Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Mainokset

Työ siimankoukuttajana Norjassa – hyppy uomasta avaa rikkaudet

Ah! Mä en ehkä kestä!

Löysin ennenjulkaisematonta videomateriaalia Norjan seikkailultani, ja siitä syntyi tämä muutaman minuutin mittainen ”minidokumentti”. 

Tervetuloa kanssani sillinkäryiseen kalastustupaan keskelle sen suloista arkea. Tapaat niin suomalaiset työkaverini kuin pomoni, kalastajat Tomin ja Fritzin. Millaista on työ siimankoukuttajana ja mitkä asiat saavat viiden hengen työtiimimme nauramaan fyysisesti rankan työn tiimellyksessä?

Elämäni kovin työkokemus ei tule suinkaan mikrofoniin hötöttämisestä tai somesepustuksista. Se tulee tästä – kun sain vuonna 2014–2015 tehdä töitä Pohjois-Norjassa kalastajan apulaisena ja pistää koetukselle kaikki totutut tapani sekä rikkoa rajoittavat rajani.

Tänään minulla on sinulle yksi kysymys: Millaisiin maailmoihin sinä voisit päästä kurkistamaan jos hyppäisit hetkeksi pois omasta uomastasi?

Lisää kalastustuvan arjesta voit lukea myös täältä ja koko seikkailustani kategorian ”Vuosi Norjassa” alta.

/Äm, joka suuntaa kohti uutta viikkoa haikein tunnelmin: tuli kova ikävä Støhön

Ja mitä tahansa voi tapahtua

Viikonloput ovat täällä minun maailmassa olleet vammani aikana suhteellisen mitäänsanomattomia. Tuntuu, että mitään ei mitään. Maailma ympärillä hiljenee, kun muut ihmiset vetäytyvät taukoon arjesta perheidensä kanssa, enkä minä huonon liikkumiskykyni takia pääse oikein lähtemään minnekään. Pää lyö ihan tyhjää kirjoittamisen suhteen. Haluaisin sanoa jotain viisasta, mutta siihen ei löydy säveliä.

Siksi päätin pelata tänään MaiLife-bingoa. Satunnaisesti selaisin silmät kiinni blogiani ja katsoisin mikä kirjoitus tulee vastaan. Siitä minä tulisin tänään kirjoittamaan: jakaisin kanssasi jonkin ajatuksen, jonka tämä teksti minussa herättäisi.

* * *

Tämä olikin aika helppo, sillä eteeni tuli kirjoitus kesäkuun 14. päivältä vuonna 2015. Olin tuolloin käymässä Tampereella veljeni luona ja jaoin kanssasi tämän kadulta löytämäni ajatuksen kuvan muodossa

IMG_2575

”Aina uuden aamun eteen luojankämmen tuutii tähkää”, on ajatus, joka juuri nyt minuun kolahti tuossa Lauri Viidan tekstissä. Se pisti minut miettimään toista blogitekstiäni, jonka muistin kirjoittaneen otsikolla ”Huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua”. Oli etsittävä se, sillä en muistanut yhtään millaisessa yhteydessä olin sen kirjoittanut tai mitä kirjoitukseni oikeastaan käsitteli.

 

Selvisi, että olen kirjoittanut tuon tekstin helmikuun 20. vuonna 2015. Olin tuolloin palannut hieman yllättäen, suunniteltua paljon aiemmin Suomeen Norjan seikkailultani, sillä huono kalavuosi Støn kalastajakylässä pakotti palaamaan kotikonnuille. Lähtiessäni Norjaan olin luopunut asunnostani ja tavaroistani (ja vain vuotta aiemmin olin palannut Suomeen, tuolloin Ruotsista, samankaltaisessa tilanteessa), ja nyt taas uuden alun edessä.

Tuo kirjoitukseni meni näin:

 

Mistä sinä unelmoit?

Olen ollut Suomessa nyt kolme viikkoa. Olen majaillut kolmessa eri osoitteessa. Kulkenut kolmen kaupungin väliä kolme viikkoa. Olen irtolainen.

Pian siirryn neljänteen. Neljänteen osoitteeseen, neljänteen kaupunkiin. Ehkä pysähdyn siellä hetkeksi, ehkä siirryn heti seuraavana päivänä eteenpäin: Viidenteen osoitteeseen, viidenteen kaupunkiin? Tänään en voi tietää. Juuri nyt tiedän elämäni kulun seuraavien tuntien ajaksi. Huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

Olet ehkä kuullut sanonnan ”aloittaa puhtaalta pöydältä”.

Ennen tätä päivää en ole tiennyt mitä se tarkoittaa. Yhtäkkiä tällä viikolla minun pöytäni on maailman puhtain. Ei murun murua, ei pienintäkään rasvaista tahraa: viimeisimmätkin minua menneessä pitäneet, ehkä menoani vähän jarruttaneet tutut ja turvalliset asiat on otettu pois.

Ja yhtäkkiä minulla on koko maailma! Voin valita minkä tahansa suunnan.

Olen vapaa!

Osaatko ajatella millaista elämä on kun kaikki on mahdollista? Kun huomenna on taas uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua?

Sellaista elämä on, meille ihan jokaiselle. Sitä ei vain näköjään tajua ennen kuin seisoo puhtaan pöydän ääressä. Huomenna voi tapahtua mitä tahansa. On vain osattava tehdä oikeat valinnat. Ja koska elämän ennustettavuus liikkuu vain muutamissa tunneissa, voi valita vain pienistä vastaan tulevien asioiden joukosta. Ei tarvitse valloittaa koko maailmaa. Ei tarvitse hamuta kaikkia asioita maailmasta. Ja koska ei tiedä mitä huomenna on, on sama elää täysillä juuri nyt – tarttua niihin hetkiin, jotka vastaan tulevat. Sellaista elämäni on juuri nyt.

Osaatko ajatella millaisia unelmat ovat kun seisoo puhtaan pöydän ääressä?

Mistä sinä unelmoit?

Minä unelmoin siitä, että minulla olisi pikkuruinen koti, jonne voin tilata aamun postiin Helsingin Sanomat. Sellaiset ovat unelmat, kun seisoo puhtaan pöydän ääressä. Kun huomenna on uusi päivä, ja mitä tahansa voi tapahtua.

uusipäivä

Jännällä tavalla minun elämäni kokemukset ja ajatukset joita kanssasi jaan, pyörivät usein samanlaisten teemojen ympärillä. Tästä aiheestahan kirjoitin aivan vasta otsikolla ”Mahdollisuutta ei voi menettää”. Ehkä minun ei nyt tarvitse alleviivata asiaa enempää.

Ystävä, annathan huomisen aamun olla uusi mahdollisuus; että heräät uuteen päivään, kuin se olisi elämäsi ensimmäinen ja mitä tahansa voisi tapahtua!

Sillä niin todella voi olla. Vaikka tuntuu, ettei mitään tapahdu, niin todellisuudessa milloin tahansa voikin tapahtua mitä tahansa. Kun vaan uskoo ja tahtoo.

/Äm

 

Arkistojen aarre: ”Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen”

Näin aamulla jutun suomalaisesta Seposta ja hänen saukkoystävästään. Tämä sai minut kaipaamaan omaa kaveriani. Muistatko sinä saukon nimeltä Anu? Kirjoitin puolitoista vuotta sitten Norjassa tämän tekstin ja kuvasin saukosta videon. Minulla oli suuri onni kohdata Norjassa tämä upea uusi ystävä, mutta myös samalla oppia luontoasiantuntijoilta tärkeitä oppeja ihmisen ja luonnon yhteydestä sekä kunnioituksesta. Näin muistutin eräältä valasasiantuntijalta oppimastani…

Mitähän Anulle mahtaa kuulua nyt?

* * *

Saukko nimeltä Anu – kun ihminen kohtaa villieläimen

(Julkaistu MaiLifessa 19.11.2014)

Eilen minä vihdoin tapasin sen. Anun! Saukon nimeltä Anu. Joo. Suomalaiset ovat nimenneet sen… Anu oli ilmestynyt koukutustuville viime kesänä. Nälkiintyneenä, huonokuntoisena ja oikeaa takajalkaansa linkuttaen se oli tullut pyytäämän kalaa. Ja koko kalastusrakennuksen väki rakastui tähän saukkovanhukseen saman tien. Nyt Anu on pysynyt piilossa pitkään, koko minun täälläoloaikani, kunnes taas toissapäivänä se vilahti ovesta sisään.

Anu on vanha. Se tulee syömään kalaa koukutustuville. Ehkä se ei pysty enää saalistamaan riittävästi ruokaa omin voimin. Ja koska me kaikki olemme siihen niin rakastuneita, me syötämme sitä. Siksi siitä on tullut niin kesy.

IMG_7406

IMG_7404

Sitten eilen! Kuin tilauksesta Anu ilmestyi pakkashuoneen ovelle samalla sekunnilla kun olin vienyt valmiin siimapöntön säilytykseen ja aloittamassa tauon. Aivan kuin se olisi tiennyt, että juuri sillä hetkellä minulla oli aikaa kohdata se ensimmäistä kertaa.

Ja kuinka ollakaan, minulla sattui olemaan kädessä videokamera. Olimme työkaverini Teemun kanssa ottaneet sen mukaan kuvataksemme miltä kylmiössä näyttää. Ja sitten Anu oli yhtäkkiä siinä, ja saimme sen ikuistettua videolle. Tuolle tuossa tämän blogin lopussa. Kuin taikaiskusta paikalle sattui myös kalastaja Odd, ja hän heitti virvelinsä satama-altaaseen. Me ongimme Anulle kalaa.

IMG_7419 IMG_7418 IMG_7414

Minä en ole koskaan nähnyt saukkoa eläessäni. No. Sinähän tiedät minut. Sekosin kohtaamisesta. Ihan kuin pikkulapsi olisi nähnyt joulupukin ojentamassa lahjapakettia. Niinhän me ihmiset teemme, kun pääsemme näkemään tällaisen luonnon ihmeen. Sehän on selvä.

Tämä suloinen kohtaaminen Anun kanssa muistutti minua erään valasasiantuntijan kanssa käymästäni keskustelusta. Hassua, sillä juttelimme tästä aiheesta juuri päivää ennen Anun tapaamista. Siis siitä, miten ihminen usein käyttäytyy kun pääsee näkemään villieläimen lähietäisyydeltä. Ihan kuten minä, kun näin Anun. Ryntäsin heti sen luokse ja lähelle sen kummempaa ajattelematta.

Anu on kesy ja päästää lähelleen, mutta senkin kanssa on tärkeää olla hyvin tarkkana. Ihmisestä villieläimen läheisyys on mahtavaa, mutta eläimestä välttämättä ei, ja siksi meidän on muistettava kunnioittaa sen reviiriä. Kohtaaminen villin luontokappaleen kanssa on aina tapahduttava eläintä ja sen elintottumuksia kunnioittaen. Aivan kuten Anu – se tulee meidän tuvillemme syömään. Ei moikkaamaan meitä, vaikka me tärkeät ja innokkaat ihmiset niin ajattelemme. Ja meidän on annettava sen tehdä omat juttunsa. Villi eläin ei ole objekti. Anua kunnioittaen me myös kuvasimme nämä kuvat ja videot.

IMG_7410

Ajattelepa esimerkiksi näitä valaita, joita täällä Støssä liikkuu. Täällä järjestettävillä valassafareilla ollaan todella tarkkoja valaiden tarkkailuista; elämys ei saa koskaan olla tärkein juttu, vaan eläimen kunnioitus. Sääntönä Norjassa on, että 50 metriä lähemmäs valaita ei saa mennä edes uimalla. Kalastusaluksetkin pyrkivät välttämään lähikontaktia valaiden kanssa.

Utelias, liian lähelle tuleva ihminen saattaa häiritä valaiden ruokailua jopa tuhoisalla tavalla. Valaat saalistavat siten, että pari valasta kerrallaan hyökkää parveen ja ottaa sillit yksitellen. Sillä välin muut valaat vahtivat ja pitävät silliparven kasassa. Kun ihminen on liian lähellä, valaat varovat, eivätkä saa kunnolla muodostettua saalistusryhmää. Jos sattuu paikalle saalistushetkellä, on tärkeää, ettei saalistusryhmitystä hajoiteta menemällä sekaan. Ymmärtämättömyyksissään ihminen saattaa aiheuttaa suuret tuhot. Esimerkiksi jos valaat stressaantuvat ja joutuvat menemään kauemmaksi pois ruokapaikalta, voi käydä huonosti.

Siksi on tärkeää, että me innokkaat, vilpittömässä ihastuspuuskassa villin eläimen luokse säntäävät ihmiset muistamme tämän: On ihan ookoo ihailla ja innostua, mutta aina eläimen ehdoilla! Tällä videolla näet millainen innostus repesi, kun kohtasimme Anun…

Auta minua: mikä kirjoitukseni on koskettanut sinua? Tämä on minulle yksi parhaimmistani

Olet varmasti viime päivinä huomannut, että blogiini on ilmestynyt pari tekstiä englanniksi. Olen päättänyt julkaista joitakin kirjoituksistani myös kansainvälisille seuraajilleni. Tulevina aikoina käännän jo julkaisemieni blogieni parhaimmistoa englanniksi, ja nyt kaipaan sinun mielipidettäsi: mikä tai mitkä teksteistäni ovat jääneet sinulle mieleen? Kerrothan mikä blogini on koskettanut sinua? Haluan, että vain lukijoilleni merkityksellisimmät ansaitsevat tulla julkaistuksi. Kiitos avustasi jo etukäteen!

Vuosi sitten tulin takaisin Norjasta. Ajattele, niin kulkee aika. Näin kirjoitin sinulle silloin matkastani. Tämä on omasta mielestäni paras koskaan kirjoittamani blogi. Kun nyt luet sen, ymmärrät varmasti miksi. Puhuin eilen esimerkin antamisesta. Tämä Rekkapilottini on minulle henkilökohtaisesti kuluneen vuoden aikana yksi eniten esimerkkiä antaneista ihmisistä.

 

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

IMG_8225

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa. ”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi. Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Melis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Meelisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Meelis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Melis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Melis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä. Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä. ”Oho, siellä on edelleen kahvia”. Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkailuni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Meelis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Melisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

Perspektiiviä

  
Otin tämän kuvan tasan vuosi sitten, muistatko? Tarkalleen tänään oli ensimmäinen päivä Pohjois-Norjassa, kun aurinko nousi horisontin ylle kahden kuukauden pimeyden jälkeen. Hullu tunne nähdä kaivattu aurinko, muistan se edelleen. 

Ja kun miettii, että viimeiset kuukaudet Las Vegasin seikkailullani en ole muuta nähnytkään kuin auringon… antaa vähän perspektiiviä. Kovin kiitollinen olen, että saan kokea elämää erinperspektiiveistä. Toivottavasti voin jakaa jotain siitä kanssasi. Sillä elämä on täynnä erilaisia näkökulmia. 

Millainen sinun näkökulmasi on ollut tänään? Kauniita unia ja auringon paistetta huomiseen, ystäväni!

/Ämmä

Muottiin mahtumaton muija

Oletko sinä joskus hypännyt ulos uomastasi ja kokenut itsesi jossain aivan toisessa kontekstissa?

Julkaistuani tiistaina vuosi sitten kirjoittamani kertomuksen työstä kalastajanapulaisena Norjassa, olen miettinyt taukoamatta yhtä asiaa: mitä oikeastaan jää jäljelle kokemuksesta, joka kertarytinällä muuttaa koko maailmankuvan? Miten ihminen muuttuu – vai muuttuuko hän?

* * *

Vielä neljä syksyä sitten elin tiukassa putkessa, jossa oli vain yksi suunta: halusin tulla kovaksi bisnesnaiseksi, tehdä rahaa ja olla juhlittu menestyjä. Samppanjapissis! Sellainenhan minä olin? Sellainenhan minun piti olla? Muita vaihtoehtoja ei ollut?

Mutta sitten kävi miten kävi ja yhtäkkiä tuo tiukka putki katkesi. Elämä heitti minut yllättäen aivan uusille poluille, ja nyt muutaman vuoden aikana olen käynyt aivan erilaisissa elämän äärilaidoissa ja rooleissa: Samppanjapissiksestä tuli Urheiluvaimo ja Urheiluvaimosta sitten kalastajan apulainen, joka lopulta kirjoitti blogiinsa

On niin monta erilaista tapaa elää, eikä yksi ole enemmän totta kuin toinen.”

stösuolistus2

Siin oon mää ja yks iso kala kalatehtaalla.

Oletko koskaan ajatellut, miten katoavaa kaikki lopulta on?

Kun Urheiluvaimona asetuin Ruotsiin ja myöhemmin kalastajanapulaisena Norjaan, huomasin hyvin nopeasti tuon katoavuuden; sillä mitä olin ollut vielä hetki sitten Suomessa, ei ollut  näissä uusissa ympäristöissä mitään väliä. Arvoni yhteisöissä, joihin yllättäen tupsahdin, ei määrittynytkään Suomessa rakennetuilla näennäisillä asetelmilla. Ne eivät merkinneet kenellekään mitään. Arvoa oli vain sillä miten kohtasin uudet ihmiset ja olosuhteet sekä kuinka toimin eri tilanteissa.

Pieni hyppy yli rajan, ja kaikki ulkoiset määritteet menettävät merkityksensä.

Mitä minä olen nyt kaiken kokemani ja näkemäni jälkeen?

Mitä jää jäljelle?

Jäljelle jää mahdollisuus olla jotain ihan muuta, jotain yllättävää, jotain muottien ja määritelmien tavoittamatonta, aito ihminen. Jäljelle jää muuttumaton minä ja oivallus, että kulloinkin elämässä vallitseva rakenne ei ole toista parempi tai huonompi. Minä en ole nyt huonompi tai parempi kuin joskus olen ollut tai kerran tulen olemaan.

Tiedätkö, mitä minä olen nyt?

Minä olen muottiin mahtumaton muija; ihminen, jota ei voi asettaa tiukkoihin raameihin. Sellainen, joka on omalla ihollaan kokenut, että on niin monta muutakin mahdollisuutta. Ehkä pohjimmiltani olen sitä aina ollutkin, mutta vasta viime aikoina olen antanut itselleni luvan olla monta erilaista yhden ainoan sijaan.

IMG_8627

Siin oon mää ja romanialaiset kalatehdastyöläiset. Kuvassa olen elämäni yhdellä suurimmmista epämukavuusalueista, menossa ensimmäistä kertaa suolistamaan tuhansia kiloja kaloja. Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla, kirjoitin tuolloin

 

 

Oletko koskaan pysähtynyt ajattelemaan kuinka turhaa on rakentaa itsetunto ja identiteetti jonkun tiukan ulkoisen määritelmän varaan?

Kun mikään muotti ei ole pysyvä, miksi niiden kannattaa antaa määritellä sitä kuka todella on? Miksi on niin tärkeää asettua aina johonkin tiukasti raamitettuun muottiin? Pakottaako maailma meidät asettumaan sellaiseen, jotta olisimme kontrollissa? Kontrolloitavissa? Pakotammeko niihin toinen toisiamme? Pakotammeko muottiin itse itseämme?

Miksi?

Millainen maailma voisikaan olla, kun vähät välittäisimme muoteista? Millaisiin asioihin me kykenisimmekään jos emme antaisi ulkoisten paineiden rakentamien raamien rajoittaa potentiaaliamme, vaan voisimme jokainen olla mitä vain – oma itsemme?

Kävisikö sitten meille kaikille kuten minulle; että oppisi suhtautumaan elämään rennommin? Voisiko sitten vain olla ja tehdä kaikkia mahdollisia asioita, jotka innostavat?

IMG_9463

Siin on mun maailmani vuosi sitten. Kaunein maailma, jossa koskaan olen ollut.

 

Mahdutko sinä muottiin?

Toivottavasti et! Voi minä niin kovasti toivon, että toivottavasti et!

 

Arkistojen aarre: Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen

Jos minusta ei marraskuun mekkalani ja kiireiden keskellä kuulu ihan joka päivä, kannattaa kurkistaa blogiini tasan vuoden taakse. Elin silloin elämäni jännittävimpiä aikoja Støn kalastajakylässä Norjassa.

Tasan vuosi sitten kerroin työstäni siimankoukuttajana ja kalastajanapulaisena. Luin sen äsken uudelleen pitkän tauon jälkeen ja palasin pienintäkin hajuaisin nyppylää myöten takaisin noihin aikoihin.

”Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää. Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Tuon viisauden muiden muassa kiteytin työssäni kalastajan apulaisena itselleni ja teille, ja nyt tuo sanoma on jälleen minulle ajankohtainen ja tärkeä muistutus. Ehkä tämä teksti osaltaan voi viedä meidät molemmat maailmaan meidän uomamme ulkopuolella ja kenties opettaa meille jotain?

Oletko sinä jo lukenut tämän: ”Kun Valtioitieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”? Ole hyvä, tässä se uudelleen.

 

* * *

Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

stamppi

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

vessanpönttö

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

syöttilaatikko

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

työpöytä

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

IMG_7809

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

pöntöt alkupänttö

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

IMG_7813 teemunpyllykuva

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

IMG_7811

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

kalastusrakennus2 kaytävä

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

bua2

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

fritz

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

elias

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

IMG_7822

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

fritz vahtii

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

sushi

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

puoliväli

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

ällömönjä

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

syötit2

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

suomalaiset

 

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

IMG_7212

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

todellisuus

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

kahvikuppi

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

minäjateemu

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

kalasiimassa

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

IMG_7827

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

karräys pakastin

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

Pikkupupu pöksyssä – Ämmän Polkasu alkakoon

Sellainen juhannus. Mikäpä se muukaan päässä pyörii kuin Hullun Polkasu -haaste. Lupasin ottaa haasteen vastaan ja polkea 345 km Ylläkseltä Norjan Altaan kolmessa päivässä. Ja starttiviivalla pitäisi olla 9.7.

Vaikka toki nopeat lähdöt ja viime hetken päätökset ovat parhaita ja lahjattomat valmistautuu, kyllähän tässä sellainen pikkupupu on pöksyssä. Tällä hetkellä eniten mietityttää voinko näin viime hetkillä saada kaikki matkarjestelyt tehtyä. Se voi olla, että nukutaan taivas alla jos majoituspaikat ovat jo täynnä. 

Mutta onneksi on vielä pari viikkoa aikaa, siinähän ehtii vaikka mitä… Ihmeitä tapahtuu, eikö?


Ja sitten seuraavaksi voikin alkaa jännittää sitä matkan fyysistä puolta. Kyllähän minä senkin alan vähitellen tajuta, että pyöräilyä treenaamattalle 100 kilometrin päivämatkat ovat ihan kohtuullinen ponnistus.

Mutta huomisesta alkaa valmistautuminen; etsitään majoituspaikkoja, varusteita, fillaria, pyöräilykuntoa, matkakassaa, hierojaa… mitä näitä nyt on. Jos nyt voin veikata, seuraavien viikkojen aikana pääset todistamaan vielä monta jännittävää hetkeä: innostusta ja epätoivoa. Noin niinku karkeasti raamitettuna.

Seuraavat muutama viikkoa vierähtävät blogissa varmaankin suht pyöräilyviritteisissä tunnelmissa, tervetuloa mukaan. Tule blogin ja Facebookin lisäksi ehdottomasti seuraamaan Instagramiin @maijailmoniemi, sillä sinne päivittyy Maijan Polkasu -tunnelmia tästedes kohti Yllästä ja Norjan Altaa.

Ei kai sitä muuta voi sanoa kuin että kaikkea hauskaa sitä voi odottamatta tapahtu. Katsotaan sitten 12.7. kiepeillä kannattiko tähän haasteeseen vastata ”kyllä”. Mutta ennen sitä polkastaan ja kovaa!

Ja muista! Sä ehdit vielä lähteä mukaan Hullun Polkasuun. Voidaan sitten nukkua yhdessä pohjoisen taivaan alla jos ei mahduta mihinkään majataloon.

Ja jos muulla tavoin haluat osallistua Ämmän Polkasun tukijaksi, anna kuulua itsestäsi!


/Ämmä, tryin’ to act cool…

Pinsedag ja minä olen tässä

Muistako, kun tammikuun yhdeksäntenä päivänä kerroin aamustani Norjassa, näin:

”Heräsin tänään lähes parhaimmalla tavalla, jolla ihminen voi herätä. Pari vielä ihan vähän parempaa tapaa tiedän, siksi tuo ilmaisu ”lähes parhain tapa”. Mutta paras mahdollinen juuri tässä ja nyt.

Prut

Prut

Prut

Pru

Pru

Pruu-u…

u-pruuu…

Pruuuu…

uuuu…

uuuuuuuu…

Tuo ääni, se minut herätti. Kalastaja toisensa perään käynnistämässä koneita ja lähdössä merelle. Kalastuslaivojen virta lipumassa satamasta pois.

Tänään ei ole myrskyä!”

Kerroin, että pitkän tauon jälkeen kalastajat olivat päässeet vihdoin merelle kalastamaan juksalla. Se oli tärkeä päivä, sillä yli kuukauden kestäneen Norjan kalastusministeristä ja myrskyistä johtuneen kalastustauon jälkeen Støssä päästiin vihdoin ja viimein merelle kokeilemaan kalaonnea.

”Keli on sopiva juksaamiselle, mutta ei riittävän hyvä koljasiimojen laskemiselle, niille joita minä syksyllä tein. Turska puolestaan ei ole vielä tullut, jotta voisi laskea turskasiimoja. Se tarkoittaa, että meille koukuttajille ei ole töitä, mutta se ei haittaa! Tärkeintä on, että tämä kylä alkaa vähitellen herätä henkiin.”, kuvailin ja kerroin itse olevani välillä hengissä ja välillä taas vähän vähemmän sekä keksineeni innostavaa tekemistä aamuihini:

”Olen onneksi löytänyt tekemistä tähän suhteellisen virikkeettömään arkeeni ja erityisesti aamuihin (lue: ei nettiä, ei Hesaria, ei telvisiota, ei radiota, ei puhelinta, joiden parissa nauttia aamupala): minä teen nyt joka aamu ristikoita! Sain muutaman suomalaisen aikakauslehden ja olen nyt aivan koukussa ristikoihin. Ja sitten välillä, kun tulee pattitilanne, selailen postilaatikosta tipahtanutta Bøn ja Øksnesin kuntien vuoden 2015 kalenteria. Välillä aivotyötä ja välillä kalenterin selaamista, näin alkavat minun päiväni… Opinpahan nyt ainakin norjalaiset juhlapäivät ja kuninkaallisten synttärit.”

Sitten minä löysin kalenterista helluntaipäivän 24.5, josta kirjoitin:

”Ja sitten on joku pinsedag 24.5. Siitä minulla ei ole mitään hajua, että mikä päivä se on. Ja siitäkään minulla ei ole mitään hajua, missä minä olen pinsedagina. Jännää! Toivotaan, että olen siihen mennessä saanut ainakin vähän lisää ristikoita, sillä nämä alkavat kohta loppua kesken. Missä sinä olet pinsedagina? Pidetään tämä mielessä ja katsotaan, kun on pinsedag, 24.5.2015.”

Tämän jälkeen minä selvitin sanakirjasta, että pinsedag on helluntai ja että sana pinsel tarkoittaa kärsimystä.

juksa2

Tältä näytti aamiaispöydässäni tammikuussa

 

juksa3

Ja tänään on nyt sitten pinsedag, helluntai. Ja minä olen tässä. Istun kirjoittamassa blogiani Rakkauden Saarella Helsingissä, uuden ruokapöytäni ääressä nauttien rauhallisesta sunnuntaista tiukan työkeikan ja kuvausreissun jälkeen. Ajatella!

Oletko koskaan tehnyt tätä; asettanut itsellesi jonkin määräpäivän tulevaisuuteen ja sitten kun se koittaa pysähtynyt miettimään mitä kaikkea elämässäsi on tapahtunut? Mikä on muuttunut ja mitkä asiat taas ovat pysyneet?

Minun kohdallani paljon on tapahtunut ja moni asia muuttunut kun vertaa tuohon aamuun tammikuussa. Mutta se, mikä pysyy on tämä (jonka osaltaan jo eilen kiteytin): Elän elämää, jossa minulla on ihan hemmetin hauskaa joka päivä, saan tehdä järjettömän mielenkiintoisia juttuja ja viettää aikani parhaiden tyyppien seurassa mitä hulluimmissa paikoissa jauhaen mitä huonompia juttuja. Koko ajan sattuu ja tapahtuu ja minä pääsen mukaan juttuihin, joista moni voi vain unelmoida. Elämästäni ei puutu rytinää tai mielikuvitusta. Vain taivas on rajana ja ihan kaikki on mahdollista.

Tämä on imelää, mutta menköön: tänään minä tajuan, että rakastan elämääni ja olen TÖRKEÄN etuoikeutettu, onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä saan nähdä ja kokea – on nääs vaatinyt vähän töitä ja uskoa päästä tähän.

helluntai

Missä sinä olet tänään, pinsedagina?

/Ämmä, joka vasta nyt saadessaan ystävältään tänään tämän hauskan kuvan, muisti, että tähän pinsedagiin liittyi myös tämä heilajuttu… juoksu jatkukoon!