Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Mainokset

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Palautuminen

Kaikki tämä massiivinen etukäteisvalmistautuminen 24 tunnin pyöräilykoetokseen (lue sarkasmi…) ja yhtä en ollut osannut ajatella etukäteen ollenkaan: palautuminen.

Hassua oli tänään klo 12 aikaan ajatella, että tasan 24 tuntia taaksepäin lopetin elämäni mielenkiintoisimman 24 tunnin ihmiskokeen. Ja siinä, elettyäni 24 tuntia elämää sairaan (siistin) pyöräilysuorituksen jälkeen totesin, että onhan se 24 tunia aika pitkä aika.

Pitkä aika, mutta muuten olen kyllä kaikissa mittasuhteissa yllättynyt, miten helpolta suoritukseni on tuntunut sen aikana ja sen jälkeen. Perspektiivi on hukkunut; nyt tuntuu, että olisihan sitä varmaan kovempaakin kilometrimäärään pystynyt. Jännä, miten jonkin ennalta isolta tuntuneen asian tehdässään ja siitä suoriutuessaan se alkaakin näyttää kovin pieneltä.

Kovin pieneltä tuntuu kyllä nyt oma pääkin  ja se, että sieltä ei synny tällä hetkellä yhtään ainoaa kirkasta ajatusta (pahoittelut tavalleni poikeeavasta kovin puutteellisesta ajattelusta sekä poukkoilevasta tekstistä tässä postauksessa, mutta tämä on parasta mihin juuri nyt kykenen). Väsyttää. Palautuminen on kovaa vauhtia käynnissä, mutta se mihin en ollut valmistautunut etukäteen lainkaan on se, kuinka minun oikeastaan pitäisi palautua.

Pää ja väsymys ovat, ihmeellistä mutta totta, kuitenkin ainoita minua vaivaavia asioita. Olen todella ihmeissäni, että hiertynyttä ja herkkää alapäätä lukuunottamatta mitään paikkaa ei juuri särje. Jalat toimivat, ja voin kävellä lähes normaalisti. Reisissä ei tunnu MILTÄÄN! Olenko ollutkaan pyörän päällä koko viikonloppuna.

Siksi en oikein nyt tiedä miten suhtautua tähän palautumisvaiheeseen. Olisi kyllä pitänyt selvittää vaikka Miralta pyöräilyvinkkejä kysellessäni (luitko jo tämän ”Ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinin vinkit 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen” -jutun?) mitä minun pitäisi palautuakseni tehdä. Kuinka syödä (nyt tuntuu, että voisin syödä niin paljon kuin mahdollista mitä tahansa kissoja ja koiria ja Esterin perseestä satelevia mustikkaan meneviä mummoja.. ok, en taida yrittää tuottaa nyt mitään kielikuviakaan…). Miten levätä? Milloin voin alkaa liikkumaan kunnolla uudelleen, milloin kroppa on täysin palautunut?

Jos osaat auttaa, kommentoi mielellään vinkkejäsi!

Se ainakin on varmaa, että näin 24 tuntia 24 tunnin suorituksen jälkeen ei kannata tavoitella kovin isoja. Vähän jopa ahdistaa, kun olisi monta hommaa hoidettavana ja asioita suunniteltavana, mutten yksinkertaisesti näin vähillä unilla kykene ratkaisemaan kovin suuria ongelmia. Siksi on kai nyt vain uskallettava ottaa iisiä tämä päivä.

IMG_2337

Tältä näyttää muuten ihminen joulukuusenkoristeissaan klo 6.15 aamulla, kun takana on 14 tuntia, 100 kierrosta ja 270 kilometria ja kun hän on juuri yrittänyt nukkua (siinä onnistumatta) tunnin Alastaron ulkokatsomon penkeillä makuupussissa. Voin kertoa, että olo just nyt on ihan samanlainen.

Taidan syödä taas jotain.

/Äm

Suo, nostokoukku ja pitkospuut – tervetuloa mukaan Martimoaavan soidensuojeluun!

Huhhuh, voin kertoa, että nyt väsyttää. Viime yö makuuvaunussa ei ollut mikään makoisin, ja olen nukkunut yhtäjaksoisesti maksimissaan tunnin. Siihen päälle tämä ainutlaatuisen poikkeuksellinen työpäivä, maittavat poropihvit illalliseksi ja juuri nautittu sauna joen rannassa… enkä suoraan sanottuna keksi kovin montaa syytä valittaa!

Tältä näyttää työpöytäni tällä viikolla. Terveiset Martimoaavan soidensuojelualeueelta Simosta! Ensimmäinen työpaivä uutta seikkailuani on nyt takana.

IMG_0792

Työkaverini näyttävät mallia pitkospuitten purkuun

IMG_0797

Ja siinä tuholais-Maijan kätten jälki

 

Tämä viikko vierähtää mielenkiintoisten ja opettavaisten tehtävien parissa. Olen Martimoaavalla Metsähallituksen mukana kuunostamassa suoalueen retkeilyreittiä. Minun ja viiden miestyökaverini (ainoana naisena oleminen on aina erityisen etuoikeutettua ja innostavaa, vaikka olisinkin mielelläni nähnyt paikalla myös muita naisia!) tehtävänä on uusia reitin pitkospuita 800 metrin alueella. Tätä voisi kutsua varsinaiseksi luonnon crossfit-treenileiriksi suolla, sillä koko päivän pitkoston naputuksen lisäksi taitamme 6 kilometrin työmatkat vaeltaen suuntaansa. Kuulostaa jotenkin kumman helpolta näin tekstiksi purettuna, mutta jo tämän ensimmäisen päivän, joka on vasta alkusoittoa tulevalle, jälkeen en ole varma pääseekö aamulla ylös sängystä. 800 metriä pitkospuita on pitkä matka ja päivittäinen 12 kilometrin kävely tuntuu jo nyt jaloissa.

IMG_0785

Aamulla matkalla työpaikalle

IMG_0768

Tuon alueen Poropellonahon ja Koivuselän välillä me pistämme kuntoon

 

Tänään on ollut vähän iisimpi päivä, roudasimme tavarat kävellen kunnostuspaikalle ja aloitimme vanhan pitkoston purkutyöt. Vaikka alkupäivä meni ihmetellen onko minusta mihinkään vai olenko vain tiellä koko ajan, alkoi homma sujua aika nopeasti. Minusta kuoriutui varsinainen purkumestari, näytän suoriutuvan näistä tuhoamishommista aina kovin mallikkaasti. Kuinka sitten uuden rakentamisen suhteen on asian laita, nähdään huomenna, kun aloitamme uuden pitkoksen asennustyöt. Suo asettaa juttuun ihan omat haasteensa…

IMG_0799

Tästä nostokoukusta taitaa tulla paras kaverini tällä viikolla… Ehdin jo kaivertamaan sillä nimeni pitkospuihin ja sen mitä muuta sillä tehdään, kerron myöhemmin.

 

Kerron sinulle myöhemmin tarkemmin työstä ja otan jonain päivänä paremman kamerankin mukaani. Tänään tuntuu väsymyksellisistä syistä poikkeuksellisen vaikealta saada mitään tekstiä syntymään. Painun kohta nukkumaan näissä maisemissa Simojoen rannalla. Ei, enpä todellakaan keksi mitään aihetta valittaa – asiat eivät voisi olla juuri nyt paremmin…

IMG_0764

Majoitumme Simojoen lohiranta -majoitus- ja kalastuskeskuksessa. Täällä pääsisi kalaankin!

 

Tervetuloa mukaani nauttimaan pohjoisen kauniista keväästä ja seuraamaan viikon ajan, millaista työtä tehdään soidensuojelun ja retkeilyn edistämiseksi!

Äm, joka painuu pehkuihin NYT!

Amerikan Au Pair ja seikkailujen syvin olemus

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

katu

Näkymä kotikadullani. Voi miten olenkaan kaivannut noita vuoria ja palmuja!

 

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

Siksi minä tartun seikkailun mahdollisuuteen, kun sellainen minulle tarjoutuu ja elämäntilanne antaa myötä. Erityisesti silloin, kun kyseessä on toisten ihmisten auttaminen.

caution

Miten sitä voikaan ihminen olla näin sekaisin? Olen nyt pari päivää totutellut elämään Amerikassa. Aikaero ja väsymys pistävät pään tietysti virraamaan, mutta hämmennystä aiheuttaa myös se, että olen taas hypännyt sellaiseen, mistä en tiennyt etukäteen yhtään mitään. Tartuin vain kiinni, kun sain tilaisuuden tehdä taas hetken ajan jotain ihan muuta. Sehän on minun elinvoimani salaisuus; että saan kokeilla asioita, jotka eivät välttämättä normaalivirtaani kuuluisi ja haastaa itseäni uusiin juttuihin – ja sitten tietysti jakaa kokemukseni sinun kanssasi ja kenties tarjota jotain ajateltavaa. Se on minulle seikkailujen suola.

Muistat Maija Poppasen, joka lennähti sateenvarjollaan Bankin perheeseen suositussa elokuvassa? Niin on käynyt nyt minulle. Minä olen laskeutunut erään tuttavaperheeni kanssa Amerikkaan lastenvahdiksi auttamaan kahden suloisen tytön hoidossa vanhempien työskennellessä! Ajattele. Minä luonneroolissani, Poppasena! Se on kenties sinulle vielä tuntematon puoli minusta. Mutta jos en en ole sitä aiemmin tullut maininneeksi, kerrottakoon viimeinkin nyt, että minä rakastan lapsia (ja lapsetkin kenties vähän minuakin…). Lapset ovat maailman hauskinta porukkaa, ja meillä aikuisilla olisi heiltä paljon opittavaa! Siksi minulle on lottovoitto voida osallistua pikkuisten elämään. Varsinkin, kun minulla ei ole omia lapsia.

Jotain ihan muuta. Olisitko arvannut tätä? Jotain ihan muuta kuin kohta vuoden takainen seikkailuni Norjassa. Pidin lähtöni salaisuutena ja olen nyt saanut monta ”huolestunutta” viestiä siitä, kuinka pitkäksi ajaksi olen reissuun lähtenyt. Paluulippu on tammikuun puolivälissä, joten silloin palaan Suomeen, älä huoli. Vaikka eihän sitä toki voi koskaan tietää mitä täällä tapahtuu… Kuten sanottu, seikkailut päätyvät aina odottamattamattomiin yllätyksiin.

Mahdollisuus lähteä tarjoutui yllättäen, päätös tehtiin nopeasti ja sitten vain mentiin. You know my style! Niinhän ne parhaimmat seikkailut alkavat. Jos jotain olen elämässäni oppinut, on se se, että on aina hyvä jättää ovi avoimeksi yllättäville mahdollisuuksille oppia ja kokea jotain uutta – tehdä jotain ihan muuta kuin kukaan, itsensä mukaan luettuna, osaisi odottaa.

Kun on mahdollisuus, miksi ei taas tarttuisi toimeen?

muistoja8

Tuossa olen minä ystäväni Sarahin kanssa Prom-juhlapäivänä kauan sitten Las Vegaissa elämäni yhdellä edelleen tärkeimmistä seikkailuista. Tuon vaihto- oppilasvuoden aikana Las Vegasista tuli minulle tärkeä paikka.

 

Flashback. Sinähän ehkä jo tiedät, että olen ollut vajaa parikymmentä vuotta sitten vaihto-oppilaana Las Vegasissa. Myös siitä syystä tämä reissu oli minulle tärkeä, sillä pääsen palaamaan taas pitkästä aikaa minulle tärkeään paikkaan. Kun astuin toissa päivänä tähän upeaan taloon, josta nyt tulee kotini seuraaviksi viikoiksi, tuntui aivan samalta kuin silloin kun avasin lukioikäisenä isäntäperheeni kodin oven täällä. Nyt olen taas astunut toisten perheen elämään ulkopuolisena, ja mietin miten sovin tähän palaan. Olen lähtenyt matkaan tietämättä millainen arjestani täällä muodostuu. Jännä tunne, joka vie minut muistoissani takaisin noihin nuoruuteni vuosiin. Hyvin voimakas fyysinen reaktio, jossa sekoittuvat niin jännitys, innostus kuin pieni pelkokin: mitä seuraavaksi tapahtuu?

Mutta sitähän seikkailu juuri on; jännitystä, innostusta ja pelkoakin. Sitä, että antaa mennä ja katsoo mitä syntyy. Sinäkin pääset nyt mukaani matkalle Las Vegasiin kuulemaan mitä aika lasten kanssa minulle opettaa, tapaamaan rakkaita vaihto-oppilasaikani ystäviä ja isäntäperhettäni sekä kuulemaan mitä amerikkalaiset täällä auringon alla ajattelevat elämästä. Haluan tuoda sinulle palan tätä maailmaa ja ajatuksia, jotka täällä syntyvät.

Poppasena Poppasen paikalla, Amerikan Au Pairina.

Iloa ja Las Vegasin valoa Suomeen, rakkaat ystäväni! Seikkailu alkakoon!

aupair

/Ämmä, joka nauraa ajatukselle siitä, että on nyt tehnyt kaikki teini-ihmisten elämään kuuluvat asiat Las Vegasissa: ollut ensin vaihto-oppilas ja nyt au pair! Mitähän seuraavaksi?

Tour de Ämmä – hei me polkastaan taas kakkonen ja muita valkokankaan jatkokertomuksia!

Se on kuulkaan näin, että kuten ihan kaikki itseään kunniottavat b-luokan elokuvat, myös minun mappi öö -tarinani saa nyt jatkokertomuksen. Näin on tilanne.

Maanantaita mollukat! Anteeksi, että kutsun teitä mollukoiksi, mutta tehän tiedätte, mulla on tää perversio näitten alkukirjaimiltaan mätsäävien ilmaisujen keksimisessä.

Uskomattomia uutisia! Pian polkastaan pyörällä pylly putkella! Ämmä ähertää älämölöä ääneen! Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa!

Päivät Hullun Polkasun jälkeen ovat olleet suorastaan ahdistavia, kun olen miettinyt pääni puhki kuinka voisin taas päästä nauttimaan pyöräilyn huumasta pitkällä matkalla ja vieläpä mahtavassa porukassa. Olen ollut täynnä urheiluintoa, siis jotain ihan käsittämätöntä energiaa, jota olen nyt purkanut pitkillä juoksulenkeillä, parin tunnin spinningtunneilla ja niiden päälle latomillani kuntosalitreeneillä (ihan oikeasti, mikään treeni ei ole enää tuntunut miltään tuntien polkupyörällä polkemisen jälkeen…) toivoen salaa, että voisin saada taas pian jonkin kovan fyysisen haasteen.

No nyt! Eipä ehtinyt kulua kuin pari hassua viikkoa ja minulle on heitetty uusi haaste! Elokuun viimeisenä sunnuntaina, 30.8. Helsingissä järjestetään Tour de Helsinki -pyöräilytapahtuma, jossa poljetaan 140 kilometrin reitti Pääkaupunkiseudulla.

Tattadaa, saanko ylpeänä esittää: ni, Tour de Ämmä!

Sekuntiakaan ei tarvinnut ihmetellä lähtisinkö mukaan, sillä vastaus on tietenkin kyllä! Tää on nyt se  ”Ämmä ähertää älämölöä ääneen”-osio! Jee! Pyöräilyharrastukseni saa ansaitsemansa jatkon ja minä olen ihan valtavan innoissani!

Tour de Helsinki -tapahtuma 4.9.2011 Kuva: Leila Oksa

Tour de Helsinki -tapahtuman maali vuonna 2011 Kuva: Leila Oksa

 

Tour de Helsinki on nyt jo kymmenettä kertaa järjestettävä vuosittainen pyöräilykauden kruunajaistapahtuma. Se on tarkoitettu kaikille pyöräilijöille tasoon tai taustaan katsomatta. Erityisen juhlavan tästä tapahtumasta tekee se, että sen lähtö ja maali sijaitsevat legendaarisella Olympiavelodromilla. Jos maaliin tulo Altassa oli elämää mullistava hetki, en edes osaa kuvitella miten hienoa voi olla kurvata Olympialaisten pyöräilynäyttämön etusuoralle 140 kilometrin jälkeen!

On jännää, että vaikka olen asunut Helsingissä reilusti toistakymmentä vuotta ja koko sen ajan kuin Tour de Helsinkiä on järjestetty, en ikinä aiemmin ole kuullut tästä vuosien varrella Tour de Helsinki on kymmenen vuoden aikana tuhansien osallistujien pyöräilyksi kasvaneesta tapahtumasta. Kyseessä on varmasti se sama ilmiö, josta kirjoitin joitakin päiviä sitten: ennen kuin jokin asia on jollain tavoin itselle läheinen ja tuttu, ei sitä välttämättä havaitse ympäristössään sen kummemmin. Ja jos taas se on lähellä ja vaikka vain lyhyen hetken kovin merkittävä asia elämässä, näkee siihen liittyviä asioita jatkuvasti ympärillään. Kuten minä viime päivinä, kun en ole juuri muuta silmissäni nähnytkään kuin pyöräilijoitä ja ylämäkiä sekä tuntenut joka ikisen pienenkin vastatuulen ihollani…

Minä olen tietysti erityisen iloinen, että ei tarvitse aina lähteä Norjaan päästäkseen huipputapahtumaan pyöräilemään, vaan aivan kotikulmilta voi löytyä tällainen innostava tapahtuma!

Ja nyt tullaan tietysti sitten siihen ”Kiljukaa kovaa kaverit koska kohta kutsun kaikki kanssani koettelemaan kestävyyttään kuin kallonsa kuntoa” -kohtaan. Kaikista hienointa tässä jutussa ei ole ainoastaan se, että minä pääsen taas pyöräilemaan, vaan nyt on paikka haastaa myös sinut mukaan! Sinä, joka asut pääkaupunkiseudulla (saat toki asua kauempanakin) ja olet lukenut nyt hehkutuksiani ja oivalluksiani ensimmäisestä pyöräilyhaasteestani (kurkkaa vaikka kuva alla, jonka tein yhden monista matkalla tekemäni oivalluksen pohjalta), niin nyt olisi paikka! Lähde mukaan?! On vielä hyvin aikaa ilmoittautua. Kovin montaa tekosyytä en keksisi tässä kohtaa. Eikä minullakaan ole vielä polkupyörää, mutta sehän nyt järjestyy, niinhän kävi viimeksikin, muistatko tämän?

1513924_10153208292694457_697306534040074046_n

 

140 kilometriä on iisi biisi! Siis ihan oikeasti, jännä miten oma perspektiivi voi muuttua niin nopeasti, kun nyt tuo 140 kilometriä todella kuulostaa ja tuntuu ihan pikkujutulta. Ei olisi voinut uskoa vielä kuukausi sitten, että sanon näin 🙂

Mutta nyt ihan oikeasti; mikä mahdollisuus lähteä kanssani polkemaan! Ilmoita aikeestasi minulle, niin voimme heittää yläfemmat velodromilla tai matkan varrella, mutta ilmoittaudu nyt heti tänne, Tour de Helsingin sivulla!

Ah. Näin. Ilo on palannut pienen ihmisen sieluun. Ei sieltä mihinkään ollut kyllä kadonnutkaan, mutta nytpähän on taas vielä yksi syy enemmän olla sitä mieltä, että elämä on ihmisen parasta aikaa ja seikkailut ne ämmän ja äijän tiellä pitää!

/Ämmä, niin nautinnollisesti naama nyt niinku naurussa

 

Ai mikä Ämmän Hullu Polkasu tai Hullun Ämmän Polkasu – luetko blogiani ensimmäistä kertaa? Kelaa blogin oikean reunan palkkia kategoriapilveen ja klikkaa sieltä kategoria ”Ämmän Polkasu” niin pääset lukemaan tarinoitani 350 kilometrin fillarihaasteestani.

Liikenneturvallisuus on omia valintoja – Onnellisten Ajokoulun inssiajossa

Kyllähän minä vähän olen sellainen. Liikennepoliisi. Niinku virkaatekevä siviilissä. 

Missä tahansa liikenteessä kuljenkin, olen koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä. Kiinnitän paljon huomiota siihen, kuinka muut ajavat moottoriajoneuvoilla, polkevat polkupyörällä tai miten jalankulkijat käyttäytyvät. Se on minulle luontaista. Tulee ihan automaattisesti. Liikenneopettaja-isän kyydissä lapsuuden istuneena siltä ei ole voinut välttyä. On analysoitu nopeudet, ryhmittymiset, liikennekulttuuri ja mahdolliset kolarin paikat. Ihmetelty kuinka vähän turvavälejä ihmiset jättävät autolla ajaessaan tai kuinka väärällä tavalla ohituskaistoja liikenteessä usein käytetään. Kauhisteltu ylinopeuksia. Ihan vähän heristelty sormea muille kun ne eivät osaa ajaa.

Ehkä ensi syksynä minulla on vielä kovemmat natsat siviililiikennepoliisiuteen. Silloin minä ”valmistun” Onnellisten Ajokoulusta. 

Ensimmäinen inssiajoni, se oikea, vuonna 1999 meni aika putkeen. En tiedä mikä vaikutus oli sillä, että isäni hyppäsi insinööriajooni takapenkille mukaan. Ehkä hän hämäsi riittävästi tutkinnon vastaanottajaa, ja suoriuduin koeajostani puhtain paperein.

Tai siis melkein puhtain. Yksi merkintä papereissani oli: ajoin moortoritiellä hetken liian hiljaa, 70 kilometriä tunnissa kahdeksankympin alueella. Mutta se oli vain huomautus, ja inssini meni läpi ensiyrittämällä.

inssi1

Tätä taustaa vasten on tavallaan hauskaa todeta, että kahden viikon takaisen Onnellisten Ajokoulun uusintainssiajoni papereissa on yksi merkintä: ylinopeus (ja aika kova sellainen). Kaasujalka on vuosien varrella muuttunut näemmä vähän raskaammaksi. Oikeassa inssiajossa tämä ei olisi jäänyt vain huomautukseksi. Ylinopeus oli aika hurja. 

* * *

Onnellisten Ajokoulu käynnistyi toissa viikolla toden teolla inssiajolla ja teoriakokeella. Jouduimme tosipaikan eteen heti alussa.

Minä lähdin liikenteeseen opettajamme Jiri Katteluksen valvovan silmän alla. Suoritus Helsingin kaupunkiliikenteessä oli lähes täysi kymppi, mutta se yksi kova ylinopeus romutti koko homman ja inssini olisi oikeassa tilanteessa ollut hylätty. Se oli aika kova pala. Miten en huomannut, että vedin kahtakymppiä yli nopeusrajoituksen? Se vain tapahtui huomaamattani. En edes halua ajatella mitä siitä olisi voinut seurata. Kuinka usein minulle käy näin liikenteessä ajaessani ilman että huomaan ollenkaan?

inssi2

Pohdin ylinopeuttani pitkään. Se nolotti. Kuulin, että moni muukin tiimiläisistäni oli kompastunut. Onko ylinopeus liikenteessä todella näin yleistä? 

Tiimini johtaja Aki kiteyttää omassa Onnellisten Ajokoulun blogissaan myös minun ajatukseni niin hyvin, että lainaan tässä suoraan hänen oppiansa ylinopeustilanteesta (joka meillä muuten sattui aivan samassa paikassa…):

”Ajoin merkittävää ylinopeutta paikassa, jossa kaikki muutkin samaan aikaan liikenteessä olleet autot ajoivat liian kovaa. Viidenkympin rajoitus jäi näkemättä, koska se ei ole siinä tutussa kohdassa normaalisti ollut ja siksi painoin menemään niin kuin ennenkin. Ja juuri se on vaarallista. Se, että emme enää huomioi muuttuneita liikennemerkkejä tutulla reitillämme, koska ajamisesta on tullut niin rutiininomaista. Kuinka monta kertaa olet itse ajanut tutun työmatkan niin, että et oikeastaan muista koko ajomatkasta yhtään mitään? Tuleva palaveri pyörii mielessä ja sitten oletkin jo työpaikan pihassa. Minä olen useamman kerran ja se pysäytti.”

Inssiajo oli hyvä lähtölaukaus ajo-opetuksellemme Onnellisten Ajokoulussa. Tuli kartoitettua omat vahvuudet ja heikkoudet asiantuntijan kanssa. Huomioitua, että pienikin huolimattomuus voi johtaa isoihin lopputuloksiin. Tajuttua, että liikenneturvallisuus on omia valintoja. 

”Mazdan uudet automallit tarjoavat paljon tekniikkaa avuksi turvallisuuden lisäämiseksi, mutta silti se tärkein tekijä olen minä itse. Niin olet sinäkin. Toivottavasti meidän tuottamamme sisältö saa sinutkin miettimään näitä samoja asioita joita olen itse pohtinut, vaikka et nyt ajoukoulussamme olisikaan. Niin se vain on, että mitä useampi mies tuolla liikenteessä kokee herätyksen, sitä mukavampaa meillä kaikilla on. Koskee myös joitakin naisia.”, jatkaa Aki blogissaan.

Niin. Ainakin minua koskee. Minä koin inssiajossani hyvin tarpeellisen herätyksen. On katsottava ajaessaan aina vähän kauemmaksi, ennakoitava. Oltava läsnä ajossa. Otettava vastuu ajamisestaan.

inssi3

Ehkä ensi syksynä, kun valmistun Onnellisten Ajokoulusta, olenkin ennen kaikkea itse vielä vähän osaavampi kuski liikenteessä. Sitä toivon. Ehkä se on tärkeämpää kuin toimia siviilipoliisina muille. Ehkä minunkin ajamisestani löytyy jotain korjattavaa. Ehkä on parempi lopettaa muille sormen heristely ja keskittyä siihen, kuinka minusta tulee onnellisempi kuski.

Lue Akin blogi kokonaisuudessaan täältä.  Ja mikä ihmeen Onnellisten Ajokoulu, lue tästä.

Maailma seikkailijan silmin – Pata Degermanin kanssa Forumin seinällä

No kyllähän se eilen jännitti. Aamusta alkaen. Tai ehkä jopa yöstä, sillä näin jotain ihan kamalaa painajaista ja heräsin päivään kovin ahdistuneissa fiiliksissä. Haaste pyöri mielessä; pitäisi kiivetä 15 metrin korkeuteen kauppakeskus Forumin seinälle kaupungin vilkkaimmalla paikalla yhdessä seikkailija Pata Degermanin kanssa.

Miten se tapahtuu? Millainen on Portaledge-teltta, jolla tarkoituksemme on hengailla? Sataako kaatamalla? Uskallanko edes ylös asti? Tipunko?

IMG_1143

Mutta onneksi reikä päässäni on tarpeeksi iso, eikä pelolla ollut sijaa tässä pelissä. Kello 18 kipusin yläilmoihin. Tuonne noin!

IMG_1105

Nyt ei onneksi tarvinnut kiivetä itse pitkin lasiseinää, vaan pääsin ylös nosturilla. Ja onneksi reikäisen pääni suojaksi sain myös kypärän ja ympärilleni asianmukaiset turvaaljaat. Seikkailussa tärkeää on varmistaa turvallisuus.

ylös2

pata

Ylhäällä odotti tämä herra ja upea maailma; sellainen, jota en osaa oikein edes sanoin kuvailla. Sanat eivät myöskään riitä kertomaan siitä prosessista, jolla postimerkin kokoiseksi osoittautuneelle teltalle (josta nyt yleisön ylös näkemisen takia puuttuivat seinät) piti kavuta.

IMG_1119 IMG_1120 IMG_1122 IMG_1125

Mutta perille päästiin turvallisesti. Nosturi laskeutui takaisin maan pinnalle, ja me jäimme Patan kanssa ylös hengailemaan.

IMG_1127

Tuntui yllättävän turvalliselta. Sää suosi meitä eikä hökötyksemme heilunut niin paljon kuin etukäteen ajattelin. Turvallisuutta lisäsi varmasti se, että seuranani oli Suomen kokenein seikkailija.

Tein sinulle tämän: videon visiitistäni yläilmoissa, sillä se kertoo varmasti sinulle enemmän ajatuksistamme ja kokemuksestamme Helsingin kattojen yllä. Juttelimme Patan kanssa seikkailusta. Mitä seikkailu hänelle tarkoittaa? Milloin Patasta tuli seikkailija ja millaisia ohjeita hän meille wanna-be-seikkailijoille antaa? Mikä on seikkailun syvin olemus? Ja koska Patalla on niin mielenkiintoisia ajatuksia, sallin videon olla tällä kertaa vähän pidempi, sillä sinä jaksat varmasti katsoa sen!

Tervetuloa mukaan seikkailuun!

IMG_1154

”Adventure is a mindset. I want to see what the next corner is. You explore. You discover yourself.” -MaiLife

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? Katsopa tästä MaiLife Haaste ja ota minuun yhteyttä, niin lähdetään yhdessä seikkailulle!

/Ämmä, joka muuten sitten jätti Patan yöksi nukkumaan tuonne. Toivotaan, että uni maistui kaupunkiluonnossa

teltta

Kuva: Aku Varamäki