Aamutyöläisen rytmi

Keskiviikko on aamutyöläisen työpäivistä rankin: kaksi aamua takana ja vielä kaksi edessä. Tänään väsymys painaa ja näin illasta tuntuu, etteivät aivot taivu enää mihinkään.

Työpäivieni rytmi on aika selkeä ja samanlainen; rutiinit ovat hyvin tärkeitä siinä, että tällaisen työn jaksaa. Herään aamuisin klo 4. Keitän kupin kahvia ja syön yhden ruisleivän palasen leikkeleellä ja vihanneksilla. Mitään muuta en voi syödä, sillä muutoin tulee etovan huono olo. Monet sanovat, että aamutyö on keholle rankkaa – minulla tämä tuntuu eniten juuri vatsassa, aika mielenkiintoista sinällään.

Töihin suuntaan kello viideksi. Nyt syksyllä lähetys alkaa kuudelta, joten minulla on tunti aikaa startata radiostudio ja perehtyä. Siitä lähetys sitten lähtee liikkeelle päättyen kello 1o.

Lähetyksen jälkeen on tyhjä olo. Silloin ei enää päässä pyöri juuri mitään, vain kamala nälkä ja heti päivittäisen toimituksen aamupalaverin jälkeen säntään syömään eväitäni. Aamuherätys painaa, mutta sitäkin enemmän läsnäolo, jota lähetys vaatii. Koko ajan on annettava itsestään, keksittävä aiheita puheille ja reagoitava tapahtumiin.

Parin tunnin ajan sitten suunnittelen seuraavaa päivää ja tulevia lähetyksiä. Puolen päivän aikaan mieli alkaa jo suunnata päiväunille. Ja niille painun ensimmäisenä, kun kello 13 maissa astun kotiovesta sisään.

Sitten noin tunnin verran unta ja herätys iltapäivään. Ihaninta aamutyössä on tietysti se, että päivää jää vielä paljon jäljelle töistä pääsyn jälkeen. On tosin vähän romanttinen ajatus, että loppupäivästä ehtisi tekemään vaikka mitä. Kyllä sitä päiväunien jälkeen tokenemiseen soljahtaa aikaa ja minä, joka useimmiten suuntaan kuntoutus- ja treenihommiin saan iltapäiväni kulutettua aika näppärästi. Ja treenin jälkeen olo on niin raukea, ettei oikein mitään muuta jaksaa kuin maata sohvalla, katsoa televisiota ja selata nettilehtiä saaden jo kuvaa maailman menosta jo vähän seuraavaa aamua ajatellen.

Iltauutisten ja urheiluruudun katsottuani ja iltapalaa syötyäni olen valmis nukkumaan. Yritän saada nukuttua seitsemän tunnin yöunet, mutta aina se ei onnistu. Unesta on pidettävä tarkkaa huolta, sillä se on liikunnan ja hyvän ravinnon lisäksi avain jaksamiseen tässä hommassa.

Luitko jo kesällä muuten jutun, jonka työstäni kirjoitin? Sitä suosittelen, kun kiinnostaa se, mitä radiolähetyksen aikana tapahtuu. ”Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa” löytyy täältä.

Tänään oli ekstraspesiaali aamu, kun lähetyslaitteistossa oli vähän teknisiä ongelmia –mutta hyvin selvittiin. Ja kuten tämä kuvakaappaus tänään, välillä pääset kurkistamaan työhöni livenä myös Instagramini My storyssä – tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi!

 

 

Mainokset

Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa

KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia.

Elastinen pärähtää soimaan kännykkäni kuulokkeista. Kuljen kohti kotia ja alan itkeä. Olen kuullut tämän kappaleen kymmeniä kertoja, mutta nyt, ensimmäistä kertaa ikinä, se saa minut vollottamaan. Mieli palaa aamuun, tähän samaan paikkaan kahdeksan tuntia aiemmin…



KELLO 4.45

Kaksi aamuyön juhlijaa, mies ja nainen, hoipertelevat kadulla. Heidän iloisen huumaava kesäiltansa on vaihtunut nyt sumeaan aamunsarastukseen ja makkaraperunoihin. Mies yrittää maanitella maassa makaavaa naista nousemaan ylös. Makkaraperunat lojuvat naisen vierellä asfaltilla styroksisessa rasiassa. Pieni höyryinen henkäys tunkee ulos rasian raosta.

Nainen nousee vaivalloisesti ylös ja lähtee kulkemaan kohti miestä – huomaa kohta makkaraperunoiden jääneen jälkeensä ja palaa niiden luo. Kulkee eestaas monta kertaa. Perunoilta miehelle ja takaisin. Yrittää tarttua joka kerta rasiaan, onnistumatta.

Kello on 4.45 ja minä kuljen töihin. Nuo kaksi matkaavat kai nukkumaan.

Erilaisia ovat elämänvirrrat, hymähdän mielessäni.


KELLO 4.58

Avaan toimituksen oven. Työvuoroni alkaa viideltä, suora radion aamulähetys kesäisin taas puoli seitsemältä. Aamuisin meitä on täällä kolme; uutisjuontaja sekä minä tulemme viideltä ja juontoparini vähän ennen lähetyksen alkua.

Minulla on puolitoista tuntia aikaa hahmottaa maailman kulku ja jäsentää sen tapahtumat pian eetterissä sanoitettaviksi tarinoiksi. Herätessäni ennen aamuneljää tämä tuntuu aina mahdottomalta. Silloin ei kannata vielä ajatella mitään. On vain nykäistävä kuppi kahvia ja napattava pala leipää. Hengitettävä itsensä hereille.

Sitä teen nytkin. Hengitän ja käynnistän radiostudion tietokoneet. Olen päättänyt, että studio on rauhan tyyssija. Siellä kaikki tehdään rauhassa, harkituin liikkein ja läsnäoloon keskittyen.

Tänään rauhallinen ote on erityisen tarpeen sillä jään ensimmäistä kertaa yksin studioon. Juontoparini kurvaa lähetysautollamme tekemään osan lähetyksestämme suorana kentältä. Minä olen vastuussa, ja lähetyksen siirtäminen studion ulkopuolelle jännittää. Muistanko oikeat nappulat?


KELLO 5.23

”mul ei ollu mitään muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä että mitä tahdon voin saavuttaa
koval duunil asiat vaan onnistuu
kokeillaan ja sit taas noustaan jos kaadutaan”

Muistanko ylipäänsä mistä tässä työssä on kyse? Viimeisestä pestistäni radiossa on kulunut vuosia.

Olen ollut aiemminkin radiossa, mutta tehnyt viime vuodet media-alan sekatöitä freelancer-yrittäjänä – sitten saanut kesän korvalla tämän upean mahdollisuuden radiojuontajana. Jos jotain osaan, niin puhua, olen ajatellut, mutta aloittaessani tässä studiossa olen nopeasti huomannut, että tässä työssä ei suinkaan ole kyse vain supliikista ja suloisesti supisevasta suusta. Erityisesti täällä, missä päivän lähetykset tehdään yhdessä Helsingin valtakunnallisen studion kanssa.

Hallittavaa ja muistettavaa on paljon ja sen päälle pitäisi vielä osata puhua järkeviä.


KELLO 5.34

Nyt mikään ei vielä tunnu järkevältä. Muutama viikko takana ja olen vielä alussa. Vie aikansa ennen kuin tekniikka asettuu alitajuntaan ja lähetyksen ohjaaminen sujuu luontevasti.

Olo on välillä kovin riittämätön. Kantavatko minun juttuni? Alkukankeudet raastavat uskoa itseen, mutta riittämättömyyden tunteesta tässä työssä ei pääse myöhemmälläkään uralla eroon. Se seuraa mukana ja vaivaa kokeneitakin ammattilaisia, tehdäänhän nyt julkista ja itsestä ammentavaa työtä yleisön edessä.


KELLO 5.35

Käyn aamun lehtien, netin ja sosiaalisen median kimppuun. Aamulähetyksen luonteeseen kuuluu, että puheenaiheet ovat tuoreita, eikä suurinta osaa asioista voi suunnitella etukäteen. On vielä vajaa tunti aikaa ennen showta pohtia päälinjoja. Varsinaiset jutut syntyvät lähetyksen kuluessa tilanteeseen ja hetkeen tarttuen.

Jotta voi tarttua hetkeen, on oltava läsnä – kuin elämäntaito-oppaiden peruskamaa. Sitä tämä työ on. Läsnäoloa ja hetkeen tarttumista.

Nyt jo ymmärtänet, miksi studion on oltava ehdoton rauhan tyyssija.

Tyyssijani ja aamujeni näkymä

 

KELLO 6.29

Sanoinko rauha? Puhuinko tyyssijasta?

Rauhat ja tyyssijat, my ass. Uutisjuontaja astuu studioon ja on aika kääntää lähetys Pasilan studion valtakunnallisesta ohjelmasta Kuopion ”pöytään”. Tämä on jännittävin hetki: lähetyksen haltuunotto ja aamun ensisävelet. Tuntuu kuin jännitys mäiskisi rauhan tyyssijaani puukolla riekaleiksi.

Nappuloita, uutistunnaria, äänipöydän liukuja…. Ja hyvät huomenet, ne olen parina aamuna unohtanut kokonaan, kun tekniikkaan keskittyminen on vienyt kaiken huomioni. Nyt keskitän fokuksen alkuspiikkiin ja unohdan tietysti painaa uutisten tunnusmusiikin päälle – se pärähtää soimaan kovaäänisesti juuri kun uutisjuontaja alkaa puhumaan, eikä kuulija saa mistään mitään selvää.

Eka moka lähetyksen ensimmäisellä minuutilla!


KELLO 6.30.15

Hengitä syvään, huudan itselleni mielessäni, jottei paniikki sais valtaa.

Kuin tehostaakseni onnistumista piirrän mielikuvissa eteeni kuvan aivoistani, joissa äskeinen moka heiluu mustana pallerona. Kuvittelen siihen sormeni, jotka nappaava kiinni mustasta mokasta ja ottavat sen irti aivoistani. Ja sitten mokaaallero räjähtää taivaan tuuliin.

Ni, jos kysyt mitä viime viikkoina olen oppinut, ni vastaan, että tämän: Irrottamaan menneet virheet itsestäni ja menemään eteenpäin. Antaamaan mokien virrata ohi takertumatta niihin. Ei ole muuta tietä. On tehtävä virheitä ja opittava. Yritän muistaa elämäntaito-oppaat ja kiitän itseäni siitä missä onnistuin, sen sijaan että sortuisin torumaan virheistä.

Homma rullaa eteenpäin ja jos joku onkin jotain huomannut, ei hän enää kohta sitä muista. Radiossa sitä kutsutaan lähetysvirraksi; jutut, musiikki ja uutiset soljuvat toistensa perään virtana, ja meillä juontajilla yhtä juttua kertoessa katse on jo seuraavassa.

Eteenpäin!


KELLO 7.20

”hanskat ei tipahda
periks ei anneta
ne sanoo: et pysty, et voi, ei kannata
mun korvissa se kaikki kuulostaa haasteelt
ne saa luun kurkkuunsa, kun tulosta taas teen
jatkan jaksan vaikka väkisin
jos ois helppoo, kaikki tekis niin”

Minuutti on pitkä aika. Senkin minä olen oppinut viime viikkoina. Ja kolme minuuttia se vasta pitkä aika onkin. Tulee hirveä pissähätä ja on juostava vessaan. On biisin verran aikaa. Joskus aiemmin elämässäni minuutit ovat tuntuneet minusta todella nopeilta, mutta nyt niiden aikana ehtii vessan, keksimään aiheen puheeseen, vastaamaan nettisivujen lähetysikkunaan tulleisiin viesteihin…

Ehtii siinä myös vertailla itseään muihin. Välillä epävarmuus astuu kehiin. Mietin juontopariani. Hän on kokenut, osaa tämän homman, tietää mistä puhua. Minä en tunnu osaavan juuri nyt mitään.

”Ei ole oikeita tai vääriä juttuja”, on parini minua ohjeistanut. Minä olen varma, että on paljon vääriä asioita ja tiedän puhuvani niitä juuri nyt. Mietin pitäisikö minun kopioida, kokeilla toista tyyliä. En kuitenkaan osaa enkä halua esittää mitään. On oltava vain oma itsensä ja ammennettava siitä mitä on. On uskottava rohkeasti että juuri minä riitän. Ja tapani tehdä on ihan yhtä oikea kuin jonkun toisenkin.

Vai onko? Mitä kuulijat sanovat?


KELLO 7.32

Rakastan tätä hommaa – tiedän jopa, että parhaimmillani olen tällaisessa työssä. Mutta samalla pelkään enemmän kuin hetkeen.

Rakkaus ja pelko, jännä ristiriita. Toistensa äärilaidat (niistä olen niin monesti sinulle kirjoittanut, kuten tässä).

Tässä rakkaus, tuolla pelko. Ja yhtäkkiä: tässä pelko, tuolla rakkaus.

Ja pelkoni syy? Rakkaus. Se, että haluan olla täydellinen ja tuottaa parasta jälkeä, jotta rakkauteni näkyisi. Oma rimani on valtavan korkealla ja eniten tunnen pettäväni itseni, kun en juuri nyt pysty täyttämään omia odotuksiani kuuljoille tarjottavasta täydellisestä tarinasta.


KELLO 7.40

”murehtiminen ei takas eilistä tuo
ja huominenkin tulee vaan jos selvitään tänään
mun pahin vastukseni kattoo peilistä mua
se haastaa ja aina pyrkii mun pään kääntämään”

Nyt olen jäänyt studioon yksin. Vedän kuulokkeet korviin ja mikrofonini liun ulos. Suusta tulee jotain, mutten tiedä mitä.

Jokaisella puolella tunnilla ohjelmaan on puheelle mitoitettu oma aikansa, joka näkyy laskurissa tietokoneen ruudussa. Jäljellä olevaa puheaikaa ilmoittavat sekunnit rullaavat kohti nollaa hitaasti, ja on kaivettava koko päänsä ympäri, että ne saa käytettyä järkevästi; siis siten, että puhe on mielenkiintoista eikä vain ajan haaskaamista.

Sanottavaa on keksittävä, vaikka pää löisi tyhjää (ja sitä se tekee aika usein kokeneemmallakin konkarilla). Aika ajoin aiheet löytyvät vasta edellisen biisin aikana ihan viime hetkillä. Silloin on uskallettava heittäytyä sekä luotettava, että idea kantaa ja sille saa toimivan tarinankaaren.


KELLO 7.42

Otan kuulokkeet pois päästä. Äskeiset, koko maailmalle lausumanin sanat hävettävät. Tuntuu, että ne ovat menneet nappuloitten ja liukujen kanssa sekaisin. Minä haluan vajota maan uumeniin. Tuleeko tästä ikinä mitään? Vai pitäisikö vain heittää hanskat tiskiin ja antaa periksi?

Juonnan biisin sisään ja astun studion lasisen oven ulkopuolelle.

”Perkele”, tokaisen ja palaan takaisin. Perkeleet eivät saa studioon astua, mutta joskus ne on pakko purkaa rauhan tyyssijan ulkopuolelle.

Uutisjuontaja katsahtaa minuun tietokoneensa takaa muttei tee manauksestani numeroa. Enpä taida olla ainoa maailmassa, joka on kärsinyt aloitusvaikeuksista tässä studiossa.

Hengitän syvään. On vain laskettava omaa rimaa. On annettava armoa ja uskottava, että taso palautuu aikanaan, kunhan tekniikka tulee tutuksi.

KELLO 7.59.20

Taas! Jälleen kerran olen unohtaa sen hiton aikamerkin!

Viittä sekuntia ennen tasatuntia Helsingin studiosta aikamerkki alkaa ilmottaa uutislähetyksen lähestymisestä. Musiikki on hiljennettävä alta pois, väännettävä liukuja, paineltava nappeja ja siirrettävä lähetys hetkeksi valtakunnan uutisiin Pasilaan.

Minun tehtäväni on seurata kellosta, että vaihto tapahtuu ajallaan, ja kello meinaa välillä unohtua. Nyt kaikki kuitenkin kulkee sujuvasti oikeassa tahdissa, ja siirto tapahtuu täydellisesti.

Kipaisen studion lasioville tuulettamaan. Rauhaa tyyssijassani ei rikota edes onnistumisen tunteilla ja juhliakin saa vain studion ulkopuolella. Kuten mokiin, onnistumiseenkaan ei jäädä kiinni, vaan katsotaan jo eteenpäin – se on virran luonne.


KELLO 8.12

”mus on voima, jota en voi vaimentaa…”

Minä olen tosin onnistunut vaimentamaan koko radiokanavan. Mitään ei kuulu mistään. Pitkään aikaan. Olen edelleen yksin studiossa.

Ennen kuin ehdin panikoitua, piirrän taas mielikuvissani eteen aivoni. Musta mokapallero pois ja ongelmanratkaisuun. Yksi äänipöydän liuku on jäänyt alas, ja nostaessani sen ylös musiikki alkaa soida. Tadaa!


KELLO 8.55

”woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-ah
woo-oo-oou-aaaah
woo-oo-oou”

Kahdeksan jälkeen iskee aina armoton väsymys, ja päässä ei soi Elastisestakaan kuin kappaleen c-osa. Aikainen aamuherätys luo juttuun ihan omat raaminsa. Banaania naamaan ja homma luistaa omalla painollaan.

Omalla painollaan? Huomaatko! Flow! Onnistun vetämään pari mieletöntä juontoa ja hätkähdän taas onnistumisen tunteesta. Minä rakastan tätä! Uutiset, juonnot, siirrot, napit – kaikki sujuu.

Woo-oo-oou-aaaah (studion ovien ulkopuolella, tietysti)!

Suorat lähetyspätkätkin kentältä on hoidettu onnistuneesti, juontoparini astelee jo takaisin studioon ja minä tiedän olevani turvassa.


KELLO 9.05

Turva, se se on. Vaikka päänsisäinen kaaos onkin välillä hurja, tiedän olevani turvassa. Juontoparini auttaa ja ohjaa minua varmoin ottein kun olen vielä alussa. Hän ei arvostele tai kyseenalaista, vaan kannattelee. Missään vaiheessa en pelkää jääväni yksin.

Mieleni palaa työpaikkaani norjalaisessa kalastajakylässä; sieltä kerroin sinulle kokemuksia uuden työn aloittamisesta ja tiimin voimasta (tuo tarina täällä). Sitä tämäkin on; tiimityötä. Turvallista yhteispeliä, ja vaikka lähetyksessä vitsaillaan ja naljaillaankin toiselle, ei häntä missään vaiheessa puoteta tai tyrmätä.

Nyt soi radiossa biisi ja valitsemme sen aikana aiheen. Vähän riskillä, tietämättä täysin mihin aihe tulee puheissamme johtamaan, tartumme siihen ja päätämme nopeasti suuntaviivat dialogiin. Toinen alustaa, toinen jatkaa omilla näkemyksillään ja sitten taas palauttaa pallon aloittajalle höystettäväksi ja sitä rataa. Nautimme rennosta puheen ja ajattelun virrasta, ja se kuuluu varmasti myös yleisöllemme. Tässä on tämän työn suola!

Yhteispeli toimii koko ajan paremmin sitä mukaa kun tutustumme paremmin. On tärkeää, että tiimi tuntee toisensa elämäntarinoineen, ja tapoineen sekä heikkouksine ja vahvuuksineen. Siksi mekin käytämme aikaa kahvipöytäkeskusteluissa studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen, kun se aamukymmeneltä loppuu.


KELLO 9.15

Kohta ollaan jo siellä, studion ulkopuolella, lähetyksen jälkeen. Olo on upea. Homma rullaa. Tiedän handlaavani homman, kun puoli kymmeneltä uutisjuontaja astuu sisään.

Tuntuu kuin olisin taas ihan oma itseni.


KELLO 9.39

Lähetysikkunan keskusteluun on tullut palaute.

Palaute sekä lämmitti että sai minut ajattelemaan: ehkä kuulijan rima ei olekaan niin korkealla kuin omani ja olenkin onnistunut työssäni oikein kelvosti.

 

Tiäks, jos hirveä määrä tapahtuu radiokuuntelijoiden korvien kuulemattomissa, niin vielä enemmän tapahtuu (aloittavan) juontajan päässä. Kaikenlaista hölinää pyörii ihan siellä oman pään sopukoissa, jonne kukaan muu ei näe. Suurin osa siitä ihan turhaa. Mutta se kaikki on koettava ja käsiteltävä, ja mentävä eteenpäin. On opittava ja huomattava, että pystyy, vaikka välillä horjuttaa.


KELLO 9.59

”Lähetysvirta radiossa ei lopu ikinä. Ohjelma ei pääty, vaan sen eri osat seuraavat toisiaan rullaten eteenpäin”, on juontoparini minua ohjeistanut miettiessäni kuinka lähetykseni lopettaa.

Virtaa. Sitä tämä on. On aika siirtää oma juontovuoro eteenpäin ja lähetys jatkettavaksi seuraavan käsiin.

On myös aika MaiLifelle tyypillisen elämänopetuksen:

Virtaa. Sitähän on koko elämä. Asioita, tapahtumia ja kokemuksia, jotka rullaavat eteenpäin. Eri osia – onnistumisia ja epäonnistumisia – jotka seuraavat toisiaan. Tunteita, joihin ei liiaksi kannata kiinnittyä, sillä yhtä seuraa kohta virrassa seuraava.

Loput sä osaat kyllä lukea rivien välistä.


KELLO 13.08.45

Seuraavan aamun suuntaviivat on suunniteltu ja työpäiväni on päättynyt. Painan korviini kännykän kuulokkeet ja laitan musiikin soimaan.


KELLO 13.09

”katse eteen ja suupielet ylöspäin
teen vastoinkäymisistä voimaa
katse eteen ja suupielet ylöspäin
antaa tulla, kestän kyllä,
periks en tuu antamaan”

Onnenkyyneleet. Ne nimeomaan. Valtava onnentunne iskee kehoon, kun astelen kotiin. Mä rakastan tätä juttua! Nimeomaan siksi, että pääsen haastamaan itseäni, oppimaan uutta ja huomaamaan että pärjään.

Sehän on just sitä elämänvirtaa!


KELLO 13.10

Kävelen kohti kotia. Kadun varressa lepää styroksinen rasia. Varis nakertaa sen kulmaa. Maassa on ketsuppia ja sinappia ja linnunsulkia. Aamuyön juhlijoiden eväät ovat sittenkin jääneet matkalle.

 

Maija Ilmoniemi muutti Helsingistä Kuopioon töihin Yleisradion Yle Suomi -maakuntaradioon ja kirjoittaa omia oivalluksiaan elämästä tässä MaiLife-blogissa. Seuraa Twitterissä ja Instagramissa @maijailmoniemi

 

Tällaista se on – työni, josta on tuntunut aiemmin jonkun kumman syyn takia hieman pelottavaltakin kirjoittaa. Mutta nyt, kuin tein niin monta oivallusta elämästä, oli pakko jakaa kanssasi yksi työpäiväni viime viikolta. Tänään, julkaistessani tämän tekstin vedin muuten ihan kaikista parhaimman aamun yhdessä juontoparini kanssa. Mikä flow! Tuntuu, että alkukankeudet alkavat olla selätetyt.

/Äm

Lainaukset Elastisen kappaleesta ”Eteen ja ylös”

Kuva Kuopiosta

Pikkutyttönä pelkäsin Pelle Hermannia ihan hirveästi. Kunnes erään kerran Pelle Hermanni sanoi Pikku Kakkosessa, että:

”Ja Maijakin se siellä ruudun takana katsoo tätä ohjelmaa, terve Maija!”

Ni, yhtäkkiä en pelännytkään enää, vaan siitä lähtien rakastin Pelle Hermannia, koska se oli nähnyt minut ruudun läpi ja puhui minulle!

No. Täs ollaan nyt löyhästi saman ilmiön näppäimillä… Kuopio, viimeistään tästä lähtien rakastan sua!

Kävin tänään kävelyllä Kuopion upeissa maisemissa (niistäkin kuvia myöhemmin, mutta haluan napata tuolloin matkaan paremman kamerani), kun paluumatkalla kaupungin läpi huomasin tämän valokuvaamon. Se herätti Pelle Hermanni -muistoni… 😀

Niin rakastunut olen ja kiinnostunut näkemään uuden kptikaupunkini erilaisia puolia, että jatkossa päätin ottaa lähes päivittäin #KuvaKuopiosta:n – siis esittää mielenkiintoisen kulman tähän kauniiseen kaupunkiin uuden tulokkaan tuorein silmin Instagramiini. Tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi ja tutustutaan yhdessä tähän kaupunkiin.

Studiosessio luonnon äärellä

Tänään työntekoa jatkettiin luonnon kauneuden keskellä, mutta vähän toisenlaisissa hommissa kuin eilen. Meillä oli Hanna-Maarian kanssa koko päivän mittainen studiosetti ihanalla huvilalla Sipoossa, kaukana muun maailman melskeestä. Luovuus kyllä pääsee ihan omiin ulottuvuuksiinsa, kun saa rauhoittua upean luonnon äärellä.

IMG_2125 IMG_2134 sessio

Rauhallisuudesta muutoin en kyllä ole ihan varma. Tämä biisinteko on yksinkertaisesti niin mukaansatempaavaa ja mahtavaa työtä, että me meinattiin Hannan kanssa revetä liitoksistamme tänään. Uskomattoman nopeasti on päästy jo aika pitkälle. Tänään valmiina on jo sanoitus ja päivän keskitimme biisin demottelulle. Haimme oikeaa säveltä ja rytmiä biisiin.

Jos haluat pikanäytteen, hyppää äkkiä Snapchatiini ja hae sieltä minun (@maijailmoniemi) sekä Hanna-Maarian (@hannamaariasnap) tilit; siellä pääsee jo kuuntelemaan maistiaisia tulevasta biisistämme. Ja sitten ensi viikolla Youtubessa julkaistaan ensimmäisen sessiomme tulokset viime viikolta!

Nyt tämä mimmi suuntaa pakkaushommiin – taas. Edelliset kassit lojuvat vielä eteisen lattialla ja nyt metsäkamat vaihtuvat pyöräilyvarusteisiin. Huomenna startataan kohti Alastaroa. Huh, ei enää pitkää aikaa, kun jo pitäisi hypätä 24 tunniksi fillarille…

Kohti taivaita ja juhannusta, ystävät!

/Äm, joka on vaan niiiiin onnellinen ja innoissaan

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän – uusi seikkailu alkaa nyt!

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.”

Helluntain heilattomuus on paras asia, joka voi tapahtua, sillä nyt saa seikkailla koko kesän! Onhan tässä jo koko pitkä kevät odotettu uutta seikkailua, ja NYT on sen aika!

Sekavalta tuntuu taas – tietysti. Muistatko, kun kirjoitin sinulle marraskuussa Las Vegasiin hypätessäni seikkailujen syvimmästä olemuksesta (katso koko kirjoitus tästä) nämä lainauksissa olevat asiat?

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voisi omassa arjessaan kuvitellakaan.”

Minä istun nyt junassa, enkä tiedä mistä aamulla herään. Hurja haaste, josta tiedän vain raamit, mutten mitään muuta. En tunne ihmisiä, jotka paikan päällä tapaan, en tiedä mitä minun pitää tehdä – en voi liiemmin olla varma kuinka suoriudun tehtävästäni.

”Kaikkien seikkailujen kaava on samanlainen: ne alkavat jännittävästä tuntemattomasta ja päättyvät uskomattomiin löydöksiin – juuri siitä syystä, kun alussa mikään ei ole ollut tuttua ja hämmennys on ollut valtava.

Se on seikkailujen suola.”

Siksi Reissunaista viedään taas. Mutta minne? Arvaa!

Tällaiset kolme vinkkiä olen antanut Instagramissani tänään. Tule seuraamaan minua sinne @maijailmoniemi ja saat vielä aamulla lisää vinkkejä!

13235987_10153886113549457_740108881_n

Vinkki numero 1: Muun muuassa nämä pakattiin reissuun mukaan.

13228009_10153886113249457_271381975_n

Pakkaaminen. Pinnankiristymä. Miksi reissuun lähteminen on aina näin vaikeaa? Ai ni, vinkki numero 2 kohteestani: Karpaasikin kävi täällä…

13219641_10153886113014457_361680486_n

Jos ei heilaa helluntaina, saa seikkailla koko kesän! Matkaan siis! Paljon odotettu uusi seikkailuni alkaa nyt. Juuri tätä enempää en itsekään tiedä, mutta tässä vinkki numero 3: alkumatka taittuu täällä makuuvaunussa. Makamisesta muutoin ei tällä reissulla ole kyllä kyse, mutta arvaatko mistä huomenna herään?

Ja EKSTRAVIHJE nyt vain blogissani: Tässä haasteessa saan yhdistää kolme minulle tärkeää asiaa; luonnon, kovan treenin ja auttamisen.

/Äm, joka on aika varma, ettet kyllä vielä näillä vihjein osaa arvata…

When a wuss becomes a ski jumper

So. I’ve always been a little bit ahead of my time. Like now, for instance: I’m in-between my thirties and forties and I feel like I’m going through a mid-life-crisis in my fifties. Ya know, when when you get a motorcycle or a pair of lycra pants and a bicycle and go speeding the roads. Oh, it’s the speed, the feeling you’re alive, right?! 

And the feeling when you see your whole life flashing before your eyes…

Yes, this is serious. Mid-life-crisis of the fifties when you are only thirty-something.

I don’t know what’s gotten wrong with me. Usually when you get older you become more careful and start fearing everything. Mothers often say it hits when you get babies and you can feel first hand how fragile life is.

But no, not me. I’m the opposite.

When I was child, I was a wuss. An artist. I would do my theatre and sing and play the cello and was afraid of e-v-e-r-y-t-h-i-n-g. When I got little older, everything in my life was well planned and controlled – oh, the feeling of certainty!

In 1989 my mom gave me a painting: Snoopy the cartoon character has just jumped down from the roof a doghouse and goes: ”You gotta learn to not fear in life”. I hated the painting because I thought my mom would think I was too afraid to do things.

I wasn’t afraid. I was a wuss.

But then somewhere in-between my thirties and forties something clicked in my head and I realized life was too short to be afraid or to be a wuss. And now I’m having the mid-life-crisis which I should be having in my fifties. If I was a man. I mean, it can’t be else. Why would I do this if something wasn’t seriously wrong with me?

IMG_9411

So when you now ask me what goes on in ones mind before the first ski-jump of their life, that’s about it. All of the words above run through my head as I stand on the top of the K6 ski jump hill and look down. K6 means the critical point that determines the size of the hill. If a ski jumper jumps more than 6 meters, he gets points, and if less, points will be reduced. That’s all I know from Wikipedia, don’t ask more about that…

But, K6, anyways. Six meters.

I’ve promised to do a ski jump. Somewhere in-between my thirties and forties I got a ground braking idea to start blogging and accepting challenges; anyone could challenge me to do something crazy and I would promise to accept it, study my physical and mental limits while in action and writing to you about it all. I’ve lived in Norway for some months and worked in fishing industry, been on a roller coster from hell, cycled 350 kilometers in three days and ahead lies a hiking challenge of 250 km in 3 three days. Just to name a few.

But first, let’s just get this over with. The ski jump.

Lahti Ski Games, the pregame to the Nordic World Ski Championships of 2017 that will be held in Finland. A year ago in February I was standing on the top of the biggest ski jump tower in Lahti when invited to watch the 2016 games. And there I said it out loud; how cool would it be to get to jump. To try if I could. And what one says out loud, one tends to get. Some time after that I got the challenge from the Lahti2017 organization. That’s how it goes.

The challenges was accepted in August and I had half a year to practice but it’s come down to this: the games are held in three weeks and until today I have zero hours of practice.

But hey, in Finland we have this thing called ”lahjattomat treenaa” – the ones with no talent are the ones who need practice…

And I’m not untalented. I’m just… a wuss.

ressu

”Let’s just get this over with”, I silently say to myself and even more silently cross my fingers when I step into the locker room. The sanctuary of the ski jumpers. Silent I am because soon this will get noisy!

Groan. That’s the first noise.

I’m groaning and trying to fit into a ski jump suit. It’s yellow and looks like the winning kind. These dudes are small, I realize while trying to fit my shoulders in this thing that resambles a commando suit.

”Flat and wide, that’s the optimal body type of a ski jumper”, says Tami Kiuru, a former ski jumper and the sport chief of the Lahti2017 organization while watching me trying to fit in my commando. He seems slightly amused. The first suit won’t fit me. Gotta take the black, it’s the biggest one.

IMG_9371

Tami, Kai and myself.

IMG_9366 IMG_9370

Tami will be my coach today. We have quite a team; the other coach of mine is the best woman ski jumper Julia Kykkänen and the third Kai Lahtinen of the Lahti Ski Club.

Lahti Ski Games held in February 2016 will celebrate the woman ski jumpers. It’ll be the first time women will have their own competition at these games. I won’t be joining these ladies, though. I have my own little spot to do my jump after the flashlights go off.

IMG_9384

Julia is standing in front of my skis trying to stop them slip off while I’m groaning again and trying to fasten my skis. Not easy. Kai is crouching next to me and trying to teach me the right ski jump position.

Now Julia is crouching next to me doing some weird movement.

And me, I ask my coaches how much swearing is too much swearing. I need to scream some swear words since my legs are hurting as hell. I mean, I HAVE been on the skis for five minutes already…

One after another very unpleasant phases follow. Disbelief, fear, screams, Tami, Kai, Julia, wet snow from the sky, wet gloves, tears…

So when you now ask me what a ski jump practice is like, that’s about it. All of the above. Unpleasant phases.

IMG_9380 IMG_9381

12659826_10153621825924457_1067378807_n

”You just go ahead, fly through and let the gravity take care of the rest.”

That’s the second noise. Tami.

Now I’m on the top of the K6 and am supposed to do the first real jump. We’ve done the practice going down the hill and it’s time to add the ramp to the game.

In a way this is kinda stupid; the ramp is not that big. But THAT BIG is the terrible noise inside my head when I’m trying to make myself go.

Noise.

That’s the third noise.

The grand and silent fight inside the head, in which one goes through the birth and the death, the sense and the senselessness, the in-between of ones thirties and forties and the mid-life-crisis of the fifties. The fear and the wusses. The paintings their mother gives one. For a long time after the jump I still can’t understand why my head won’t let me go. I just can’t make myself move even though I guess I’ve done some harder slides on skis before. It must be the one additional element. The ramp. The knowledge that I’m supposed to perform a SKI-JUMP. When my head says I’m about to do something new and something unknown lies ahead. Something I just have no experience of. When I don’t have a clue from previous life of how this will turn out.

This is the most fascinating part of my challenges. The moment I get to know what really goes on in my mind when I’m doing something unpredictable and stepping out of my comfort zone. The more I think, the faster I just want to turn back. And then, at some point I just have to make the decision of either going or giving up. I have to turn off the noise.

No. Actually, let me correct. This is the most fascinating part of my challenges: when I get the switch in my head turned off, let go and realize how easy it all was. Happens every time. When I realize how much of the noise in my head was unnecessary.

12626144_10153621813809457_2018057460_n 12648158_10153621812649457_501423209_n

AAAAAAAHHHHH.

That’s the fourth noise.

I put my skis on the tracks and let them slide down. AAAAAAHHHHH and I’m on the ground.

So when you now ask me how it feels to do the first ski jump of your life, that’s about it.

The excitement just wipes off all thoughts in my head. I’ve really managed to turn the switch off and don’t remember a thing about the jump. It’s only the burning pain on my thighs. I haven’t fallen, I’m standing through the whole jump but now, all of a sudden feeling an urgent need to fall down. Too much pain.

12648002_10153621832414457_1969477924_n

When I’ve I’ve done all my six jumps and sitting on the cold ground I can’t remember at all where I’m at, where I’m going or supposed to do when I get home. It’s all swiped off. And the deodorant, swiped off too. Sweat runs under my commando suit.

Off comes Heta, 6. Number six not referring to to the size of the hill but to the age of this girl. A six-year-old girl comes to show me how it’s done. She goes straight to the K15.

Heta’s mom tells me that the night before there have bee 11 kids jumping. That warms my heart. Maybe this means we have a new generation of ski jumper growing because unfortunately the once so popular sport in Finland has not been interesting that much or that many people in the recent years. It’s been hard to get new people involved in the sport both athletes and the big audience to watch it. Kai, Tami and Julia are sad that the municipality has put down some hills. They all have started their careers in ski-jump just playing with their friends.

But now we’ve got Heta and soon the women’s competition in Lahti. Maybe the future lies in us ladies? I wish to have all my girlfriends to come to the games both now in 2016 and and the WC’s in 2017. Together we will make the sport rise again, right?! And now on the upcoming Sunday you can already buy the tickets to the WC’s of 2017 as the tickets come on sale!

IMG_9417

Julia, me and Tami

 

But now me my team are taking the official group photo. We did good. K6, quite well done for a first-timer, this will be a good start. We say our goodbyes with Julia, she’s off to Germany for her next competition.

I step into the locker room with my head all messed up of my jumps and almost drowning in my black commando suit, so sweaty I am. Next jumper is waiting for my suit. We have to share them since there are not so many big one for us amateurs. I take off the suit and mumble my excuses for the sweatiness of it and then rise my head about to say some wise-ass advice for the next jumper – only since I’m such an experienced jumper now.

Heikki Kovalainen. One of the worlds leading Formula 1 drivers is standing in front of me. He is jumping after me since he’s just been announced to be one of the official supporters of the Lahti 2017 World Championships and that’s part of his promotion job.

I decide not to give any wise-ass advice to him. Think he’ll do without them.

IMG_9408

Me and Heikki Kovalainen

 

So when you now ask who’s been test driving Heikki Kovalainen’s ski-jump commando suit, that’s about… me!

And now when you ask me how it is to ski-jump, that’s about all I have to say about for now, until my next jump! Loved it all the way. This is only the beginning, K15 awaits!

And you know, having the mid-life-crisis of the fifties here somewhere in-between my thirties and forties, is not too bad. Makes you sweat.

/Maija, a proud ski-jumper-to-be

Thank you for joining me on my first adventure in English! If you wish, I will continue blogging in English too. Just let me know if you want to follow my adventures in the future, too. My ski-jump adventure continues, and of that, at least, I promise to report in English too! And hey, because I’m Finnish, there might be some mistakes in the grammar, but we don’t mind that, do we 🙂

And come follow me on Instagram @maijailmoniemi to see a short video clip of my first jump! 

 

This blog also in Finnis, here.

#aamupissaoivallus

Eilen amulla julkaistuani videopostaukseni jäin miettimään syytä sille miksi oikeastaan käyn edelleen lähes jokaisena aamuna aamupissalenkillä vaikka minulla ei ole enää edes koiraa. Tänäänkin aloitin päiväni ulkoillen, ja pyöritin kävelyiden perimmäistä tarkoitusta mielessäni.

Juuri aamu on minulle oivallusten aikaa. Silloin keksin parhaat ideani ja vaikka olisinkin vähän aamutokkurassa (kuten tänään), silti aamuisin olen kaikista elinvoimaisimmillani. Oivalluksia teen nimenomaan sillä hetkellä kun kehoni alkaa herätä henkiin liikkeen myötä – se voi olla joko juoksua tai kävelyä, pääasia, että saan kehoni liikkeelle. Sitten jossain vaiheessa kehoni ja mieleni yhdistyvät. Meditaatiota parhaimmillaan, meditaatiojuoksiaksihan Me Naiset -lehti minua taannon haastattelussaan tituleerasi, muistatko?

Ja sitten alkaa ideoita ja inspiraatiota kuplia. Terävimmät ja kirkkaimmat oivallukseni syntyvät usein pidempänä prosessina; yhden aamun kävelyn tuotokset jalostuvat seuraavalla ja edelleen taas seuraavalla synnyttäen lopulta jonkun houkuttelevan kokonaisuuden, jota alan uteliaisuuttani sitten testaamaan käytännössä ja katsomaan millaiset siivet tuo idea voisi saada. Jotenkin se liike vielä saa aikaan sen, että ideat lähtevät aina toteutukseen ja testiin nopeasti, sillä liike jotenkin motivoi viemään niitä eteenpäin. Parhaat ideathan todennetaan aina toiminnassa.

IMG_4569

Tämä on hyvin olennaista ihan isossa mittakaavassa kosien asiota, joita olen oppinut luovasta prosessista. Jos tarvitsee istua paikallaan ja puskea puskemistaan, minusta ei ole mihinkään. Mutta sitten pari askelta kävellen saattaakin johtaa läpimurtoon.

Siksi minä edelleen käyn aamupissakävelyllä.

Tässä esimerkiksi sinulle tämän aamuinen oivallukseni, joka kumpusi eilisestä koirastaluopumisepohdinnastani ja jonka taas Snapchatiin avasin kävellessäni. Tämä oivallus synnytti taas toisen, ajatuksen #aamupissaoivallus-kokonaisuudesta: miksi en jatkossa poimisi sinulle inspiroivia aamulenkilläni syntyneitä ajatuksia Snapchtiin ja silloin tällöin myös nostoina Youtubeen – katsoisi uteliaisuuttani mihin ne johtaisivat. Kenties oivalluksiin sinulle?

Tässä sinulle ensimmäisin evö #aamupissaoivallus, ole hyvä!

 

 

Mielenkiintoista päivää sinulle, utelias ystäväni!

/Ämmä

Ps. Laadusta viis, tuo on poimittu taas Snapchatistani, ja hieman heikosti näkyy. Mutta tule seuraamaan minua Snäppiin @maijailmoniemi, ja näet tämän 10.9. noin klo 10.00 asti paremmin sekä pääset seuraamaan jatkossa kaikkia uusia #Aamupissaoivallukseni livenä.

 

 

Vainoharhainen Ministerimazdanainen

Tämä on nyt vähän ehkä sairasta, mutta voipa ihminen olla iloinen, kun se tuntee, että sen sääressä saattaa olla joku lihas tulehtunut…

Viitaten toissapäiväiseen polvipaniikkiini, jännitysnäytelmä jatkuu. Polvea vihloo edelleen ja se naksuaa aika ajoin. Mutta sitten välillä vihlonta tuntuu siirtyvän pohkeen ja säären alueelle ja nyt suurin toiveeni on, että polveni ja jalkani alueella olisi joko rasitusvamma tai tulehtunut lihas. Mitään isompaa ei saa olla mennyt rikki! Nyt ei muu auta kuin antaa polvien levätä – nähtäväksi jää miten viikon päästä sunnuntaina olevan Tour de Helsinki -pyöräilyni käy.

Jännällä tavalla tässä testataan ihmisen mieltä. Sen lisäksi, että mieli todella rakentaa jos jonkinlaisia omia kuvitelmia siitä mitä kaikkea kamalaa nyt varmasti tapahtuu, joutuu taistelemaan jälleen kerran järkevyyden ja järjettömyyden rajalla. Halu pyöräillä ja vetää kunnon urheilusuoritus olisi kova, mutta koko ajan on muistettava, ettei yksikään seikkailu ole oman terveyden menettämisen arvoinen. Vaikka kuinka haluaisi suoritua haasteista, sitä ei tehdä polven tai minkään muunkaan oman kehon osan kustannuksella. Siksi on suhtauduttava nyt lempeästi ja maltillisesti; jos alkuviikosta siltä tuntuu, on siirryttävä kannustusjoukkoihin. Mutta nyt on vielä toivoa. Pitäisi vaan saada ajatukset keskitettyä johonkin muualle.

No onneksi minulla on tänään toinenkin paniikki, johon voin huomioni siirtää. Se on Mazdapaniikki. Kävin juuri hakemassa menopelin, uuden Mazda6:n. Kyllä, tällä tytöllä on nyt kunnon ministeriauto! Just sopivan kokoinen egolleni, mutta ei kyllä näille Rakkauden Saaren kadunvarsipysäköintipaikoille… Ajoin auton parkkiin ja siirsin sitä viisi kertaa eri kohtaan ennen kuin uskalsin jättää sen. Ensimmäinen tunteeni on se, että haluan vain autosta eroon! Aivan liikaa vastuuta, ja tuntuu, että olisi koko ajan pakko mennä katsomaan että se on kunnossa… Ja sitä paitsi, vaikka varmasti osasin tulkita pysäköintisääntöjä, silti epäilyttää että sakko rapsahtaa lasiin.

Vainoharhainen nainen, se minä olen! Vähän tällainen karu päivä tämä… Mutta hei sen piristykseksi, katsopa tämän päivän kuvat suoraan Instagramista, mitäpä minä niitä samoja tähän lisäämään. Siellä näet Ministerimazdani ja tekemäni mainosvideon, jolla esitän kuinka ei tehdä mainosvideota suoraan Instagramista! Pääset seuraamaan minua nimellä @maijailmoniemi tuosta blogin oikean laidan fiidistä!

Huomenna on uusi päivä, ja kerron enemmän mitä tapahtui viime viikolla Ahveniston moottoriradalla. Siellä nimittäin otin kimiräikkösista ja jarimattilatvaloista mittaa.

Parempaa lauantaita sinulle! Ja hei kiitos eilisen blogini herättämistä ajatuksista. Palaan niihinkin myöhemmin.

/Äm ja Ministerimazdanaisen kokonaisvaltainen paniikkitila

 

 

Tarpeeton twisti alkumetreillä

 

Näin tänään aamulla.

Tällainen twisti tähän tarinaan. Olen aivan kammottavan sairaana. Sen lisäksi, että olo on kuin maastopyörän alle jääneellä, koko päivä on ollut varsinaista mielen kanssa kamppailua. Fillarointihaaste pelottaa, ja päässä nakuttaa ajatus, että treenattava olisi. On se jännä miten älytön ihmismieli on. Vaikka keho huutaa stoppia, ja itsekin tajuaa, että ei täältä sängyn pohjalta edes pääse nousemaan ylös, silti velvollisuus jyskyttää.

Onhan tämä aika tarpeeton twisti nyt tähän kohttan. En voi ymmärtää miksi juuri nyt tämän piti iskeä päälle, enhän ole päässyt vielä aloittamaankaan fillaritreeniä. Eri juttu olisi, jos minulla olisi ollut aikaa harjoitella jo pidempään, mutta nyt tämä kaikki täytyy kursia kasaan parissa viikossa.

Onneksi minulla on oma rakas personal trainer, joka valaa minuun uskoa. Vain pari minuuttia sen jälkeen kun olin ladannut tämän videoni Facebookiin, Tiia jo laittoi viestissään minulle tsemppiä ja ohjeitaan. Käsky on totaalilepo ja valtava määrä c-vitaamiinia.

IMG_2796 IMG_2797

 

Täällä sitä nyt on koko päivä maattu aloillaan, vedetty hedelmiä, marjoja, vihanneksia, juotu tyrnimarjamehua ja inkivääriteetä sekä rukoiltu ihmettä. Toivottavasti huomenna olen jo kunnossa!

Tein tänään viimeisillä voimillani muuten tällaisen

FB-ämmänpolkasu-banneri

Ämmän Polkasu -tapahtuman Facebookiin! Tervetuloa seuraamaan matkaa Hullun Polkasuun valmistautumisesta itse suoritukseen! Saako Somekuningatar sponsorit ja matkakassan kasaan? Mistä löytyy fillari? Miten treenataan ultimaattiseen haasteeseen? Kestääkö pää? Ja mikä tärkeintä: kestääkö tarakka? Senhän sä haluat tietää.

Reissun kovimmat palat itseoikeutetusti tietysti täällä, blogissani ja MaiLifen Facebook-ryhmässä sekä Instagramissa @maijailmoniemi (tule tykkäämään/seuraamaan)!

Tuo tapahtuma on luotu toiveestanne päästä seuraamaan reissuani ja haastettani yhdestä paikasta. Klikkaamaalla tapahtuman osallistumisnappulaa et suinkaan joudu polkemaan kanssani ja osallistumaan Hullun Polksuun / Ämmän Polkasuun, vaan pääset mukaan tähän tapahtumavirtaan blogini ja MaiLifen Facebook-ryhmän lisäksi.

Mennäänpä sitten näillä tänään.

/Äm, painuen takaisin sängyn pohjalle