Yksityisiä ajatuksia

Blogissa on nyt aika hiljaista. En oikein tiedä tuleeko minun tästä erikseen ilmoittaa; siis todeta tänne ääneen tuo tieto. Jostain syystä se tuntuu tarpeelliselta. Näpytellä kirjaimin tuo tieto, että blogissa on nyt aika hiljaista, sillä siitä tulee tunne olemassaolosta. Se merkkaa ääneen tälle sivulle, kertoo näihin tietoavaruuden bitteihin, että olen olemassa, vaikka blogissa on nyt aika hiljaista.

Blogissa on nyt aika hiljaista, vaikka päässä pyörii paljon ajatuksia. Ne ovat kuitenkin niin yksityisiä pohdintoja, etten ole niitä vielä valmis toteamaan ääneen tai näpyttelemään kirjaimin. Senkin aika tulee.

Mutta vaikka blogissa on nyt hiljaista, ajatukset ovat olemassa ja kirjoituksenikin. Kun yksityiset ajatukset ovat jäsentyneet kootuksi kokemuksiksi ja kiteytyneiksi kertomuksille, blogissa on taas pian paljon äänekkäämpää.

Välillä on pohdittava yksityisiä ajatuksia. Kaikkea ei tarvitse jakaa maailmalle.

/Äm

Mainokset

Kuntoutus tekee nöyräksi

Kunpa voisin jakaa sinulle sen mitä polvivamma, leikkaus ja kuntoutus ovat opettaneet pitkäjänteisyydestä ja kovasta työstä. Kertoa siitä, miten nöyräksi sadat tunnit treeniä ja päivittäinen kehon ehdoilla tapahtuva työ ihmisen pistävät – vielä kun niihin lisää viime kuukausien klo 4 herätysten aiheuttaman jatkuvan jetlagin tunteen, saa voimaa joskus kaivella kivien alta. 

Viime päivät olenkin keskittynyt vain näihin päätöihini: palkkatyöhön ja polven kuntoutukseen. Muulle ei ole juuri energiaa riittänyt.

14 kk onnettomuudesta ja urheilukieltoni jatkuu edelleen ainakin vuoden loppuun, mutta koko ajan mennään eteenpäin. Kenenkään en toivo kokevan tällaista, mutta saman opin soisin myös monelle muullekin; työ on kovaa, mutta ihan pienistä ei tunnu nykyään tarpeelliselta valittaa. 

Juice Leskinen, Suomenennätysvoimamies ja sekopäinen nenittäjä kohtaavat – Nenäpäivä-kampanja käyntiin pohjois-savolaiseen tyyliin

Jari Saario on voimamiesten voimamies. Tämä herra teki voimannoston Suomen ennätyksen syyskuussa Barcelonassa järjestetyissä Arnold Classic -kilpailuissa. Hän oli Suomen ainoa osallistuja ja sijoittui Suomen ennätyksellään kolmanneksi. Kolmen lajin yhteistulos 892,5 kiloa rautaa!

Saario edustaa Juankosken punnerrus -voimailuseuraa ja on nyt kiistatta tämän pohjois-savolaisen paikan ehdoton kuningas – ainakin minun arvioni mukaan. Toinen Juankosken suurmies on tietysti Juice Leskinen. Hän on jo edesmennyt, mutta tätä suomalaista kulttuurihahmoa kunnioittaa Juankosken torilla miehen patsas.

Nenäpäivä-kampanjamme aloitus tehtiin tänään Juankoskella. Yhdistimme paikkakunnan suurmiehet ja haastoimme paikallisen voimailuseuran mukaan Nenäpäivä -kampanjaan.

Kävin tänään ”nenittämässä” eilen askartelemallani punaisella nenällä Juice Leskisen patsaan. Tällainen oli juhlallinen nenityshetki…

 

/Äm, todeten vain, että se, ken saa työssään hullutella, on maailman parhain elämä

Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Nyt on julkaistu juttu, josta jo taannoin mainitsin. Linkkaan sen pian tänne ja jaan enemmän sen pohjalta syntyneitä ajatuksiani. Mutta jos olet nyt tullut ensimmäistä kertaa blogini pariin, tässä lisää ajatuksiani päivän polttavan teeman taustalta.

Source: Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Oijjoij. Tästäkin seikkailusta on jo vuosi. Nyt ne siellä tunturissa taas tänään kisaavat. Lieneeköhän yhtään sokkotreffiparia liikkeellä tänään.

Pysähdyin itsekin tänään lukemaan tämän kirjoituksen ja se pysäytti minut. Vaikka itse sanonkin, niin olipahan hyvin kirjoitettu ja paljon ajatuksia herättävä juttu.

Ja nämä tarinassani esittämät ajatukset pätevät niin moneen asiaan elämässä. Ei vain sokkotreffeihin, joiden kaavaa minä tässä nyt avaan.

Oletko jo lukenut kertomukseni siitä, mitä tapahtui, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin…?

MaiLife

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti…

View original post 1 932 more words

Kuukausi Kuopiossa

Minulla on oikeastaan vain kaksi asiaa elämässä meneillään tällä hetkellä, joista kirjoittaa: työ ja kuntoutus.

Vaikka minä nyt vähän harmittelen, ettei ole tarjota sinulle koko ajan suuria kuulumisia, tämä elämänvaihe on aika ihana. On selkeät asiat, jotka rytmittävät ja rakentavat arkeni. 

Nautin tästä hetkestä, kun minulla on pitkästä aikaa hetken vain mahdollisuus keskittyä vain tekemiseen; työssäni siihen, että voin tehdä rakastamaani työtä ja kehittyä ammattilaisena sekä treenissäni siihen, että kehoni vähitellen kuntoutuu vanhaksi tutuksi vahvaksi raamikseni.

Nyt ei tarvitse hetkeen olla keskellä epävarmuutta, siis sitä, että joutuisin etsimään freelancer-yrittäjänä koko ajan töitä ja myymään itseäni. Se on kovin kuluttavaa työtä.

Siksi nyt nämä ensimmäiset Kuopion kuukauteni olen päättänyt nauttia rauhassa. Ei tarvitse tempoilla ja repiä itseään liikaa tai ylimääräistä – ei blogissani tai vlogissanikaan. Videoita en ole ehtinyt tehdä yhtään, sillä työn uudet sisällöt vievät kapasiteettiani niin paljon. Mutta siitä ei ole syytä stressata, niitä kuten tukevampia tarnoita blogiini tulee taas.

Kuukausi on kulunut! Hurjaa. Viisi jäljellä. Aika kuluu sukkelaan. Jo siitä syystä on keskityttävä rauhassa nauttimiseen.



Tältä näyttää ihminen, joka on asunut kuukauden Kuopiossa. Yritin ottaa viehkeitä selfieitä tänään töihin lähtiessä. Hyvin onnistuin!

/Ämmä

Ajatuksia ajasta – kahdeksan kuukautta

Kuun kymmenes! En ole unohtanut. Polvionnettomuuden muistopäivä ja ajanlaskuni mitta. 

Kahdeksan kuukautta.

Tänään olen pohtinut moneen otteeseen sitä, millainen ajanjakso kahdeksan kuukautta todella on. Mitä sen aikana voi tapahtua, kuinka pitkä tuo aika on? Juuri tänään kuukausien laskeminen ja niiden mittakaavan ymmärtäminen on kovin merkityksellinen asia. Mutta, kenties yllätyt, tähän ajan hahmottamistyöhöni tänään polveni ei liity millään tapaa.

Kahdeksan kuukautta onnettomuudesta ja minä mietin ajatuksia ajasta, jotka ei liity polveeni millään tapaa.

Se on iso juttu.

Ja iso juttu minulla pian onkin kertoa sinullekin.


Tähän mietteeseen törmäsin tänään työmatkallani. Voin kertoa, että juuri tänään minä vähintäänkin triplasin omat kykyni. 

Kahdeksan kuukautta, ja kovalla koetuksella ollut luottamus itseeni palkittiin hurjalla tavalla.

Palaan. Pian.

/Äm

Talvikohmeesta sulaa uuteen suveen

Terveiset VR:stä. Kevätillan ratoksi matkaan vielä Jyväskylään ja sieltä huomenna käymään Kuopiossa työjuttujen takia. 

Kummallisen sekava olo – ei yllättäne ketään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rävähti päälle täysi tohina, kun sain pari isompaa työkeikkaa toukokuulle. Kummasti, kun aivot ovat olleet pienessä säästötilassa pitkään, vie oman aikansa, että ehtii tottua muuttuneeseen vauhtiin. On ihminen outo otus: miten se muokkautuu tilanteesta toiseen ja sulautuu vaihtuviin olosuhteisiin. 

Minusta tuntuu vähän kuin sulaisin talvikohmeesta uuteen suveen. 


Jalkani eivät kyllä oikein sula kohmeestaan ja kolotuksistaan. Viime viikkoina on otettu vähän takapakkia kuntoutumisessa. Nyt on ensimmäinen pitkä matka junalla näitten koipien kanssa sitten syksyn. Ei ihan mieluisin tilanne edelleenkään. Kovin pitkään en jaksa edelleenkään olla yhdessä asennossa – ei istuen, ei seisten, ei koivet ylhäällä, ei koivet alhaalla, ei koukussa, suorana.

Mutta eiköhän tästäkin selvitä, vaikka taidan joutua välillä vähän jumppailemaan käytävillä. 

/Äm

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Kuntoutusongelmia

Olen mä hengissä, mutta aika kiikun kaakun näin perjantai-iltana. Viikko on ollut rankka, 2/3 eka sairausloman ohessa tapahtuvan ”töihinpaluun kokeiluviikon” isoista keikoista tehty tiistaina ja torstaina. Tänään on harjoiteltu puoli päivää huomista varten ja voimat on miinuksen puolella. Toivon ihmelepoa yöksi, että jaksan vielä huomisen. Tällä viikolla tulee ainakin testatuksi mihin mimmi kykenee nyt maksimissaan.

Kuntoutuksen osalta nyt on varmaan tiukin paikka koskaan. Voimia ei olisi yhtään polkea vielä 20 minuutin kuntopyörätreeni, mutta mankelille on vielä noustava ennen nukkumaanmenoa.

Tällä viikolla olen käytännössä todennut myös sen kuinka haastellista säännöllisen kuntoutusohjelman tekeminen monta kertaa päivässä on, kun päivät venyvät pitkiksi töissä. Ja nythän koko viikon ajan ohjelmassani on ollut lepo, vain päivittäiset pyöräilyt on täytynyt tehdä! Miten ikinä tämän voikaan jatkossa handlata. Nyt näin poikki puhki väsyneenä pakko tunnustaa, että vähän jännittää – kuntoutusta kun ei missään tapauksessa saa laiminlyödä.

Huomenna on luvassa hieno, mutta pitkä ja tiukka päivä. Ehkä tarjoilen jotain kuvia somessa, niin tiedät, mitä tapahtuu. 

Nyt haluaisin painaa jo pään tyynyyn, mutta ei. Ensin tänne


Viikonloppua, ystävät!

/Äm