Minusta on tullut hiljainen. Täällä Ruotsissa olen muuttunut aivan toisenlaiseksi ihmiseksi sosiaalisissa tilanteissa; silloin, kun kommunikoin toisten ihmisten kanssa. En vielä pysy osallistumaan nopeisiin keskusteiluihin. Tai, no, keskusteluihin ylipäänsä. Kieli ei vaan vielä taivu tilanteissa, joissa nopeassa temmossa pitäisi tuottaa jotain järkevää sanottavaa. Ja siksi kuuntelen, tuijotan, ihmettelen, tarkkailen ja koitan kakoa jotain ulos suustani… Ja olen ihan hirveän hölmön näköinen.
”Ursäkta, vad sa du?”
”Förlåt, en gång till…”
”Kan du ta det lite lungnare?”
”Jå.”
”Ååå… preciiiiis… åååå… just det… jaaag bara… försöker att säga att…”
”Fuck.”
Olin aika ahdistunut viikonlopun kuororeissun jälkeen, koska kommunikointini oli tätä luokkaa. Ja tänään olen menossa Bli den du är -kurssille, jossa pitäisi vielä kaiken kukkuraksi osata puhua omista syvistä tunteista. Jeah, right! Olen tottunut pitämään aina tunnelmaa yllä, ottamaan vastuun sosiaalisissa tilanteissa. Ollut se, joka juttelee suvereenisti ihmisen kuin ihmisen kanssa. Ja nyt kaikki saavat minusta aivan erilaisen kuvan! En minä ole tällainen! Ajattelevatko ihmiset, että hiljaisen lisäksi olen tyhmä, kun vuorovaikutustilanteet minun osaltani näyttävät yleensä tältä? Tykkääkö kukaan minusta, kun olenkin yhtäkkiä tällainen? Vai voisiko totuus minusta kuitenkin hehkua jotenkin lävitseni; että energiani tuntuisi ympärilläni, vaikka en olekaan koko ajan äänessä? Että joku saattaisi ajatella, että olen ihan ok ihminen, vaikka olenkin hiljainen ja ihan hirveän hölmön näköinen. Ja tekeekö se nyt sitten ihmisestä paremman, jos hän on koko ajan äänessä? Minulla on ainakin ollut aikaa kuunnella kuluneen vuoden aikana. Ja se on yllättävän kivaa. Ettei aina tarvitse olla vastuussa, vaan voi antaa tilaa ja aikaa muille.
/Maija, joka nämä kuvat otettuaan harkitsee pistävänsä ensi kerralla edes vähän meikkiä naamaan… Tai sitten tekee vain näin:
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
MaiLife 