Urheilupsykologi kannustaa asettamaan tavoitteen kuntoliikuntaankin – polkujuoksuprojektin maali kyseenalaistui

Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.

Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.

Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.

Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?


MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.

Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja.  Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.

Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.

Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.


JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.

Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.

Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.

Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.

Taannoisella yhteislenkillämme haastattelin Saaraa radioon tavoitteista urheilussa.

/Äm, joka ei aio luovuttaa, mutta joutuu nyt vähän tekemään ekstratyötä, erityisesti mielessään

 

Mainokset

Taistelija maalissa!

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm

Yksityisiä ajatuksia

Blogissa on nyt aika hiljaista. En oikein tiedä tuleeko minun tästä erikseen ilmoittaa; siis todeta tänne ääneen tuo tieto. Jostain syystä se tuntuu tarpeelliselta. Näpytellä kirjaimin tuo tieto, että blogissa on nyt aika hiljaista, sillä siitä tulee tunne olemassaolosta. Se merkkaa ääneen tälle sivulle, kertoo näihin tietoavaruuden bitteihin, että olen olemassa, vaikka blogissa on nyt aika hiljaista.

Blogissa on nyt aika hiljaista, vaikka päässä pyörii paljon ajatuksia. Ne ovat kuitenkin niin yksityisiä pohdintoja, etten ole niitä vielä valmis toteamaan ääneen tai näpyttelemään kirjaimin. Senkin aika tulee.

Mutta vaikka blogissa on nyt hiljaista, ajatukset ovat olemassa ja kirjoituksenikin. Kun yksityiset ajatukset ovat jäsentyneet kootuksi kokemuksiksi ja kiteytyneiksi kertomuksille, blogissa on taas pian paljon äänekkäämpää.

Välillä on pohdittava yksityisiä ajatuksia. Kaikkea ei tarvitse jakaa maailmalle.

/Äm

Kuntoutus tekee nöyräksi

Kunpa voisin jakaa sinulle sen mitä polvivamma, leikkaus ja kuntoutus ovat opettaneet pitkäjänteisyydestä ja kovasta työstä. Kertoa siitä, miten nöyräksi sadat tunnit treeniä ja päivittäinen kehon ehdoilla tapahtuva työ ihmisen pistävät – vielä kun niihin lisää viime kuukausien klo 4 herätysten aiheuttaman jatkuvan jetlagin tunteen, saa voimaa joskus kaivella kivien alta. 

Viime päivät olenkin keskittynyt vain näihin päätöihini: palkkatyöhön ja polven kuntoutukseen. Muulle ei ole juuri energiaa riittänyt.

14 kk onnettomuudesta ja urheilukieltoni jatkuu edelleen ainakin vuoden loppuun, mutta koko ajan mennään eteenpäin. Kenenkään en toivo kokevan tällaista, mutta saman opin soisin myös monelle muullekin; työ on kovaa, mutta ihan pienistä ei tunnu nykyään tarpeelliselta valittaa. 

Juice Leskinen, Suomenennätysvoimamies ja sekopäinen nenittäjä kohtaavat – Nenäpäivä-kampanja käyntiin pohjois-savolaiseen tyyliin

Jari Saario on voimamiesten voimamies. Tämä herra teki voimannoston Suomen ennätyksen syyskuussa Barcelonassa järjestetyissä Arnold Classic -kilpailuissa. Hän oli Suomen ainoa osallistuja ja sijoittui Suomen ennätyksellään kolmanneksi. Kolmen lajin yhteistulos 892,5 kiloa rautaa!

Saario edustaa Juankosken punnerrus -voimailuseuraa ja on nyt kiistatta tämän pohjois-savolaisen paikan ehdoton kuningas – ainakin minun arvioni mukaan. Toinen Juankosken suurmies on tietysti Juice Leskinen. Hän on jo edesmennyt, mutta tätä suomalaista kulttuurihahmoa kunnioittaa Juankosken torilla miehen patsas.

Nenäpäivä-kampanjamme aloitus tehtiin tänään Juankoskella. Yhdistimme paikkakunnan suurmiehet ja haastoimme paikallisen voimailuseuran mukaan Nenäpäivä -kampanjaan.

Kävin tänään ”nenittämässä” eilen askartelemallani punaisella nenällä Juice Leskisen patsaan. Tällainen oli juhlallinen nenityshetki…

 

/Äm, todeten vain, että se, ken saa työssään hullutella, on maailman parhain elämä

Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Nyt on julkaistu juttu, josta jo taannoin mainitsin. Linkkaan sen pian tänne ja jaan enemmän sen pohjalta syntyneitä ajatuksiani. Mutta jos olet nyt tullut ensimmäistä kertaa blogini pariin, tässä lisää ajatuksiani päivän polttavan teeman taustalta.

Source: Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Oijjoij. Tästäkin seikkailusta on jo vuosi. Nyt ne siellä tunturissa taas tänään kisaavat. Lieneeköhän yhtään sokkotreffiparia liikkeellä tänään.

Pysähdyin itsekin tänään lukemaan tämän kirjoituksen ja se pysäytti minut. Vaikka itse sanonkin, niin olipahan hyvin kirjoitettu ja paljon ajatuksia herättävä juttu.

Ja nämä tarinassani esittämät ajatukset pätevät niin moneen asiaan elämässä. Ei vain sokkotreffeihin, joiden kaavaa minä tässä nyt avaan.

Oletko jo lukenut kertomukseni siitä, mitä tapahtui, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin…?

MaiLife

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti…

View original post 1 932 more words

Kuukausi Kuopiossa

Minulla on oikeastaan vain kaksi asiaa elämässä meneillään tällä hetkellä, joista kirjoittaa: työ ja kuntoutus.

Vaikka minä nyt vähän harmittelen, ettei ole tarjota sinulle koko ajan suuria kuulumisia, tämä elämänvaihe on aika ihana. On selkeät asiat, jotka rytmittävät ja rakentavat arkeni. 

Nautin tästä hetkestä, kun minulla on pitkästä aikaa hetken vain mahdollisuus keskittyä vain tekemiseen; työssäni siihen, että voin tehdä rakastamaani työtä ja kehittyä ammattilaisena sekä treenissäni siihen, että kehoni vähitellen kuntoutuu vanhaksi tutuksi vahvaksi raamikseni.

Nyt ei tarvitse hetkeen olla keskellä epävarmuutta, siis sitä, että joutuisin etsimään freelancer-yrittäjänä koko ajan töitä ja myymään itseäni. Se on kovin kuluttavaa työtä.

Siksi nyt nämä ensimmäiset Kuopion kuukauteni olen päättänyt nauttia rauhassa. Ei tarvitse tempoilla ja repiä itseään liikaa tai ylimääräistä – ei blogissani tai vlogissanikaan. Videoita en ole ehtinyt tehdä yhtään, sillä työn uudet sisällöt vievät kapasiteettiani niin paljon. Mutta siitä ei ole syytä stressata, niitä kuten tukevampia tarnoita blogiini tulee taas.

Kuukausi on kulunut! Hurjaa. Viisi jäljellä. Aika kuluu sukkelaan. Jo siitä syystä on keskityttävä rauhassa nauttimiseen.



Tältä näyttää ihminen, joka on asunut kuukauden Kuopiossa. Yritin ottaa viehkeitä selfieitä tänään töihin lähtiessä. Hyvin onnistuin!

/Ämmä

Ajatuksia ajasta – kahdeksan kuukautta

Kuun kymmenes! En ole unohtanut. Polvionnettomuuden muistopäivä ja ajanlaskuni mitta. 

Kahdeksan kuukautta.

Tänään olen pohtinut moneen otteeseen sitä, millainen ajanjakso kahdeksan kuukautta todella on. Mitä sen aikana voi tapahtua, kuinka pitkä tuo aika on? Juuri tänään kuukausien laskeminen ja niiden mittakaavan ymmärtäminen on kovin merkityksellinen asia. Mutta, kenties yllätyt, tähän ajan hahmottamistyöhöni tänään polveni ei liity millään tapaa.

Kahdeksan kuukautta onnettomuudesta ja minä mietin ajatuksia ajasta, jotka ei liity polveeni millään tapaa.

Se on iso juttu.

Ja iso juttu minulla pian onkin kertoa sinullekin.


Tähän mietteeseen törmäsin tänään työmatkallani. Voin kertoa, että juuri tänään minä vähintäänkin triplasin omat kykyni. 

Kahdeksan kuukautta, ja kovalla koetuksella ollut luottamus itseeni palkittiin hurjalla tavalla.

Palaan. Pian.

/Äm

Talvikohmeesta sulaa uuteen suveen

Terveiset VR:stä. Kevätillan ratoksi matkaan vielä Jyväskylään ja sieltä huomenna käymään Kuopiossa työjuttujen takia. 

Kummallisen sekava olo – ei yllättäne ketään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rävähti päälle täysi tohina, kun sain pari isompaa työkeikkaa toukokuulle. Kummasti, kun aivot ovat olleet pienessä säästötilassa pitkään, vie oman aikansa, että ehtii tottua muuttuneeseen vauhtiin. On ihminen outo otus: miten se muokkautuu tilanteesta toiseen ja sulautuu vaihtuviin olosuhteisiin. 

Minusta tuntuu vähän kuin sulaisin talvikohmeesta uuteen suveen. 


Jalkani eivät kyllä oikein sula kohmeestaan ja kolotuksistaan. Viime viikkoina on otettu vähän takapakkia kuntoutumisessa. Nyt on ensimmäinen pitkä matka junalla näitten koipien kanssa sitten syksyn. Ei ihan mieluisin tilanne edelleenkään. Kovin pitkään en jaksa edelleenkään olla yhdessä asennossa – ei istuen, ei seisten, ei koivet ylhäällä, ei koivet alhaalla, ei koukussa, suorana.

Mutta eiköhän tästäkin selvitä, vaikka taidan joutua välillä vähän jumppailemaan käytävillä. 

/Äm