Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.
Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…
* * *
RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.
Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.
Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.
Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.
* * *
RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.
Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.
JOS.
Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…
Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.
Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!
Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!
Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.
Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi
–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.
Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.
* * *
ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.
Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.
No.
Ei toimi.
Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.
–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.
–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.
Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.
Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:
–Toi on sun pari.
Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.
Kolme miehistä on sinkkuja.
–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…
Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.
Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.
Kukkasia ja perhosia ja ruususia.
Ja iiiik!
Jari.
Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.
Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.
Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?
Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.
Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.
Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media
WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.
Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.
–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.
Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.
–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.
–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.
–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.
Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).
Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.
Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?
Jos…
–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.
Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.
Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.
Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?
–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.
–Jos, kuiskaan.
Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.
Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.
Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.
Kuva: Arctic Media
ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.
En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?
Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.
Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.
Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.
Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:
–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?
–TAHDON! huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.
–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.
Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.
Kuva: Arctic Media
Kuva: Arctic Media
KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.
”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.
Kun.
Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.
Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.
Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.
Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…
* * *
MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.
–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.
Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.
Kuva: Arctic Media
Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.
Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!
* * *
Niin ja ne treffit.
No.
Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.
Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.
Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…
/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀
PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.
* * *
Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?
MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.
Ota minuun yhteyttä!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
MaiLife 