Olet ihana!

”Olet ihana” on kauneinta, mitä voi toiselle todeta! Milloin olet viimeksi sanonut niin jollekin?

Kokemuksesta voin kertoa, että saa vastaanottajassa aikaan pysäyttävän kiitollisuuden tunteen. Tällainen viesti kuulijalta tipahti aamulla studioon. En kestä, miten onnekas olen, kun saan työstäni tällaista palautetta!

Kunnia-asiani joka ikinen aamu on se, että saan ihmiset liikkeelle uuteen päivään hyvillä ja iloisin mielin – just nyt tuntuu, että tuo tavoite on tainnut onnistua.

 

Mainokset

Tahto vie perille

Jos sinä juuri nyt etsit suuntaa, itseäsi, kuule tämä tarkkaan: viimeiset 7 vuotta olen yrittänyt ymmärtää kuka olen parhaimmillani ja mitä tärkeintä tarjottavaa minulla on maailmalle. Tänään ainoa pyyntöni on, että saan olla aina juuri näin! Vaikka paikat vaihtuvatkin tulevaisuudessa, tässä olen. Parhaimmillani!

Mahtava päivä: Onnistunut lähetys, vieraana studiossa kakkutaitelija, joka yllätti macaroneilla. Ja mitkä mahtavat kuulijat, joidan kanssa vuorovaikutus on kaiken suola! Tänään kerroin kuinka kuumuus ahdistaa ja eräs laittoi viestin studioon:

”Mene kuopiolaiseen rantaan. Kuuntele tuulta, ihaile aaltojen liiikkehdintää ja veden värinää. Nauti ilmasta ja maisemista! Ja kerro sitten kokemuksesta radiosssa.”

Ja niin lähdin töitten jälkeen. Ostin evääksi punajuuripiiraan, mangokakkua ja juoman. Nautin auringosta ja kävin uimassa kauniissa Kallavedessä. Matkalla pois poikkesin tervehtimään erikoislähteystä radion iltapäivälähetykseen uimarannalla tekeviä kollegoja ja suuntasin vielä rantakahvilaan lukemaan loppuun kirjan luovuudesta.

Huomenna aamulla sitten kerron kaikki oivallukseni radioon, sitten kirjoitan ne blogiinikin, joten kannattaa huomenna kuunnella ja lukea! Eivät päivät aina ole näin täydellisiä (ainakaan marraskuussa klo 4.00 herätyskellon soidessa), mutta hittovie mitään en vaihtaisi.

Usko mua, kun sanon: Hakkaa päätä seinään, etsi, kokeile, epäonnistu rohkeasti, päästä irti tarvittaessa, mutta älä ikinä lakkaa tahtomasta. Sillä se vie sinut perille. Tahto!

Kakkutaiteiija Nanna Mononen kävi haastateltavanani.

Maailman parhainta punajuuripiirasta!

Kollegani uutistoimittaja Markku Malinen sekä juontaja Petri Julkunen.

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Etäisyys auttaa löytämään juuret

Tänään on juhlapäivä: Tasan vuosi Kuopiossa takana! Ajan kulkua ei voi ymmärtää.

Mikä mieletön mahdollisuus, mutta samalla rankka taival on tämä mennyt aika ollut. Olen niin kiitollinen siitä, miten olen päässyt kehittymään ammatissani ja millaisen tuen olen täällä saanut.

Mutta yhtä suuri – ja hyvin yllättävä – oppi tällä reissulla on ollut ymmärtää juuret. Että minullakin on sellaiset! Olen ajatellut olevani juureton ihminen, vailla sijaa kartalla, mutta täällä omista juurista on tullut hyvin selkeät ja tärkeät. Ajatella, että olen asunut poissa Helsingistä vuosia myös Ruotsin ja Norjan aikoina, mutta silti nyt ensimmäistä kertaa, täällä Kuopiossa, olen todella tuntenut koti-ikävää – ja ymmärtänyt, että minun juureni ja kotini on Helsinki. Mutta tämä on ollut se tarvittava etäisyys, riittävän lähellä, ja kuitenkin kovin kaukana, jotta olen voinut ymmärtää.

Tämä matka ei ole vielä lopussa, sillä on vielä jotain varallaan ja minulla paljon annettavaa, mutta kun se päättyy, palaan ilolla kotiini.

Missä sinun juuresi ovat?

Valitse, omista, valmistaudu – henkilöbrändäyksen kolme askelta

Tämä blogi on yksi osoitus siitä, kuinka omaa persoonaansa voi brändätä ja miten omaa henkilöbrändiään voi rakentaa. Oma brändini on rakentunut pitkälle tässä blogissa ja sen ansioista – sinkäkin olet päässyt tätä prosessia matkani varrella seuraamaan.

Myös oma filosofiani siitä, mitä henkilöbrädnäys on kehittyi tässä blogissa jakamieni kokemusten seurauksena.

Olin toissa viikolla kouluttamassa henkilöbrändäys-teemasta, ja esitin siellä erään ajattelumallin lähestyä henkilöbrändiä ja oman asiantuntija-, osaajaprofiilinsa tai persoonansa brändäämistä. Tänään haluan jakaa kanssasi lyhyen kiteytyksen filosofiastani. Se on tässä. Toivottavasti opit siitä ja saat oivalluksia!

Ja koska oman henkilöbrändini olennainen osa on ääni, toivon tämän Youtube-videon olevan myös musiikkia korvillenne – enjoy! Kerro, mitä ajatuksia herättää. Ja jaa eteenpäin!

Uusi sivusto maijailmoniemi.fi vinkiksi työnhakuun ja henkilöbrändäykseen

Olen päästänyt sinut mukaan oppimaan ja oivaltamaan kanssani uutta myös työnhaussa ja henkilöbrändyksessä oman esimerkkini avulla. Nyt olisi taas tarjottavaa sillä saralla.

Tein uudet nettisivut, joiden toivon auttavan minua eteenpäin, kun nyt teen päätöksiä omasta jatkostani tämän nykyisen Kuopion pätkän päättyessä elokuun lopulla.

Menepä katsomaan sivut osoitteessa www.maijailmoniemi.fi Tsekkaa ne myös siinä mielessä, mitä oivalluksia voisit saada siinä, kuinka paketoida omaa osaamistasi.

Ja minä tietysti otan työtarjouksia vastaan. On tämä oman tulevaisuutensa pohtiminen aina jännää…

 

Sivuni osoitteessa http://www.maijailmoniemi.fi. Tästä pääset suoraan perille!

 

/Ämmä, toiveikkaana

”Mummokin sanoi, että pitäkee tuosta kiinni” – sisaruus on arvokas asia

Työni suola ja sokeri ja kaikkein kauneimmat maut ovat nämä, hieman yllättävätkin kohtaamiset erilaisten (ja ihan tavallisten) ihmisten kanssa.

Tänään vietetään sisarusten päivää, ja kuin sattuman kaupalla löysin haastateltavakseni nämä ihanat siskokset, Armi ja Kiia Antikaisen. He asuvat samassa talossa Kuopiossa ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten näin hyvä ystävyys voi syntyä siskojen välille ja miten yllätin Kiia hänen syntymäpäivänään?

Kuuntele näiden naisten ihana tarina ja ajatukset sisaruudesta täältä Yle Areenasta!

Kiia (oik.) täytti tänään 23-vuotta ja sain yllättää hänet onnitteluin. Isosisko Armi lausui kauniit sanat rakkaalle pikkusiskolleen, ne pääset kuulemaan kun kuuntelet juttumme!

 

Omia veljiäni lämmöllä muistellen (onneksi tapasin heidät juuri viime viikonloppuna!)

/Äm

Myös sosiaalinen voi olla yksinäinen – heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät

”Heikkouden äärellä ihmiset yhdistyvät”, olen joskus sanonut. Se on niin totta! Kuopion kaupunkilehti haastatteli minua ja luettuani tuon jutun yksinäisyydestä, ymmärsin vasta ensimmäistä kertaa todella, millaisen liikkeen oma esimerkki voi saada aikaan toisissa.

 

Jos et näe lukea juttua tästä kuvasta, lue se nettiversiona tästä.

 

Minulla on ollut jo tähän mennessä aivan uskomaton elämä; vain siksi, että peloista viis olen aina uskaltanut sanoa ääneen ja toimia. Tämän tajuaa usein vasta sitten, kun näkee jonkun toisen tekemän kiteytyksen tarinastaan, ja niin kävi nyt minulle.

Kuopion seikkailuni on kaikessa hetkittäisessä karuudessaan yksi jännittävä vaihe polullani. Mitä se tuokaan vielä eteen, kun on jo antanut tähän mennessä näin paljon! Mahtava työ, mutta kaikista ylpein olen tästä: parissa kuukaudessa jo lähes 600-päiseksi kasvaneesta joukosta ihmisiä, jotka toi yhteen pieni oivallukseni yksinäisyydestä. Vain yhdessä yössä, tämän jutun ansiosta jäseniä on tullu n. 100 lisää ja siellä parhaillaankin uudet kaverit kohtaavat toisiaan tuossa Facebook-ryhmässä. Ei voi kuin olla kiitollinen.

Toivon, että tarinani voi inspiroida sinua; saada ajattelemaan tai toimimaan. Sillä ei minulla ole merkitystä ilman muita – ilman sitä, että saan toiset liikahtamaan.


Niin: Heikkouden keskellä ihmiset yhdistyvät. Näin taisin todeta tällä viedeolla neljä vuotta (HUHHUH!) sitten. En taida voida sitä enää itse katsoa, sillä juuri tuolla hetkellä olen ollut heikoimmillani kuin ikinä, mutta katso sinä. Siinä on paljon ajateltavaa.

Lämpöä alkavaan viikkoon!

/Äm

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa?

”Ei Suomea kikattamalla rakennettu”, sanoi eräs minulle studioon soittanut henkilö, kun lähetyksessämme aiheena oli nauru ja juttukaverinani koomikko Teemu Vesterinen.

Saako Suomessa nauraa, vai pitäisikö meidän vain jurottaa vakavaina, jotteivat muut häiriinny? Mitä naurusta ja sen positiivisesta voimasta ajattelee mies, joka työkseen päivittäin pohtii naurua ja iloa?

Tämän jutun pohjalta kuulijoillamme heräsi iso keskustelu siitä, onko kovaääninen nauru vain itsekkäiden ihmisten tapa viedä muiden tila vai voisiko naurulla sittenkin olla positiivinen voima – myös Suomessa?

Kuuntele tästä linkistä suorastaan naurattava keskustelumme ja syyt siihen miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä on parasta naurussa?

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa? Juttutuokiomme koomikko Teemu Vesterisen kanssa löytyy nyt Yle Areenasta täältä.