkeä, jolloin pääsee ensimmäistä kertaa laittautumaan kauniiksi ja hehkumaan loistoaan ihmisten pariin. Ja saa nauttia jokaisesta sekunnista tätä kokemusta.
Oikeastaan, kuka tahansa saisi kokea tämän ja olla itsestään ylpeä!
Lauantaina sain suuren kunnian juontaa ja hostata rakkaan ystäväni maailmanluokan syntymäpäiväjuhlat Helsingissä Sound Engine -tapahtumatuotannon hallissa. Puitteet olivat viimeistä piirtoa myöten täydelliset mahtavine tapahtumayhteisyökumppaneineen – ja yllätysvieraita tarjosimme vieraille australialaisesta kabaret-tähdestä Reuben Kayesta lähtien.
Ja pääsinhän minäkin antamaan parastani ihan rokkitähtenä avausnumerossani, joka tapahtui tietysti laulaen…
Jotta juhlaväki saadaan viritettyä oikeaan tunnelmaan, on juhlan alkusäveliin satsattava kunnolla. Siksi minä lauloin, yllätyksenä myös juhlien sankarille, Pinkin Raise Your Glass -kappaleen ja juhla polkaistiin käyntiin oikealla energialla. Kun minut tilaa juontajaksi, on mahdollista saada jos jonkinlaisia yllätyksiä. Kuva: Antti Nyman
Esitys päättyi tietysti asianmukaisin maljan kohotuksin. Kuvassa syntymäpäiväsankari kohottelee ilmaan sormiaan. Kuva: Antti Nyman
Juhlan visuaalinen ilme, tekniikka, valot – koko kokonaisuus – oli täysi kymppi. Tällaista saa, kun pyytää huippuammattilaiset asialle. Tapahtuman tuotannosta vastasi ystäväni Erkki ”Eki” Castrenin Sound Engine, ja yhtä lailla kun suosittelen minun kauneustiimiäni teille, myös Sound Enginen palveluihin kehotan teidän tarttuvan. Hyvin järjestetty tapahtuma on kauaskantoinen muisto; uskon, että niin satapäinen yleisömme ja itse syntymäpäiväsankari kantavat tätä muistoa mukanaan pitkään. Kuva: Antti Nyman
Sitä muuten todella saa, mitä tilaa; minähän jo joitakin viikkoja sitten esitin vammaisvuoteellani ainoaksi toiveekseni sen, että joku ammattilainen stylaisi minut ja tekisi minusta taas kauniin ja sädehtivän. Niin, kävelipä melkein heti ihana Emilia Kimari Tyylitoimistosta, joka pelasti lauantaisen juhlakeikkani ja etsi minulle oikeat vaattet sekä asustuksen. Upean rockhenkisen kampauksen minulle teki aka Luovan Leena Ek.
Ei tarvitse olla edes jalkavammainen ansaitakseen ammattilaisen apua erilaisissa pukeutumistarpeissaan. En olisi ikinä löytänyt tällaista, vartalolleni ja persoonalleni sekä tämän hetken erityisrajoitteeni liikkumisessa huomioivaa kokonaisuutta saati jaksanut lähteä sellaista metsästämään. Eikä tarpeen tarvitse edes olla juhlatilaisuus, vaan ammattilaisen voi vaikka ottaa mukanaan shoppaamaan arki- ja työvaatteita. Emilia tarjoaa jopa Skype-konsultaatiota, jotta avun saamiminen olisi mahdollisimman helppoa ja vaivatonta. Lämpimästi suosittelen kokeilemaan!
Kuntoni huomioitiin kengissä. Tallasin koko illan (ILMAN KYYNÄRSAUVOJA!!!) näillä Minna Parinkan puputossuilla, jotta varmistettiin turvallinen ja mahdollisimman mukava kävely. Kengät: Spalt Pr, kuva oma
Minun hehkuni, joka on ollut kuukausia kadoksissa polvivamman nujertamana, palasi takaisin lauantaina. Sen lisäksi, että näytin upealta, sain loistaa työtehtävässä, joka tuo minulle eniten iloa ja täytyymyksen tunnetta – ja tehdä kaiken vielä rakkaalle ystävälleni hänen tärkeänä päivänään.
Olen kovin kiitollinen, että rakas ystäväni Elina tarjosi minulle tämän upean mahdollisuuden huippujuhlissaan. Eipä uskoisi, että tämä nainen täytti juuri 40-vuotta! Kuva: Antti Nyman
Kuvat puhukoon puolestaan, sillä en osaa sanoin kuvailla, kuinka voimaannuttavaa on se, että tällaisen ankean ajan jälkeen saa kokea olevansa kaunis ja kuulla siitä vielä ylistävää palautetta. Onnistuin työssänikin täydellisesti, ja se antoi paljon varmuutta siihen, että olen kohta valmis taas täyspainoisesti hommiin. Vaikka syksyllä erilaiset työkeikkani kaatuivat vammautumisen johdosta, sain uskoa siihen, että ehkä en ole täysin pudonnut pelistä pois ja minulle löytyy vielä paljon mahdollisuuksia tehdä rakastamaani työtä.
Sillä jos jotain kuluneet kuukaudet ja iso vamma ovat horjuttaneet, niin uskoani ja varmuuttani selviytymiseen niin fyysisesti kuin taloudellisesti. Siksi tuntuu, että todella olen rehellisesti ansainnut kaiken tämän onnistumisen ja upeuden – ja jokainen, niin nainen kuin mies, on tällaisen tuntemuksen arvoinen.
Sen lisäksi, että sain olla vihdoin ulkoisesti upeimmillani ja sain valtavaa tyydytystä ammatillisesti, juhla oli jo itsessään hyvin tärkeä mielen kohottaja. En edes muista, milloin olisin viimeksi ollut näin upeissa juhlissa. Ihmisten ilmoillakaan ei viime kuukausina ole tullut oltua, ja vaikka pitkään yksin aikaa viettäneenä valtava tohina ja ihmiset ympärillä saivat välillä pään pyörälle, plussan puolella ollaan – ihmisten ilo ja energia on parantavinta maailmassa. Erityisesti silloin, kun itse pääsee varmistamaan ja vastaamaan siitä, että yleisöllä on hyvä olla.
Olisipa hienoa jos meistä jokainen pääsisi tasaisin väliajoin kokemaan kaikkia aisteja hivelevän juhlakokemuksen; nauttimaan ja nauramaan sydämensä kyllyydestä!
Osa vieraista saapui paikalle Jaguarien ja Range Rovereitten kyydissä yhteistyössä Inchapen kanssa. Kuva: Antti Nyman
Baarissa loistivat VIP Bartendersin pojat. Kuva: Antti Nyman
Maailman parhaat Napue GIN -drinkit olivat tarjolla juhlavieraille. Kuva: Antti Nyman
Maistuvasta tarjoilusta vastasi vuoden 2016 parhaaksi catering -yritykseksi valittu Willi Tomaatti. Kuva: Antti Nyman
Lavalla nähtiin mentalisti Jose Ahonen. Kuva: Antti Nyman
Austalialainen kabaret-tähti Reuben Kaye. Kuva: Antti Nyman
Ja minun poikaystäväni… eiku, käsilläseisonta-akrobaatti Sammy Dinneen Lontoosta. Kuva: Antti Nyman
Se on kuulkaa nyt sillä tavoin, ystäväni, että tehtäköön tästä juhlasta, työkeikasta ja koko viime viikon onnistumisistani työareenoilla jonkin sortinen henkinen rajapyykki.
Kuva: Antti Nyman
Vaikka juuri nyt olo onkin valtavasta väsymyksestä (vaikka jalka kestikin, on kunto vielä heikko) vähän enemmän yllä näkyvän, tapahtuman tupakkateltan osuvan sisustuksen kaltainen, nyt alkaa tällä tytöllä uusi nousu kohti kukoistusta. Lauantain fiiliksestä en ihan hevillä ole valmis päästämään irti.
Kuten esittämässäni Pinkin kappaleessa sanotaan ”Can’t stop, comin’in hot, I should be locked up right on the spot. It’s so on right now!”
Sillä se on!
Tässä minä olen parhaimmillani. Ja jos jotain tänään voin toivoa, tuovat tulevat kuukaudet lisää rakkaita työmahdollisuuksia minulle – tässä tulen tarvitsemaan myös teidän apuanne. Lauantaina tuli todettua, että tämäkin leikattu koipi kesti jo jopa 10 tuntia, joten olen valmis: eikun tilaamaan vaan minua töihin erilaisiin tilaisuuksiin! Mä olen ihan hirveän hyvä, kysy vaikka tämän juhlan vierailta. Kuva: Antti Nyman
/uudelleensyntynyt Ämmänne
Tänään oli tasan kaksi vaihtoehtoa; joko jatkaa viimeaikaisella blogini sisältölinjalla kertomalla taas kerran, ja etten voi ymmärtää miten pitkään toipuminen kestää ja miten pikkuruinen pulma polven kanssa voi väsyttää koko kehon tällä tavoin. Tai sitten vaihtoehtona olisi kurkistaa ajassa taaksepäin blogissani, ja muistella mitä elämässäni on tapahtunut tähän aikaan eri vuosina.
Päädyin jäkimmäiseen, sillä en enää itsekään jaksa kertoa polvestani tai tai napsia kuvaia jaloistani. Se kannatti; aika jännä elämän virta ja joukkoita voimakkaita ajatuksia löytyi tasan vuosi, kaksi vuotta ja kolme vuotta taaksepäin…
Tammikuun 12. vuonna 2014. Huh niitä muistoja. Olin aloittanut taas bloggaamaan tauon jälkeen. Niin, se oli se vuosi, jolloin koko elämäni kaatui ja muutin rytinällä takaisin Ruotsista Suomeen. 12. tammikuuta olin palannut taas tauon jälkeen blogini pariin ja kerroin, kuinka kuuntelin Britney Spearsin Stronger -biisiä repeatilla rakentaen pienistä sirpaleista uutta elämääni uudessa pienessä yksiössäni.
”Istun uudessa kodissani ja katson ikkunasta sunnuntai-iltapäivän laiskanvilkasta kaupunkimaisemaa. Helsinkiä. Lumista Helsinkiä. Kotiani. Se tuli kuin taivaan lahjana. Rytinällä ja vauhdilla; ilman että oikein ehdin edes tajuta. Vähän kuten kaikki asiat viime aikoina. Tapahtuvat rytinällä ja ripeästi, mutta tarkoituksella – tehden joka päiva vahvmmaksi kuin eilen. Nopeasti ja tarkoituksella, vaikka sitä tarkoitusta ei itse vielä ymmärtäisi ja nopeutta ei aina tuntuisi kestävän – tehden vahvemmaksi, vaikka heikkoina hetkinä ei uskoisi omaan voimaansa. Pala kerrallaan asiat asettuvat paikoilleen.”
Näin minä tuolloin kirjoitin.
* * *
Tammikuun 11. vuonna 2015 (silloin ei ollut tekstiä 12. päivänä), kirjoitin ”SOS, Stø”. Elämä oli heittänyt minut norjalaiseen kalastajakylään kalastajan apulaiseksi.
”Tänään on jääkylmä ja minä seison nyt varastokuntosalillamme päälläni toppatakki ja kaikki lämpimimmät vaatteet, jotka saatoin löytää. Täällä on nykyään nettiyhteyteni. Kun seisoo yhdessä paikassa liikkumatta kiinni seinässä, pääsee kännykällä toimivaan verkkoon. Jos se nyt sattuu toimimaan. Jos tuulee paljon, yhteys häviää. Nyt sormeni jäätyvät, enkä voi kunnolla kirjoittaa. Jännää: vaikka on sisällä, on kylmempi kuin ulkona”, kirjoitin ja allekirjoitin tekstini näin:
/Ämmä, jolla suhteutettuna kaiken mahdottuuteen on kuitenkin aikaa hauskaa juuri nyt. Näkymä täällä jääkylmässä varastossa on jokseenkin hupaisa. Eihän tälle muuta voi kun nauraa. Ja sitä paitsi: sain tänään suomalaisia ristikkolehtiä! Ja sähkötkin toimii! Jee! Elämän pienet asiat ja sillai!
* * *
Ja sitten tammikuun 11. vuonna 2016 (tänä päivänä, tasan vuosi sitten istuin lentokoneessa, enkä voinut kirjoittaa): olin juuri jätttämässä jäähyväisiä Las Vegasille. Olin ollut siellä au pairina puolitoista kuukautta ystäväperheelleni. Lauloin tuolloin sinulle tämän laulun
Aika lailla on ehtinyt tapahtua ja jos jonkinlaista olen kokenut. Jäin miettimään mitä viisaita sanoja voisin tänään sanoa. Miten voisin kiteyttää tuon elämän virran viimeisen kolmen vuoden ajalta opiksi tähän päivään? Mikä näitä kaikkia, vaikka hyvin erilaisia vuosia yhdistää?
Kyllä se kuule on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain se, että elämä on aina hymyn arvoinen. Millainen voima kyky hymyillä onkaan ja millainen seikkailu voikaan syntyä, kun näkee aina positiivisen. Välillä se vie kalliolaiseen pikkuyksiöön, välillä Norjaan, välillä Amerikkaan. Toimikoon minun tarinani näiltä vuosilta esimerkkinä siitä.
Kyllä hymy ja nauru todella ovat minun tärkein aseeni elämässä. Toivottavasti sinunkin!
/Äm, hymyillen tänään, sillä polven jomotuksesta ja hidastusyrityksistä huolimatta tulossa on huippujuttuja…
Joulukuu! Aloitettakoon se kauniiden joulun sävelten siivittämänä. Sain taannoin kunnian laulaa ja duetoida ystäväni Meri-Maarian vastajulkaistun Arjen joulu -kappaleen.
Nyt se on kuultavissa täällä, virittäydythän kanssamme joulun tunnelmaan!
* * *
Askel jäinen maahan painautuu,
lumi kinoksiksi laskostuu.
Hiutalparvi valkoinen
punoo jäisen kehyksen
ympärille kahden nuoren ihmisen.
Joskus pysähtyvät nauttimaan
jouluikkunoiden tunnelmaa.
Joulu heidät pysäyttää,
vaikka normaalisti jää
väliin heillä aika yhteinen.
Tyttö jouluglögin lämmittää,
nauttivat he joka hetkestään.
Joulun lämpö leviää
sulattamaan ihmisjään,
joka kiireistämme usein muodostuu.
Laulu joulun hiljaa helähtää,
poika tähden kuuseen sytyttää.
Astuvat he kahdestaan
joulun sisään nukkumaan.
Aika vapautuu ja joulu ohi on.
Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.
Pian vuosi jälleen vierähtää,
liekki nuoleskelee kynttilää.
Nuoripari katsahtaa
pieneen lapseen nukkuvaan,
joka ensimmäisen joulun kasteen saa.
Kuusi koristeissaan kiiltelee,
lahjanarut joku aukaisee.
Lumi hiljaa tuiskuaa,
jossain askel painaa saa
tuoreen jäljen hangen hentoon hohteeseen.
Joulu meidät jättää
tullakseen takaisin,
tuodakseen levon levottomuuteen.
-Meri-Maaria Kivekäs
Pääsin tänä kesänä osalliseksi erästä hienoa prosessia. Ystäväni Meri-Maaria Kivekäs pyysi minut laulamaan säveltämänsä kappaleen ”Mihin sä jäit?” demonauhaa.
Tämä oli minulle hauska juttu. Sain tehtäväkseni tarttua tavallaan aika hurjaankin kappaleeseen, sillä sen teema ja sanoitus vaativat laulajalta vahvaa kykyä kertoa syvä tarina. Sainkin tätä demoa tehdessämme kaivaa myös näyttelijäntaitojani esiin ja ehkä juuri eräänlaisen dramatiikkakykyni takia minua tähän pyydettiin. Tässä kappaleessa erityisen hieno haaste oli pureutua äkillisesti tarinassa muuttuvan tilanteen ja tunnetilojen ilmaisemiseen. Kuinka kertoa Pikku-Liisan tarina uskottavasti laulauen, niin että kuulija ymmärtää mistä on kyse? Kuinka siirtyä alun kepeän iloisesta tunnelmasta lopun epätoivoon?
Uskomattoman tärkeää laulun uppoamisessa yleisöön on se, kuinka laulaja pystyy kiinnittämään kuulijan kappaleen tarinaan, tunnistamaan omia tunteitaan ja kokemaan laulun tarina itse, ehkä jopa unohtaen, että sitä on joku välikappale laulamassa – tätähän minä myös kirjoittajana tutkin tässä blogissani tai puhuen työssäni esiintyjänä. Laulaen tulkintamuoto on vain erilainen, mutta kaikessa kuitenkin on kyse samasta asiasta: tunteen synnyttämisestä ja koskettamisesta.
Minähän en ole loppuunviilattu ammattilaulaja, vaikka sellistinä ja laulajana olen kouluttautunut parikymmentä vuotta, mutta tästäkin näkökulmasta haaste oli mielenkiintoinen. Tiesin, että voisin oppia taas paljon tällaisen konkreettisen projektin kautta. Kappale on demottelua ja sitä olisi hauska vielä edistää tuottamalla sitä eteenpäin. Ehkä saamme siihen mahdollisuuden tällä tai jollain muulla kappaleella, sitä toki toivon.
Kuvassa Meri-Maarian (vas) ja minun lisäkseni kolmas teatteriopiskeluystäväni Laura. Muistatko, mehän kiersimme tällä porukalla pari vuotta sitten esittämässaä lauluja ja pientä näytelmää vanhustenkodeissa ja tämä kuva on yhdeltä keikaltamme. Ja esim tässä kirjoituksessa kerron lisää tuosta jutusta.
Mutta erityisesti minä toivon suurta menestystä Meri-Maarialle! Teatteri yhdisti alunperin minut ja hänet vuonna 2012. Opiskelimme yhdessä Teatterikorkeakoulussa näyttelijäntyön opinnoissa ja olemme siitä lähtien olleet hyviä ystäviä.
Meri-Maaria on upea esimerkki rohkeudesta; päivätyöltäänhän on opettaja, mutta musiikki on ollut aina yksi Meri-Maarian elämän rakkaimmksta asioista ja hän on sitä harrastanut ja opiskellut erilaisissa muodoissa. Kirjoitettuaan vuosi kaupalla musiikkia pöytälaatikkoonsa, Meri-Maaria lopulta viime keväänä ylitti ison rajan ja päätti lopultaantaa laulujensa päästä kaikkien kuuluville ja alkaa etsiä niille kotia. Koska Meri-Maaria haluaa ensisijaisesti kirjoittaa ja säveltää, hän keksi hyödyntää kymmenet vuosin varrella syntyneet laulunsa kekseliäällä tavalla. Hän perusti ”Laulu etsii kotia” -blogin, jossa hän esittelee tekemäänsä musiikkia, avaa niiden tarinaa mielenkiintoisesti ja tarjoaa musiikkiansa kenelle tahansa käytettäväksi.
Ja tätä tarkoitusta varten myös me demottelimne myös tämän Mihin sä jäit -kappaleen, jonka löydät TÄÄLTÄ, en valitettavasti saa sitä suoraan tähän kirjoitukseen linkattua. Tästä Meri-Maarian blogista pääset kuulemaan myös muut hänen jo julkaisemansa biisit ja seuraamaan uusien syntyä!
Mitä olet tästä biisistä mieltä?
/Äm, toivottaen suuria tunteita iltaasi!
MaiLife 