Category Archives: Terveys ja hyvinvointi

Arkistojen aarre: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Posted on by

0

Sairastuin yllättäen kolme viikkoa sitten influenssaan. Sen päälle iski vielä bakteeri-infektio, ja olen ollut hyvin kipeänä. Arvatenkaan en ole jaksanut tehdä yhtään mitään, en myöskään kirjoittaa.

Kohta kolme viikkoa olen maannut sängyssä, yksin kotona eristyksissä muista, en ole tavannut ketään ja puhunutkin vain muutaman lauseen. Voimat ovat vähissä ja nyt alkaisi todellakin vähitellen riittää.

Oli pakko hakea vähän perspektiiviä. Kaksi vuotta sitten oli aika paljon hurjemmat ajat ja kirjoitin (vasta matkan alussa, sillä tästä kakusta tuli puolen vuoden mittainen) silloin tämän tekstin. Ja siitäkin selvittiin! Nyt ei toimi pää, enkä kykene asettamaan ajatuksia, mutta juuri tämän haluan tänään sanoa. Ehkä sinäkin saat kirjoituksestani jotain pohdittavaa?

 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

 

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

 

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Viimeinen koetos ennen kisaa

Posted on by

0

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.

 

 

Latu palautti luottamuksen – näin liikkeelle hiihtotreenissä

Posted on by

5

–Olo on kuin kiinalaishiihtäjällä, huudahdan ehkä vähän liian kovaan ääneen astuessani ladun varteen.

Mielessä keikkuu kuva lehdessä nähkemästäni kiinalaisturistista Lapissa, sukset jalassa. Ilman pipoa, paksu toppatakki päällään ja farkut jalassa hän tönöttää lumen keskellä hätääntynyt ilme kasvoillaan.

Ihan kuin minä nyt! Ymmärrän tuon kiinalaisnaisen hädän, mutta miten minä, Suomessa syntynyt ja kasvanut, siis käytännössä sukset äidinmaidossa jalkoihini saanut ihminen, voin tuntea tällaista pelkoa astuessani suksille ensimmäistä kertaa yli 25 vuoteen.

Se kun on keissini: Nainen, joka on hiihtänyt viimeksi koulussa, on aikeissa opetella hiihtämään taas. Olen ihminen, joka on kolunnut kaikki mahdolliset lajit ja sitten viime vuosina kaikkien jumppien ja pumppien jälkeen on herännyt halu monipuoliseen liikuntaan ja kaipuu ulkoilmaan, lajiin, jossa voi joko urheilla kunnolla tai lähteä kivalle metsäretkelle.

VUOSI KAUPALLA OLEN koettanut aloittaa. Ja nyt ollaan jo pitkällä! Minulla on hiihtovalmentaja ja alla ihkaomat, ammattilaisen kanssa valitut sukset. Oikean tekniikan oppiminen ja sopivat välineet ovat tuntuneet aiemmin liian isoilta esteiltä, ja siksi olen nyt päättänyt tehdä kaiken oikein. Olen päättänyt tarttua ammattilaisten apuun ja ottaa sinutkin mukaan tähän prosessiin oppimaan kanssani.

Se on sitten sivuseikka, että valmentajani on heittänyt tavoitteekseni poimia kuun taivaalta: 1,5 kuukauden päästä aloittamisesta minun tulisi osallistua hiihtokisaan, jossa tavoitteeni on 42 kilometrin matka… Huh. Siihen kun lisää sen sivuseikan, että viimeiset puolitoista vuotta ovat menneet urheilullisesti harakoille, kun edellisessä urheiluhaasteessani (lisää tässä) loukkasin polveni. Vaikka olen jo täysin urheiluvalmiina, eikä polvi estä tätäkään tavoitetta, leikkauksen jäljiltä kaikki kehossani on romahtanut ja kunnon uudelleen rakentaminen vie aikansa.

Tiedät, että olen urheillut useita haasteita (esim. tämän, tämän ja tämän), ja olen tästä haasteesta innoissani! Ei tässä se 42 kilometriä pelota niinkään. Normioloissa se olisi melkein pala kakkua. Hurjinta on, etten tunne nyt vammani jäljiltä kehoani ollenkaan. En tiedä mikä sen kunto on tai pystyykö jalkani vielä tällaiseen. Mielessä on monta pelkoa.

NYT SEISON LADUN varressa. Vihdoin! Sukset ostettuani kelit muuttuivat kamaliksi, enkä ole päässyt lähtemään ensimmäiseen omatoimiseen treeniin. Eikä sää nytkään hyvältä näytä, mutta mentävä on. Mukana kun ovat maailman parhaimmat kirittäjät; omat vanhempani, jotka ovat hiihtäneet koko ikänsä.

Aloittaminen. Liikkeelle lähteminen ja viitsiminen; ne ovat vaikeinta elämässä. Uusi ja tuntematon pelottaa. Entä jos en osaa, en jaksa, en pysty? Entä jos muut nauravat, jospa en onnistukaan tavoitteessani. Uudessa asuinpaikassani Kuopiossa en tunne maastoja, enkä tiedä missä olisi hyvä aloittaa, ettei innostus kaadu heti liian vaikeisiin reitteihin. On myös ihan liian kiire koko ajan ja vaikea mennä mihikään, sillä minulla ei edes ole autoa, jolla hurauttaa helposti ladun varrelle. Olen rakentanut mieleeni monta kynnystä, jotka hidastavat hirveästi.

Siksi liikkeelle lähtemisessä kaikki keinot ovat sallittuja. Lahjonta, pakottaminen tai palkinnon odottaminen. Tai omat vanhemmat.

Olen raahannut sukseni bussilla Kuopiosta Keski-Suomeen, sillä vanhempani tietävät siellä mihin kannattaa mennä. Äitini on jopa aikoinaan opettanut hiihtoa, ja tiedän, että hän jos kuka saa minut liikkeelle ladulla.

Ja sitä paitsi hän jos kuka voi motivoida minut voittoon tulevassa hiihtokisahaasteessani. Onhan hän taustavaikuttajana edellisenkin (ja toistaiseksi ainoassa) hiihtokisamenestyksessäni. Hän näet raahasi minut joskus 80-luvulla Hippo-hiihtoihin ja voitin hopeaa – kisassa, jossa lisäkseni oli yksi osallistuja…

JA 2010-LUVUN loppupuolella minä yritän tarttua suksiin uudelleen. Koetan innostua lajista, johon liittyy niin paljon vaikeita muistoja. Lipsuvat sukset ja koulukaverini Kirsi, joka veti joka kerta mäessä ohi sulavalla vapaalla ja minä olin valmis heittämään sukset syvälle jorpakkoon.

Tällä vuosituhannella äitini on raahannut minut kiertämään suksilla komen kilometrin latua entisen lipeälammen viereen. Suhteellisen ironista. Keli on plussalla ja vettä tihkuttaa. Tähän keliin olisi lähdön voinut katkaista, mutta olen itse päättäväisesti hokenut edellisen illan, että säällä kuin säällä mennään. Ihan on herran haltuun heitetty, hiihdetäänkö reittiä puolikas vai useampi kerta ympäri. Kosketuspintaa minun keississäni kun ei ole, voi olla, että tästä tuli lyhyt reissu. Mutta sen ei sovi antaa hämätä. Tavoitteeksi olen asettanut itselleni hiihtää kymmenen minuuttia.

 

KIINALAISMIELIKUVA PYÖRII MIELESSÄNI, mutta hyvin nopeasti huomaan, että ladulla on kaikenlaisia hiihtäjiä lapsista vanhuksiin. Kukin hiihtää tyylillään, eikä kukaan kyttää toistaan. Paitsi tosin minä kyllä kyttään. Komeitten miesten ohi vilahtavia takamuksia hiihtotrikoissaan, mutta se on sitten ihan toinen tarina. Tuttu sinulle myös tästä urheiluhaasteestani…

Ketään toista ei kiinnosta miltä näytän ja onnistunko vai epäonnistunko minä hiihdossani. Päinvastoin, tunnelma on kovin kannustava. Laturaivosta, josta olen myös lehdistä lukenut, ei näillä main näy tai kuulu mitään. Olen ehtinyt hiihtää vain parisataa metriä kun ohitseni hiihtävä mies huikkaa:

–Wautsi, onko nuo karvapohjat, niillä näyttää kulkevan hyvin!

Huikkaan hänelle vastaukseksi vuolaat kehut uusista suksistani enkä voi olla ihmettelemättä: Tämähän todella kulkee! Latu on tällaisellakin plussakelillä erinomainen, sen jatkuva kunnossapito on ollut kriteeri juuri tämän paikan valinnalle. Netin latukartoista löytää helposti tiedon kunnossa olevista reiteistä.

HIIHTOVALMENTAJANI REETAN OHJEET pyörivät mielessäni, ja yritän kiinnittää huomion joka liikkeeseen, vetoon, työntöön, sauvan iskuun maahan ja suksen potkuun. Metri metriltä liikkeet alkavat tuntua paremmilta ja sujuvammilta. Analysoin liikettäni ja menen eteenpäin.

Kunnes. Tulee mäki. Ihan piikuruinen alasmeno, mutta mäki ja lasku kuitenkin. Eniten minua pelottaa kaatuminen, polvivammani kun aiheutui tippumisesta, ja pelko kaikkea ylhäältä alas tuloa on valtava möykky mielessä – niin iso, etten osaa sitä sanoin selittääkään.

–Jos lasku pelottaa, otat vain sukset pois jalasta, Reetan kannustava kommentti kaikuu mielessäni.

Niinpä otan sukset reippaasti pois ja kävelen mäen alas. Eikä kukaan naura tai kummastele! Ajattele!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Ja ajattele! Jo kolmannella kierroksella uskallan laskea mäen! Oikea tekniikka auttaa; alas kyykkyyn ja pylly rohkeasi alas tasapainoon jalkojen kanssa.

 

KOLME KILOMETRIÄ ON hiihtäen käsittämättömän lyhyt matka. Olen jo toisella kierroksella, eikä tunnu missään. Olen yllättynyt siitä, miten olemattomaksi luulemani kunto kestää. Se on niin hyvä, että lisään tahtia. Kymmenestä minuutista nostan tavoitetta seuraavaan kymmeneen minuuttiin, sitten minuutit muuttuvat kilometreiksi ja kierroksiksi.

Mikä tunne! Olen taivaissa; voitko kuvitella miltä tuntuu, kun puoleentoista vuoteen ei ole päässyt kunnolla nostamaan sykettä ja testaamaan oman kestävyytensä rajoja? Tätä minä rakastan. Olen sillä tavalla kummallisilla geeneillä kuorrutettu yksilö, etten juuri parempaa tunnetta tiedä kuin hengästyminen ja yläilomoissa hakkaava syke. Olo on taivaallinen.

Ja juuri tuossa hetkessä kiitän, että olen terve, ja saan tehdä tällaista. Miten olinkaan voinut estää itseäni lähtemästä liikkeelle, kun siihen minulla on kaikki mahdollisuus, eikä oikeasti mitään tarvetta tekosyille?

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

 

Yks onnellinen hiihtäjä mä vain! Mutta tämä on toki kuherruskuukausi. Veikkaan, että vielä notkojakin nähdään…

 

RULLAATIRULLAATI, LAULESKELEN MIELESSÄNI. Uudet karvapohjat kiitävät ja minä iloitsen. Välillä lipsuu, välillä tökkii, mutta mitä väliä; siitähän sitä oppii. Pikkulapsi vetää vapaalla tyylillä ohi, mutta minä riemuitsen siitä, että pääsen parin mummon edelle.

Neljännellä kierroksella vatsa alkaa kurnia. Se on merkki. Kilpahenkeni työntäisi vielä viidennelle kierrokselle, mutta päätän olla nyt urheilunhimoanikin viisaampi; jos viimeisestä kierroksesta jää huono maku, fiilis jää vaikuttamaan seuraavaan hiihtokertaan. Siksi on hyvä lopettaa korkealle.

12 kilometriä. Punaiset posket. Hikilammikko takin selkämyksessä. Takaisin tullut luottamus kykyihini ja kehooni. Euforia. Sama seuraavana päivänä uudestaan. Siinä ensimmäisen hiihtokertani tulos.

 

Tällä videolla näet, miten koko viikonlopun mittainen treeni vanhempien kanssa purkautui kuvallisen ilmaisun keinoin…

OMA ANALYYSINI ENSIMMÄISISTÄ HIIHDOISTA SEKÄ SEURAAVAT TAVOITTEET:

Tämän viikonlopun kahdella 12 kilometrin hiihtolenkillä tuli testattua hiihdon perustekniikka ja ajettua sitä omaan kehoon. Tärkeää oli saada kokemus, että pystyn hiihtämään ja voin kehittyä siinä. Vuorohiihto sujuu jo hyvin, potkua sukseen löytyy jo kivasti, ja näin vauhtia. Kuntosalilla hiihtolaitteella tehty yläkropan harjoitus auttoi selvästi tasatyönnön tekniikassa ja se sujui aika hyvin jo.

Oma pää haastaa kovempaan vauhtiin kuin 42 kilometrin kisasuoristustani ajatellen on järkevää, ja sen kanssa joudun tekemään töitä. Toisaalta nyt annoin myös itselleni luvan kokeilla kunnon rajoja, jotta tietäisin missä ne kulkevat ja pitkän tauon jälkeen saisin ottaa ilon irti kunnollisista sykkeistä ja hullusta hengästymisestä.

Polvelleni hiihtoliike oli uusi, olenhan joutunut opettelemaan kävelemisenkin aivan uudelleen, ja ensimmäisen päivään lenkin aikana ja sen jälkeen polvi kipuili. Mutta jo toisella lenkillä havahduin siihen, miten vahva uudelleen rakennettu polveni on. Uudet jänteet ovat ehdottomasti vahvemmat, ja sen vaikutuksen todella tuntee!

Huomiota täytyy jatkossa kiinnittää polviin, niissä kun on sellaista naisille normaalia haastetta, että ne kääntyvät hieman sisäänpäin, ja lantiota on avattava enemmän. Vähitellen sitten täytyy myös maaston suhteen lisätä haastetta. Seuraavaksi täytyy oppia jarruttamaan, auraamaan, hyppäämään pois ladulta äkillisissä tilanteissa (se on minulle yksi haasteellisimmista asioista, sillä räjähtävä ja nopea voima ja kyky reagoida nopeasti ovat pitkän polvivammatauon jälkeen kadonneet kehostani). Edellä mainittujen lisäksi painonsiirtoa on treenattava, ja nämä taidot hallitessani voi laduiksi valita haasteellisempiakin maastoja.

 

Voit lukea projektistani lisää täällä. Jutusta löytyvät myös videot suksien valinnasta sekä vuorohiihdon ja tasatyönnön tekniikasta. Tämä projekti jalkautuu Yle Radio Suomeen ja tähän blogiini.

 

Tajusin Tallinnassa…

Posted on by

0

Kun näkee tuon kuvan, ei välttämättä heti arvaisi, että olen siinä hermolomalla Tallinnassa (tai ehkä se sittenkin näyttää juuri siltä…). Mutta sellaisella minä juuri olin reilun vuorokauden ystäväni Katan kanssa. Hermolomalla virkistäytymässä.

Tuossa kuvassa minä intoilen silmät kiiliuen isosta olut-saviruukusta – sillä sellainen se on, saviruukku täynnä kaljaa, ja tuosta saviruukusta se kalja piti juoda. Kummallisia nuo virolaiset.

Kummallinen on ollut minun viikkonikin, sillä yhtäkkiä rauhallisten aikojen jälkeen töitä onkin tullut minulle paljon (mikä on todella hienoa!). Nyt koko toukokuu on työvilinää täynnä, enkä minä oikein meinaa ajatusteni kanssa pysyä perässä. Ihana sekasorto pään sisällä.

Kävimme hotellin kattoterassilla ihailemassa maisemia. En ollut koskaan ennen nähnyt Tallinnaa tästä vinkkelistä.

 

Pieni irtiotto Tallinnaan teki hyvää. Olimme kylpylässä ja kävimme hoidoissa. Maatessani kasvohoidossa tulin ajatelleeksi ensimmäistä kertaa tätä kulunutta kahdeksaa kuukautta hieman etäisyyden takaa, ja vasta nyt tajusin kuinka hurjia nämä kuukaudet todella ovat olleet. Vaikka tavallaan kaikki huomio on ollut vain itsessäni, polvessani, niin silti todellisuus on se, että en ole huomioinut omaa kokonaisvaltaista hyvinvointiani lainkaan. Valtava stressi, pelot, kivut, sängyssä maatut kuukaudet ovat vieneet huomioni pois omasta hyvinvoinnistani – jotenkin havahduin hahmottamaan kaiken vasta hoitopöydällä, kun jotain muuta kehonosaani hoidettiin kuin polveani.

Viime päivinä kaiken väsymyksen, töiden etsimisen paineiden ja nyt yhtäkkiä alkaneen kiireen keskellä olen vain soimannut itseäni siitä, kuinka sekaisin ja aikaansaamaton olen ollut; etten ole kyennyt toipumaan vauhdikkaaammin ja saamaan aikaan enemmän asioita nopeammassa ajassa. Tajusin, että olen ruoskinut itseäni valtavasti niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja nyt yhtäkkiä tajusin kuinka paljosta minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Ajatella mistä kaikesta olenkaan selvinnyt jo tähän pisteeseen ja kuinka paljon on tapahtunut!

On oltava kiitollinen keholleen ja mielelleen jo saavutetuista etapeista siitä kuinka ne ovat kestäneet ja mitä ovat jo nyt saaneet aikaan. Ja kehoani minun on kiitettävä useammin, tajusin Tallinnassa. Se on hierontansa ja hoitonsa ansainnut. Minä voin tulla terveäksi vain, jos annan keholleni ja mielelleni välillä myös huoltoa.

Aurinkoa viikonloppuun, ystävät!

/Äm

Kolme kuukautta

Posted on by

4

On lauantai-ilta, ja nyt just koetellaan kestävyyttä. En jaksa tätä kipua, jäätä polvella ja sängyssä makaamista enää. Eilen tuntui jo olevan vähän parempi päivä, ja selviydyin yllätyksekseni suhteellisen hyvin reissusta fysioterapeutille. Vaikka unohdin ottaa lääkkeetkin ennen lähtöä, selvisin pystyasennossa uskomattoman hyvin. Ehkä se painaa jalkaa ja väsyttää suunnattomasti tänään, poistuinhan eilen ensimmäistä kertaa kotoa puoleentoista viikkoon. Mutta ei ole ilta nyt ihan ehtoisin.

Tänään on muuten merkkipäivä! Onnettomuudestani on päivälleen kolme kuukautta. Olen tänään moneen otteeseen kiitellyt elämää siitä, ettei se anna meidän nähdä tapahtumia eteenpäin. Jos olisin kolme kuukautta sitten tiennyt, millainen polku on edessäni, en ehkä olisi sitä tietoa kestänyt.

Kolme kuukautta sitten myös urheilin viimeksi. Tiedätkö, mitä tämä aika tekee ihmiselle, jolle liike on elämän tärkein voimavara ja kestävä fysiikka osa työtä?

Sitä muuttuu ihmisenä aivan eri versioksi. Joutuu löytämään itsestään kammioita, joihin ei olisi muuten tullut kurkistaneeksi. Oppii arvostamaan pienintäkin toimivaa kohtaa kehossaan.

Vajaa 4 kuukautta, ja minun arvioidaan voivan ottavan jo muutamia juoksuaskeleita!! Annathan minulle voimia jaksaa. Kiitos, ettei minulle käynyt huonommin!

Sillai minä tänään ajattelen.

img_3611

Siinä. Tasan kolme kuukautta sitten ambulanssissa. Snadisti ihmeissään. Onni onnettomuudessa oli se, että olin viime hetkellä päättänyt ottaa puhelimeni kisa-alueelle, sillä kuulin että meille olikin säilöpaikka tarjolla. Ambulanssimiehet ystävällisesti kävivät hakemassa luurini ennen sairaalaan viemistäni. Olisi ollut aika orpoa olla sairaalassa ilman puhelinta, sillä kukaan kisakavereistanikaan ei tiennyt mitä minulle oli käynyt ja mihin minut oli viety. Sitä muistan kiitelleeni sairaalassa peloissani maatessa. Kaikenlaista.

 

/Äm, joka suuntaa seuraavaksi suihkuun… äääääähhh ahdistusta ja kipua.

”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

Posted on by

4

Noin niinku ihmiseks, joka on yhdeksän päivää maannut 95 % ajastaan sängyssä, olen itsekin yllättynyt kuinka paljon yhdessä päivässä voi tapahtua. Tänään oli aamulla vähän ”kirkkaampi” hetki, ja päätin avata yhden päivän leikkauspotilaan arkea näyttää. Tämä kaikki tapahtui eilen, keskiviikkona 7.12.2016…

* * *

Kello 2.49

”Hyvä luoja anna minun vielä nukkua”, ajattelen ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan.

 

Kello 4.20

Kuulen seinän läpi, kun naapuri kuorsaa. ”Voi hyvä luoja”, ajattelen, ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Surisee, puristaa, kuumottaa. Jalka on tulessa.

 

Kello 5.59

”Anna ny saatana mun vielä nukkua!” Siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Jää on ainoa, joka todella auttaa, joten jopa nukun yöni jääpalapussi jalallani.

 

Kello 7.03

Jäistä huolimatta tämä on nyt ollut aika rankka yö. Olen nukahtanut vasta yö-yhden aikaan ja heräillyt puolentoista tunnin välein. Tuntuu, kuin oltaisiin menty takapakkia. En enää jaksa taistella itseäni uneen, vaan päätän herätä.

 

Kello 7.15

Kerrostalossamme on kummallisen ohuet seinät. Kuulen, kun naapurin herätyskello soi ja hän alkaa aamutoimiinsa. Minä toivon, ettei tarvitsisi nousta ollenkaan, sillä ylösnousemisesta seuraa järjetön kipu. Nesteet valuvat alas leikatun jalan säärtä ja saavat sen kokemaan sellaista kipua, jota en ikimaailmassa ole osannut ymmärtää olevan olemassa. Nilkka on pallon muotoinen.

Yhtään ylimääräistä kertaa en halua nousta aloiltani.

Vilkaisen sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle olen kasannut kaikki elämäni tärkeimmät asiat juuri nyt. Toissa päivänä ystäväni on tuonut apteekista pullon.

 

img_4620

 

Kahdeksan päivän vahvako lääkitys tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä en tunnista kehossani yhtään osaa, joka voisi hyvin. Se pistää välillä kestävyyden koville.

Ja vatsan.

Siksi Levolac. Otan ohjeiden mukaan ensiannostuksen tyhjään vatsaan. Vähän jännittää mitä se tekee. Aineenvaihdutani normaalioloissa on niin vilkas, ettei tälläisiin ole tarvinnut aiemmin turvautua. Ohjeissa arvioidaan lääkkeen vaikuttavan kahdessa tunnissa.

 

Kello 7.27

Naapuri suristaa smoothieta blenderillä.

 

Kello 7.50

On pakko nousta. Jännää jalassa on se, että vaikka sen laskeminen maahan on pahin tunne maailmassa, silti tämän haluaa tehdä aika ajoin. Keho pakottaa siihen jollain kummalla tavalla.

Nyt keho tosin pakottaa minut kaksinkerroin vasemmalle jalalle keppeihin tukeutuen. Käveleminen on aamukivuissa lähes mahdotonta.

 

Kello 7.55

”Uuh. Auuuh. Jumalauta. Uuuuuu. Huuuuhhh. Aijjaiiajjajiiiii….”

Ja niin edelleen.

Naapurissa ei enää surise blenderi. Istuukohan se päivät seinän vieressä kuuntelemassa minun touhujani? Sillä jos istuisi, eikä tietäisi, mitä minun luukussani todella tapahtuu, voisi äänistä päätellen kuvitella, että täällä onkin meneillään ihan jotain muuta kuin kuntoutuminen eturistisideleikkauksesta.

Mutta minun luukussani eivät muut ole mielessä. Täällä on nyt kuljettu kahden metrin mittainen matka viidessä minuutissa. Olen yltäpäältä hiessä. Hampaidenpesu ja aamupala on päivän kovimpia koetoksia.

Eturistisiteeni on ollut täysin poikki, eikä polvella ole ollut sen tarvitsemaa tukea. Leikkauksessa ortopedi on ottanut palan omaa takareittäni ja muovannut siitä uuden ristisitten. Noin niinku maallikkokielellä selitettynä.

 

Kello 8.07

Jos jaksaisin nauraa itselleni, tässä kohtaa olisi hyvä paikka. Kahvi keittyy ja kanamuna paistuu kovan ähinän säestämänä. Homma kestää ikuisuuden ja jalka huutaa hoosiannaa. Kepit lentelevät pitkin lattioita ja minä kiljun perkelettä.

Sillai balanssissa nämä paikat, josta pelastusta nyt huudetaan.

 

img_3761

Tarjoiluvaunu… Tämä kuva on otettu tosin jo aiemmin syksyllä, mutta mihinkäs se meno olisi muuttunut. Edelleen lykitään tavaroita kepeillä eteenpäin pitkin lattiaa.

 

Kello 8.15

Kuten aina, kun haluan liikuttaa tavaroita paikasta toiseen, kasaan aamupalatarvikkeet jakkaralle ja alan lykkiä sitä kepeilläni eteenpäin. Kynnystä ylittäessä kahvikuppi läikähtää. Kahvit lentävät seinille ja lattialle.

Taas pyydän pelastusta – nyt enemmän tuolta manan maan osastolta.

 

Kello 8.30

Olisipa jännää jos ois joku, joka voisi tämän aamupalarumban hoitaa minulle. Nyt juuri en jaksaisi selviytyä. Tulee ikävä sairaalaan.

 

Kello 8.35

Istun sängyssä jääpalapussi jalalla juoden jäähtynyttä kahvia ja näykkien kylmää paistettua kanamunaa.

Oispa jännää.

 

Kello 10.45

Yöllä vessassa käydessäni unenpöpperöissä iski äkillinen pelko. Se muistuttelee taas itsestään. Entä jos tämä kipu ei olekaan normaalia? Jalka on nilkasta puoleen sääreen tunnoton ja turvoksissa, kivut infernaaliset.

Epävarmuus on pahin vihollinen. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista tilannetta, ei yksinkertaisesti tiedä miten asioiden kuuluisi olla. Enhän minä tiedä edes milloin uskallan luvata kenellekään voivani poistua kotoa. Sen tiedän, että keppien varassa normaalitilassa ollaan noin kuukausi, mutta muu on hämärän peitossa.

Ja jos ei ole ketään keneltä kysyä, huh, siitä tulee jännä jännite elämään.

 

Kello 10.50

Mutta sanonpa vaan mistä tulee erityisen jännä jännite elämään.

No LEVOLACISTA!

Ylösnousemiskivut jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Siitä toisesta kakkosesta tulee elämän ykkönen just nyt. Aine on, lupaustensa mukaisesti, alkanut vaikuttaa…

 

img_4608

Työkaveri toi piristystä päivään.

 

Kello 11.05

Työkaveri tulee käymään tuomaan projektiimme liittyviä juttuja. Hän tuo mukanaan myös kirjan, joka kertoo huumorisarja Kummelin synnystä. Sanoo, että minun on luettava kirja siksi että se muistuttaa kovin paljon meidän työprojektiamme.

Mietin äskeistä kohtausta Levolacin kanssa ja totean koko elämäni muistuttavan Kummeli-showta.

 

Kello 11.30

On ihan hirveän vaikea ajatella nyt töitä. Tai oikeastaan mitään mikä suuntautuu tulevaisuuteen, pois tästä käsillä olevasta hetkestä.

Loukkaantumisestani on jo kolme kuukautta ja sinä aikana koko elämäni on mennyt täysin uusiksi. Koko aikana en ole kyennyt normaaliin elämään, mikä on yksin elävänä yrittäjänä aika haasteellinen asetelma. Olenhan minä jos jonkinlaisia haastavia aikoja joutunut viime vuosina taklaamaan, mutta kyllä tämä kokemus nousee niidenkin joukossa aika korkealle mittakaavassaan.

Suurin voimani vaikeuksista selviytymisessä on ollut aina se, että osaan hahmottaa isomman kuvan. Mielikuvitus, joka auttaa minua näkemään tulevaan, eikä jäämään kiinni vaikean hetken epätoivoon. Unelmat, jotka häämöttävät edessäni, vaikka kyseinen hetki niitä haastaisikin.

Mutta tässä kokemuksessa, ajassa leikkauksen jälkeen, on tuossa suhteessa jotain kovin poikkeuksellista. Nyt minä en ole edes nähnyt tulevaisuuteen. En ole saanut valtavaa voimaa unelmistani, sillä en ole voinut keskittyä niihin. Kaikki voimat ovat kiinni tässä hetkessä.

Ei, en puhu masennuksesta. En ole edes stressannut tulevasta tai itkenyt väsymystäni. Olen vain pakotettu keskittymään tässä hetkessä olennaisimpaan; polven ja itseni hyvinvointiin. Kaikki muu tuntuu nyt hyvällä tavalla tarpeettomalta. Jos olisin kovin elämänfilosofisella tuulella, vetäisin tästäkin jonkin tärkeän opetuksen, mutta nyt en osaaa kiteyttää. Kenenkään en toivo joutuvan kokevan näitä kipuja, mutta en siltikään voi välttyä pohtimasta, mitä muutkin ihmiset voisivat oppia, jos joutuisivat kokemaan ja ajattelemaan jotain tällaista.

 

Kello 12.02

Ajatukset katkeavat. Puhelin soi. Tuntematon numero. Hypähdän riemusta. Ei ole viime päivinä soinut. Aika yksinäistä on ollut, vaikka toisaalta en ole ylimääräisiä jaksanutkaan. Kivut ja väsymys ovat olleet riittäviä kavereita.

Vastaan puhelimeen. Ei mitään.  Suhina. Onko siellä ketään? Läähätys. Voi ei. Joku seko blogiseuraajako? Nyt en jaksaisi. Painan punaista luuria.

 

Kello 12.03

EIIII. NYT EN JAKSAISI! Suolistossa kuuluu mur ja minä…

Viuh. Lennän vessaan.

Levolac antaa siivet – polvivammaisellekin.

 

Kello 12.10

Könkkään takaisin sänkyyn ja huomaan puhelimen soineen uudelleen. Viesti on jätetty vastaajaan.

”Noooh. Se on Kaitsu ku soittaa. Ihan sitä vaan, että oikein olitte hienosti ne vessanpöntöt sinne asentaneet, mutta kuule kyllä nyt oli yleisilme sitten kuitenkin jäänyt aika huonoksi. Että siitä vaan nyt haluaisin huomauttaa.”

Sitä taustaa vasten, että olen ollut viikon lääkittynä polla sekaisin ja juuri suhinut Levolacin voimilla omassa WC:ssäni, en yhtään epäilisi ettei tämä olisikaan mikään väärään numeroon tullut puhelu tuntemattomalta Kaitsulta. Ehkä otin, ehkä en.

 

img_4545

Tämä ei ole minun vessanpöttöni eikä yksi niistä Kaitsulle oletettavasti asentamistani. Se on sairaalasta viikko sitten. Siellä kipuni olivat niin kovat, etten voinut kulkea muutaman metrin matkaa vessaan, vaan jouduin käymään tällä sänkyni vierestä. Pahoittelut ihorealismistani, mutta a) viime aikoina kuvien otto on jäänyt kovin vähille ja b) tämä jotenkin osuvasti kuvaa niitä nöyryyttäviäkin hetkiä, joita leikkauspotilas (varmasti moni muukin) joutuu kokemaan.

 

 

Kello 13.00

Oli pakko syödä lounasta. Syönnin jälkeen tulee aina huono olo.

Ja tänään… Voieiiiii!

VIUH.

Ilmoniemelle ei enää ikinä laksatiiveja.

 

Kello 14.30

Netflix on hitaasti kuluvan ajan pelastaja. Nyt tekee mieli katsoa jotain ihanaa romantiikkaa. Valitsen leffan arvostelumenestysten listasta.

Ni, puoli tuntia leffaa katsottuani selviää, että se onkin joku ihan törkee zombie-mättö. Pää näköjään sumentuu leikkauspotilaalla, eikä romantiikkaakkaan kykene erottamaan zombieiden tappamisesta. Leffa on pakko katsoa loppuun asti. Jotenkin tämä raaka mättö resonoi nyt kivasti oman elämäni kanssa.

 

Klo 15 on oma henkilökohtainen zombie-hetkeni. Silloin on pistettävä veritulpanestolääke vatsaan. Joka päivä. Vaikka monta kertaa on jo harjoiteltu, aina tämä on yhtä pelottavaa. Jos seinän toisella puolella nyt touhujani kuunneltaisiin… No, romantiikka ja zombie-mättö voivat sekoittua myös jos kuuntelee naapureittensa touhuja seinän toiselta puolelta.

 

img_4611

Odottaessani fysioterapeutin puhelua, keräsin hänelle listaan mieltäni vaivaavia kysymyksiä.

 

Kello 16.58

Levolac tai Diacor eivät kummatkaan maksa minulle siitä, että kirjoittaisin sinulle nyt niitä ylistäviä sanoja. Mutta silti sydämeni pohjasta on todettava, että molemmat toimivat täydellisesti.

Levolac ehkä vähän liiankin.

Päädyin lopulta, pitkän julkisen puolen pompottelun jälkeen hoitamaan leikkaukseni Diacorin sairaalassa Helsingissä – ja fysioterapiassa olen siellä käynyt jo syksystä lähtien. Fysioterapeuttini kanssa olemme sopineet, että hän soittaisi minulle tänään kello 17: Antaisi toimintaohjeita päästäkseni yli pahimmasta ennen perjantaista sessiotamme. Kuntoutus on alkanut heti leikkauksen jälkeen, ja nytkin jumppaan polveani kevyesti erilaisin liikkein kolmesti joka päivä.

 

Mutta kello 16.59:

Levolac-Maija 6-0.

On juostava. Taas. Kaappaan puhelimen mukaan, sillä parhaassa tapauksessa puhelu fyssarille hoidetaan vessanpöntöllä.

Viuh.

 

Kello 17.04

Supervoimat jylläävät, ja olenkin jo ehtinyt takaisin sänkyyn.

 

img_4635

 

Kello 17.06

Puhelin soi. Vastaan virallisesti omaa koko nimeäni korostaen, jotta välitetään mahdolliset uudet Kaitsu-kommunikaatio-ongelmat jos numero sattuukin olemaan väärä. Kerron fyssarille, että ilmassa on epäilys, että olenkin huuruissani käynyt pystyttelemässä pari vessanpönttöä, mutta jättäneeni yleisilmeen epäilyttäväksi.

Hän ei enää yhtään ihmettele mitään mitä minun suustani tulee, on raukka joutunut oppimaan tuntemaan minut. Koska jalkaani on kuntoutettu jo pari kuukautta ennen leikkaustani, meille on mudostunut jo hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

 

Kello 17.08

”Leikkaus aiheuttaa aina uuden vamman. Sinulle on tehty suhteellisen iso operaatio pienelle alueelle ja se kärsii nyt hetken ihan samanlaisesta vammasta kuin mikä sieltä korjattiin. Tuosta traumasta selviäminen on ihan oma hommansa. Muista, että leikkauksesta on vasta viikko. Vielä kahden kuukaudenkin päästä tulen sanomaan sinulle, että muista, että leikkauksesta on vasta kaksi kuukautta. Toipuminen vie aikansa. Kaikki vaikuttaa olevan ihan normaalia, ja nyt on vielä hetki jaksettava näitä kipuja. Mutta se paranee. Varmasti.”

Näin hän sanoo ja minä saan rauhan pelkoihini. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että fysioterapeuttini ymmärtää tuntemuksiani ja arkeani. Minun on kovin vaikea selittää ajatuksiani sellaisille, jotka eivät ole itse kokeneet samaa. Sinullekin. Se on välillä vähän jopa turhauttavaa; kun en tiedä, ymmärrätkö, miten tosi tässä on nyt kyseessä. Kun et ehkä tiedä, miten törkee zombie-mättö elämäni on.

Vamma- ja leikkauspotilas on järjettömän heikossa ja haavoittuvassa tilassa, sen olen viime kuukausina tajunnut. Suurin tarve hänellä on tulla kuulluksi ja saada myös myötätuntoa.

Sitä minä ainakin kaipaan. Vaikka on ihanaa, että ihmiset tsemppaavat, ja hokevat, että ”kyllä sä, Maija, jos joku selviydyt”, silti joskus tulee myös tarve sille, että joku vähän säälisi. Ettei koko ajan tarvitsi olla selviytyjä, jos ei siltä tunnu. Siksi on tärkeää, että rautaisen ammattilaisuuden lisäksi fysioterapeuttini kohtaa minut myös inhimillisenä ihmisenä.

 

img_4615

Tämä on muuten yksi tärkeimmistä eturistisideleikkauksesta toipuvan kuntoutusliikkeistä, joita olen joutunut tekemään ensimmäisestä päivästä lähtien. Tärkeää polven tulevaisuuden täyteen kuntoon kuntoutumista ajatellen on saada se suoraksi. Polven annetaan laskeutua mahdollisimman suoraksi painovoiman ansiosta ”tyhjän päälle”. Se on aika kivuliasta, mutta sujuu onnekseni jo suhteellisen hyvin.

 

Kello 17.35

Juttumme fysioterapeutin kanssa on juteltu. Jos  saisin nyt ohjeistaa ketä tahansa asiakaspalvelun ammattilaista, sanoisin näin:

”Kuule asiakastasi, älä vastaa hänen kysymyksiinsä.”

Asiakas tai potilas ei välttämättä osaa sanoin kysyä ollenkaan kysymyksiä oikein; hän saattaa tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta ei tietämättömyyttään osaa asettaa sanojaan tarkoittamallaan tavalla. Siksi tärkeintä on, että ammattilainen kuulee (ja se on vielä eri asia kuin kuunteleminen).

Ni tähän on minun tapauksessani kyetty. Oikeastaan niin hyvin, ettei minun tarvitse aina edes sanoa mitään.

Nämä ovat vilpittömiä sanojani. Ne kumpuavat kokemuksesta, jossa olen ollut heikoimmillani kuin koskaan. Ehkä kuka tahansa voisi niistä oppia jotain.

Tärkeintä auttamisessa ei ole vastata välittömästi, vaan kuulla, ymmärtää ja puhua sitten.

 

Kello 17.50

Okei, tuli siinä sitten yksi elämänfilosofinenkin! Hetkellisesti tuntuu, että olen saanut jonkin vanhan, minuun kirjoitetun vireen takaisin.

Havahdun siihen, etten ole ottanut lääkkeitäkään hetkeen. Olisiko pieni uusi nousu käsillä? Vuoristorataahan tämä nyt on; nousuja ja laskuja seuraa peräkkäin.

 

Kello 17.55

Naapuri taisi muuten tulla töistä. Alkaa kilkatus ja kalkatus. Nauru. En jaksaisi kuunnella sitä juuri nyt. Ketuttaa kaikki ilonpito. Puraisen pari palaa työkaverilta saamastani Kismet-patukasta, jossa lukee ”Ilopillerille”.

Pimeä on laskeutunut ja vilkaisen ikkunasta ulos. On yksi erityinen ikkuna vastapäisessa talossa. Nyt siellä on valot! Siellä ikkunassa näen usein… nooh, KOMEAHKON MIEHEN. Ja mikä parasta: EN OO IKINÄ NÄHNY SIELLÄ KETÄÄN NAISTA!!!

Saatan joutua pyytämään jotain kaveria ostamaan minulle kiikarit.

 

img_4627

Tuossa mää tuijotan naapurin miestä. Syytön kai mää oon siihen, ettei se tykkää käyttää verhoja ikkunoissa illallakaan.

 

Kello 18.20

Otan lääkettä. Muuten kivut iskevät liian kovina äkillisesti. On myös syötävä, vaikka tiedän jo mitä se tarkoittaa.

 

Kello 18.40

Alan valmistautua suikuun lähtöön. Se on sellainen operaatio, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Riisun jalkaani suojaavan siteen ja havaitsen mustemien alkaneen nousta jalkaan. Lisättynä turvotukseen ja metalliniitein kiinnitettyihin leikkaushaavoihin edessäni on sellainen näky, että säästän sinut sen takemmalta kuvailulta.

Mietin kesää ja bikinikautta…

 

Kello 19.03

Olen juuri päässyt takaisin sänkyyn.

Ni eiku: Viuh.

Levolac on pettämätön. Mutta niin on menetelmäkin: vasen, siis terve jalkani, villasukka, kepit, oikea, siis leikattu jalka ilmassa ja nopea luistelu yhdellä villasukalla keppien varassa vessaan.

 

Kello 19.56

VIUH.

 

Kello 21.16

VIUH. JUMALAUTA.

 

bbccb8b0-5b22-4bb1-b978-a747872b2d69

Mahjong ja Four plus – tylsän elämäni pelastukset!

 

Kello 22.01

Kulutan aikaani päivisin pelaamalla kännykkäpelejä. Niitä on kaksi. Mahjong ja Four Plus. Riitävän palikka-mallisia. Iltaisin turrutan pelaamalla itseni uneen. Nyt otan yölääkkeet ja tartun kännykkään. Suurin toiveeni olisi saada nukkua vähän pidempiä settejä tänä yönä.

Se on jännä tunne, kun silmät alkavat yhtäkkiä lupsua kiinni ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että on hetkeksi menettänyt tajunsa. Siitä tietää, että voi laskea kännykän kädestään ja alkaa käydä untenmaille.

Sekin on jännä tunne, kun tietää, että aamulla ei aio suin surminkaan koskea Levolac-pulloon. Säästettäköön se erittäin pahoja erikoistilanteita varten. Toivottavasti sellaisia ei enää ikinä tule.

 

img_4641

 

Viuh! /Äm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kummallinen, kivulias kupla

Posted on by

2

Onhan tämä hitto ihan kamalaa. Kuplani on nyt aika kummallinen. Elämä, jota nyt eletään. Se koostuu kivusta ja kärsimykestä, suuremmasta särystä ja seesteisyydestä kuin osasin kuvitella.

Siinä ihan todelliset tunnelmat tänään. Nyt on itsenäisyyspäivä ja kello on 13.20 tätä kirjoittaessani: tasan viikko sitten makasin sairaalan heräämössä leikkauksen jälkeen.

Nyt makaan kotona matkahetekalla. Se on huvittava sairaalasänkyni, joka raahattiin tänne onnettomuuteni jälkeen, kun en enää päässyt nousemaan muutamaa askelta omaan alkovin sänkyyni.

Kivut ovat edelleen kmalat enkä minä tajua mitään kivunlievityksestä. En tiedä mikä on tässä tilanteessa normaalia kipua ja mikä ei, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Lääkkeet saavat vatsan sekaisin ja siltikään en ole oikein varma niiden voimasta. Ehkä silloin, kun maakaan jalka koholla ja levossa sängyssä, on aikoja jolloin kivuntunne katoaa hetkeksi. Mutta kun nousee ylös, nesteet laskeutuvat sääreen ja pohkeeseen… Sitä kipua en osaa sanoin kuvailla. Onneksi on jo päästy siitä kahden ensimmäisen päivän aikana koetusta ”puukoniskukivusta”, jossa pohkeeseen tuli niin iso ja yllättävä kramppikipu, jonka aikana tuntui, että koko maailma räjähtää. Erityisen jännää on se, että vaikka osa jalkaa onkin turvotuksesta tunnoton koskettaessa, kipu kyllä tuntuu ihan selkeästi.

Hirveää halukkuutta ei siis ole nousta ylös sängystä, mutta sitten taas toisaalta, aika ajoin jalka alkaa vaatia ylös nousemista. Ja silloin, jännä juttu ja hirveän vaikea selittää, jopa haluaa, että nesteet laskeutuvat ja saavat koiven huutamaan kärsimystä.

Kävely on nyt kummallista. Ensimmäisinä päivinä se onnistui paljon paremmin kuin juuri nyt. Mutta nyt, kun ylös noustessa kivut iskevät, menen ihan kummalliseen mutka-asentoon, vasemman jalan varaan ja luistelen villasukissa eteenpäin. Minun pitäisi kyllä koettaa kävellä mahdollisimman normaalisti. Saisin jopa varata jalalle, ja se vähintään kolme kertaa päivässä tehtävien pienten jumppaliikkeitten on kuntoutuimsen kannalta todella tärkeää. Siksi villasukkaluistelu ei ole kovin suotavaa. Mutta minkäs teen, kun en muuhun pysty.

img_4594

Jäät joulupukkimuovipussissa tuottavat iloisen joulumielen. Sellaista sarkasmia siihen kohtaan.

Mutta yksi on, joka auttaa. Jää! Todennäköisesti yli puolet päivästä minulla menee jääpussi jalalla, jos ei enemmänkin, sillä yölläkin olin nukahtanut jääpalapussi jalallani. Sen kivunlievittävä vaikutus on taivaallinen.

Viikko on mennyt aika iisisti noin niinkun yksin kotona mitääntekemättömyydessä, pää on ollut kai vielä sen verran sekaisin, mutta tänään on alkanut tuntua, että minuutit matelevat ja yksin on tylsää. Minä, joka en ikinä pelaa mitään pelejä, pelaan nyt kahta ”palikkapeliä” kännykällä, katson kaikki television typerät reality-ohjelmat ja koetan jotenkin saada ajan kulumaan.

On itsenäisyyspäivä, eilen moni varmaankin lomaili. Minulle se tarkoittaa, ettei kukaan laita viestiä tai soita. Se on vähän hurjaa ja surullista. Toisaalta, ensimmäisen viikon olen halunnutkin olla mahdollisimman paljon yksin. Tähän kuplaan ei oikein kukaan muu ole nyt mahtunut.

Mutta silti. Voisinhan minä tämän itsenäisyyspäivän vähän toisinkin viettää. Ja sitten taas toisaalta; juuri näin se täytyy nyt juhlia.

Kaunista itsenäisyyspäivää sinulle, ystäväni! Ehkä et ollenkaan ole kiinnostunut kuulemaan kivuntäytteisestä kuplastani, mutta mitään muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole. Se on ihan hirveän hienoa oikeastaan kuin koettaa kaivaa tästä positiivisen; kun ei voi muuta kuin keskittyä vain tähän hetkeen ja tulevaisuudessa siintävistä huolista ja murheista ei vain pysty eikä jaksa huolehtia. Se on ehkä tämän kivuntäytteisen, kummallisen kuplan yksi isoimmista lahjoista.

 

img_4576

Tältä näyttävät kivut tässä kummallisessa kuplassa kello 3.50 aamulla.

/Äm, joka suunnittelee kohta ylösnousemusta ja lounaan kaivamista jääkaapista

 

Ps. Arvaa muuten mistä juuri nyt haaveilen (sen lisäksi, että joku veisi roskikseni ja kävisi ostamassa vessapaperia)?! Siitä, että muutaman kuukauden päästä kun olen jaloillani ja paremmassa kunnossa, pääsisin johonkin hemmottelukauneushoitoon ja jonkun stylistin luokse joka hankkisi minulle muutamia hyviä ja kauniita vaatteita. Olisi niin ihanaa tämän kuukausien verkkari- ja sairaalavaatekauden jälkeen voida pukeutua ihaniin, naisellisiin vaatteisin ja tuntea itsensä taas vähän enemmän naiseksi.

Kummallisia kokemuksiakin täällä kivuliaassa kuplassa.

Millaisia haaveita sinun kuplassasi on tänään?

 

Kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä

Posted on by

0

No nyt en ihan täysin tiedä mistä on kyse, mutta suuren osan valveillaoloajastani olen viime päivinä katsonut erilaisia kehonrakennuksesta ja crossfit-kisoista kertovia dokumentteja Netflixistä.

Ehkä joku tutkija on perehtynyt tähän kuntoutujan arkeen, mutta minä olen nyt oman kokemukseni kautta todennut sen sisältävän kovin kummallisia elementtejä ja ilmiöitä.

Suurin niistä on kipu. Ja kivunlievitysyrityksistä aiheutuva väsymys, se erityisen mielenkiintoinen hetki, kun istuma-asennossa ollessaan ja suht skarpiksi vielä itsensä sekunnin sadasosaa aiemmin tunteneena huomaakin, että tajunta kadonnut ja sitä on nukahtanut pystyyn.

Ja järjetön suolanhimo! Suklaata ei tee yhtään mieli, mutta koska sitä minulta löytyy varmaan seitsemää eri sorttia, työnnän sitä suuhuni välittämättä siitä, etten sitä edes yhtään halua. Olo on välillä aika huono, oksettava, mutta onneksi suolanhimo kuitenkin pistää minut syömään.

Lääkeet aiheuttavat vatsan sekavuuden lisäksi myös hienoista kevytpäisyyttä – jos nyt vaatisit kirjoittamaan jotain syvää ja sykähdyttävää… huh, tämäkin tekee jo tiukkaa. Lääkkeitä olen jo onneksi voinut vähentää, mutta ei niitä ilman kyllä vielä selviä. Eilen tuntui iltasella jo hetken, että vähän helpottaisi, mutta kun lähdin yöunille vähennetyin lääkkein, heräsin tuskassa vain pari tuntia nukuttuani. Unet ovat miten sattuu, mutta onnekseni olen kuitenkin pystynyt nukkumaan öisinkin suhteellisen hyvin.

Siitä olen varma, että kohta tämä sängyssä makaaminen alkaa kuitenkin ahdistaa. Onneksi pääsen nyt jo suhteellisen sujuvasti ylös sängystä ja liikkumaan. Niille itse asiassa tulee suuri tarve tasaisin väliajoin, sillä jalka kaipaa liikettä.

img_4550

Viime päivien kuvasato on heikohkoa. Jostain syystä minunkaan ei ole juuri tullut kuvia napsittua. Nämä kuvat tiistailta sairaalasta.

 

Menneet päivät ovat sulautuneet kummalliseksi mössöksi, ennen tätä hetkeä en edes ole muistanut blogiani tai sen päivittämistä. Suurin huomio keskittyy itsensä kuuntelemiseen. On tunnustettava, että juuri nyt jaksan esimerkiksi vastata vain hyvin rajattuun määrään läheisteni yhteydenottoja, pahoittelut siis, jos en ihan jokaiselle minuun yhteyttä ottavalle heti vastaa. Kovin paljon ei ole nyt tarvetta jakaa mitään kenenkään kanssaan, jos olen rehellinen. Toki päivittäin tulee hetkiä, jolloin haluaisi kysyä joltain asiantuntijalta, onko oma outo fiilis ihan normaali. Kyllä tämä touhu minut aika herkäksi ja vähän pelokkaaksikin on vetänyt.

 

Skarpeimmilla hetkillä on tunnusteltava jalkaa ja tehtävä pieniä kuntoutussarjoja. Nekin vievät muuten järjettömän määrän energiaa. Jännä tunne on se, kun ei yhtään tiedä, tekeekö liian vähän tai liian paljon tässä vaiheessa toipumista. Kaikki on vain omien arvailujen varassa, mutta nämä ovat niitä hetkiä, joissa yhteys omaan kehoon ja oppiminen tuntemaan sitä paremmin kehittyvät valtavasti.

img_4549

 

Toki itkukin välillä iskee. Kivun ja muiden outojen tuntemusten vuoksi on välillä tirautettava muutama kyynel. Eniten itkettävät asiat, joita epäilee epänormaaleiksi, vaikka todennäköisesti kaikki tuntemukseni ja kokemukseni juuri nyt ovat kovin normaalia leikkauksen jälkeistä elämää. Kaikki ennalta kokematon ja tuntematon saa hännityksen pintaan, kuten eilen kun kävin ensimmäistä kertaa suihkussa. Oli kutsuttava ystävä avuksi, koska jännitin mitä polvea suojaavien siteiden alta paljastuisi. Mutta kaikki oli hienosti, leikkaushaava on isohko mutta siististi kurottu kasaan metallisin hakasin.

 

Vielä toistaiseksi myös veritulpanestolääkkeen pistäminen itse vatsaan on muutaman ahdistuneen kyyneleen arvoinen suoritus (tätä en osannut ajatella joutuvani tekemään). Uusin jännitys on tunne, joka syntyy polvessa nyt kun turvotus on siitä vähän laskenut ja alan tuntea leikkaushaavani umpeen kurovat metalliset hakaset. Hauskaa, jalassa on rivi niittejä, mutta niistä syntyvä tunne ei ihan aina ole niin hauska.

img_4551

Uusi tutkimusmatkahan tämä leikkaus ja siitä toipuminen minulle ovat. Ja nämä juuri kirjoittamani sanat ovat varmaan ihan käsittämätöntä tajunnanvirtaa, mutta ne nyt kuulumisinani purkautuivat näppäimistöltä. Tämä saattaa olla maailmanhistorian huonoimmin kirjoittamani teksti, tuntuu nimittäin, että sitä mukaan kun kirjoitan, olen jo ehtinyt unohtaa kirjoittamani. Minua aina ahdistaa se, jos esimerkiksi sairaus- tai väsymystilani vaikuttaa kykyyni kirjoittaa. Mutta ehkä tämä on juuri siitä syystä ihan ok teksti.

Mutta ne kehonrakennusdokumentit! Jostain syystä tekee mieli katsoa tarinoita ihmisistä, jotka valmistautuvat johonkin suureen kehon koetokseen ja urheilusuoritukseen. Ja koska Netflixissä jostain syystä vain kehonrakennusdokumentteja, niitä on nyt katsottava. Onhan tässä käsillä toki yksi aika hurja fyysinen koetos, ehkä alitajunta työstää nyt urheiludokumenttien kautta jotain tärkeää.

 

/Äm, jonka seuraava haaste on mennä nyt paistamaan kohta jääkaapista ulos kävelevät kanapalat pannulla. Ainoa asia, joka oli ”muista varmasti tehdä ennen leikkausta” -listallani oli paistaa ja pakastaa kanat. Ni. Enpä muistanut.

 

Seuraavaa päivää edeltävä massakausi

Posted on by

1

Eipä tämä haaste juuri edellisistä poikkea. Kuten kaikkia urheilusuorituksiani ja -haasteitani edeltävänä päivänä, täällä on nyt meneillään massakausi. Tankkaus!

No okei. On ollut jo koko viikonlopun.

Huomenna heiluu leikkausveitsi ja eniten ahdistaa se, miten selviän koko päivän ennen leikkausta syömättä. Siksi tänään on tankattava.

No okei. On täytynyt jo koko viikonlopun.

Pää on tyhjentynyt täysin viime päivinä, se on suorastaan kummallista. Mutta toisaalta, enpä ihmettele; onhan huomista odotettukin, ja h-hetken lähentyessä keskittymiskyky muuhun hukkuu. Mieli on vähitellen alkanut suunnata kaiken (vähäisen) energian leikkaukseen.

Tätä kirjoittaessanikin huomaan, etten edes osaa kuvailla sanoin mitä mielessä nyt liikkuu. Jännä kokemus kaiken kaikkiaan, ja kuten olen aiemmin jo sanonut, sillä uteliaan seikkailijan asenteellani olen tästäkin haasteesta ihan innoissani. Etenkin kun saa tankata hyvillä mielin. Ei kai näistä muuten selviäisi eteenpäin.

Ei mulla muuta. Eikä ole kuviakaan viime päiviltä, joten mennään pelkän tekstin voimalla. Ja tankkauksen. Painaudun takaisin ruokieni pariin.

Iloa viikkoosi!

/Äm

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Posted on by

4

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
”Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
”Yksinäisyydentappokone”
”Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä”