Kovatkin kokemukset ovat oppeja, jotka täytyy jakaa

Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä elämä on mennyt juuri näin. Mutta tuo ei ole olennainen kysymys. Tärkeämpää on pohtia miten voi hyödyntää kaikkea kokemaansa ja kuinka palvella toisia tällä tiedolla – kääntää romuttavatkin vaiheet rikastaviksi ratkaisuiksi.

Saan paljon haastattelupyyntöjä, mutta edelleenkään ei tunnu helpolta nähdä oma nimensä ja kasvonsa liitettynä suuren iltapäivälehden otsikkoon, jossa lukee:

Maija eli miehensä elätettävänä toisessa maassa – ero vei sossun luukulle: ”Opin, että naisella pitää olla omat rahat”

Mutta tämä on tärkeää: Meidän tehtävämme on jakaa kokemuksia ja auttaa toisia oivaltamaan! Tässä on tuore haastatteluni Iltalehdessä. Juttu on todella hienosti kirjoitettu, uskalsin luottavaisin mielin kertoa näistä tapahtumista syvemmin kuin ikinä aiemmin.

 

Lue juttu Iltalehdestä TÄÄLTÄ!

 

Kuva: Taru Tammikallio / Iltalehti

Mainokset

Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Raha todella tekee onnelliseksi – näin taloudellinen kriisi muutti suhtautumiseni rahaan

Lomakkeen kylmänvalkoinen ruutu. Rasti: Olen rahaton. Vapiseva veto mustekynää: Tarvitsen apua.

Tärisevä tekstaus sumentuneiden silmien takaa. Nimi. Osoite. Sosiaaliturvatunnus.

Se olen minä!

Neljäkymmentäviisi euroa viisikymmentä senttiä.

Se  on saldo pankkitilillä.

Painan kahvan vapisevin käsin alas ja astun sisään. Tuomio.

 

Elämäni nöyryyttävin hetki on se, kun astuin sosiaalitoimiston ovelle vuonna 2014. Sossun luukulle, joka kirjaimellisesti on tuo mieleeni äärilaitoineen pilkun tarkasti piirtynyt pieni aukko edessäni. Kuulen vieläkin korvissani seen lasisen oven avautuvan edessäni nitisten ja natisten sitä reunustavaa muovista eristettä vasten.

Olin rahaton, koditon, työtön, romahtanut. Muuttanut juuri takaisin Suomeen, jätettynä.

Väärin edennyt elämä. Se ei ole mikään salaisuus, siitä olen sinulle aiemmin kirjoittanut. Toisen takia uhratut vuodet ulkomailla, ja sitten äkillinen ero. Siinä soppa.


POSTILUUKKU KOLAHTAA. En uskalla kävellä ovelle. Siellä, puoliksi luukussa vielä roikkuvana on valkokuorinen kirje.

Lasku.

Pelkään jokaista kilahdusta ovella, vaikka se toisikin minulle tiedon saamastani tuesta. En uskalla kohdata totuutta, sillä en ehkä kykene sen kantamiseen.

Annan kirjeiden kolahtaa eteisen lattialle ja maata siinä monta päivää. Loikin niiden yli poistuessani ovesta. Yritän unohtaa, kunnes ne on vain pakko avata.

Pelko. Se on läsnä kaikkialla, jokaisessa päivässäni. Vailla rahaa olen turvaton. En tunne tulevaisuutta. On vain hetki käsissäni, joka pitäisi osatta pelata oikein. Paine. Valtava vastuu tehdä oikeita valintoja, jotta pärjäisin.

 

Pitkään aikaan en osannut hallita pelkoa muuten kuin väistelemällä totuutta viimeiseen. Pelkäsin rahaa, ja jollain tavoin pelkään edelleen. Pelkään, että se loppuu, ihan yhtäkkiä. Rahattomuus on kaike kaikkiaan kummallinen kokemus, joka vieläkin kantaa.

Edelleen, asioiden nyt jo muututtua paljon parempaan, saatan säikähtää odottamatonta kirjettä. Kun puhelin pärähtää tuntematonta numeroa, pelkään joskus vieläkin, että joku vaatii minulta Kelan tukia takaisin (vaikkei niin edes koskaan käyntytkään!). Ajattele, millaiset jäljet rahattomuus voi jättää.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Nämä blogini promokuvat otettiin kaikista pahimpaan aikaan, huhtikuussa 2014. Siksi ne ovatkin niin tärkeitä minulle. Ajattele, jos olist noin vain nähnyt minut jossain liikkumassa, olisitko arvannut, mitä sisälläni liikkuu… Koskaan ei voi tietää, millaista ristiä toinen kantaa mukanaan, vaikka kaikki ulospäin hyvältä näyttäisikin. Kuva: Mirkku Merimaa

 

YSTÄVÄ SOITTAA. Kysyy mukaan ravintolaan, syömään ja juhlimaan – koko porukka on tulossa.

Sydän hakkaa. En mitään muuta haluaisi kuin vastata myöntävästi, mutten voi. Ei ole rahaa.

Elämänpiiri on rajoittunut pieneen yksiööni. 22 neliötä onnea keskellä Kalliota.

Vankila. Siellä olen. Lukittuna ja kahlittuna. Ja sitäpaitsi saatanan kuuma kesäkin! Onneksi eräs ystävä kiikuttaa paikalle tuliaisena tuulettimen, hänellä on niitä monta.

Rahalla on kummallinen valta. Se laittaa vertailemaan toisiin, tuntemaan itsensä vähemmäksi kuin muut. Se pakottaa pienentämään kaiken, myös minänsä. Se haavoittaa haaveet ja sotkee suunnitelmat. Se näyttää minkä menettää.

Mutta samalla se osoittaa, minkä kaiken voi saada, se laittaa taistelemaan. Teen kaikkeni, jotta saisin pieneksi kutistuneesta maailmastani mahdollisimman iloisen. Tämä vaaditaan, jotta voisin joskus päästä nousemaan.

Vällillä en usko itseänikään, pää on koetuksella päivittäin, mutta olen sen valmis kestämään. Tai ehken ole, mutta vaihtoehtoja ei juuri jaettu.

 

Pelon äärilaidalla on täysi luottamus: jos olen selvinnyt tähänkin asti, selviän mistä vaan.

Pelko ja luottamus.

Ilman pelkoa ei ole luottamusta. Ilman luottamusta ei ole pelkoa.

Kun on kerran menettänyt kaiken, tietää, ettei ole mitään menetettävää. Voi tehdä ihan mitä vaan, ja pienet rahat riittävät uskomattomaan. Ja niin olen tehnyt: en häpeä, en epäile erehtyä. Ei ole vaihtoehtoja. Ja kas kummaa, olen saanut suurimmat seikkailuni silloin, kun rahat ovat olleet vähimmillään.

Vapaus ja vankila.

Ilman toista ei olisi toista.

Vankila ja vapaus.

”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”, kirjoitan tämän rohkeuden ansiosta blogiini ja kerron miltä rahattomuus tuntuu. Lue tuon linkin takaa, niin ymmärrät paremmin!

Koska aihe saa paljon kiinnostusta, myöhemmin kerron myös rahattomuuteni syystä ja kirjoitan ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi, kun elin miehen rahoilla”. Lue sekin, niin tiedät miksi.

(Juttu jatkuu kuvan jälkeen.)

Eikä näitä kuvia olisi otettu ellei rakas kuvaajani Mirkku Merimaa olisi antanut minulle aikaa suorittaa niiden maksua. Ystävät olivat tukena ja lähellä, sitä en ehkä ikinä voi millään valuutalla heille takaisin maksaa. Rakkaus on kultaakin arvokkaampaa.

 

TOINEN TAPAAMISEMME. Olen kohdannut miehen, kiinnostavan. Hän on kutsunut minut kylään. Uusi, remontoitu, kaunis koti. Hieno auto pihalla ja mukava elämä. Vain vaimoa vailla.

Katson häntä. Ajattelen itseäni. Vaikka tuijotan häntä ruokapöydän yli kosketusetäisyydeltä, olemme toisistamme kokonaisen maailman takana.

En voisi tehdä hänen kanssaan mitään, en lähteä hiihtoretkelle Lappiin, en romanttiselle illalliselle.

On poistuttava. Kohteliaasti todettava, että annetaan olla; sinulle on joku parempi, tasa-arvoisempi. Epätasapainoon taloudessani en itse toistamiseen kykene. On ensin kurottava oma elämä kasaan, katsottava sitten uudelleen. Vaikka siihen menisi vuosia. Haluan voida kantaa vastuun omasta taloudestani, en roikkua rahassa toisessa.

 

Ja vuosiahan siihen on mennyt. Uudet yllättävät käänteet horjuttivat elämää uudelleen (katso tästä lisää: ”Ajauduin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”). Mutta päätöksessäni pysyin; haluan ensin omille jaloilleni, tasapainoon ja turvaan, jotta voisin sitä kenties joskus jonkun toisen kanssa kokea.

Uhrauksia. Tai kenties paremminkin vakaumuksia, kokemuksen opettamia. Asioita, joita on pakko tapahtua ennen eteenpäin menoa.

Sitä on maailma.


DEBIT. Painan pankkikorttikoneen nappia.

Debit. Ei ikinä credit.

Neljäkymmentäviisi euroa ja viisikymmentä senttiä.

Muistan tuon summan. Kerran se oli saldo pannkkitilini tiliotteessa, todiste ainoista rahoistani, nyt se on vain yksi summa kaupan kassalla.

Vuosia on vierähtänyt, ja lopulta olen tässä. Askel askeleelta olen mennyt eteenpäin. Tehnyt töitä, ja pistänyt säästöön. Vihdoin voin vinguttaa pankkikorttiani vapaasti.

Mutta vain debit, ei ikinä credit.

Olen tarkka, mutta minun ei tarvitse enää huolehtia. Raha ei ole ainoa asia mielessäni. Se ei ole jatkuva jännitys elämässäni.

Nyt, kun olen jo pahimmasta matkan etäällä, näen sen, mitä rahattomuus on minulle opettanut, kuinka se on suhdettani rahaan muuttanut. Tiedän, mitä on, kun ei ole. Ikinä en enää halua kokea sitä suota, jossa olen rämpinyt.

(Juttu jatkuu kuvien jälkeen.)

Ja appropoo, ystävät! Tämä seikkailu olikin huima. Samalla kun otimme kuvia, ihana Lena-ystäväni opetti minua longboardaamaan. Muistatko tämän tarinan ”Longboard – paras elämäntaito-opas evö”, lue se tuosta linkin takaa! Kuvat: Mirkku Merimaa

 

KUN KERRAN on rahaton, aivan pohjalla, alkavat kaikki kurjat kliseet kauhistuttaa. Se, joka sanoo, ettei raha tee onnelliseksi, ei tiedä todella.

Raha tekee onnelliseksi, se tekee vapaaksi. Kun sitä ei ole, joutuu vankilaan; henkiseen ja fyysiseen.

Takuuvarmasti olen miljoona kertaa onnellisempi nyt, kun neljäkymmentäviiisieuroaviisikymmentäsenttiä on vain yksi summa pankkikortilla, ei koko totuus.

Raha antaa turvan. Se antaa varmuuden. Se antaa laajuuden liikkua.

Suurin onni löytyy toki muualta, mutta ilman rahaa ei nykymaailmassa kauas matkata.

Jännä ääriaita, kaiken kääntöpuoli, on se, että kun on kerran rahaton ymmärtää myös sen, miten vähän ihminen lopulta tarvitsee. Jokainen itse määrittää rahan vähimmäistarpeensa. Toisen onnellisuus on tiukemmassa, ja silloin kenties tarvitsee enemän.

Itse en edelleenkään tarvitse rahaa paljon, en koe tarvetta omistaa tai haalia tavaraa, mutta milloinkaan en halua ajautua rahattomuuteen. Haluan, että minulla on vapaus. Ilman rahottomutta en kuitenkaan olisi tiennyt, mitä luottamus tarkoittaa. En olisi ymmärtänyt, mitä vapaus merkitsee. Ja voi pojat, miten tärkeä ja opettavainen kokemus rahattomuus minulle on ollut. Sen johdosta olen tämä upea ihminen, joka tänä päivänä olen.

Ja vaikken kenellekään toivo mitään kokemani kaltaista, on totta, että monelle pieni pysähdys asian äärellä tekisi hyvää.

.

.

.

Rahattomuus ja henkilökohtaisen talouden kriisi kiinnostaa nyt todella paljon; koska sille ei löydy riittävän rokeita kertojia, totesi minua taas uutta lehtijuttua varten haastatellut toimittaja. Mutta kun, hitto vie, ihmisiä tässä ollaan, ja kenelle tahansa pudotus saattaa tapahtua! Siksi kerron aina ajatuksiani, kun niitä halutaan kuulla, ja tuo juttu on tulossa myöhemmin syksyllä Trendi-lehteen.

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO
 on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Yhteiskunta syrjii yksinelävää, mutta uhriutuminen se vasta perseestä onkin – näin sinäkin otat vastuun rahastasi, sinkku

Miksi yhteiskunta kurittaa yksineläviä, kysyy Iltalehdessä viikonloppuna julkaistu artikkeli. Sinkuilla menee yhteiskunnassa muita huonommin, ja minulta pyydettiin haastattelua juttuun, sillä olen jo monta kertaa aiemmin toiminut äänenä näille aiheille.

Iltalehden jutussa on monta mielenkiintoista kulmaa, joihin voisin tarttua jatkokäsittelyn aiheena. En kuitenkaan toivo, että tämä keskustelu jää helpon harmittelun, syyttelyiden ja uhriutumisen tasolle. Siksi haluan pohtia tänään sitä, miten voimme omilla toimillamme vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseemme – ovatpa yhteiskunnan yleiset raamit mitkä tahansa.

Koen tärkeäksi avata tarinaani, jotta se voi toimia esimerkkinä ja muistutuksena siitä, miten kenelle tahansa saattaa yllättäen käydä huonosti. Koska sinkkuus, raha ja menetykset ovat monelle vaikea aihe, tunnen olevani myös vastuussa ja velvollinen puhumaan rohkeasti ääneen.  Jos olet nyt ajautunut ensimmäistä kertaa blogiini, voit taustaksi lukea tämän aiemmin kirjoittamani tekstin.

Tässä koko Iltalehden juttu kuvina, klikkaa niitä erilliseen ikkunaan, niin voit suurentaa ja lukea jutun helpommin.

Juttu löytyy nettiversiona täältä, mutta voidaksesi lukea sen kokonaan, on sinun ladattava Iltalehden mobiilisovellus.

 

ON TOTTA, ETTÄ yhteiskunnan rakenne syrjii yksin eläviä, ja tärkeää, että näitä rakenteellisia epäkohtia avataan. Yksin elävien (niin yksinäisten kuin yksin- tai yhteishuoltajuudessa elävien sinkkujen) tilanne on huono, kuten Iltalehden juttu ansiokkaasti konkreettisin esimerkein näyttää. Yhteiskunnan rakennetta on tältä osin ehdottomasti muutettava.

Suurimpia haasteita ovat mm. sinkkujen asumiskustannukset.  Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi jonkinlainen yksinelävien tukijärjestelmä tai kevennetty veroratkaisu. Erityisen tärkeitä ovat myös yksinhuoltajien tuet –  yksin elävät lasten vanhemmat kun ovat meitä lapsettomiakin vaikeammassa tilanteessa. Haaste ovat myös asenteet, joilla yksineläviin suhtaudutaan.

Mutta vaikka yhteiskunta syrjii ja rakenteet ovat haastavat, pahin virhe on se, että uhriutuu. Suomalainen perisynti tuntuu olevan, että olemme tottuneet tukeutumaan yhteiskuntaan; ajattelemme, että se kantaa kaiken vastuun. Ja kun näin ei tapahdu, on helppo jäädä vain valittamaan.

Yhteiskunnan raastavista raameista huolimatta yksilön tasolla tilanteeseen voi vaikuttaa. Sinkulla on myös vastuu omasta elämästään ja yksin eläväkin voi pärjätä taloudellisesti, ainakin yrittää sitä. Mutta  on osattava tehdä asioita oikein ja viisaita valintoja – sekä haluttava myös antaa muutokselle mahdollisuus.


MITEN SINKKU VOI tulla taloudellisesti toimeen ja mitä minun kannattaisi nyt tehdä, kysyin eilen varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta.

Hän kertoi minulle yksinkertaisen kaavan:

  1. pyri kasvattamaan sitä, mikä luo toisille arvoa ja mistä he ovat sinulle valmiita maksamaan,
  2. säästä,
  3. hanki vararahasto
  4. ja tämän jälkeen aloita tuottavan varallisuuden hankkiminen

Sinkku voi siis pärjätä taloudellisesti hyvin simppelein ohjein: hankkimalla ensin vararahaston ja alkamalla sitten kerryttää omaa varallisuuttaan.


HAAVEILEN TALOUDELLISESTA RIIPPUMATTOMUUDESTA. Tämän toiveen toteuttaminen on ollut näihin päiviin asti mahdotonta, sillä elämäni on muutamien vuosien ajan ollut sitkuttelua nihkeästi kädestä suuhun.

Olen käynyt myös sossun luukulla, ja omasta kokemuksestani käsin tiedostan tarkkaan, että jollekin tekstini näkökulma on mahdoton: aina ei voi edes pientä penniä laittaa säästöön. Mutta KUN ylimääräistä on, kannattaa se laittaa poikimaan.

Nyt olen vihdoin uudessa tilanteessa. Palkastani jää hieman ylimääräistä, ja on mahdollista alkaa laittaa rahaa sivuun säästöön.


KUN JUTTELIN VARALLISUUSVALMENTAJAN kanssa, tajusin yhtäkkiä, että vaikka yhtään fyysistä rahalappusta minulla ei ole vielä ollut varallisuutta kartuttamassa, vaurastumiseni polulla olen kuitenkin tehnyt jo ison työn. Se kulminoituu tuohon ohjeiden ensimmäiseen kohtaan: olen kasvattanut omaa, niin kutsuttua ansaintakykyäni.

Iltalehden jutussa sanotaan, että olen nyt saanut töitä ”vain” seitsemäksi kuukaudeksi ja vieläpä ”satojen kilometrien päästä kotoa”. Olen siis muuttanut työn perässä Helsingistä Kuopioon ja uhrannut paljon muusta elämästäni (jos et tiedä mistä on kyse, lue tämä ja tämä). Olen kuitenkin tehnyt valintani hyvin tietoisesti ja tarkoituksella, eikä tämä ei ole minulle mikään ”vain seitsemän kuukautta”, vaan tavoittellista osaamiseni kartuttamista ja markkina-arvoni nostamista – siis keskeinen osa vaurastumisstrategiaani.

Ajattele! Jo se, että kehittää itseään ja vahvistaa osaamistaan on varallisuuden kartuttamista; kun on enemmän kannuksia, voi esimerkiksi nostaa palkkatoivettaan tai yrittäjänä hinnoitteluaan.

Ja tämä puolestaan kasvattaa varahastoa, siis noin kuuden kuukauden kiinteitä kuluja vastaava määrää rahaa, joka laitetaan sivuun. Kun tällainen vararahasto on kasassa, on hyvä hetki alkaa sijoittaa ja kerryttää varallisuutta.


KAIKKI ALKAA PIENISTÄ palasista, ja vaatii myös vähän viitseliäisyyttä. On aloitettava, jotta voi päästä liikkeelle.

On puhuttava, jotta asioista tulisi arkipäivää mahdollisimman monille. On pohdittava, että voi hahmottaa mikä sopii itselle. On kerrottava, jotta ymmärrettäisiin uhriutumisen ja toimeen tarttumisen ero. Minäkin olen nyt tarpeeksi jakanut päiviteltävää ja pysäyttävää tarinaani. On aika keskittää ”avoin rohkeuteni” omaan toimintaan ja siihen muiden kannustamiseen. Esimerkiksi itselleni nämä eivät ole olleet ollenkaan helppoja, vaikka ehkä jollekin toiselle ihan arkipäivää.  Ehkä tämä motivoi jotain kaltaistani pohtimaan mitä voisi oman taloudellisen hyvinvointinsa eteen tehdä.

Kannattaisi, sillä tämä on yksi keino ottaa elämä omiin käsiinsä, ja varmistaa, että yhteiskunnan raaka raami ei runtele. Kukapa meistä haluaa olla yhteiskunnasta riippuvainen.

/Äm

Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

IMG_4174

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

IMG_5568

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

varjo2

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

 

web-reso-2412

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Suorat sanani: Naisella täytyy olla omat rahat

Matkani varrella olen kyllä tullut oppineeksi mutia myöten jos jotain. Kodin Kuvalehti pyysi minua lausumaan suorat sanat rahasta, ja minähän kerroin avoimesti ja rehellisesti, mitä kokemani on minulle opettanut rahasta. Nämä olisivat kenties asioita, joita sanoisin tyttärelleni jos minulla sellainen olisi.

Vaikka kyllä minä sitäkin mieltä olen, että uuteen voi heittäytyä toki myös rahatonna! Mutta kuten minun stoorini kertoo, se on sit vaan vähän hard corempi seikkailu se, enkä sitä ehkä ihan kaikille suosittele.

img_4088

Juttu sähköisessä muodossa ja paremmin luettavissa Kodin Kuvalehden netissä täällä!

 

Ja lisää minun ajatuksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä.

 

 

 

MaiLife Vieraskynä: ”Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista”

Sunnuntainen kirjoitukseni köyhyydestä ”Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys” on liikuttanut teitä ja levinnyt somessa ahkeraan. Kiitos kommenteistanne ja yhteydenotoistanne, ne ovat lämmittäneet sydäntäni.

Aihe ei ollut minulle mitenkään helppo. Sunnuntaina muutama tunti jutun julkaisun jälkeen iski joku kummallinen pelko, ja olin jo aikeissa vetää koko kirjoituksen pois – ensimmäistä kertää koko bloggaamishistoriassani! Kuinka kirjoitukseni vaikuttaisi julkiseen kuvaan minusta, entäpä jos minua ei oteta vakavasti sen jälkeen kun olen tunnustanut olevani köyhä? Olinko mennyt liian pitkälle ja avannut liikaa itsestäni? Mutta en sitä tehnyt, vaikka vielä maanantai meni kauhunsekaisissa tunnelmissa.

Pelkäämisen sijaan päätin kuitenkin tarttua siihen kuinka innostuneita te olitte jakamaan kanssani ajatuksianne köyhyydestä. Tartuin myös ympärilläni olevaan tukiverkostoon ja pyysin hyvältä ystävältäni, varallisuusvalmentaja Terhi Majasalmelta vieraskynä-blogia aiheesta. Terhin kanssahan starttasimme yhteisen projektin aiemmin keväällä, jossa hän auttaa minua tutkimaan sitä kuinka voisin vaurastua ja ratkaista taloudelliset haasteeni.

Ja tässä se nyt on, asiantuntijan ajatus siitä mitä köyhyys on ja mitä sille voisi tehdä. Millaisia ajatuksia tämä sinussa herättää?

terhijamä

Terhi ja minä aiemmin keväällä

 

Köyhyys on ikuista, rahattomuus väliaikaista

Maija on kirjoittanut blogissaan omasta taloudellisesta tilanteestaan hyvin avoimesti. Luin hänen sunnuntaisen kirjoituksensa ja se pisti jälleen ajattelemaan, miten Suomessa puhutaan rahasta ja rahattomuudesta. Suomessa puhutaan usein köyhyydestä ja jopa kiistelläänkin siitä, kuka on ihan oikeasti köyhä. Mutta mistä meidän oikeasti pitäisi puhua on rahattomuus. Ymmärrämme nimittäin huonosti eron köyhyyden (poor) ja rahattomuuden (broke) välillä.

Köyhyys on korvien välissä eli se on mielentila. Köyhyys koetaan mielessä. Ihminen voi kokea olevansa köyhä, vaikka olisi työpaikka ja säännölliset tulot. Se on siis kokemus omasta tilanteesta, mutta ei välttämättä totuus. Rahattomuus taas näkyy rahapussissa ja tilillä. Varakaskin ihminen voi olla rahaton, jos omaisuus ei tuota tuloja tai se on huonosti realisoitavissa.

Sanat köyhä tai köyhyys ovat hyvin latautuneita ja käyttäisinkin näitä hyvin säästeliäästi. Köyhyys koetaan usein pysyväksi eikä siitä tunnu olevan helppoa ulospääsyä. Lisäksi se leimaa helposti. Ihmiset ottavat köyhyyden helposti osaksi identiteettiään. Köyhyys kuuluu puheesta. Sanoilla, joilla itsestämme puhumme, on valtava merkitys. Oma puheemme näkyy siinä, kuinka itseämme kohtelemme ja esimerkiksi siinä, mitä tavoitteita kohti uskallamme ponnistaa.

Monen suomalaisen ongelma on rahattomuus ja kykenemättömyys hallita ja kasvattaa omia kassavirtojaan. Hyvin usealla suomalaisella on juuri nyt kassavirtakriisi eli menot ovat suuremmat kuin tulot. Oman talouden hyvä hoito ei ole koskaan tulojen vaan menojen funktio. Niin kauan kun meille ei ole rahataitoja, niin kauan meillä on haasteita oman taloutemme kanssa. Lisärahalla ongelmaa ei ratkaista vaan paremmalla ja älykkäämmällä taloudenpidolla.

Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hyvinä aikoina säästetään ja huonoina säädellään kuluja. Monet kuitenkin elävät hyvinä aikoina kuin viimeistä päivää eli kuluttavat kaiken ansaitsemansa ja huonoina uskovat pitävän elintasonsa samalla tasolla hyvinvointivaltion avulla. Jos maanviljelijä toimisi näin ja söisi koko sadon eikä ottaisi yhtään siemenperunaa talteen, hänellä ei olisi satoa seuraavana vuonna. Jos me emme ota osaa tuloistamme talteen, meille käy samalla tavalla.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulisi olla ponnahduslauta eikä railo, johon ihminen putoaa. Sen tulisi tukea ja opastaa ihmisiä ottamaan vastuun omasta taloudestaan sekä ainakin ohjata ihmiset tahojen luokse, jotka myös opettavat rahataitoja, jos tätä ei yhteiskunnan taholta pystytä tarjoamaan. Lähtökohtaisesti ajatus pitäisi olla, että ihmisen tulisi pärjätä taloudellisesti omillaan ja tuet ovat hetkellisiä. Jos ihminen putoaa railoon, hyvinvointiyhteiskunta on epäonnistunut tehtävässään.

Vastuuta omasta mielestä ja ajattelusta ei voi kuitenkaan ulkoistaa. Hyvinvointiyhteiskuntakaan ei voi auttaa, jos oma ajattelu ei tue oman talouden hyvää hoitoa. Jos ajattelee omassa mielessään, että itse ei voi vaikuttaa mitenkään tilanteeseen, on varma, että mitään edistystä ei myöskään tapahdu. Raha-asioihin voi vaikuttaa, mutta niistä ei voi päättää.

Rahattomuus on kuitenkin oikea ongelma, eikä itsekseen katoa. Kuitenkin tähän ongelmaan on suhteellisen helppo tarttua. Ensinnäkin se on helposti mitattavissa. ”Kuinka paljon rahaa tarvitaan?” Toiseksi voimme heti tehdä listan ideoista, kuinka sitä saadaan lisää. ”Mistä saan lisää rahaa eli tuloja?” Tämän jälkeen voimme valita parhaimmat ideat ja tehdä konkreettisia tekoja rahattomuuden poistamiseksi. Rahattomuus vie valtavasti energiaa. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, käytämmekö aikaamme rahaongelmiin vai siihen, ettei kovin pahoja rahaongelmia koskaan tulisikaan.

Voimme tehdä paljon sen eteen, ettemme joutuisi koskaan rahattomaksi. Kuitenkin tätä ei voi täysin päättää. Jos kuitenkin käy ikävästi ja rahattomuus iskee, on hyvä muistuttaa itselleen, että se on väliaikainen tila, josta pääsee pois tekemällä oikeansuuntaisia tekoja.

Lopuksi haluan muistuttaa, että menestys on samalla lailla mielentila kuin köyhyyskin. Jokainen kokee sen erilaisena omassa mielessään. Meillä voi olla ulkoisia menestyksen mittareita, mutta omaa identiteettiä ei kannata niiden varaan rakentaa, koska ne voivat olla minä hetkenä hyvänsä mennyttä. Ihmiset ajattelevat hyvin usein, että elämässä aikaansaavilla ei ole koskaan ollut mitään haasteita ja, että hyvät asiat vain ilmestyvät hopeatarjottimella eteen. Näin ei kuitenkaan ole. Jokaisella on omat haasteensa selätettävänä jossakin elämänsä aikana. Ja rahattomuus saattaa olla yksi niistä.

Maijalle nostan hattua erityisesti siitä, että hän on avoimesti kertonut, missä tilanteessa hän nyt on ja mistä lähdetään liikkeelle. Kun tilanne muuttuu paremmaksi, myös muut näkevät, että asiat voivat muuttua. Se antaa rohkeutta ja uskoa monille kohdata oma rahattomuus rehellisesti ilman häpeää ja tunnelatausta. Vain tietämällä mistä lähdetään liikkeelle, voi tehdä parempia päätöksiä tulevaisuuteen.

-Terhi Majasalmi
www.vaurasnainen.fi

 

 

 

 

Saanko avata silmäsi, hyvätuloinen? Tällaista(kin) on köyhyys

Kello 14.40. Juhannusaatto kaupungissa. Olen arponut ja arponut: lähdenkö ystäväni luokse juhannuksen viettoon? On ruokaa, juomaa, ihanaa seuraa ja hauskanpitoa minulle, joka en ole voinut reissata sukulaisteni perinteiseen juhannusjuhlaan Keski-Suomeen. Matkustaminen maksaa, eikä minulla ole siihen rahaa. Suunitelmana on ollut kaivautua yksin kotiin, valitella viimeaikaisia kiireitä ja väsymystä sekä tarvetta levätä. Ja sitten syödä riisiä ja jauhelihaa suolalla maustettuna pyjamassa keittiönpöydän ääressä nököttäen. Yksin. Turvassa. Nauttia yksi Lidlin olut. Euro ja neljä senttiä.

Mutta sitten rakkain ystäväni soittaa ja pyytää tulemaan.

Ei minulla olisi rahaa. Yhteiset eväät ystävällä, niihin menee parikymmentä euroa. Se vielä menettelisi, mutta sitten iskee pelko: entäpä jos he haluavat, että lähden heidän kanssaan kaupungille? Baariin? Olen laskenut ja laskenut, miettinyt. Uskallanko lähteä? En halua sanoa ei. Mutta pitäisi sanoa ei, sillä rahaa ei ole. Kahvittelut, lounaat, illalliset, matkat, kaikki sellainen, jonka moni tuttavistani katsoo olevan aivan normaalia elämää, on minulle utopiaa. Siksi minä istun kotonani ja kirjoitan blogiani. Onneksi on mielikuvitus, se on minun arkeni selviytymiskeino.

Vedän päälle verkkarit ja lenkkarit. Päätän kävellä tunnin lenkin ystäväni luokse. Ehkä siinä matkalla hikoaa riittävästi ja voi sanoa, että ihan vaan käymään tulin, en minä baariin voi lähteä kun on vaan hikiset verkkarit.

Päättelyketju. Täydellinen! Näin voin välttyä nolaamasta itseni. Sillä sitä tämä elämä on päivästä toiseen. Kun ei kukaan oikeasti voi ymmärtää. Kukaan ei tajua, millaista on, kun ei ole rahaa.

* * *

Kello 03.10. Nojaan helsinkiläisen nakkikioskin seinään ja syön kanahampurilaista. Jokainen puraisu sattuu, ja voin tuntea, miten lompakko laukussani hehkuu tulikuumana. Tuijotan taksijonon keltaisena hohkaavia hattuja. On kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto on kävellä kotiin. Monta kilometriä. Tähän aikaan? Onko se turvallista? Pari viikkoa sitten oltuani eräässä asiakastilaisuudessa ja jouduttuani edustamaan vielä jatkoille kaupunkiin, valitsin kävellä. Taksi maksaa aivan liikaa. Se on sellaista ylellisyyttä, jota en voi kuvitellakaan tällä hetkellä.

Alkaa sataa. Tuijotan taksia. On mentävä.

Jututan taksissa kuljettajaa yrittäen unohtaa mitä on meneillään. Budjettini totaalinen romahdus – se tässä on meneillään. Budjettiin ei ole laskettu tätä kyytiä saati niitä paria juomaa, jotka olen kaupungilla nauttinut.

Kello 9.55. Morkkis. Ei krapula alkoholijuomista, vaan rahasta. Tiedän, etten uskalla viikkoon mennä katsomaan pankkitiliäni. Tiedän, että nyt syödään kaurapuuroa. Se on valinta, jonka olen joutunut tekemään, jotta saatan viettää hetken ystävieni kanssa ihan normaalilla tavalla. Normaalia elämää.

Sillä minussa ei ole mitään normaalia. Ainakaan jos rahasta on puhe.

* * *

Minulla on yksi unelma. Ne ovat aika pieniä nykyisin. Unelmani on se, että vielä jonain päivänä voisin tilata paperisen Helsingin Sanomat -lehden aamukahvipöytääni – olen sen verran perinteinen, vaikka ”Somekuningatar”. Haluan hypistellä paperia käsissäni ja lukea uutiset kääntämällä lehden kulmaa sormillani. Mutta koska siihen ei ole varaa, avasin taas tänään aamulla Helsingin Sanomien nettilehden. Siitä voi lukea maksutta vain viisi juttua viikossa, joten on oltava tarkka mitkä jutut valitsee.

Mutta nyt on hyvin selvää mitä luen. Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea otsikko julistaa. Puhutaan köyhyydestä ja siitä kuinka köyhän arki on jatkuvaa sinnittelyä ja sumplimista, mikä taas on hyvätuloisille aivan vierasta. Köyhiä arvostellaan. Ei voi olla köyhä jos on varaa ostaa tupakkaa kuten lehtijutun perheellä. Kuka arvottaa sen, mitä köyhyys on?

Mitä köyhyys sitten oikeasti on, kuka sen sanoo? Mitä me siitä tiedämme ja ymmärrämme? Miten hyvinvoivat ihmiset suhtautuvat köyhiin?, Helsingin Sanomat kysyy.

Luettuani jutun twiittasin

köyhä

Minähän olen kirjoittanut tästä aiheesta jo pariin otteeseen aiemminkin. Viime syksynä kerroin sinulle köyhyyden myöntämisen häpeällisyydestä kirjoittaen ”Kun Samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”  tai nyt keväälllä työttömyydestäni ja siitä kuinka tuosta samaisesta Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Toivoin, että mikäli et ole niitä aiemmin lukenut, tartut myös niihin, sillä ne taustoittavat tätä tarinaa ja minun köyhyyttäni.

Tilanne ei ota minun kohdallani vieläkään täysin suuntaa parempaan, vaikka olosuhteet ovatkin vaihtuneet – olen nyt palkkatöissä, mutta edelleen tulorankkauksessa minut luetellaan yhteiskunnan köyhimpien joukkoon. Pinta saattaa näyttää paremmalta, mutta edelleen sama rahapeikko haastaa elämääni. Mutta koska johonkin korkeampaan johdatukseen uskova hörhö kun olen, luulen, että tämä polku on asetettu kohdalleni juuri siitä syystä, että voin valottaa omani tarinani kautta sitä, millaisin eri muodoin köyhyys voi ilmetä kun niitä eri muotoja nyt näytän tässä pääsevän kokemaan.

Sitä kuinka paljon tililleni virtaa kuussa rahaa, ei ole tarpeen tässä avata. Minulle työn arvo on muutakin kuin pelkkä rahapalkka: se on ammatillista kehittymistä, tarpeellisia suhteita sekä muita aineettomia hyötyjä. Ja ylipäänsä arvostan, että saan tehdä työtä – vaihtoehtona kun olisi edelleen maata sohvalla odottamassa.

Raha ei itsessään ole minulle motivaattori tai itseisarvo. Minulle tärkeämpää on toteuttaa intohimojani ja kehittyä jatkuvasti työssäni. Ja niitä todella saan nyt tehdä päivittäin.

Mutta intohimolla ja kehittymishalulla ei laskuja makseta. Tosiasia on, että olen köyhä. Ja tosiasia on, että en enää haluaisi olla köyhä. Kyllä minä haluaisin tulla hyvin toimeen.

Ylimääräistä, ”vapaasti käytettävää rahaa” ei ole. Kaikki menee mikä tulee. Minun kunnia-asiani ja onneni on, ettei minulla ole yhtään velkaa!

Mutta virheisiin ei ole varaa. Ei pienimpäänkään. Valitettavasti nyt minulle esimerkiksi aika ystävieni kanssa kulutushyödykkeita nauttien on virhe. Jos sairastuisin pahasti tai jokin keskeinen laite menisi rikki, siinähän olisin. Muutin uuteen asuntooni Norjasta paluun jälkeen neljä kuukautta sitten, eikä minulla edelleenkään ole huonekaluja, sillä niiden ostaminen (edes kirpputorilta) on mahdottomuus.

En kuluta. En osta vaatteita, en viihde-elektroniikkaa, en ylellisyyksiä. En osta aina ruokaakaan. Lidlin kassalla itken välillä verta. En minä osaa tätä tämän paremmin selittää. Mutta en myöskään valita. Kerron vain arjestani.

elämä2

”Köyhän elämä on kovaa. Eikä sitä yhtään helpota, että ihmiset ympärillä kiistelevät siitä, kenen pitäisi saada yhteiskunnan tukea ja ovatko köyhät vain laiskoja.”, Hesarin jutussa sanotaan.

”Yhteiskunnallisen keskustelun, poliittisten päätösten ja myös arkielämämme kannalta on olennaista ymmärtää, miten suuri on etäisyys valtaväestön ja sivuun joutuneiden välillä”, se jatkuu.

En oikeastaan tiedä miksi aloin tätä tarinaa tänään kirjoittaa, teksti vain alkoi soljua ulos hs.fi:n avattuani. Ehkä koin, että minulla on velvollisuus osallistua keskusteluun ja antaa esimerkki niille, jotka eivät voi omasta arjestaan käsin ymmärtää. Kenties haluan kertoa myös, että kaikki köyhät eivät todellakaan ole välttämättä laiskoja. Että köyhiä voi olla monenlaisia ja erilaisista syistä. Ehkä voin tuoda näkökulmaa yhteiskunnalliseen keskusteluun?

Monesta Hesarin jutun väitteestä en tunnista itseäni. Minä yritän taistella sitä vastaan, että niukkuudessa eläminen veisi kykyni toimia tai satsata koulutukseen ja työhön. En halua tulla katkeraksi tai vihaiseksi vaikka katson vierelläni olevia ihmisiä, jotka ostavat uuden Louis Vuittonin viikottain. Arvostan ja rakastan työtä ja haluan tehdä sitä, vaikka hetkellisesti minä, korkeasti koulutettu Valtiotieteiden maisteri, joutuisinkin joustamaan jostain. Kyse on siitä mitä arvostaa. Mutta myös itseään ja osaamistaan on arvostettava, siksi minunkin tilanteeni on oltava vain hetkellinen ja meneekin koko ajan kohti parempaa. Minun voimani on yrittäjähenkisyyteni ja täysi usko itseeni. Jos jotain, tuon jälkimmäisen koko tämä prosessi on minussa herättänyt henkiin. Siksi olen kiitollinen jokaisesta kärsimyksen päivästä, jonka ehkä olen joutunut kokemaan.

Mutta tällaistakin on. Tällaisiakin kuplia on.

Köyhä joutuu menemään niillä raamein, jotka yhteiskunta asettaa. Kiitän luojaa, että olen tilanteessani yksin, eikä minulla ole perhettä tai lapsia elätettävänä. Sillä minun juttunihan on ihan ”peanuts” verrattuna moneen. Minä selviän, vaikka kitkutellen. Joka kuukausi maksan vuokrani ja laskuni. Sitten syön mitä syön ja harrastan mitä ilmaiseksi voin. Onneksi tämä on vain ohikiitävää!

Mutta esimerkiksi pienyritysten tuki ja perustulo – ne voisivat jo tehdä minun tilanteestani helpomman. Jälleen kerran tajuan, miten paljon kannatan perustulon testaamista.

intohimo

Heinäkuussa budjettini menee sekaisin. Sitä minä jännitän. Olen lähdössä puolentoista viikon päästä Lappiin ja sieltä polkemaan polkupyörällä Norjaan. Sain haasteen, jossa minun pitää polkea 345 kilometriä Hullun Polkasu -tapahtumassa. Jos olen aivan rehellinen, minulle hulluinta tässä ei ole se polkeminen. Hulluinta on, että olen valmis laittamaan viimeiset rahani (ja vähän ylikin) siihen, että voin lähteä. Että voin matkustaa ja majoittua tuolla reissulla. Siihen minulla oikeasti ei olisi varaa. Mutta tiedätkö mitä; uskon juttuuni (siis tähän blogiini ja näihin minulle tuleviin haasteisiin) niin paljon, että tiedän tämän olevan oikea sijoitus. Ihanilta yhteistyökumppaneilta saan onneksi matkalle tarvittavat varusteet, joten niihin ei ole tarpeen sijoittaa. Jos olisi, en voisi edes lähteä.

Ehkä minä omistankin oman Hullun Polkasuni, sen Ämmän Polkasun, meille köyhille. Kiitos Helsingin Sanomille, että kirjoititte köyhyydestä. Kiitos sinulle, joka luit tämän jutun ja ehkä sait jotain ajateltavaa, oletpa sitten hyvätuloinen tai köyhä. En osoita sormella, vaan haluan vain näyttää maailmaa sen eri kulmista, ihan pienen ihmisen tasolta, sillä joskus se on juuri se, mitä tarvitaan.

Mitä sinä ajattelet köyhyydestä? Ymmärrätkö sitä? Onko köyhyys itse valittua vai olostuhteiden pakko? Miten sinä suhtaudut köyhiin? Oletko koskaan ajatellut, että voisit itse joskus olla rahaton? Miltä se tuntuisi?

/Äm, at your service

(Tämä kirjoitus kertoo vain minun henkilökohtaisesta tilanteestani ja koskee vain minua, ei muita osapuolia.)

Yks tosi onnellinen mazdakuski

Tiätteks kuka toi on? 

 

Toi on yks tosi onnellinen (ja väsynyt) mazdakuski. 

Kova tahti meinaa vähän painaa väsymystä silmäluomeen, mutta sillä se lähtee millä on tullutkin: jostain kumman syystä uupunut olo kaikkoaa saman tien, kun tulee äksöniä. Ja tänään äksöniosastoa tarjosi Onnellisten Ajokoulun taloudellisen ajamisen kurssi. 

Toi yllä esitetty mazdakuski on onnellinen erityisesti siitä syystä, että kurssi oli käsittämättömän antoisa. Ajon lopuksi tehtyjen laskelmien mukaan selvisi, että juuri saamillaan opeillä tämä mazdakuski säästää vuodessa 990 euroa polttoainekuluissa.

Kannatti mennä kurssille. Nyt pää on vielä opeista ja oivalluksista (ja väsymyksrstä) niin sekaisin, että on annettava niiden laskeutua hieman. Mutta myöhemmin tulossa tarkempaa raporttia ja analyysiä.

Toivottavasti sinäkin olet tehnyt yhtä huomattavia säästöjä tänään! Usein säästöt eri asioissa tulevat vähän kuin itsestään, omaa asennetta ja tapoja muuttamalla.

/Ämmä, säästäen nyt hetken voimiaan ja siirtyen päivälepoasentoon