Category Archives: Yleiset

Yksinäinen kaipaa kuulluksi tulemista – Paneelikeskustelu yksinäisyydestä

Posted on by

0

Tervetuloa kirjani virtuaaliseen julkkarijuhlaan!

Pyysin Turun yliopiston professori ja yksinäisyystutkija Niina Junttilan, sosiaalipsykologi ja HelsinkiMission yksinäisyystyön päällikkö Maria Lähteenmäen sekä filosofi ja tutkija Frank Martelan lukemaan kirjani sekä kutsuin heidät paneeliin keskustelemaan kanssani yksinäisyydestä.

Aivan aluksi tosin heitettiin tittelit syrjään ja todettiin, että puhutaan ihan vaan ihmisinä ihmisille, eikä tutkijoiden, tohtoreiden tai kirjailijoiden titteleiden takaa – sillä jokainen meistä on pohjimmiltaan samanlainen inhimillinen ihminen. Keskustelussa kuulette, että meistäkin jokainen on kokenut yksinäisyyttä jossain vaiheessa elämäänsä! 

Voinette päätellä paneelistien perusteella, että syntyi timanttista ajattelua, jonka ihan jokaisen olisi hyvä katsoa ja kuunnella. Onpa kokenut itse yksinäisyyttä tai ei, yksinäisyyden helpottaminen on on jokaisen juttu ja yhteinen asia.

Olen sydämeni pohjasta kiitollinen Niinalle, Marialle ja Frankille, että he antoivat aikaansa tälle keskustelulle. Vain yhdessä ja rohkeasti ääneen puhumalla me voimme luoda myötätuntoa maailmaan ja helpottaa yksinäisyyttä!

Yksinäisyys on ratkaistavissa ja sinäkin voit toimia sen helpottamiseksi – Maija Ilmoniemen uutuuskirja Yksinäinen on saatavissa nyt!

Jokaisesta myydystä kirjasta lahjoitetaan yksi euron Lähde liikkeen yksinäisyystyöhön, ja jo ostamalla kirjan sinäkin osallistut siis suoraan myötätuntoisemman yhteiskunnan rakentamiseen.

”Astun eteenne nyt täysin alastomana julkisesti, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu aikoihin. Kirjoitin kirjan yksinäisyydestä, sillä haluan murtaa tabun ja hiljaisuuden sen ympärillä. Annan yksinäisyydelle rehelliset kasvot, sillä toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka normaali ja yleinen kokemus se on. Luovutan käsiisi todellisen tarinani lapsuudesta tähän päivään jakaen kaiken kokemani ja oppimani vaikeimpiakin vaiheita myöten, koska haluan antaa rikastavia ratkaisuja yksinäisyyden helpottamiseen.

Yksinäinen on kirjoitettu kaikille jotka ihmettelevät yksinäisyyttä: niin heille, jotka ovat itse sitä kokeneet kuin heille jotka seuraavat yksinäisyyttä ympärillään. Jos yksikään ihminen kirjani luettuaan uskaltaa puhua yksinäisyydestä ääneen, saa siitä lohtua tai tekee pienen hyvän teon kohti yhteyttä, olen työni tehnyt. Tämä on minulle sydämen asia, ja toivon, että Yksinäinen tavoittaa mahdollisimman monen, jolle siitä voi olla apua. Kiitollisin olen, jos jaat tätä videota niille, joiden se kuuluisi nähdä. ”

–Maija Ilmoniemi

Lisätietoja: www.yksinainen.fi

Videon tuotanto:
Käsikirjoitus: Maija Ilmoniemi
Kuvaus ja leikkaus: Tuukka Kouri/Graphause

Yksinäisyyttä voi helpottaa vain puhumalla siitä – Kirjani Yksinäinen on julkaistu!

Posted on by

0

Astun eteenne nyt täysin alastomana julkisesti, ja se tuntuu oikeammalta kuin mikään muu aikoihin. Kirjoitin kirjan yksinäisyydestä, sillä haluan murtaa tabun ja hiljaisuuden sen ympärillä.

Annan yksinäisyydelle rehelliset kasvot, sillä toivon ihmisten ymmärtävän, kuinka normaali ja yleinen kokemus se on. Luovutan käsiisi todellisen tarinani lapsuudesta tähän päivään jakaen kaiken kokemani ja oppimani vaikeimpiakin vaiheita myöten, koska haluan antaa rikastavia ratkaisuja yksinäisyyden helpottamiseen.

Yksinäinen on kirjoitettu kaikille jotka ihmettelevät yksinäisyyttä: niin heille, jotka ovat itse sitä kokeneet kuin heille jotka seuraavat yksinäisyyttä ympärillään. Jos yksikään ihminen kirjani luettuaan uskaltaa puhua yksinäisyydestä ääneen, saa siitä lohtua tai tekee pienen hyvän teon kohti yhteyttä, olen työni tehnyt.

Lue lisää kirjasta: www.yksinainen.fi

Sen voit tilata esimerkiksi täältä.

Tämä on minulle sydämen asia, ja toivon, että Yksinäinen tavoittaa mahdollisimman monen, jolle siitä voi olla apua. Kiitollisin olen, jos jaat tätä videota niille, joiden se kuuluisi nähdä. Nämä asiat haluan sinulle sanoa juuri nyt yksinäisyydestä.

Etsin miestä, tositarkoituksella! Olisitko sinä tanssiparini?

Posted on by

2

Joskus sitä miettii, että kannattaakohan ja uskaltaakohan jotain tehdä, mutta nyt kyseessä on sellainen juttu, että miettiä ei tarvitse.

Etsin miestä!

Kyllä!

Enkä ihan mitä tahansa miestä, vaan tanssikaveria opettelemaan kanssani paritanssin alkeita. (Tarkempia toimintaohjeita tekstin lopussa.)

Kyselin taannoin vinkkejä sosiaalisen median kanavissani mielenkiintoisista liikunnallisista harrastuksista, sillä haluan nyt syksyn kynnyksellä aloittaa jotain uutta ja itseäni haastavaa. Sain paljon hyviä ehdotuksia, joista jokaisen olisin periaatteessa ottaa harrastuksekseni, mutta yksi asia kiinnitti huomioni:

Kaikki minulle ehdotetut lajit olivat vähän sellaisia ”äijämäisiä”; rämäpäisyyttä ja vähän itsensä repimistäkin vaativia. Tuollaisista jutuista minut toki tunnetaan, olenhan tehnyt urheilullisesti vaikka mitä ja toinen toistaan hurjempia asioita mäkihypystä estejuoksukisoihin.

Nyt kuitenkin tuntui, että tarvitsen jotain ihan muuta, sellaista, jossa voisin haastaa itseäni aiemmin kokeilemattomalla tavalla. En haluaisikaan mitään sillä tavoin hurjaa ja rämäpäistä, vaan jotain naisellisempaa.

Kyllä, äijäilyt on äijäilty. Harrastusta puntaroidessani tajusin, että oikeastaan olisi aika ihanaa tuntea itsensä naiseksi oikein kunnolla. Millaista olisikaan olla vietävänä sen sijaan, että itse on koko ajan ohjaksissa? Miltä tuntuvat kehollisuus ja kosketus tai mitä tapahtuu, kun ollaan lähellä toista ihmistä ja liikkuen muodostetaan yhteinen tarina? En kaipaa vain teknistä puurtamista ja oikeiden kaavojen seuraamista, vaan jotain, joka laittaa kehon tuntemaan; ja tanssi se on todellista ilmaisun ja tekniikan taituruutta.

Toisen lähelle päästäminen tuolla tavoin ei ole minulle mikään helpoin juttu. Mutta haluaisin juuri siitä syystä mennä kohti tuota epämukavuusaluettani, ja katsoa, mitä voisi syntyä, kun pistää mielen rajoitteet syrjään ja antaa toisen tulla tanssissa lähelle. Niinpä päätin toteuttaa haaveen, jota olen jo useamman vuoden ajan pohtinut, mutten ole oikein uskaltanut ikinä aiemmin: haluan oppia tanssimaan, siis nimenomaan paritansseja.

Tutkin vaihtoehtoja ja paikkoja ja löysin tanssikoulun ja kurssin, jolle osallistua. Sitten tuli mieleeni, että nythän voisin tarjota jollekin toiselle mahdollisuuden tarttua kanssani tanssiin. Ihmiselle, jota juttu vähän kiehtoo, muttei ole tullut lähteneeksi tai pari juttuun puuttuu. Tässä tapauksessa kyse on tietysti mieheksi itsensä identifioivasta ihmisestä, sillä se kuuluu tähän lajiin.

Päätin siis rohjeta ottaa vielä vähän isomman askeleen ja alkaa etsiä itselleni tanssiparia.

Nyt siis – KÄÄÄÄK – etsin miestä mukaani. Tämä vaatii hieman rohkeutta, ja itsensä alttiiksi asettamista, mutta tiedän, että jossain on joku, jolla on riittävästi pokkaa ja motivaatiota. Uskon, että tämä tarjous on aika ainutlaatuinen.

Oletko sinä etsimäni? Tai tiedätkö jonkun, joka on aina halunnut opetella tanssimaan? 

Tuleeko tästä tanssia yksin peilin kanssa, vai löytyykö tanssikaveri, se selviää pian!

 

Kynnys on ihan hirmuisen matala!

Nimittäin, kun olin lapsi, äitini vei minut satubalettiin ja yhden tunnin jälkeen sanoin hänelle:

”Vie minut täältä pois, en minä halua täällä pyllistellä.” 😀

Ja tuon jälkeen en juuri ole tanssinut lukion vanhojentansseja lukuunottamatta (ja se oli kyllä hauskaa, nyt kun muistelen!)

Mutta silti ajatus on jo pitkään kiehtonut, ja jos joku kiinnostaa, miksi siihen ei tarttuisi, vaikkei takeita ole siitä, että oppiiko ja kuinka käy? Sehän on juuri seikkailuissa kiehtovinta!

Nyt olisi aika, ja alla on homman juoni:

Vaikka kynnys on matala, niin tanssipariltani odotan kuitenkin todellista motivaatiota oppia tanssimaan ja sitoutumista kanssani 15 kerran tanssikurssille tänä syksynä. Vakio- ja latinalaisten tanssien kurssi järjestetään Helsingin Herttoniemessä Tanssiklubi Masterissa, ja voimme yhdessä vielä katsoa sopivan ryhmän ja ajankohdan parista vaihtoehdosta.

Laita minulle viestiä Facebookin Messengerissä tai sähköpostiini maija(at)ilmoniemi.com ja kerro vähän itsestäsi, taustastasi ja motivaatiostasi. Kurssit alkavat 9.9.19 alkavalla viikolla, joten sitä ennen, lähiaikojen kuluessa odotan mahdollisia yhteydenottoja. 

Kyse on siis ihan puhtaasti uudesta harrastuksesta meille molemmille, ja molemmat tietysti maksamme kurssit ja toimimme tarkemmin saatujen ohjeiden mukaan. Itselläni on siis hieman liikunnallista pohjaa vähän ja rytmitajuakin, joten ihan metsään en usko meidän menevän; toivottavasti sinullakin motivaation lisäksi on tämän kaltaista taustaa.

Älä mieti, vaan toimi, jos yhtään siltä tuntuu!

Katsotaan miten tässä käy, vaihtoehtoja on se, että löydän tai että en löydä paria, se on nyt teistä kiinni. Toivon, että otatte uskaliaasti yhteyttä.

Ja pliis jaa tätä juttua eteenpäin, sillä tiedän, että jossain on joku, joka todella haluaa tarttua tähän juttuun!

 

Äm, painaen nopeasti blogin julkaisunappulaa, jottei pelko ota valtaa, sillä onhan tämä taas vähän jännä kokeilu….

 

Ps. Naiset! Ilmoittakaa toki tekin jos teitä tanssi kiinnostaa muttei ole paria (kursseillahan ei valmista paria toki vaadita), sillä jos tässä vaikka nyt muutama innostunut mies itsestään ilmoittaa, niin sitten voin muitakin kiinnostuneita yhdistää! Ja kuten sanottu, kursseilla kyllä parit järjestetään, joten se ei ole kenellekään meistä este lähteä tanssimaan.

Ja Ps, te rakkaat kyltymättömän tirkistelijät, ette tekään kylmäksi tässä jää: tuntemuksistani ja kokemuksistani tulen kertomaan niin blogissani kuin muualla, onhan tämä sen verran hieno haaste ja seikkailu!

Tule tanssimaan!

Uusia tuulia urheilurintamalle – haluan aloittaa uuden harrastuksen ja kysyn siihen sinun apuasi!

Posted on by

0

Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.

Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.

Kuva: Markus Kiili

Kuvat Stepi Sundberg

Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!

Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:

 

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

Odotukset sulkevat oven suurilta löydöiltä – ensikertalaisten purjehdusretki oli yllätyksiä täynnä

Posted on by

0

Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Tiedät, miltä tuntuu, kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.

* * *

 

MUSSUTAN työpaikkaravintolan aamiaisella järjetöntä kasaa pekonia. Vatsassa kiertää, mutta sitä uhmaten on tungettava ruokaa sisään viimeisellä mahdollisella hetkellä ennen lähtöä, jotta selviytyisi ja jaksaisi, sillä edessä on huima, fyysistä taipuvuutta tarvitseva ja voimia nakertava purjehdus.

Pari viikkoa aikaisemmin seikkailupurjehtija Kari ”Ruffe” Nurmi, siis Kippari-Ruffe, on haastanut minut kokeilemaan purjehdusta merelle: Kuinka pitkälle ummikko maakrapu voisi purjeveneellä päästä yhden päivän aikana, ensimmäisellä purjehdusreissullaan.

Olen haastanut blogini lukijoita ja radiolähetykseni kuuntelijoita mukaani seikkailuun, ja vain hetken kuluttua tapaisin satamassa kolme minulle tuntematonta tyyppiä, jokainen purjehtijoina ensikertalaista, valmiina hyppäämään pieneen paattiin kanssani.

Maha möyryää. Aamiainen ei uppoa. Alkaa jännittää: entäpä jos hurjassa merenkäynnissä vatsani pyörähtää ympäri ja alan voida pahoin.

”Otat sit heti kyllä kameran esiin jos mä oksennan!”, ohjeistan mukaani keikalle lähtevää kuvaajaa.

Hitto, mitä mahtavaa matskua saisimmekaan, jos toimittajaa puklaa yli laidan, kun ei kestä hurjaa merenkäyntiä. Niinku seikkailua parhaimmillaan!

 

AUTOMME kaartaa sataman parkkipaikalle. Siellä minua odottavat Ruut, Hannu ja Kalle. He ovat valikoituneet mukaan tälle purjehdukselle valtavasta määrästä hakijoita. Tunnen painetta harteillani, sillä nyt olisi tarjottava heille unohtumaton ja villi seikkailu, jossa ihmishenkiä ei säästetä.

Katson Kippari-Ruffea, joka tulee meitä vastaan iloisesti hymyillen. Mitähän hän juuri nyt ajattelee? Siis tuo mies, joka on, vain muutamia mainitakseni, nuorin Atlantin molempiin suuntiin ylittänyt suomalainen kippari, ensimmäinen ihminen, joka on matkannut muoviveneellä Huippuvuorten ympäri (ja joutunut tuolla reissulla myös jääkarhun hyökkäyksen kohteeksi!) sekä seilannut laiturilla Suomenlahden yli.

Tässä meitä on hänen edessään nyt neljä ihmistä, jotka eivät ole ikinä purjehtineet.

Kuinkahan suuri seikkailu tämä on Ruffen mittakaavassa? Meille muille matkaan lähtijöille tämä on hyppy tuntemattomaan kaikilla tasoilla.

Kalle (vas), Ruut ja Hannu odottivat minua sataman parkkipaikalla. Olemme valmiina seikkailuun! Kuva: Kari Nurmi

Kippari-Ruffe tuli vastaanottamaan meidät kameroiden kera.

Kippari-Ruffe ja Kalle.

Ruut lähdön tunnelmissa.

Pelastusliivit päälle ja menoksi. Ei muuten ollut ihan noin yksinkertaista kuin miltä kuulostaa. Jo pelastusliivien kiinnittäminen aiheutti maakravulle päänvaivaa… Kuva: Kari Nurmi

 

ASTUMME veneeseen. Moottori käynnistyy ja Ruffe ohjeista Kallen ja Ruutin irroittamaan köydet. Pelottaa, että jo tässä kohtaa joku tippuisi mereen. Mutta ei, nämä kaksi tanssitaustaista ihmistä hoitavat homman kuin gasellit konsanaan, ja olen itse salaa tyytyväinen, sillä minä kaikessa kankeudessani olisin se, joka merestä tällä hetkellä täytyisi noukkia.

Hannun tehtävä on tarttua ruoriin ja alkaa ohjata venettä laiturista aallonmurtajien välistä merelle. Muuten niin jäyhän seitsemänkymppisen Stadin kundin suupielessä hyppii pieni hymy.

Ajamme hetken moottorilla avarammille vesille, kunnes Ruffen käsky käy jälleen. Nyt Ruut saa tehtäväkseen avata purjeet. Minä olen jo vähän kateellinen, kun en pääse tekemään itse mitään.

Ruffe aloittaa purjeiden noston.

Hannu ruorissa.

Purjeet nousevat yhteistyössä.

 

PÄÄSEN vihdoin hommiin, ja tartun ruoriin Hannun jälkeen. Toinen purjevene seilaa kovaa vauhtia ohitsemme. Vituttaa. Kilpailuviettini herää ja haluaisin vaikka työntää oman laivani tuon toisen kipparin edelle.

Mutta ei. Minä, suuri seikkailija, kellun täällä pienessä purkissa, joka ei juuri liiku mihinkään. Paatti menee kyllä eteenpäin, mutta jos nyt kävelisin vetten päällä, kulkisin sitä nopeammin. Olen odottanut tuulta ja tyrskyä, valmistautunut myrskyävään mereen ja vauhdikkaaseen liitoon kyljellään allokkoa halkovassa veneessä, mutta sellaista ei tyyrpuurissa nyt siinnä. 

Sen sijaan vene lipuu rauhassa tyynessä meressä, aurinko paistaa ja kaikki on ihan hemmetin hyvin ja upeasti. 

”Onhan tämä nyt ihan älyttömän tylsää”, sanon suoran ajatukseni minua kuvaavalle kameralle. 

Olen huolissani muista purjehtijoista. Saavatkohan he tästä mitään irti vai katuvatko parhaillaan lähtöään? Näinkö vähän minä pystyin heille tarjoamaan?

Keskittynyttä menoa ruorissa. Hannu ihailee maisemia taustalla. Kuva: Kari Nurmi

 

Ja samaan aikaan toisaalla… Kalle uhmaa fysiikan lakeja tekemällä ”titanicit”. I’m the king of the world! Kuva: Kari Nurmi

 

OHJAAMINEN on kyllä hauskaa hommaa. Siitä saa tehtyä lähes leikkiä ja pelin, kun ottaa kiintopisteekseen kaukana siintävän merimerkin ja koettaa koko ajan pysyä täydellisesti linjassa kulkien sitä kohti. Siitä minä saan yllättävän isot kiksit ja hihkun innoissani. Ohjaaminen ei olekaan niin helppoa ja vene kääntyy herkästi väärään suuntaan. Aika alkaa unohtua ja keskittyminen suuntaa vain eteenpäin kulkemiseen.

Hyvin hitaaseen eteenpäin kulkemiseen.

Kun pari tuntia on sujahtanut, päätämme alkaa kääntyä takaisin kohti satamaa. Ruut tarttuu ruoriin ja minä saan mennä kääntämään purjeen. Kauheasti asioita tapahtuu ja toimin kuin tikka Kippari-Ruffen ohjeiden mukaan ymmärtämättä yhtään mitä teen tai havaitsematta, että vene todella kääntyy ympäri.

Siinä on tämän seikkailun vauhdikkain ja hurjin hetki, ja minä olen niin keskittynyt köysiin ja niiden vetämiseen, että kaikki muu menee ohi silmien. En tajua, että olemme vaihtaneet suuntaa.

 

KIPPARI-RUFFE alkaa jakaa eväsleipiä. Minäkin tartun leipään hanakasti, sillä vatsan möyrintä on tasoittunut, eikä tässä nyt kyllä kaikista toiveistani huolimatta edes oksennusta taida olla tulossa.

Purjehtijat ottavat leivät vastaan ja alkavat syödä niitä rauhassa ja nauttien. Sää on upea, meri kimmeltää. Juttelemme niitä näitä, kuulemme toistemme tarinoita ja loikoilemme veneessä.

Jotenkin ihan liian ihanaa ja kaunista.

WRUUUUUUUUUUUMMMMMMMMMM!!!! Kova moottorin pärinä alkaa kuulua jostain kaukaa. Hurja kilpavene surisee satojen metrien päässä, mutta ääni on jo nyt korviahuumaava. Yhtäkkiä vene suhahtaa ohitsemme. Kauhea mekkala täyttää ilman.

Otan kännykän esiin ja kuvaan siitä videon:

”Siinä on teille vauhtia, voi kun oltaisiin tuolla liikenteessä”, tokaisen someen seuraajilleni.

Katson nopeasti näköpiiristä häviävää venettä ja käännän pääni kohti meidän pikkupurkkia. Katson uudelleen purjehtijakavereitani, jotka nakertavat leipiään suurella hartaudella ja ilolla.

Jokin liikahtaa sisälläni.

Yhden eväsleivän äärellä tapahtuu tämän reissun käännekohta niin kirjaimellisesti, fyysisesti, konkreettisesti kuin vain voi olla. 

Tuollainen pikavene suhahti ohi.

 

Suht mairea matkalainen. Kuva: Kari Nurmi

 

Kuvaajani Tero kuvasi porukan menoa. Ja minä kuvasin taustalta sitä menoa.

 

ENNAKKO-ODOTUS; se on jännä juttu se. Että sitä maalaa jonkin kuvan, piirtää prikulleen ääriviivoineen eteensä ja sitten suuntaa määrätietoisesti tuota ajatusta kohti. Pettyy, tylsistyy, harmistuu, kun se ei toteudukaan, sillä niin niiden kanssa aina käy. 

Niin paljon kuin olenkin ottanut erilaisia haasteita vastaan ja sitten näiden seikkailujen seurauksista kirjoittanut, olen taas pudonnut samaan ansaan. Odotuksia, oletuksia, toiveita sitä tulee vaan kerta toisensa jälkeen rakennettua itselleen, kun johonkin juttuun lähtee. Ja sitten lopulta, ihan joka kerta tajuaa sen, että jos vain lähtisikin, heittäytyisikin, eikä odottaisi erityistä, saattaisikin tehdä löydön, saada jotain sellaista, joka sysää kaiken uudelle raiteelle, aivan erilaiselle seikkailulle kuin mieli voi ikinä osata ennakoida. 

Ennakko-odotukset tappavat mahdollisuudet. Ne sulkevat ovia suurilta löydöiltä ja estävät tilaisuuden keskittyä hetken hurmaan.

Ei seikkailuun lähdetä odottaen tiettyä tulosta. Seikkailuihin sysäydytään uteliaisuudella ja vastaanottavaisuudella; valppaudella tarttua siihen, mikä syntyy. Sillä jos jotain tiettyä odottaa, se ei koskaan tapahdukaan.

Minä odotin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niitä ei nyt ollutkaan tarjolla. Ja eväsleipiään mussuttavia purjehduskavereita katsoessani tajuan, että en minä enää kaipaakaan, tämähän on paljon upeampaa! Miksi en tarttuisi tähän ja nauttisi näistä olosuhteista täysillä?

 

EN osaa sanoin kuvata sitä tunnetta, jonka näen purjehduskavereissani. He ovat ottaneet vastaan seikkailun siten kuin se pitäisikin: tarttuneet mahdollisuuteen, vaivautuneet ja viitsineet ottaa minuun yhteyttä, ennakkoluuloitta ja -odotuksitta hypänneet mukaan – ja avoimina kaikelle antaneet jollekin jännälle ja suunnittelemattomalle tilaisuuden tapahtua.

Monen muun mahdollisuus seikkailuun on saattanut kuolla jo siinä vaiheessa, kun ovat ajatelleet etteivät selviytyisi tällaisesta ensikertalaisten purjehduksesta tuntemattomassa seurassa. Ajatella, mistä nuo ihmiset nyt ovat jääneet paitsi.

Purjehduskavereistani paistaa läpi kiitollisuus ja ilo, eikä sen syntymiseen ole tarvittu mitään hurjia olosuhteita tai oksennusta yli laidan. Ei heitä harmita. Päin vastoin tämä tilaisuus on antanut mahdollisuuden olennaiselle onnistua: Me viisi tuntematonta olemme tulleet yhteen ja kokeneet tämän ainutlaatuisen tilaisuuden.

Meillä on ollut valtavan hauska päivä, unohtumaton kohtaaminen ja keskustelut, jotka eivät olisi olleet mahdollisia jos meri olisi pauhannut ja olisimme joutuneet keskittämään kaiken huomion veneeseen. Nyt saimme suunnata huomion toisiimme ja tutustua toisiin tuntemattomiin. Saimme tuntuman purjehdukseenkin, ja aina voimme palata takaisin oppimaan siitä lisää. 

Tämä on se seikkailu, jonka tulimme – ennakko-odotuksilla tai ilman – tänne löytämään.

 

* * *

Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.

* * *

 

LOPPUMATKA sujuu rennossa tunnelmassa. Mihinkään ei ole enää kiire. Ei tarvita äksöniä, vaan tärkein löytyy nyt tästä porukasta. Aivan viime metreillä, näköetäisyyden päässä satamasta kuin tilauksesta tuuli lakkaa kokonaan ja vene pysähtyy. Päätämme olla paikoillaan vielä hetken ennen satamaan suuntaamista.

Meidän matkamme oikeastaan olisi vasta alussa, eikä kukaan oikein haluaisi vielä palata satamaan. Tahtoisimme nähdä mitä voisikaan syntyä jos saisimme vielä viettää muutaman tunnin yhdessä. Tämä on aivan ainutlaatuinen tilanne, joka ei kenellekään toiselle, missään muussa olosuhteessa tule toteutumaan, eikä niitä asioita, joista veneessä juttelemme tässäkään tarinassa vuodeta eteenpäin. Nämä ihmiset, tämä sää, tämä mahdollisuus tekevät sen, meidän yhteisen kokemuksemme.

Olen ylpeä kaikista purjehtijoista, jotka sain mukaani. Hymy loistaa heidän kasvoillaan, kun eroamme satamassa. Tämä hetki on meidän, ikuisesti – ja juuri tämä riittää! Mitä se voikaan kunkin elämään nyt tuottaa?

 

* * *

Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.

* * *

 

Tämän videon katsomalla pääset mukaan purjehdustunnelmaan:

Kuva: Kari Nurmi

Upea porukka, upea reissu, joka jää mieleen! Kuva: Tero Ylioja

Kieli keskellä suuta kun venettä ohjataan! Kuva: Kari Nurmi

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin: Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Shoot!

/Meri-Ämmänne!

Hyväntekeväisyysgaalamme Naisten Pankille: LIB-leidit haluavat jättää jälkiä yhteiskuntaan

Posted on by

0

Kymmenen vuotta sitten kolme naista istui Hotelli Kämpin aulabaarissa samppanjalasien äärellä.

Oli tullut harjoiteltua tällä naiskolmikolla samppanjanjuontia tuossa paikassa useamman kerran aiemminkin, mutta jostain syystä, juuri tuona iltana, tarkalleen ottaen 23. toukokuuta vuonna 2009 nuo kolme naista tajusivat jotain: että tässä on käsillä jotain erityistä, muutakin kuin pelkästään samppanjalasilliset kavereiden kesken.

Sellainen sisaruus, tekemisen ja vaikuttamisen into, energinen syke, ettei sitä haluttu pitää vain tuon porukan. Syntyi idea, että entä jos kutsuttaisiin isompi joukko naisia yhteen ja alettaisiin ajatella yhdessä; mitä siitä syntyisi? 

KYMMENEN vuotta myöhemmin seison yksin Hotelli Kämpin upeassa Peilisalissa ja tuijotan näkymään mykistyneenä. Kohta ollaan valmiina, ja ovet juhlavieraille avautuvat. Sanoinkuvaamaton onni valtaa mielen.

Minä olen yksi noista Kämpin aulabaarin naisista. Ystävieni Elina Koivumäen ja Heidi Ekholm-Talaksn kanssa tartuimme tuumasta toimeen tuon merkityksellisen, vuosikymmenen taakse ulottuvan illan seurauksena ja perustimme LIB – Ladies in Business -verkoston.

Mutta LIB:ssä ei ole kyse meistä kolmesta, vaan siitä kymmenpäisestä joukosta naisia, joka vuosien varrella verkostoon liittyi, ja erityisesti siitä voimasta, joka me yhdessä voimme muodostaa. Alusta lähtien oli selvää, että meillä on käsillä hyvin ainutlaatuinen porukka naisia työelämän eri kulmista ja tärkeistä tehtävistä. 

Ajatuksia, bisnestä, ystäviä, kehitystä, uusia urapolkuja, jälkiä tähän yhteiskuntaan – niitä on syntynyt näiden vuosien varrella, vain muutamia mainitakseni.

OLI vain yksi vaihtoehto, kun verkostomme kymmenvuotissyntymäpäivät alkoivat lähestyä: halusimme järjestää hyväntekeväisyysgaalan.

Koska LIB haluaa edistää naisten asemaa yhteiskunnassa, halusimme juhlistaa tekemällä hyvää ja suuntaamalla koko tilaisuuden tuotot Naisten Pankille, joka kerää varoja kehitysmaiden naisten toimeentulon parantamiseksi.

Sain kunnian seremoniamestaroida ja juontaa tämän gaalan, jossa puheiden ja musiikin lisäksi nautittiin upeasta illallisesta sekä järjestettiin hyväntekeväisyysarpajaiset.

Olen sanaton. Pieni ele, tarttuminen toimeen vuosikymmen aiemmin on johtanut valtavaan vaikutukseen, joka säteilee jäsentemme ja kuukausittaisissa jäsentapahtumissamme vierailleiden ihmisten kautta monen muunkin ihmisen elämään – koko yhteiskuntaan!

Tässä Antti Nyman Photographyn upea kuvakavalkadi illastamme (trust me, näitä olisi ollut vielä vaikka kuinka paljon enemmän, mutta riittäköön nyt tällä erää). Juhla oli käsittämättömän upea, ja olen edelleen, monta päivää sen jälkeen, hymyssä suin, täynnä iloa ja onnea!

Kuin veistos, vaikka itse sanonkin! Tämä upea, Anne-Mari Pahkalan gaalapuku on saatu lainaan Vaatelainaamo Vaatepuusta. Eikä se ole muuten mikä tahansa puku, vaan tehty viime itsenäisyyspäivän Linnanjuhliin! Puku suunniteltiin Vaatepuun omistajan Soile-Maria Linnemäen linnanjuhlapuvuksi, ja se sopi päälleni TÄYDELLISESTI! Kokonaisuuden täydensivät upeat Viaminnetin korvakorut.

 

Kämpin Peilisali vain hetkeä ennen juhlan alkua. Käsittämättämän upeista valoista ja tekniikasta vastasi hyvän ystävämme Erkki Castrénin Sound Engine.

 

Aivan juhlan aluksi suunnattiin yhteiskuvan ottoon. Tässä paikalla olleet jäsenemme.

 

Ja tässä me perustajajäsenet: Heidi Ekholm-Talas (vas.), Elina Koivumäki ja minä.

 

Ensiluokkainen palvelu ja henkilökunta, kauniit kukat, keskittyneet keskustelut, koko ilta sujahti mallikkaasti!

 

Olen niin kiitollinen, että sain juontaa tämän gaalan. Se oli kunniatehtävä!

Naisten Pankin ohjausryhmän puheenjohtaja Reetta Meriläinen piti koskettavan puheen. Minä sain illallistaa hänen seurassaan, oli upea voida vaihtaa illan aikana ajatuksia myös työstä, sillä Reetta on entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja. Naisten Pankista paikalla oli myös ohjausryhmän entinen puheenjohtaja Ritva Ohmeroluoma. Kerrassaan upeita naisia!

 

Rakas ystäväni Elina Koivumäki on verkostomme kantava voima. Hän piti puheen juhlassa.

 

Ja me kiitimme häntä kaikesta tehdystä työstä lahjalla. Heidi Ekholm-Talas ojentaa sitä tässä Elinalle.

 

Gaalan pääyhteistyökumppani Lyytin toimitusjohtaja Petri Hollmén piti myös puheen – ja tuli siinä samalla tarjoutuneeksi tämän vuoden pikkujoulujemme isännäksi! Joka vuosi yksi mies saa kunnian isännöidä pikkujoulujamme, sellainen sääntö luotiin kymmenen vuotta sitten pilke silmäkulmassa.

 

Yksi juttu, joka meitä LIBejä on aina vähän kutkutellut on noi miehet! Erityisesti juuri sellaiset, joilla on sopivasti pilke silmäkulmassa. Ja sellaista muuten löytyi illan musiikkivierailtamme, Hummeripojilta. Mikä mieletön ja hauskuuttava kvartetti.

 

Sitten käytiin arpajaisiin, joiden tuotot ohjataan Naisten Pankille. Palkintoja lahjoitettiin yli 10 000 euron arvosta. Mikael Jungner valitsee arpoja tarkkaan.

 

Hän on Onnekas, siis miespuolinen Onnetar! Tomi Kaukinen License to failista on viime vuoden pikkujoulujemme isäntä ja siksi sai suuren kunnian tulla mukaan lavalle arpomaan onnekkaat voittajat.

 

Olo oli kuin lottotytöllä, yhteistyö Tomin kanssa sujui saumattomasti! Ja voittajien reaktiot saivat koko juhlayleisön nauramaan.

 

Illan arpajaisten pääpalkinnon lahjoitti upea Olli Lindroos, jonka suunnittelema, OJL Jewelryn Ilo-timanttisormuksen arvo oli 1800 euroa! Yksi onnekas sen voitti. Huh, en ollut minä kuitenkaan… Mutta onnekas olin, sillä myös Olli illallisti seurueessamme pöydässämme. Hänen yrittäjätarinansa on uskomaton!

 

Tässä kuvassa on historian havinaa. Tuo kuvassa näkyvä kuva, jota apumiehemme Henri pitelee, on otettu sinä iltana, kun LIB perustettiin. Aivan tilaisuuden aluksi kerroin tarinan tuosta hetkestä. Sitä en ikinä unohda. Enkä muuten tätä gaalaammekaan! En ikinä!

 

Kaikki kuvat siis Antti Nyman.

 

Tästä illasta syntyi jotain sellaista, etten sanoin osaa kuvailla. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana, yhteistyökumppaneille, jotka hyväntekeväisyyden nimissä kannoitte ison korren kekoon! Hyvää syntyy, kun hyvää tehdään!

/Äm

Muutoksen suihkulähde

Posted on by

0

On se muutos vaan jännä juttu. Tuntuu, kuin olisi jatkuvasti suihkulähteen alla. Uutta virtaa, ja pää on kaikesta kierroksilla. Haluaisi saada kaiken heti valmiiksi ja miljoona asiaa mallilleen, mutta ei: viimeistään viisas keho sanoo, että malttia. On vain keskityttävä hetkeen kerrallaan ja annettava veden virrata vähitellen väylilleen.

Kuva viimekeiseltä Madeiran reissultani. Tämä on 25 Fontes Fall.


Maailmaa ei näköjään saa kerralla valmiiksi, vaikka kuinka yrittää. Myös mobi asia tuntuu muotoutuvan uudelleen muutoksen äärellä. Tunnen niin monesta asiasta ahdistusta, erityisesti siitä, etten ole blogissa saanut aikaiseksi juuri mitään viime aikoina – ja sitten käyn sitä hokemassa täällä kerta toisensa jälkeen.

Nyt sovitaan niin, että enää en tätä hoe. Selvästi blogin kanssa olen eräänlaisen uudelleenmuotoilun äärellä, sillä on kovin vaikea kirjoittaa tänne siten kuin haluan. Mutta luulen sen johtuvan siitä, ettei minulla ole nyt riittävästi aikaa ja voimia keskittyä enkä oikeastaan tiedä mitä juuri nyt kaikesta voisin kertoa. Pää ei kykene kasaamaan kokemuksia ymmärrettäviksi asioiksi. Toivon, että sen aika tulee pian, sillä tämä on tavallaan vähän pelottavaa.

Mutta, mikä tärkeintä: Täällä ollaan! Toivottavasti sinäkin.

/Ämmäsi

Ajattelutauko Pafoksella

Posted on by

0

Olen tullut viikoksi Kyproksen Pafokselle.  Pai päivää on nyt takana. Tämän viikon teema on ajattelutauko; osallistun filosofi Esa Saarisen seminaariin, jossa olen ollut kolme kertaa aikaisemminkin. 

Kymmenen vuotta sitten oli ensimmäinen kertani täällä ja on hyvin mielenkiintoista käydä mielessään läpi tuota kulunutta aikaa ja löytää uusia ajattelun eväitä tuleville vuosille. Kirjoitan oivalluksistani myöhemmin, mutta nyt hiljenen blogissa loppuviikoksi. Kuvia kyllä tulee Instagramiin.

Eilisillan auringonlasku merellä


Aamulenkkimaisemat

Urheilupsykologi kannustaa asettamaan tavoitteen kuntoliikuntaankin – polkujuoksuprojektin maali kyseenalaistui

Posted on by

0

Just nyt epäilys on, että juhannuksena on edessä 23 kilometrin polkukävely. Jos sekään. Tänään kyseenalaistan kovaa koko polkujuoksuprojektini tavoitteen.

Polveni alkoi ensimmäisten juoksukokeilujen jäljiltä oireilla ja kipuilla, ja fysioterapeuttini laittoi juoksulle tauon. Jalka ei kestänyt vielä kunnolla iskua, joka juoksusta syntyy. Pari viikkoa olen joutunut olemaan juoksematta, ja täyttä lepoakin oli viikko. Nyt olen käynyt testaamassa polven kestävyyttä eikä tämä ihan kovin suurta uskoa juoksuun saati tavoitteeseni pääsemiseen ole luonut.

Juoksukunto ja -askellus ovat vielä täysin hukassa, eikä se tästä nyt kovin paljon pääse kehittymään, mikäli polvi päättää alkaa reistailla taas. Kello tikittää, kohta on jo kesäkuu! Ahdistaa, ärsyttää ja tuntuu niin riittämättömältä, kun joutuu edelleen myöntymään kehonsa kehnon tilan alla. Mutta nyt täytyy vain hitaasti koettaa ja maltillisesti mennä eteenpäin yksi askel kerrallaan. On kai vain hyväksyttävä se, että minun elämäni kaiken kokemani jälkeen on nyt siinä pisteessä, että joudun opettelemaan juoksemaankin ihan alusta alkaen.

Ja se tavoite, Tahko Trail juhannuksena, tuntuu aika mahdottomalta ajatukselta juuri. Enkö olisi vain voinut opetella juoksemaan ilman tällaista tavoitetta? Miksi kaltaisellani tavallisella kuntourheilijalla pitäisi olla tavoite? Täytyykö aina olla maali, mihin pyrkiä?

MIELENI PALAUTUU KESKUSTELUUN, jonka kävin juoksuprojektissani mukana olevan urheilupsykologini Saara Grönholmin kanssa. Hänen kanssaan pohdimme tavoitteen merkitystä urheilussa – tai oikeastaan ihan millä tahansa elämän osa-alueella.

Tavoite toki voi olla se, että pitää itsestä huolta, eikä sen aina tarvitse tietenkään olla jokin kisa. Minulle tietysti pelkästään polveni kuntoon saaminen voisi olla ihan kelpo tavoite. Kuitenkin konkreettinen päivämäärä, jossa kuntoa mitataan (vaikka vain itselle), tuo suunnan tekemiseen. Joka viikko on yksi viikko vähemman aikaa, jos lykkää harjoitteluja.  Tavoite tuo suunnitelmallisuutta tekemiseen. Ja kun se on aktiivisesti läsnä arjessa, suunnittelee myös tietoisesti tekoja tavoitteeseen pääsemiseksi.

Liikuntaa on tärkeää harjoittaa huvikseen ja arkiliikunnan kannalta, mutta tavoitteellisuus luo raamia tekemiseen. Aika on kortilla, ja se tulee otettua asioille helpommin, kun niillä on joku tavoite, päämäärä kalenterissa – piste, johon treenaa.

Tavoitteen asetannassa kaikki oman elämän asiat pistetään vaakakuppeihin ja punnitaan niiden merkitystä itselle – kun tämän harkinnan tekee, osaa priorisoida tavoitteensa muiden arjen askareiden joukossa korkeammalle ja oikeaan järjestykseen.

JA NYT TÄNÄÄN tikuttaessani tipun askelilla eteenpäin, muistin erään tärkeän asian, josta Saara puhui. Hän sanoi, että hänelle on tavoitteen asetannassa yksi asia on erityisen kiinnostavaa. Se, kuinka joillakin ihmisillä tavoite voi kääntyä siihen, että siitä tulee todella joustamaton; että aletaan toteuttaa ohjelmaa, joka hajottaa paikat tai mielen.

Tavoitteessa olennaista olisikin se, että sitä kykenee ajattelemaan mielessä joustavasti ja soveltamaan tilanteen mukaan sopivasti. Saara sanoi, että tavoitteeseen liittyy se, että on joku raami, mutta myös oma joustavuus: että pystyy etenemään kohti tavoitetta, mutta myös tekemään tekoja, joilla ei hajota itseään tai ettei siitä tule suoritusta. Olennaista on, että pystyy nauttimaan itse matkastakin ja niistä yksittäisistä asioista, joita tekee päästäkseen kohti tavoitetta.

Tavoitteen tavoite onkin se, että lopussa, maaliin päästyään, voisi sanoa, että olisi tehnyt tämän ilman sitä tavoitettakin. Askeleet ovat arvokkaita itsessään, eikä pelkästään loppuhuipentuma. Ja tämän voi ymmärtää vain, kun tavoitteen on alunperin asettanut.

Ehkä siis nämä ottamattomatkin askeleet, kipuilu ja päänsisäinen kärsimys ovat merkityksellisiä minun matkallani, kävipä lopputavoitteen sitten kuinka tahansa.

Taannoisella yhteislenkillämme haastattelin Saaraa radioon tavoitteista urheilussa.

/Äm, joka ei aio luovuttaa, mutta joutuu nyt vähän tekemään ekstratyötä, erityisesti mielessään

 

Taistelija maalissa!

Posted on by

2

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm