Arkistojen aarteita: Vahvasti heikko

Hassua. Satuin käymään muissa merkeissä tutkimassa Hidasta elämää -sivustoa, kun tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Mieleeni tuli ajatus: olenko kirjoittanut jotain blogiini tällä samalla päivämäärällä? Usko, kun sanon, etten todellakaan muistanut tätä – tasan kaksi vuotta sitten olin kirjoittanut blogin otsikolla ”Vahavasti heikko”. Tuli kieltämättä vähän outo olo. Samat teemat näyttävät pyörivän mielessäni edelleenkin. Paljon vaan on välissä ehtinyt tapahtua. Heikkoiudesta, roolien taakse piiloutumisesta ja pinnan kiillottamisesta puhuimme viimeksi eilen Mili Kaikkosen kanssa Elävä Henkisyys -kurssilla.

Näin kirjoitin maaliskuun 20. päivänä vuonna 2012:

* * *

Vahvasti heikko

”Jos olisin sinä, en alkaisi kirjoittaa tuota; sinähän julistat kaikille olevasi heikko!”, kommentoi eräs henkilö työympyröistäni kertoessani hänelle aloittavani omaa eksymistarinaani kuvaavan blogin. Hän sanoi pelkäävänsä puolestani kuinka julkinen avautuminen vaikuttaisi bisneksiini – olinhan juuri perustanut uuden toiminimiyrityksen, jolla töitäni nyt jatkossa teen.

Häkellyin, ja vastasin hänelle ripeästi: ”No, eikö olekin hienoa, ettet ole, eikä sinun tarvitse huolehtia ratkaisustani, vaan voit keskittyä omiisi.” Keskustelu siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen.

Tuo kommentti jäi vaivaamaan mieltäni. Ei siksi, että se olisi saanut minut perääntymään kirjoittamisaikeessani, vaan, koska ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti: Juuri kun olin rohkeasti ja intoa puhkuen tehnyt päätöksen kirjoittamisesta, minut muserrettiin. Enkö saisi olla heikko muiden silmissä?

Kommentaattorini uskoi maineeni menevän tunnustaessani olevani väsynyt ja eksynyt. Onko todella niin, että aitous ja rehellisyys ovat menestymisen este? Täytyykö meidän esittää jotain roolia ollaksemme uskottavia ja tullaksemme hyväksytyiksi?

Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?

Sori äiti ja isä, että jo toisessa blogissani tulen tähän psykologien rakastamaan koko maailman pahuuden selittävään vanhempi-lapsi-suhteeseen: Huomaan, että olen jo pienestä pitäen tottunut vetämään niskaani joka aamu vahvan vastuunkantajan suojakuoren. Olen sisarusparveni vanhin, oppinut kantamaan vastuuta. Olen ollut se, joka selviää kaikesta itsenäisesti ja jota ei ole tarvinnut opastaa oikeaan suuntaan – ”Kaikkihan sen tietävät, että Maija kyllä pärjää ja selvittää tilanteen kuin tilanteen”. Suojakuoressani olen kokenut tulleeni hyväksytyksi. Mitä heikompi olen sisälläni ollut, sitä tiukempaan kuoren olen päälleni kiinnittänyt.

Kunnes sitten tuli se yksi aamu, jolloin sisimpäni oli kai lihonnut niin valtavaksi, ettei kuori enää mahtunut päälleni.  En enää jaksanut esittää, vaan annoin itselleni luvan tunnustaa heikkouteni. Enää en suostunut ottamaan vastuulleni koko maailman ongelmia. Tämä on minulle suuri läpimurto; olen niin onnellinen, että voisin ratketa liitoksistani! Ja jos en tällä tavoin kelpaa, sitten on kai parempi olla ilman ulkopuolista hyväksyntää. Vahvasta vastuunkantajasta on tullut vahvasti heikko.

Ps. Suojakuoret: Mielenkiintoinen aihe! Sellaisia voivat olla myös ulkonäkö, varallisuus, ylimielisyys tai vaikka ylitsevuotava aktiivisuus. Millainen suojakuori sinulla on? Vai kuinka olet onnistunut olemaan rehellisesti oma itsesi?

* * *

Minä pienenä

/Maija, joka on tänään ihan hirveän heikko

Välttäisimmekö näin sairaudet ja loppuunpalamiset?

Oivoi. Kävin kuntosalilla ja tuli huono olo. Päätä puristaa, aivastuttaa. Ihan kuin olisi flunssa iskemässä. Mies on maannut jo monta päivää sängyn pohjalla, ja tänään hän oli kipeimmillään. Mutta silti lähti illan peliin ja minä olen ihan hemmetin vihainen. Omalla terveydellään EI saa leikkiä. Itse olen leikkinyt ja tiedän tästä aiheesta kaiken. Pari vuotta sitten kävin itse läpi kummallisen sairastelukierteen, joka johti lopulta sairaalaan. Silloin mitään syytä jatkuvalle päänsärylleni ja sairastelulleni ei löytynyt, vaikka kuinka juoksin lääkäriltä toiselle. Nyt tiedän, että sairauteni johtui stressistäni, kiireestäni, siitä että kävin jatkuvilla ylikierroksilla; etten pysähtynyt ja antanut itseni sairastaa rauhassa. Sairastelut loppuivat kuin seinään lopettaessani yritykseni.

mittari

Harmistuksissani toisen puolesta ja miettiessäni sitä missä menee raja, jolloin voi ja kannattaa itseään sairaana rasittaa, tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Kirjoitin keväällä 2012 sairastelustani ja mietin sen syitä. Kävin äsken lukemassa tuon blogin ja tajusin että siinähän oli aika hyvä ajatus. Niinpä ajattelin, tällaisen aasinsillan kautta, että senhän sinäkin voisit lukea. Pohdin tuolloin, siis aikana, jolloin asuin ja olin vielä yksin, että voisimmeko välttää sairaudet ja loppuunpalamiset vain sillä, että olisi joku joka välittäisi. Nyt tilanne on minun osaltani muuttunut. Nyt minulla on ihminen, joka huolehtii hyvinvoinnistani. Ja minä olen toiselle ihminen, joka huolehtii hänen hyvinvoinnistaan; ja siksi on ihan hemmetin vihainen, että tämä toinen leikkii omalla terveydellään. Me jokainen teemme omat valintamme, niinhän se on. Eikä kukaan voi tietenkään ottaa vastuuta toisesta. Mutta kysyä voi. Kiinostua voi. Auttaa voi. No, mitä minä tässä nyt sitä enempää avaan: lue tämä Mielen voima -nimellä otiskoitu blogini tästä alta.

* * *

Olen sairaana. Makaan 39 asteen kuumeessa kotona. Päivän suurin suoritus on ollut hakea omenamehua jääkaapista. Haaveilen suihkusta, mutta se tuntuu kovin kaukaiselta tavoitteelta. Maatessani sängyssä mieleeni tuli eräs hetki elämässäni.

Sairastuin mystisesti pari vuotta sitten. Väliin mahtui terveempiä kausia kunnes aina jokin uusi oire ilmeni. Juoksin lääkäriltä toiselle. Lopulta, vuosi sitten, jouduin sairaalaan.

Tuntuu aika absurdilta miettiä miltä on mahtanut näyttää, kun minua kärrättiin sairaalavaatteissa pyörätuolissa ympäri sairaalaa. Siellä olin, todella sairaiden ihmisten joukossa, itkin ja pelkäsin. Luojan kiitos minulla ei todettu mitään normaalista poikkeavaa!

Järjettömintä on, että viimeisenä päivänä lääkärin tullessa kertomaan minulle olevani vapaa lähtemään, en olisi halunnut kotiin mistään hinnasta. Olisin tahtonut jäädä paikkaan, jossa minusta pidettiin huolta. Joku kantoi minulle ruuan, tarkisti vointini tasaisin väliajoin, joku kysyi minulta ”Maija, miltä sinusta nyt tuntuu?” – olinhan tottunut saamaan huomiota vain suoritusteni kautta ja aina pitämään huolta muista, en itsestäni.

Tiedän, että mielellä on valtava voima.  Olen jälkikäteen miettinyt, kuinka paljon omalla ajattelullani ruokin sairauttani. Mieleni ja sairastumiseni yhteyteen on varmasti monta eri näkökulmaa, esimerkiksi se, miten jatkuva stressi alentaa vastustuskykyä, mutta juuri tuo ajatus huolenpidon tarpeestani on mielestäni kovin kiinnostava: Koska koin sairaalassa saavani tarvitsemaani kiinnostusta ja huolenpitoa sairauteni ”avulla”, olenko alitajuisesti vahvistanutkin sitä itse?

Nyt elämänmuutokseni akuuteimmassa vaiheessa olen taas sairastanut pari aika kovaa tautia. Mistä tämä kertoo, miksi minut pysäytetään taas tällä tavoin – olen suorastaan epätoivoinen, koska en haluaisi olla juuri nyt ”pelistä poissa”? Huomaan olevani kovin väsynyt, kaipaavani aitoa huolenpitoa ja tukea ottaessani näitä haparoivia askeleita kohti uutta suuntaa. Välillä tuntuu yksinäiseltä.

Olisiko niin, että erilaisia kursseja, työkaluja ja elämäntaitokirjallisuutta vieläkin tärkeämpää on aivan tavallinen, aito keskustelu toisen ihmisen kanssa; tukeva olkapää, johon nojata, peili, johon ajatuksiaan peilata? Säästyisimmekö jopa sairastumisilta, väsymiseltä ja loppuun palamiselta sillä, että elämässä on joku tai joitakin, joka aidosti välittää ja jolla on aikaa kysyä ”Miltä sinusta nyt tuntuu?”.

Onko sinulla tällainen henkilö? Oletko tällainen henkilö jollekin?

   * * *

/Maija, tavallaan ihan hirveän onnellisena, että ei ehdi töiden takia katsomaan miehen peliä, koska ei varmasti kestäisi katsoa…

Asiat etenevät hitaasti

Hah. Tämä voisi olla tänään kirjoittamani blogipostaus. Mutta ei, Armo-nimellä otsikoitu tekstini on kirjoitettu joulukuussa viime vuonna. Asiat etenevät hitaasti. Taas istun sohvalla tietokone sylissä. Televisio jauhaa Beverly Hillsin kotirouvia, ulkona on pilkkopimeää. Sataa. Mies on monta päivää työreissulla. Keittiönkaapit ovat edelleen vihreät, ne piti maalata, mutta se on jäänyt. Liian kallista tälle yhden ihmisen tulojen varassa pyörivälle budjetille. Asiat etenevät hitaasti tai eivät ollenkaan. En ole yli vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Ovatko aivot jo surkastuneet? Tuntuu, että happi ei kulje, kehoa puristaa. Tätä pelkäsin, kun kirjoitin viime viikolla blogin ”Pelkään.” Se hiton tunne on kehossani. Se istuu tässä sohvassa. Se kaikuu korviini noiden talomme ohi ajavien autojen suhinassa. On pakko siirtyä johonknin muualle. Lue sinä sillä välin mitä ajattelin vuosi sitten:

20131031-135229.jpg

* * *

Nousen sohvalta. Olen maannut siinä jo monta tuntia tuijottaen hitaasti tikittävää kelloa, aistien harmaan sumuista lauantai-iltapäivää. Kuljen huoneesta toiseen; näitä seiniä olen tuijottanut monta kuukautta. Avaan sälekaihtimet, ehkä on jo aika, kello käy kahta. Päivästä toiseen ihmettelen tätä pienen kaupungin maisemaa, pilkahdusta merestä, joka avautuu ikkunastamme.

Autot ajavat talomme ohi vesisateessa. Hän soittaa työmatkaltaan Tukholmasta ja minä tiuskin kiukkuani puhelimeen. Päätän puhelun lyhyeen. Mietin miksi hänelle tapahtuu koko ajan jotain ja miksi minä tuijotan näitä samoja seiniä. Vedän hupparini hupun päähäni. Palelee.

Keittiön kaapinovet ovat vihreät. Vihreät! Vuokraisäntämme on tehnyt remontin juuri ennen muuttoamme enkä voi ymmärtää miksi kukaan maalaisi vanhat 60-luvun kaapit noin kammottavaksi vielä 2010-luvulla. Saimme luvan maalata ovet uudelleen vaaleiksi, sillä en voi sietää niitä. Mutta edelleen avaan ne kammottavassa värissään ja otan esiin kahvikupin. Asiat etenevät hitaasti.

Keitän kupin teetä. Kurkkuni on kipeä, päätä särkee. Flunssa. Katson televisiosta ohjelmaa, jossa nelikymppiset, vielä kotonaan asuvat neitsyet etsivät sitä oikeaa. Odotan amerikkalaisten tosielämän kotirouvien hyppäävän ruutuuni – mitä ihanaa draamaa! Tuijotan imuria. Siivous saa vielä hetken odottaa. Anoppi Suomesta on tulossa huomenna kylään.

Kuinka nopeasti ihmisen aivot surkastuvat? En ole puoleen vuoteen tehnyt mitään järkevää aivotyötä. Tätä huoneesta toiseen vaeltelua arkeni on – ja vähän Facebookia siihen päälle. Katson uutta Billy-hyllyämme, ja olen aikeissa ottaa sieltä kirjan, mutta pyörrän päätökseni. En jaksa lukea elämäntaito-oppaita.

En ole kirjoittanutkaan yli kuukauteen. Aika on vain huomaamatta lipunut silmieni ohitse. Ollakseni rehellinen, olen viimeisten viikkojen ajan keskittynyt vain siihen että aika menisi eteenpäin. Että tulisi joulu, tulisi uusi vuosi. Tulisi jotain. Olen antanut itselleni luvan olla ajattelematta, analysoimatta, tulkitsematta, tuomitsematta – keskittynyt vain kuuntelemaan sillä pohtiminen ja pyörittäminen tuntuvat turhalta. Nyt on vain keskityttävä elämään jokainen päivä ja otettava vastaan jokainen tunne; kuunneltava mitä ne minulle haluavat sanoa, ja päästettävä niistä irti.

Mikä vuosi! Päästin irti taakasta, joka rajoitti minua elämästä. Ja sitten elin ja muutuin ja asetuin uuteen ympäristöön. Koin ihmeitä, joita en olisi saanut kokea, jollen olisi päästänyt irti vanhasta.

Ja sitten suvantovaihe. Vihreiden keittiönkaappien tuijottamista, nelikymppisiä neitsyitä televisiossa. Tungen pölynimurin siivouskaappiin ja suljen oven. En ole oma itseni, mutta samalla en tiedä kuka olen – jännittävä ristiriita! Otan jääkaapista palan pitsaa ja jälkiruoaksi suklaakonvehdin.

Minä, joka ennen lauantaiaamunakin laitoin kellon soimaan aamuseitsemältä peläten että elämä ajaisi muuten ohitseni, menen takaisin sohvalle odottamaan amerikkalaisia kotirouvia. Ihana vapaus! Ei tarvitse ahdistua omista ajatuksista. Ei tarvitse porautua niihin, tuntea huonoa omatuntoa siitä, ettei tee mitään järkevää.

Taidan antaa itselleni armon.

* * *

Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love

On sunnuntai-ilta ja televisiosta tulee elokuva Eat, pray, love. Tämä on nyt kolmas kerta, kun katson sen, mutta en vain voi välttää. Jotain siinä on. Javier Bardem. Tietysti! Voisin kuolla noihin silmiin. On siinä jotain muutakin; koko elokuva on inspiroinut minua enemmän kuin ehkä arvaatkaan. Se sai minut muun muassa aloittamaan bloggaamisen. Kirjoitin ensimmäisen blogini Hidasta elämää -sivustolle maaliskuussa 2012 Eat, pray, loven innoittamana.

eatpraylove

Tuli pakottava tarve lukea tuo blogi ja jakaa se nyt kanssasi. Aikamoinen matka on kuljettu. Enpä vielä tuolloin tiennyt mitä elämä tulee minulle antamaan; ei jääty vain härmään tutkimaan itseä, ja se oma Felipekin löytyi matkan varrelta. Naurattaa. Ja se on just tässä elämässä hienointa. Että tästäkin eteenpäin, vaikka vuoden päästä, missähän silloin olenkaan..?

No mutta, tässä se on: Kaurismäkeläinen eat, pray, love:

* * *

Jos tämä olisi elokuva, se alkaisi näin: Päähenkilö, siis minä, makaa polvillaan maassa, otsa kiinni lattiassa, tärisee. On pimeää, tammikuun ilta. Itkunsekainen huuto. Sellainen, jossa sekoittuvat yhtä aikaa kaikki mahdolliset tunteet ja samanaikaisesti ei mitään.

Seuraava kohtaus, kylpyhuone: Tuijotan itseäni suoraan verenpunaisiin, itkuisiin silmiini peilistä, johon on roiskunut hammastahnaa. Elokuvan käsikirjoittaja on riisunut minut alasti alleviivatakseen sisäistä tilaani; olen ilkosillani itseni edessä, riisuttuna harteilleni asetetuista kantamuksista ja kasvoilleni maalaamistani maskeista. Olen turta, en enää edes osaa pelätä. Kuiskaan vain ääneen: ”Anna minulle merkki, en löydä ratkaisua.”

Myönnetään. Tämä on se oksettavan klisheinen ”ja sitten yhtenä aamuna vaan heräsin eikä mikään ollut kuin ennen” -tarina. Sellainen kaurismäkeläinen Eat, pray, love: Hollywoodin elokuvaversio miinus päähenkilön matkat Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Ja miinus se tulisenkiihkeä rakkaus, huh, Javier Bardemin Felipeen. Tässä versiossa itseä etsitään kotitorpassa härmässä ja ne kolme ”iitä”, joihin päähenkilö lähtee matkalle ovat ilo, innostus ja intohimo. Ja koska pääosaan ei saatu ketään Bardemin kaltaista, rakkaus tässä elokuvassa on löydettävä itsestä.

Olen kai ajautunut niin kauas aidosta, todellisesta itsestäni, että minunkin piti sortua tähän tarinaan, jolle – jos se valkokankaalle käännettäisiin – elokuvateatterista jo puolessa välissä näytöstä näyttävästi poistuneet kriitikot antaisivat sanomalehdessä kaksi tähteä ja syyttäisivät tarinaa yllätyksettömästä juonesta, ennalta-arvattavasta tarinan kehittelystä ja ”näitä on nähty tukku jo aiemmin”.

Ja nyt jo arvaat, hemmetti! Aivan kuten Julia Robertsin hahmo, minäkin kuulen kylpyhuoneessani äänen, joka käskee minut nukkumaan.

Mutta tämä ei ole elokuva, vaan blogi, kertomus muutoksesta tosielämässä. On kai sitten vain niin, että joskus ihmisen täytyy herätä yhtenä aamuna yllättäen, havahtua ja pysähtyä totuuden äärelle. Aloitan tämän blogin uskoen, että tuo alkukohtaus on tuttu meistä monelle omassa elämässä. Kirjoitan kertoakseni ihmeistä, joita tapahtuu kun uskaltaa päästää irti; luopua asioista, jotka eivät tee onnelliseksi, hypätä tuntemattomaan ja aloittaa alusta. Pistän itseni likoon ja jaan kanssasi rehellisen tarinani siitä kuinka löydän elämääni uuden merkityksen, ilon ja innostuksen (tämä siis sillä optimistisella uskolla, että näin väistämättä käy). Ehkä opimme jotain yhdessä?

Jos kriitikot parjaavat, että tämä stoori on nähty kyllästymiseen asti, miksi näitä sitten vielä kirjoitetaan koko ajan kiihtyvässä määrin? Miksi me saamme lukea naistenlehtien juttuja it-bisneksen luomuviljelyyn vaihtaneesta, uupuneesta ex-uratykistä tai kolmenkympin kriisin kourissa guruaan kaukomaille seuranneesta tytöstä tai mammoista, jotka downshiftaavat niin että takamus rutkuu? Täytyykö muutoksen olla aina näin totaalinen? Vaiko onko nyt vain muotia tehdä täyskäännös? Ja onko niin, että löytääkseen itsensä on aina käytävä pohjan kautta?

Haluan selvittää, miksi ja miten ihmiset muuttuvat sekä mihin kaikkeen vaikuttaa se, että ihminen kokee olevansa oikeassa paikassa, onnellinen. Tähän tarvitsen myös sinua: Toivon, että olet rohkeasti minuun yhteydessä, kommentoit ja kerrot myös oman tarinasi!

Elokuvan kolmas kohtaus: Päähenkilö, siis minä, herää aamulla retkottavaan, puolitangossa olevaan auringon sarastukseen, parhaimpaan mahdolliseen, jonka tammikuu voi antaa. Tästä alkaa matka, tästä alkaa sarastus!

* * *

/Maija, joka tirautti juuri pienen kyyneleen. Elämälle.

Arkiston helmi: Miksi satutan toista?

Päivän teemaan liittyen ajattelin nostaa esiin (erityisesti muistutuksena itselleni) yhden Sarastus-blogini. Miksi satutan toista? kysyin itseltäni viime keväänä. Ja kysyn tänään samaa. Maailma muuttuu hitaasti…

me

”Enpä olisi vuosi sitten osannut kuvitella millaisia ajatuksia liikkuu päässäni juuri tällä hetkellä. Tämähän oli itsekäs prosessi: Minä mietin miksi Minä olen olemassa ja mitä Minä haluan. Angstaan ja ahdistun omassa yläisyydessäni. Mutta sitten elämääni astui toinen ihminen; onnellisin asia, joka tapahtua saattaa!

Ja mitä minä teen? Nalkutan, mökötän, itken, huudan, kiukuttelen – siirrän pahan oloni suoraan häneen. Välillä tahtomattani, välillä täysin harkitusti ja tahallani. Kuinka voimakkaita satuttamisen muotoja hiljaisuus tai nakertava valittaminen voivatkaan olla!

On varmasti sanomattakin selvää, että meillä eletään välillä melko haastavia aikoja niiden ihanan rakkaudentäyteisten hetkien lisäksi. Jäätäviä suorastaan. Iltaruokouksissani pyydän hiljaa, että joku ottaisi pois edes pienen siivun tätä temperamenttiani. Olen draaman mestari! Käännän jokaisen asian itselleni epäedulliseksi, poljen maata tasajalkaa kuin kunnon kaksivuotias pikkuprinsessa konsanaan. Huonolla tuulella oleminen tuntuu olevan välillä minulle kokopäivätyötä.

Paha oloni heijastuu väistämättä puolisooni, onhan hän nyt ainoa lähellä oleva ihminen, jolle voin ajatuksiani purkaa. Tämä on sellainen kummallinen kierre; minä voin pahoin, hän voi pahoin ja minä voin tuplasti pahoin. En halua satuttaa, mutta en osaa toimia muutoinkaan. On kovin lohdutonta, kun tietää tarkalleen, ettei voi purkaa kaikkea toiseen, mutta samalla ei löydä muutakaan  vaihtoehtoa toimia.

Miksi satutan toista tahtomattani? Kuinka paljon ympärilläni olevat on kärsittävä minun eksyksissä oloni takia? Kuinka paljon hän kestää, kuinka paljon rakkaus kestää? Kuinka paljon minä itse kestän?

Aivan viime päivinä olen kohdannut jonkinlaisen kulminaatiopisteen: havahduin siihen, että perhana, tämä vaatii työtä. Meiltä molemmilta. Nyt asialle on alettava tehdä jotain. Minulla on kaikki avaimet käsissäni, mutta käytän niitä nyt väärin. Ei ole itsestäänselvyys, että toinen seisoo loputtomiin vierellä sillä verukkeella, että “tuolla nyt on vähän vaikea aika, kyllä tämä tästä vielä paremmaksi muuttuu.” Ei muutu, ellei haluta tehdä työtä sen eteen. Ellei sitouduta yhteiseen hyvään oloon. Ellei keskitytä olennaiseen olivatpa olosuhteet millaiset tahansa.

Ellei tahdota.”

”Kirje minulle” – helmi menneeltä matkaltani

Lueskelin tänään vanhoja Hidasta elämää -sivuston Sarastus-blogejani luodakseni katsetta siihen mitä on oikeastaan tullut kirjoitettua. Yksi teksti vangitsi minut, siinä on kiteytettynä jotain hyvin tärkeää tähänastiselta matkaltani. En tiedä miksi, mutta tuntui vaan tärkeältä jakaa se nyt tässä juuri nyt tällä hetkellä.

sarastus

Kuva: Juuso Soininen

Kirje minulle (julkaistu 23.5.2012)

Löysin laatikon, johon olin pakannut tavaroita vanhasta toimistostani. Tutkiessani sen sisältöä käteeni tarttui kirje, jonka kuoressa luki ”Maijalle”. Käsiala oli minun, mutten voinut muistaa mikä tuo kirje on ja milloin se on kirjoitettu. Repäisin kuoren auki. Löysin tämän. Nyt on fiilis, että se kannattaa jakaa kanssasi:

”Maija,

Minulla on yksi toive. Toivon, että lukiessasi kirjeeni olet löytänyt vastauksen. Piilotin sen, jotta ehtisit unohtaa sen olemassaolon. Tiedän, että löydät tämän juuri oikealla hetkellä, kun olet valmis vastaanottamaan päässäni nyt pyörivät ajatukset. Minä en ole vielä valmis, mutta ehkä sinä olet?

Olet upea ilmestys. Käytöksesi on itsevarmaa, esiinnyt vakuuttavasti ja puhut sujuvasti. Sinua pidetään hyvänä seurana, olet vitsikäs ja hyvä tyyppi, aina iloinen. Olet aina kontrollissa, hallitset jokaisen tilanteen – täydellistä, eikö totta!

Rakastat hauskanpitoa, juot samppanjaa hienoissa ravintoloissa, naurat tarttuvasti. Pukeudut tyylikkääsi, näytät hyvältä ja elinvoimaisella. Aina, kun pieni epävarmuus iskee, ostat uuden paidan ja hymy palaa kasvoillesi. Jos olet itkenyt yöllä yksinäisyyttä ja väsymystä, peität turvonneet silmäsi aamulla meikillä piiloon. Aina on näytettävä hyvältä, eikö?

Oletko varmasti rehellinen itsellesi, Maija? Vaikka olet siinä edessäni, täynnä elämää, huomaan, että naurusi kuulostaa joskus ontolta. Että sydämesi ei aina ole läsnä. Huudat huomiota, saat sitä ja nautit, mutta vain hetken kunnes tarvitset sitä taas lisää. Koitatko piirtää itsestäsi täydellistä kuvaa, vaikka edes Michelangelo ei ole sellaiseen pystynyt?

Haluat että sinut huomataan, mutta et huomaa itseäsi! Oletko tullut ajatelleeksi, että ehkä epävarmuutesi näkyykin ulospäin? Peität pahan olosi koska pelkäät, ja silti se loistaa silmistäsi, kuultaa eleistäsi. Olet läpinäkyvä minulle!

Pyydä apua, kerro huolesi muille, ei elämä ole kärsimystä. Ole rohkeasti heikko ja haavoittuvainen – se tekee sinusta rakastettavan, kukoistavan ja ainutlaatuisen yksilön, jolla on paljon annettavaa maailmalle. Sinun voimasi kumpuaa aitoudesta ja rehellisyydestä! Olet valovoimainen juuri tuollaisena.

Anna itsellesi rauha, anna armo. Kukaan muu ei sitä sinulle voi antaa. Nauti jokaisesta naarmusta ihollasi, kyyneleestä silmässäsi. Päästä irti, rentoudu, anna palaa. Ole vapaa. Ei elämä niin vakavaa ole; et sinä ole niin vakava!

Sinun ei tarvitse esittää vahvaa, koska olet jo sellainen. Sinun ei tarvitse esittää kaunista ja hyvinvoivaa, koska olet jo sellainen! Usko, että elämä kantaa, antaa sinulle juuri ne asiat, joita tarvitset. Sopivan määrän kullakin hetkellä. Älä puske ja purista; älä tavoittele, vaan ala ottaa vastaan. Lopeta näkeminen, niin näet. Lopeta kuunteleminen, niin kuulet. Lopeta tunteminen, niin tunnet. Lopeta etsiminen, niin löydät!

Toivon, että lukiessasi kirjeeni ymmärrät, että mitä enemmän päästät irti ja heittäydyt, sitä tasapainoisempi sinusta tulee. Ja SE näkyy ulos!

Maija, toivon että ymmärrät että olet kaikista rakkain minulle – sinulle itsellesi. Nyt mene ja rakasta muita, olet siihen valmis! Katso, kuinka kukoistat!”

Ei minulla tällä erää muuta.