Ajatuksia ajasta – kahdeksan kuukautta

Kuun kymmenes! En ole unohtanut. Polvionnettomuuden muistopäivä ja ajanlaskuni mitta. 

Kahdeksan kuukautta.

Tänään olen pohtinut moneen otteeseen sitä, millainen ajanjakso kahdeksan kuukautta todella on. Mitä sen aikana voi tapahtua, kuinka pitkä tuo aika on? Juuri tänään kuukausien laskeminen ja niiden mittakaavan ymmärtäminen on kovin merkityksellinen asia. Mutta, kenties yllätyt, tähän ajan hahmottamistyöhöni tänään polveni ei liity millään tapaa.

Kahdeksan kuukautta onnettomuudesta ja minä mietin ajatuksia ajasta, jotka ei liity polveeni millään tapaa.

Se on iso juttu.

Ja iso juttu minulla pian onkin kertoa sinullekin.


Tähän mietteeseen törmäsin tänään työmatkallani. Voin kertoa, että juuri tänään minä vähintäänkin triplasin omat kykyni. 

Kahdeksan kuukautta, ja kovalla koetuksella ollut luottamus itseeni palkittiin hurjalla tavalla.

Palaan. Pian.

/Äm

Mainokset

Talvikohmeesta sulaa uuteen suveen

Terveiset VR:stä. Kevätillan ratoksi matkaan vielä Jyväskylään ja sieltä huomenna käymään Kuopiossa työjuttujen takia. 

Kummallisen sekava olo – ei yllättäne ketään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen rävähti päälle täysi tohina, kun sain pari isompaa työkeikkaa toukokuulle. Kummasti, kun aivot ovat olleet pienessä säästötilassa pitkään, vie oman aikansa, että ehtii tottua muuttuneeseen vauhtiin. On ihminen outo otus: miten se muokkautuu tilanteesta toiseen ja sulautuu vaihtuviin olosuhteisiin. 

Minusta tuntuu vähän kuin sulaisin talvikohmeesta uuteen suveen. 


Jalkani eivät kyllä oikein sula kohmeestaan ja kolotuksistaan. Viime viikkoina on otettu vähän takapakkia kuntoutumisessa. Nyt on ensimmäinen pitkä matka junalla näitten koipien kanssa sitten syksyn. Ei ihan mieluisin tilanne edelleenkään. Kovin pitkään en jaksa edelleenkään olla yhdessä asennossa – ei istuen, ei seisten, ei koivet ylhäällä, ei koivet alhaalla, ei koukussa, suorana.

Mutta eiköhän tästäkin selvitä, vaikka taidan joutua välillä vähän jumppailemaan käytävillä. 

/Äm

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

 

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Kuntoutusongelmia

Olen mä hengissä, mutta aika kiikun kaakun näin perjantai-iltana. Viikko on ollut rankka, 2/3 eka sairausloman ohessa tapahtuvan ”töihinpaluun kokeiluviikon” isoista keikoista tehty tiistaina ja torstaina. Tänään on harjoiteltu puoli päivää huomista varten ja voimat on miinuksen puolella. Toivon ihmelepoa yöksi, että jaksan vielä huomisen. Tällä viikolla tulee ainakin testatuksi mihin mimmi kykenee nyt maksimissaan.

Kuntoutuksen osalta nyt on varmaan tiukin paikka koskaan. Voimia ei olisi yhtään polkea vielä 20 minuutin kuntopyörätreeni, mutta mankelille on vielä noustava ennen nukkumaanmenoa.

Tällä viikolla olen käytännössä todennut myös sen kuinka haastellista säännöllisen kuntoutusohjelman tekeminen monta kertaa päivässä on, kun päivät venyvät pitkiksi töissä. Ja nythän koko viikon ajan ohjelmassani on ollut lepo, vain päivittäiset pyöräilyt on täytynyt tehdä! Miten ikinä tämän voikaan jatkossa handlata. Nyt näin poikki puhki väsyneenä pakko tunnustaa, että vähän jännittää – kuntoutusta kun ei missään tapauksessa saa laiminlyödä.

Huomenna on luvassa hieno, mutta pitkä ja tiukka päivä. Ehkä tarjoilen jotain kuvia somessa, niin tiedät, mitä tapahtuu. 

Nyt haluaisin painaa jo pään tyynyyn, mutta ei. Ensin tänne


Viikonloppua, ystävät!

/Äm

Pienet ja haparoivat ensiaskeleet!

Mikä sun suurin haaste oli tänään? Mun oli tämä 

Toivottavasti selviydyit omasta haasteestasi yhtä upeasti kuin minä; vaikka vain näin pienin ja haparoivin ensiaskelein.

Kohti huomisen haasteita, hyvät ystävät! Voin kertoa, että ihan vielä tämä sama ei toistu ulkona. Helsinkiin on tullut tänään talvi! Toivotaan, ettei teiden liukkaus lannista hyvää starttiani, ajattelin nimittäin että kuun puolessa välissä askel on jo suhteellisen sujuva. Toivotaan, että tällaisen tavoitteen voin asettaa, vaikka tarkkoja suunnitelmia polven kuntoutumiseen ei voikaan asettaa – kehon armoilla kun mennään.

/Äm

Sillai hassu mikstuura

Kaikenlaisia tunteita. 

Jos kysyisit, mitä tunnen juuri nyt, näin minä sinulle vastaisin. 
Tänään on ollut iso päivä. Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumamme on tänään vietetty ja päivän päätteeksi minulla oli tärkeä käynti lääkärissä.

Mieli on yhtä aikaa tyyni ja myrskyisä, energinen ja lopenuupunut, toiveikas ja epätoivoinen. Sillai hassu mikstuura.

Katson hetken televisiota, irrotan ajatukset arjesta, hengitän syvään ja menen nukkumaan.

Jos kysyisit juuri nyt, mitä aion seuraavaksi tehdä, näin minä sinulle vastaisin.

Kerron lisää upeasta tapahtumastamme lähipäivinä. Katso, tällaiselta Kaivohuoneella tänään näytti!


/Äm

Elämänlanka

Jokaisessa vaikeassa tilanteessa on aina jotain, joka pitää pinnalla, vaikka maailma meinaisikin painaa pohjalle. Joskus sitä asiaa saa kaivaa ja etsiä, joskus se on aivan ilmeinen. Olennaista tässä asiassa on se, että jollain tavalla se auttaa katsomaan tulevaan, isompaan kuvaan. Se antaa perspektiiviä jostain isommasta, vaikka juuri käsillä olevassa pienessä hetkessä ja sen haasteissa pyöriessä elämä tuntuisi näköalattomalta.

Elämänlanka.

Minä olen valtavan onnekas, sillä vaikka olosuhteitaan elämäntilanteeni onkin nyt synkkä, minulla on tärkeä elämänlanka, joka takaa paremman mielenvireen. Äh, puhutaan suoraan: se on minun pelastajani!

Koska elämä on muutenkin sekaisin, kuuluu tavallaan toimenkuvaankin, että vaikka tänään on sunnuntai, minä olen juuri tehnyt tiukan ja pitkän työpäivän – pidemmän kuin koko sairausloma-aikanani. Tärkeä työprojekti, joka saattaa tulevaisuudessa tarkoittaa minulle paljon. Ja vaikkei tarkoittaisikaan (mitä en tietenkään todella toivo), silläkään ei lopulta ole mitään merkitystä. Väliä juuri nyt on vain sillä, että juuri tämä on asia, joka auttaa minut nyt yli terveyteeni liittyvien vaikeiden ja epätietoisten aikojen yli. Venytin tänään itseni viimeiseen voimaani, mutta en osaa nyt sanoin kuvailla, kuinka paljon kaikki päivän tapahtumat antoivat minulle uskoa tulevaan ja venyttivät perspektiiviäni kohti olennaista.

Mikä sinut auttaa yli vaikean? Mikä on sinun elämänlankasi juuri nyt?

img_3700

Kuvassa on muuten toinen elämänlankani (ei liity yllä kertomaani). Saanko esitellä, Hyvän mielen tekijät! Tämä porukka tuli syyskuussa ensimmäiseen Hyvän mielen lounas -vapaaehtoistapaamiseemme. Tästä jengi on jo hienosti kasvanut pariin kymmeneen vapaaehtoiseen. Se on ihan käsittämättömän hienoa, sillä ensimmäisessä tapaamisessa jännitin tulisiko ketään paikalle. 2.11. Kaivohuoneella järjestämäämme Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyystapahtumaan kaivataan vielä muutamia apukäsiä lisää! Voi kunpa saisimme sinut mukaan!

Jos et muista, mistä tässä oli kyse, katsopa täältä lisää. Kun olet kiinnostunut tulemaan mukaan keskiviikkona 2.11. esimerkiksi tarjoilemaan lounasta vanhuksille, laita minulle viestiä sähköpostiin maija@ilmoniemi.com, niin kerron lisää ja otan ilmoittautumisesi vastaan.

Hyvää tulee, kun hyvää tekee! Olkoon se tämän päivän mottoni.

Suloista sunnuntaita, sankarini!

/Äm

 

Välitäthän!

Perjantai. Olen kaikista päässä pyörivistä asioista aivan sekaisin. Paljon on meneillään, mutte eilen kerroin yhdestä upeimmista: Hyvän mielen lounas -hyväntekeväisyyshankkeesta, johon Emilia Åbergin kanssa nyt sysäydymme. Se on jännittävää. Hienoa!

Kaikista kutkuttavinta on kuulla teistä! Mahtavia yhteydenottoja olemme jo saaneet, ja jokaisesta siellä olevasta haluamme kuulla!

Haluamme kuulla sinusta!

Kutsumme vastaanottaminen vaatii rohkeutta tarttua toimeen ja lähteä liikkeelle, selvähän se. Ehkä vähän viitseliäisyyttäkin. Mutta voi, kun minä toivoisin voivani, että voisin kaikilla voimillani kannustaa sinua siihen!

Kun järjestin keväällä trampoliinitempauksen, mukana olleet ihmiset kysyivät: kuinka tästä eteenpäin? He halusivat jatkoa yhteenkokoontumisille aivan kuten minäkin. Nyt löysimme siihen mahdollisuuden. Minulle on ihan valtavan tärkeää se, että vapaaehtoiset, joita nyt kokoamme yhteen, pääsevät osallistumaan tapahtuman järjestelyihin. Mutta vielä sitäkin enemmän olen innoissani siitä mahdollisuudesta, että tämä synnyttäisi jotain pysyvämpää. Siksi oli selvää alusta lähtien, että kokoonnumme yhteen useamman kerran ennen itse lounasta – olisimmehan voineet kysyä vapaaehtoisia osallistumaan vain itse lounastilaisuuteen avuksi ruoan jakelussa ja muussa tarvittavassa.

Uskon siihen, että kertatempauksen sijaan yhdessä useamman kerran kokoontuminen yhteisen tehtävän äärellä helpottaa tutustumista ja mahdollistaa sen, että porukassa voisi syntyä ihan oikeita ystäviä.

Joskus asioiden muuttuminen vaatii vain sen että vaivautuu lähtemään liikkeelle, ottamaan yhden pienen ekstra-askeleen totutusta tuntemattomaan. Ja tämän turvallisempaa tuon askeleen ottaminen ei voi olla!

Välitäthän itsestäsi, ja heittäydyt mukaan!

Siksi toivon liikkeellelähtöä myös teiltä, jotka ette itse tulisi vapaaehtoiseksi tai yrityksenne kautta yhteistyökumppaneiksi: jakakaa rakkaat ystävät tätä verkostoillenne, sillä juuri sieltä saattaa löytyä ihminen, joka tätä tarvitsee.

Välitäthän hänestä?

Toivotan iloa viikonloppuusi! Minä pakkaan kimpsuin ja kampsuni ja lähden aamulla aikaisin työkeikalle Tampreelle. Olisipa hienoa, että sunnuntaina kotiin palatessani sähköpostini pursuaisi lisää yhteydenottojanne ja ilmoittautumisianne! Ketään ei nimittäin jätetä tämän mahdollisuuden ulkopuolelle.

/Äm, joka välittää sinusta

Emilia_Maija

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä – reportaasini yksinäisyydestä

En ole pitkään aikaan nähnyt lintuja. Siis sillä erityisellä tavalla, kun ne tuppaavat ilmestymään minulle erityisen merkityksellisillä hetkillä…

 * * *

Tiesitkö, että yksinäisyys on kolme kertaa suurempi terveysongelma kuin ylipaino. Lähes 400 000 suomalaista ilmoittaa yksinäisyyden elämänsä suurimmaksi ongelmaksi. Muistatko kun minäkin kerroin keväällä surustani ja päätin järjestää muille ystäviä kaipaaville hauskan hetken trampoliinipuistossa?

Tuo tempaus sysäsi minut tutkimaan tarkemmin suomalaista yksinäisyyttä. Syntyi tämä reportaasi. Yksinäisyydestä on uskallettava puhua ja ongelman lyöminen vaatii tekoja, toimintaa ja kohtaamista. Tässä videoinsertissa otan sinut mukaan Rush trampoliinipuistoon sekä vierailulle Helsinki Missioon, yksinäisten asialla olevaan järjestöön, tutkimaan suomalaista yksinäisyysongelmaa.

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä, mutta mitä me voisimme ongelmalle tehdä? Millaiset ovat rohkeat ratkaisut, joita yksinäisyyden selättäminen vaatii?

Mitä sinä olet mieltä?

Tämä reportaasi on tuotettu hyväntekeväisyyshengessä, ja kiitän suuresti Rush Helsinkiä, Helsinki Missiota sekä upeaa tuotantotiimiäni hienosta yhteistyöstä tärkeällä asialla! Ja erityiskiitos teille, ystävät, jotka tulitte kanssani Rushiin jakamaan ainutlaatuisen hetken. Jimmyn sanoin: Tuntematon ihminen on ystävä, jota et vielä tunne. ❤

Jaathan tätä videota, kun välität! Henkilökohtaisesti on todettava, että tämä on hienoin asia, jonka olen ehkä koskaan tehnyt. Toivon, että sinäkin saat tästä paljon ajateltavaa!

* * *

Niin. Et ikinä usko mitä juuri äsken kirjoittaessani tätä postausta tapahtui! Kirjoittamiseni lomassa käänsin katseeni ikkunaan ja sen eteen lensi lintu! Pitkän aikaa lintu räpytti ilmassa ja tuijotti minua vilahtaen sitten matkoihinsa. Kylmät väreet! En itseekään uskoisi tätä todeksi ellen olisi saanut napattua tätä kuva tapahtuneesta

IMG_3413

Muistatko, kun kirjoitin kohtaamisestani linnun kanssa aikaisemmin tänä keväänä näin? Tuo pieni tapahtuma johti lopulta tämän nyt sinun kanssani jakamani hienon reportaasin lähteille…

KUTSUNI YKSINÄISELLE: TAPETAAN YKSINÄISYYSHÄTÄ YHDESSÄ
(teksti julkaistu 14.4.2016)

Roskapussi on suurin viholliseni. Jokinlainen lamaannukseni mittari kai. Asuntoni haisee, enkä uskalla enää avata lavuaarin alakaappia, sillä räjähtäisi eteeni, mutta silti minä en saa roskia vietyä ovesta ulos.

Pienistä asioista voi muodostua isoja kynnyksiä. Siksi minun on illalla nostettava tuoli ulko-oven eteen ja asetettava pussi sille. Näin aamulla ulos lähtiessäni en voi astua sen yli, vaan minun on pakko tarttua toimeen. Kulkea kymmenen ekstra-askelta roskakatokselle.

* * * 

Räpsräps, tonktonk, piippiip. Tonk. 

On aamu, ja pursuava pussi kädessä seison pienen kopperon edessä. Meteli. Pieni lautaseinäinen koppero, jonka yläosaa kiertää tiheä kanaverkko, ja kamala kaaoksen ääni.

Avaan oven. 

Paniikki. Räpsräps, tonktonk, piippiip. 

Lintu.

Se on jäänyt vangiksi. Kopin takaosassa se hakkaa päällään kanaverkon reikää tietäen itsekin ettei pääse siitä ulos. Mutta se ei näe muutakaan reittiä. Sen voimat ovat vaarassa ehtyä, ties kuinka kauan se on koettanut löytää tietä vapauteen. Ja kun voimat loppuvat, se tuupertuu. Kuihtuu. Kuolee… 

”Rakas, tule tänne!” huudan. Hätä sumentaa linnun pään. Mitähän se nyt ajattelee? Ajattelevatko linnut? 

* * *

Minä ajattelen. Ratkaisuja. Enhän voi jättää sitä tänne, mutten uloskaan kantaa. Miten voin auttaa? Paniikki. Keksin kiertää ulkoa kopin toiselle puolelle ja säikäytän linnun kohti ovea. Räpsräps se lehahtaa, ja silmänräpäyksessä se on poissa. Ei se ehdi jäädä kiittämään. Mutta ei se haittaa. Minä haluan vain, että se pääsee ystäviensä luo.

* * *

Alan itkeä. Olen ollut vähän herkillä.

NIIN. HERKILLÄ. Kierrellyt ja kaarrellut. Koettanut väistellä ja vetäytyä, jottei tarvitse puhua ja avata sielunsa syvimpiä. Jottei tarvitse kertoa mitä todella on meneillään – se hävettää.

Sinä, joka tunnet minut jo, tiedät, että olen sinua rohkaistakseni jakanut paljon omia vaikeita kokemuksiani. Pitkään aikaan en ole kuitenkaan kokenut turvalliseksi päästää sinua kulissien taa. Jos olisikin ollut sanoja, ne olisivat liian latistavia. En halua valittaa, ruokkia maailmaa surullisin sävelin, vaan tarjota kokemuksestani kumpuavia rikastuttavia ratkaisuja.

Viime viikkoina minä en tuntenut ratkaisuja. Syvältä kaivaa lohduton yksinäisyys.

MINÄ OLEN YKSIN. Olen perheetön ja parisuhteeton, mutta myös vailla muita yhteisöjä: yksinyrittäjänä hiljaisessa työtilanteessa ja ilman työkavereita sekä vuosia Suomesta poissa vailla syviä ystävyyksiä. Vanhemmat asuvat etäällä, eikä heihin voi alati turvautua.

Yksinäinen  polku jo vuosia. Moni vaiheistani on tietoisia valintojani, mutta silti elämä on yllättänyt karuudellaan. Se on ollut minulle selviytymistaistelua ja alati eteen asettuvien ongelmien ratkaisua. Nyt suurin häkki on hätä. Yksinäisyyshätä.

Yksinäisyys on kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta, yhteisöttömyyttä. Tilanne, jossa kukaan ei tarvitse, eikä itse tunne olevansa osa mitään. Lohduttomuutta ja suunnattomuutta, itseään ruokkiva kierrekin; mitä enemmän on yksin, sitä vaikeampaa on löytää toisten ihmisten luo. Yksinäisyys lamaannuttaa. Pienistä asioista tulee isoja ja vahvinkin mieli saattaa sammua – niin on ollut minulle vaarassa käydä tänä keväänä.

Räps. Tonk. Piip.

OLEN KOETTANUT KURKOTTAA ULOS, pyytää apuakin, mutta yllättynyt vastakaiun vähäisyydestä. Kenties kiireen keskellä moni ei ehdi pysähtymään toisen ihmisen edessä. Silloin saattavat silmät sulkeutua hänen avunpyynnöilleen.

Ja silti vain pieni sana tai kosketus saattaisi muuttaa toisen hädän helpotukseksi. Vapaudeksi.

Pitkään aikaan en ole kohdannut lintuja. Niillä on ollut minulle tärkeä merkitys. Linnun näyttäytyminen on aina tarkoittanut jotain: suuria oivalluksia, toimintaa.

puuttuvat sanat

Siunattu olkoon pursuava roskapussini, joka johdatti minut tänä aamuna linnun luo. Siinä hetkessä viime aikoina puuttuneet sanat löysivät muodon, ja ymmärsin mitä minun täytyy sanoa:

Hei yksinäinen, minä, toinen samanlainen, olen täällä, ja haluan tappaa yksinäisyyshädän kanssasi!

Siksi päätin kutsua itsensä yksinäiseksi kokevia ihmisiä viettämään hauskaa hetkeä ja heittäytymään kanssani hurjaan kokemukseen. Varasin meille 15 paikkaa Rush-trampoliinikeskuksesta Helsingistä keskiviikkona 27.4. klo 18-19.30, ja kuka tahansa voi ilmoittautua mukaani – free of charge, minä tarjoan! Haluan inspiroitua kanssasi ja kenties inspiroida sinua. Tämä voi olla meille mahdollisuus luoda yhteistä uskoa elämään, ystävystyä!

Loput on meistä kiinni. Vietetään hauska parituntinen tai perustetaan säännöllisesti tapaava ”yksinäisyydentappokerho”.

Oletko mukana?

Toivon, että sinä välität tämän viestini eteenpäin. Kenties joku sellainen, jonka et edes oleta olevan yksin, tarvitsee juuri tätä. Tai sitten itse tarvitset juuri tätä. Haluan korostaa, että tämä ei ole sinkkutapahtuma, vaan kenelle tahansa itsensä yksinäiseksi kokevaksi. Yksinäisyys voi olla monenlaista, eikä sitä voi arvottaa. Meistä moni voi kokea olevansa yksin, vaikka saattaisi näyttää, että ympärillä on paljon ihmisiä.

* * *

Rushin trampoliini-illan jälkeen kirjoitin myös oivalluksistani ja tunnelmistani. Sen kirjoituksen, ”Yksinäisyydentappokone – aika välittää ja kohdata” löydät tämän linkin takaa.

Tamperelaisella pihamaalla on koko maailma – näin syntyvät someilmiöt

Kun minä olin pieni lapsi, isovanhemmillani oli konepaja. Koko lapsuuteni vierähti leikkien pihamaalla, jolla oli vaaleanvärinen puutalo, hehkuva puutarha ja suurensuuri metaliverstas. Minä rakastin tuota paikkaa. Se oli kokonainen maailma. 

* * *

Lompsin tamperelaisen asuinalueen halki kännykän karttaa tuijottaen. Määränpää saavutettu! Nostan katseeni ja huokaisen ihmetyksestä. Olen astunut suoraan maailmankuulun konepajan pihaan.

Jännittää. On sunnuntai ja olen menossa ventovieraiden ihmisten kotiin. Olen tullut Tampereelle tapaamaan Anni ja Lauri Vuohensiltaa – aikeenani on haastatella heitä haasteesta, jonka tämä pari on minulle heittänyt hetki aiemmin. Olen saanut kutsun kylään heidän kotiinsa. Naurattaa vähän, sillä minä, Helsingin tyttö, olen ajatellut tapaavamme jossain trendikahvilassa. Mutta että toisten kotiin, sehän on jopa vään poikkeuksellista näinä aikoina.

Anni ja Lauri ovat silmissäni kuninkaallisia. He ovat tehneet sen, mistä moni somehahmo unelmoi – läpimurron. En ollut kuitenkaan tajunnut, että nämä hydrauliikkaprässääjät asuvat samassa pihapiirissä, jossa heidän kuuluisa työpaikkansa ja hydrauliikkaprässi sijaitsee.

Minut valtaa kotoisa olo. Muistot lapsuuden konepajasta virtaavat mieleeni. Isot ja raskaat koneet sekä hitsauskitkan haju. Minun ensimmäinen oma bisnekseni; konepajahallissa järjestetty tapahtuma ja minun grillipisteeni, jossa myin vieraille makkaraa. Pihassa serkkujen kanssa vietetyt kesät, salaiset tutkimusretket konepajahalliin. Rautaa ja järeitä metalliesineitä – sellaiselta näytti koko ihmiselämä lapsen silmiini.

”MEILLÄ ON TÄÄLLÄ LOUNAS vielä kesken, sisään vaan”, kuuluu iloinen naisääni oven takaa.

Ovella räpiköidessäni kenkiäni jalasta päivittelen hassua fiilistä tunkeutua sisään näin sunnuntaipäivänä.

”Voi, meillä on viime ajat käynyt vaikka ja ketä – tervetuloa sisään!”, Anni Vuohensilta sanoo ja viittoo minut sisään lämpimästi.

Kaksi kissaa hyökkää repulleni, jossa taitaa haista kana-takeawayn jätteet.

Niin. Tämän pariskunnan kotona on todella käynyt vaikka ja ketä. Stunt Rreaks Team, Duudsonit, jalkapalloilija Lassi Hurskainen – kaikki maailmanluokan sometähtiä.

Ja nyt minä.

Ironisesti ehkä vähän hullua.

Syy vierailuille löytyy pihapiirin konepajasta. Sen sisällä olevasta hydraulisesta prässistä on tullut varmasti maailman tunnetuin sellainen ja samalla Laurin ja Annin Hydraulic Press Channel -Youtube-kanavasta maailman nopeiten kasvava tubekanava. Sillä murskataan erilaisia esineitä hydrauliikkaprässillä mäsäksi. Ja sitten miljoonat ihmiset maailman eri kolkissa katsovat jännityksellä kuinka käy.

* * *

Pläräsin lapsena mummolassa innostuneena vanhoja valokuva-albumeita. Niissä oli kuvia työkoneista, joita ihmetteli erilaisia ihmisiä, sellaisiakin, joiden ihonväri oli toinen kuin mihin pienessä keski-suomalaisessa kylässä olin tottunut. Se oli kiehtovaa. Kuinka ikinä ne ihmiset maailman kaukaisimmistakin kolkista olivat päässeet tähän pikkukylään? Ja mitä he täällä oikein tekivät – meidän pihapiirissämme? Maailma oli käynyt meidän mummolan pihamaalla, se tuntui hurjan hienolta!

IMG_1280

TÄSSÄ PIHAPIIRISSÄ on töröttänyt vuosikymmeniä Konepaja Vuohensilta. Lauri seuraa isänsä jalanjälkiä ja jatkaa mukana konepajan toiminnassa. Mutta viime aikoina huomiota on alkanut viedä muuan toinenkin työtehtävä.

”Mä olen aina katsonut huuli pyöreänä kaikkia Youtube-videoita, enkä ole ymmärtänyt yhtään miten ihmeessä kukaan niitä jaksaa katsoa. Mutta jossain vaiheessa uteliaisuus alkoi kasvaa: jos itse tekisi videoita, mistä ne oikein tekisi ja miten voisi rakentaa niistä niin kiinnostavia, että niitä joku katsoisikin”, kertoo myös omaa Rahkamuija-nimistä blogia kirjoittava Anni.

Niinpä Lauri ja Anni päättivät kokeilla. He perustivat Youtube-kanavan lokakuussa 2015 ja keksivät alkaa kokeilla mitä erilaisille esineille tapahtuu, kun ne puristaa hydraulisella prässillä murskaksi – ja näyttää tämän sitten koko maailmalle, kun se kerran nykyaikana mahdollista on. On ollut golf- ja keilapalloa, Barbie-nukkea, ananasta. Jos olet noin kolmekymmenvuotias mies, tiedät kyllä mistä nyt puhutaan, sillä sinun kaltaisesi ovat erityisen viehkoutuneita kanavasta.

LAURI AVAA OLOHUONEEN pöydällä olevan pienen purkin.

”Hei, Anni, tää lima on jotenkin ihan outoa nykyään, se ei enää sillai jousta niinku ennen”, hän huikkaa aidosti ihmeissään keittiöön Annille.

Katson miestä kysyvästi.

”Niin siis tää on tällasta magneettista limaa”, hän vastaa näyttäen siltä kuin olisi antanut minulle täydentävimmän vastauksen maailman luontevimmalle asialle.

Nii just, ajattelen ja katson häntä takaisin kulmaani kohottaen.

Tuotahan se vaatii. Asennetta. Sitä, että magneettinen lima on maailman luonnollisin juttu. Kun osaa nähdä asioita toisin silmin ja uteliaana, voi saada ihmeitä aikaan.

Magneettisia limoja ja muita ihmeellisyyksiä alkoi kerääntyä Vuohensiltojen ovelle erään kummallisen päivän jälkeen. Videoita oli tehty jonkin aikaa, mutta niiden tuottaminen oli vähän vähentynyt loppuvuoden melskeessä. Keväällä Anni kuitenkin haastoi Lauria taas kokeilemaan jotain esinettä prässiin, jotta voitaisiin ladata video Youtubeen.

Hommat tehtiin ihan normaalisti, kuten aina ennenkin. Mutta jokin ei mennytkään ihan samoi kuin aina ennenkin. Tapahtui ihme.

* * *

Minun silmissäni kaikki mummolani pihamaalla tapahtunutta oli ihmeellistä. Talo oli täynnä kiinnostavia huoneita ja konepajan halleissa, joihin aina karkasin salaa, tuoksui seikkailu. Vanhat kuvat maailmalta tulleista kauppavieraista ja kaukaisista maailmoista innostivat mielikuvistustani. Minun ikioma pieni ihmemaailmani se oli. 

* * *

”LAURI SOITTI MINULLE töihin intoa puhkuen. Videomme oli saanut 5 000 katsojaa. Se oli hurjaa.”, Anni kertoo.

Vain hetkeä myöhemmin tuli tekstari. Nyt videota oli katsottu jo 40 000 kertaa.

Ja heti tämän jälkeen uusi viesti: puoli miljoonaa kertaa!

Sitten miljoona.

Ja kohta toinen.

Joku jossain maailmalla oli laittanut videon paljon seuratulle Reddit-sivustolle, jossa käyttäjät voivat jakaa linkkejä kiinnostaviin verkkosivustoihin.

”Oli aika jännä seurata työpäivän aikana kanavan kävijämittaria, joka vain pyöri ympyrää”, Anni naurahtaa muistoilleen vain muutamaa kuukautta tätä hetkeä aiemmin.

Yhdessä yössä Laurin ja Annin Hydraulic Press Channelista Youtubessa oli tullut huippumenestys, jota ihmiset palaavat katsomaan satoja tuhasia kertoja per video. Siitä tuli hetkessä maailman nopimmin kasvava Youtube-kanava.

Ja yhtäkkiä Vuohensiltojen pihapiiri oli tuttu koko maailmalle.

Palaan mielessäni mummolan konepajaan: jos nyt soittaisin ajassa takaisin tuohon aikaan, olisiko silloin osattu kuvitellakaan tällaisen olevan mahdollista? Että yhdessä yössä yksi konepaja kiitää tähtiin ja kaikkien huulille tällä tavoin? Olisivatkohan mummo ja pappa alkaneet tehdä videoita?

IMG_1115

”NO. ONHAN TÄSSÄ tekemistä ainakin tullut vähän lisää”, vastaa Lauri, kun kysyn miten Youtube-tähteys on muuttanut pariskunnan elämää.

Minua hymyilyttää. Vastaus kuvaa hyvin tunnelmaa tamperelaisparitalon olohuoneessa: tämä pariskunta magneettilimoineen on maailman jalat maassa olevimpia, sydämellisimpiä ja nöyrimpiä ihmisiä, joita olen tavannut. Ei viittaustakaan maailmantähteyteen tai diivailuun.

Toki toinenkin asia muuttui silmänräpäyksessä.

”Ei tällaista kokonaisuutta voi itse hallita. Siksi oli hienoa saada tiimi avuksi. Kansainvälinen osaaminen on tullut tarpeeseen suhteidenhoidossa, mutta myös hankalissa tilanteissa, kun joku on lupaa kysymättä käyttänyt kanavan materiaalia”, kiittelee Lauri Splay-Youtubeverkostoa, jonka kanssa Hydraulic Press Channel teki nopeasti yhteistyösopimuksen.

Sopimus ja työn ammattimaistaminen ovat poikinut myös erilaisia kontakteja; yhteistyösopimuksia ja magneettilmoja. Sellaisilla elävät nykyajan median tähdet.

Ja yhtäkkiä tässä olohuoneessa magneettilima tuntuu minustakin maailman luonnollisimmalta asialta.

VUOHENSILLAT SUUNNITTELEVAT pyörälenkille lähtöä. Sen lisäksi, että he prässäävät esineitä, harrastavat he pyöräilyä ja voimannostoa. Ovat kumpainenkin voimannostovalmentajia ja heillä on oma pyöräilytapahtuma Ratareisi Alastaron moottoriradalla – sehän meidät yhteen on tähän tuonut.

Lauri on kuullut minusta ja esitellyt minut Annin sanojen mukaan ”ihan sekohulluna ihmisenä”, joka on pakko haastaa mukkaan 24 tunnin pyöräilyhaasteeseen.

Palaan mielessäni magneettilimaan ja tavaroiden murskaamiseen hydrauliikkaprässillä.

Noh. Hulluus on kai katsojan silmissä.

Jonkinlainen hulluus lienee tarpeellista sille, että ihmeitä voi tapahtua. Ja onhan se nyt vaan tunnustettava: on uskomattoman kiinnostavaa seurata silmä kiinni ruudussa, kun prässi murskaa esineitä kappaleiksi. On kutkuttavaa jännittää mukana, kun ei tiedä miten esineelle lopulta käy. Uteliaisuuden herättäminen ja lisänäkemisen tarpeen synnyttäminen, siinä he ovat tekemäni pikaanalyysin mukaan onnistuneet täydellisesti. Luomaan jatkumon tarinalle, jota kaikki haluavat seurata. Sen päälle vielä uskaliasta kokeilua, vaihtoehtoisia ideoita ja nöyrää asennetta. Ja se x-factor, joka kääntää pakan ympäri. Sillä tavoin syntyvät somehitit. Sattumalla on suuri rooli tässä pelissä. Mutta jos ei kokeile, ei voi saada aikaankaan.

Se, kuinka pitkään tämä tarina kantaa, ei ole merkityksellistä nyt. Merkityksellisempää on tehdä tätä hauskaa asiaa niin pikään kuin se innostaa ja ottaa ylpeänä vastaan kaikki sen tuoma hyöty.

IMG_1274

Minun mummolani konepihan ja kodin yhdistävällä pihamaalla oli kesäteatteri. Siellä esitimme serkkujeni kanssa näytelmiä. Minä olin aina joko paha äitipuoli tai susi. Ja kerran kivi. Siinä vanhan konepajan vieressä me leikimme ja teimme mielikuvitusretkiä. Ne olivat tulevan elämäni kannalta merkityksellisiä asioita. Isovanhemmiltani imin innon yrittäjyyteen sekä yhteisissä musiikkihetkissämme ja kesäteatteriesityksissämme vankat viivat omalle tulevaisuuden työlleni. Tuolloin koko maailma tuli minun luokseni. Konepajamme pihamaalla.

* * *

Annin ja Laurin pihamaalla on oma uusi kuntosalirakennus. Sitä he intoutuvat minulle näyttämään pois lähtiessäni. Sielläkin on rautaa. Anni kertoo innoissaan, että nyt ihan kaikki elämässä tarvittava löytyy omasta pihapiiristä. Silloin tällöin hän käy Prismassa, mutta paljon aikaa tulee vietettyä kotosalla vain rakennusta vaihtaen; välillä kuvataan konepajalla, välillä pumpataan rautaa kuntosalilla, välillä nautitaan ansaituista vapaapäivistä kotisohvalla kissojen kanssa.

Mutta nyt voisi lähteä pyörälenkille.

Taivaalta sataa muutama vesipisara.

”Äh, ei mennäkään pyöräilemään, ei tossa kelissä oo kivaa. Mennään päiväunille”, Lauri huikkaa hellästi Annille.

Eipä täältä tarvitse mihinkään lähteä. Maailma tulee tänne, Vuohensillan pihamaalle. Sillä täällä on jotain nähtävää. Eikä se ole vain hydrauliikkaprässi; se on nämä ihmiset, joilla on mahtavat unelmat, tarina ja roppa kaupalla uusia ideoita takataskussa.

* * *

Me kohtaamme Annin ja Laurin kanssa seuraavan kerran juhannuksena Alastaron moottoriradalla Ratareisi-tapahtumassa. Silloin minun on määrä pyöräillä muiden hullujen itsensähaastajien kanssa 24 tunnin pyöräily.

Oletko sinä valmistautumassa 24 tunnin pyöräilyyn tavoitteenasi polkea vuorokaudessa niin pitkälle kuin ehdit? Kenties edessä häämöttää jokin muu pyöräilylihasten kestävyyttä haastava koetos? Tässä vinkit optimaaliseen suoritukseen Ratareisi-tapahtuman isäntäparilta Annilta ja Laurilta. Kuinka ison tavoitteen he minulle asettavat ja kumpi hajoaa ensimmäisenä; ylä- vai alapää? Kaikki tämä ja aika paljon lisää tältä videolta…

Innostavaa viikkoa sinullekin, ystäväni!

/Äm, jolle tuli yllättävä ikävä mummolaan