Iivo Niskasen hiihtovalmennus

Aika onnellista tyttöä olen ollut tällä viikolla. Tiistaina sain nimittäin hyvin ainutlaatuisen tilaisuuden ja pääsin osallistumaan olympiavoittaja Iivo Niskasen hiihtovalmennukseen. Noin parin tunnin ajan hiihdimme Puijon maisemissa ja opettelimme hiihdon tekniikkaa Iivon ja hänen henkilökohtaisen suksihuoltajansa Mika Venäläisen kanssa.

Sain ihan valtavasti oppia näiltä mestareilta. Ja kyllä se hiihto oikeasti sujui välillä aika hyvinkin, vaikkei tästä heti ehkä uskoisi… Tällaisen hiihtovinkin Iivo jakaa meidän kaikkien kanssa.

 

Jututin Iivoa hiihdon jälkeen ja kyselin hänen ajatuksiaan valmentamisesta. Mitä Iivo Niskasen valmentaja sanoi miehelle juuri ennen 50 kilometrin olympiamatkalle lähtöä? Millainen on urheilijan ja valmentajan suhde?

Kuuntele tämä Yle Areenasta löytyvä juttu: ”Iivo Niskanen: ”Olympialaisten kultahiihdolla en kuunnellut valmentajaa.”

 

 

Mainokset

Suru on itsekäs tunne – ja juuri tästä syystä tarpeellinen

Oma kohtaloni ja oikeus tähän suruun; nuo asiat pyörivät juuri nyt mielessäni. Kuluneet päivät ovat pysäyttäneet. Läheiseni nukkui pois, ja suruprosessi käynnisti minussa kummallisia kysymyksiä…


JOTENKIN SITÄ AJATTELEE, että surun kuuluisi olla vain kaipuuta menetetystä ihmisestä, muistelua yhteisistä hetkistä – kyyneleitä ja hetkittäin mieleen pilkahtavia iloisia hetkiä, jotka nostavat hymyn suupieliin.

Mutta ei. Miksi menetys nostaakin yhtäkkiä pintaan niin monta tunnetta itsestä, synnyttää monta ajatusta omasta elämästä?


SE OLI ÄKILLINEN ja nopea lähtö, emmekä sitä vielä odottaneet tapahtuvaksi; olimmehan ajatelleet, että tämä aina niin terve ja elämänmyönteinen rautanainen eläisi satavuotiaaksi. Mutta perjantaiaamuna sain kuulla mummoni nukkuneen pois.

”Mitä tapahtuu nyt?”, kysyn hiljaa itseltäni.

Viimeinenkin suhde historiaan katkesi, nyt minulla ei ole jäljellä enää yhtään isovanhempaa, joka kertoisi tarinoita menneestä, kytkisi kaiken johonkin isompaan kuvaan.

Miten perheeni käy, miten sukuni nyt käy? Enää ei ole sidettä, joka sitoo meidät yhteen, jonka luona vierailla joulut ja juhannukset – koko suku yhdessä.


”MITEN MINUN NYT KÄY?”, pohdin yllättäen mielessäni.

Näin kuvan, jossa isäni sisaruksineen seisoo sairaalassa mummin vierellä. Se pysäytti. Heitä on monta, toisilleen tärkeää sisarusta. Tuo ihminen on tarjonnut heille elämän ja nyt he ovat vierellä sen viime hetkillä.

Itku puski silmiin tästä kauniista näystä. Mutta sitten hätkähdin. Huomasinkin yhtäkkiä surevani itseäni. Mitä minulle käy, kun kuolen? Onko minua kukaan katsomassa, hoitamassa, suremassa? Minulla ei ole lapsia, ei puolisoa. Millaisen tulevaisuuden itse haluan?

Miksi elämä on mennyt näin ja voiko sen kulkua vielä muuttaa? Pitäisikö? Pystyisinkö edes?

Tätä kysymystä olen pohtinut nyt pitkään. Tunne on kivulias.

Onko minulla oikeus surra näin itsekkäästi?

 

”ONKO MINULLA OIKEUS SURRA?”, kuiskaan ääneen hämmentyneenä.

Lauantaina satuin saamaan puhelun. Sen soitti vanha tuttu vuosien takaa, josta en ole aikoihin kuullut. Nytkin puhelu oli vahinko, tarkoitettu toiselle Maijalle, mutta näppäilyvirhe johti sen minun luokseni.

Sysäydyimme vaihtamaan vuosien kuulumiset. Hän kertoi vaikeista vuosistaan, monista menetyksistä, sairauksista, koetuista hankaluuksista.

Puhelun jälkeen minä jäin pohtimaan; onko minulla oikeutta surra näin, kun jollain toisella on vielä paljon vaikeampaa?

Ja sitten, ovikello soi. Ovella seisoo lähetti kukkakimpun kanssa. Kukat ovat ystävältäni ja kauniita, mutta en voi olla ajattelematta: Miksi minulle, eiväthän nämä kukat minulle kuulu? Enhän ollut edes päivittäin tekemisissä mummini kanssa. Jonkun muunhan nämä kuuluisi saada.


”MITÄ SURU ON?”

En minä siihen vastausta tiedä.

Mutta sen tiedän, että suru pistää elämän mittakaavaan. Se laittaa punnitsemaan mentyä matkaa ja taivalta tästä tulevaisuuteen. Se pysäyttää ja saa sydämen sykkimään; hajottaa ja laittaa kokoontumaan uudelleen. Siksi suru on kaikessa lohduttomuudessaan elämän voimavara – kuolema kaiken kantaja.

Suru ei voi olla muuta kuin aina jossain määrin itsekäs prosessi; me koemme kaiken itsestämme käsin. Eikä se, että ajattelee menetystä omasta kulmastaan tee surusta poismennyttä kohtaan yhtään vähättelevää. Se tarkoittaa vain, että pois lähteneellä on ollut iselle tärkeä rooli; hän on saanut minut pysähtymään elämän äärellä.

Se on tärkeintä, mitä voimme toisillemme tehdä.

 

/Äm, isojen äärellä ja lämpimästi mummia muistaen

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa?

”Ei Suomea kikattamalla rakennettu”, sanoi eräs minulle studioon soittanut henkilö, kun lähetyksessämme aiheena oli nauru ja juttukaverinani koomikko Teemu Vesterinen.

Saako Suomessa nauraa, vai pitäisikö meidän vain jurottaa vakavaina, jotteivat muut häiriinny? Mitä naurusta ja sen positiivisesta voimasta ajattelee mies, joka työkseen päivittäin pohtii naurua ja iloa?

Tämän jutun pohjalta kuulijoillamme heräsi iso keskustelu siitä, onko kovaääninen nauru vain itsekkäiden ihmisten tapa viedä muiden tila vai voisiko naurulla sittenkin olla positiivinen voima – myös Suomessa?

Kuuntele tästä linkistä suorastaan naurattava keskustelumme ja syyt siihen miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa.

Mitä mieltä sinä olet? Mikä on parasta naurussa?

Miksi jokaisen suomalaisen pitää nauraa? Juttutuokiomme koomikko Teemu Vesterisen kanssa löytyy nyt Yle Areenasta täältä.

Piiloinen voima löytyi 42 kilomerin hiihtohaasteessa – se on meissä kaikissa

Tässä on todiste siitä, että maaliin on todella tultu! Lyhyt raporttini matkasta videon muodossa kertoo matkan tärkeimmät käänteet. Itse itseäni lainaten:

”Mä väitän, että kaikissa meissä on sellainen piiloinen voima. Sen löytää silloin, kun lähtee testaamaan. Sitä ei tajua siellä kotisohvalla, kun miettii, että jaksaisko jotain. Se täytyy mennä testaamaan. ”

Taistelija maalissa!

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Arkistojen aarre: Kyläboheemien kokoontumisajot

Hain tänään motivaatiota lauantaiseen hiihtohaasteeseeni. Ja sitä olisi nyt tarjolla sinullekin!

24 tuntia putkeen, 112 kierrosta ja yhteensä 305 km vuorokauden aikana pyörällä Alastaron moottorirataa. Tällä muistelolla parin kesän taa on hyvä treenata mentaalipuolta tulevan lauantain 42 kilometrin hiihtoon. Muistatko tämän seikkailuni? Ei tunnu tuo tuleva hiihto ihan hirveesti just nyt missään…

Tässä MaiLifen arkistojen aarre uudelleen!

 


 

Kyläboheemien kokoontumisajot

(Julkaistu MaiLifessa 6.7.2016)

 

”Kylähullu on ihminen, jonka käyttäytyminen ja olemus poikkeavat sosiaalisen yhteisönsä normistosta. Poikkeava elämäntapa, pukeutuminen, erikoislaatuiset teot tai ajatukset ovat tehneet henkilöstä kylähullun, ja siten yhteisön kiinnostuksen ja kertomusten kohteen.”

Kello 00.30 minä päätän, että kotiin päästyäni googlaan miten kylähulluus määritellään – tuo sana kun on ainoa, joka 12 tunnin ja 30 minuutin polkupyörällä ajon jälkeen päähäni nousee.

Kylähullu.

Jollain tavalla olen aavistanut tämän kaksitoistatuntia ja kolmekymmentäminuuttia aiemmin, kun vihreä lippu on heilahtanut Alastaron moottoriradalla. Että eihän tähän ryhdy kuin hullu. On juhannuspäivä, kello 11.58 ja jossain toisissa olosuhteissa kaljatölkit ovat jo napsahtaneet auki. Mutta täällä paahtavalla moottoriradalla tölkin sijaan napsautetaan pyöräilykengät kiinni lukkopolkimiin. Edessä on 24 tuntia pyöräilyä 2,73 kilometrin mittaisella radalla.

PYLLYJÄ. Niitä minä näen edessäni lähtöviivalla. Satakunta pakaraparia on valmiina puraisemaan pyöränsä kiinni asfalttiin.

Olen löytänyt aamulla majapaikastani hopeisen joulukuusen koristenauhan ja kietonut sen kaulaani. Älä kysy miksi. Jo kello 14.30 ymmärrän tämän olleen asustepoliittisesti virhe. Nauha kutittaa, hiostaa ja on joka välissä tunkeutumassa pyörän pinnojen väliin.

Mutta tunnelmaluontimielessä joulukuuseus on parasta mitä voin tapahtumalle tarjota. Sen huomaan jo lähtöviivalla. ”Joulukuusi”, Joulumuori”, ”Joulutyttö”, ”Viitta”; tällaisia huutoja tulen matkan varrella kuulemaan seuraavan vuorokauden aikana. Harmittaa, etten löytänyt joulutähteä, jonka olisin voinut ripustaa kypäräni päälle.

Moni kysyy pukeutumiseni kummastuttamana onko minulla jokin juhlapäivä.

–Ei. Minä olen vain tullut muistuttamaan teille tänne juhannuksen keskelle, että me ollaan joka kierros lähempänä joulua, totean.

Ratareisi-tapahtuman emäntä ja isäntä Anni ja Lauri Vuohensilta jakoivat ohjeita ennen matkaan lähtöä. Kaikki kuvat: Timo Kananoja

VIHREÄ LÄHTÖLIPPU HEILAHTAA ja joukkomme suhauttaa kulkupelinsä vauhtiin. Jouluuusekoriste kietoutuu tiukasti kaulaani. Jos minä itse voisin kietoutua johonkin, olisi se varmasti Jänis-Jorma, jonka seuraan olen päättänyt liittyä. Nimeän hänet Jormaksi, vaikka hänen nimensä on oikeasti Jarmo. Jänis-Jorma kuulostaa vikkelämmältä vekkulilta ja minun tarinaani täydellisesti sopivalta hahmolta.

Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään!

Jänis-Jorma osallistuu Alastaron Ratareisi-tapahtumaan kolmatta kertaa ja aikoo olla pyörän päällä ilman taukoja 24 tuntia. Siksi hänen tahtinsa on rauhallinen ja sitä on minulle suositeltu: malttia. Marketista Jorma on ostanut evääkseen 40 Mars-patukkaa. Pakolliset vessatauot ja pienet jaloittelut – muuten hän aikoo selvitä Marseillaan.

Kylähullu Marsista.

Suihk.

Suihk.

Suihk.

Siinä ne menevät, kiireiset pahtajat. Kullakin meistä on oma tyylinsä ja tavoitteensa. Minulla on kyllä käyttöä Jänis-Jormalle. Muuten olisin jo suhauttanut paahtajien perään innostuksissani, sillä pyöräni rullaa yllättävän hyvin ja olen energiaa täynnä. Etukäteistreeni näyttää onnistuneen! Olen tankannut viikon hiilareita. Pyörän päällä olen viimeksi istunut edellisen vuoden elokuussa.

Lahjattomat treenaa.

Mega-suihk.

Jostain viereeni suhahtaa vaaleanpunainen ilmestys. Sari. Hän on himotriathlonisti ja pukeutunut maailman upeimpaan pyöräilyasuun. Pinkkiä ja kukkia. Koska olen nainen, Sari on ollut ensimmäinen varikolle aamulla saapuessani, johon olen silmäni kiinnittänyt:

Minun.

On.

Saatava.

Tuollainen.

Pinkki!

(Sponsorit, vinkki!)

Sari on ihana. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Super-Sari!

 

”ELÄMÄ ON KUIN SPINNINGTUNTI.
Noi tarvii vetäjän eteen, et ne tajuu mitä ne täällä tekee.
Ne polkee polkee, sä voit johtajaa seuraa, tai ite ohjata keulaa.
Nyt pyörät pyörimään, vaikket välttämät jaksa laskui ettet päämällä maksa.
En töitä pelkää, ne kelpaa mulle, oon alust asti haissu seikkailulle…”

 

Kello 14.30. Minä olen käynyt ensimmäisellä tauollani ja kadottanut jo Jänis-Jorman. Pakka sekoittuu. Avaan Spotifyn ja työnnän kuulokkeet korviini. ”Nyt pyörät pyörimään…” Osuvaa. Elastinen ja Hedberg.

Tauon jälkeen on vähän vaikeuksia motivoitua liikkeellelähtöön. Minä, paljon treenannut ja kaukaa viisas (lue sarkasmi) olen onnekseni etukäteen jututtanut ex-kilpapyöräilijä Mira Kasslinia ja kysynyt hänen neuvojaan 24 tunnin pyöräilystä selviämiseen. Olemme rakentaneet mallin polkusuoritukseeni: 2 tuntia ajoa, lyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, kyhyt tauko. 2 tuntia ajoa, vähän pidempi tauko. Ja sama uudeelleen. 24 tuntia neljässä osassa. Mietin Miralta saamiani ohjeita kunnes:

Suihk.

Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Vikkelä vekkuli Jänis-Jorma läskipyörällään ja sen kaverit. Kuva: Timo Kananoja

 

”KYLÄHULLUUS ON SOSIAALISESTI tuotettu ilmiö. Nimestään huolimatta kylähulluus ilmiönä ei rajoitu vain kyliin tai maalaisympäristöihin.”

Niin. Kylähulluus voi myös rajoittua 2,73 kilometrin mittaiselle moottoriradalle. Näen Jänis-Jorman muutaman sadan metrin päässä, ja otan spurtin. On pakko päästä kysymään mitä hänelle kuuluu.

Kello on 18.47. Jänis-Jorma kulkee yhden Mars-patukan tuntivauhtia. Siis kerran tunnissa hän syö yhden Marsin. Taukoja hänelle on ollut tähän mennessä yksi.

Jänis-Jorma opettaa minulle hyödyllisen taidon: osoittaa sukanvarttaan ja näyttää siellä olevien syötyjen Mars-patukoiden kääreet. Roskasukka! Minä tungen omat banaaninkuoreni sukkaan. Pieni virhe…

Ja sitten:

Suihk.

Super-Sari. Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

Hymyilee ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä.

Minua ei hymyilytä yhtään. Haluan tauolle ja banaaninkuoren pois sukasta.

TAUOT, NIITÄ MINÄ PIDÄN suunnitelmallisesti kahden tunnin välein. Nappaan makkaraa, karjalanpiirakkaa ja suklaata. Ja sipsiä ja irtokarkkia ja suolapähkinöitä ja… Parasta urheilussa on syöminen! Käyn vessassa ja pinkaisen taas matkaan. Kone ei saa hyytyä ja liian pitkät tauot on kielletty. Alkumatkan olen tunnustellut kehoani ja oppinut yllättävän nopeasti minulle sopivan tahdin polkemisessa, tauoissa ja tankkauksessa. Niiden sulavassa rytmissä etenen kohti päämäärääni.

Klo 21.10 olen palannut taas baanalle. Inasen vaikea hetki. Päätä painaa. Siis ala-sellaisen lisäksi yläpäätä.

Kukkaistuoksu.

Lehahdus tropiikkia ja pölyttäviä mehiläisiä.

Super-Sari! Hymyilee pinkissään. Heilauttaa kättään, pysähtyy (nyt yllättäen ihan hidastaa vauhtiaan) vierelleni, ja lausuu ihanan, kannustavan sanan.

–Voi miten sä oot noin reipas, kun jaksat täällä vaan polkea. Mä oon käyny jo suihkussa tässä välissä!

Voi vittu. Enpä haistanu peseytymistäsi jo kilometrin takaa!! Miten kukaan voi olla noin super? Olen valmiina hirttäytymään joulukuuseen.

Ja sitten Sari suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Minä työnnän kuulokkeet korviin:

”Lets talk about sex baby
Lets talk about you and me
Lets talk about all the good things…”

On soittolistallani näköjään toinenkin biisi. Nousen automaattisesti putkelle polkemaan. NYT ei ole oikea hetki ajatella tai laulaa tätä. Toosa huutaa, edelleen… Painan seuraavaan biisiin ja:

”Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavotteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!
Vaikka aamul väsyttäis ja moni himaan jäis,
mä tiedän et mun täytyy jaksaa.”

Sami ja Ela. Taas!

 

On ihan sama miten kukin suoritukseensa motivoituu. Tärkeintä on, että motivoituu. Minulle se on pyllyt. Niitä vilahtaa ohi kiitettävää tahtia. Kuvaan videolle MAMILeita (MiddleAged Men In Lycras) ja lipaisen huuliani. Menkööt ohi, minä pidän oman rauhallisen sitkeän vauhtini, sillä se on toinen motivaationi lähde: suunniteltu polkurytmi. Näin epäjärjestelmälliseksi ja maailmoja syleileväksi tyypiksi olen yllättynyt itsessäni siihen, miten tarkaan etukäteen olen kyennyt suunnitelmani rakentamaan ja siinä pysymään.

Minä olen päättänyt. Olen päättänyt, että matka ei jää kesken. Olen päättänyt, että kilometrejä ja kierroksia saadaan kasaan sen verran kiitettävä määrä, että seuraavan vuoden voin brassaillla saavutuksellani.

Minä olen päättänyt, ja se on motivaattorini. Pyllyjen lisäksi.

Tedän, että mä jaksan ja että se on vain päästäni kiinni.

KELLO ON TARKALLEEN 22.22

Komea-Markus ilmaantuu viereeni. Minä sähköistyn. Hän katsoo kysyvästi. Tiedän mitä hän miettii.

–Vähän jo helpottaa, raportoin.

Markus on sillai cool, ettei hän ole alapääavautumisestani hämmentynyt. Se on elämää täällä pyöräilypiireissä. Mutta Markuksen perä kestää. Hän aikoo polkea reilusti yli sadan kierroksen.

Minun tavoitteenani on 100 kierrosta, noin 270 kilometriä. Minä en aio nukkua. Markus aikoo. Erehdyn miettimään miltä tuntuisi käpertyä samaan makuupussiin hänen kanssaan, mutta sillä samalla silmänräpäyksellä totean, että:

Ei. Meidän suhteemme alkaa rauhallisella tutustumisella. Alapäähommat siirretään suosiolla muutaman vuoden päähän.

Kannustusjoukot. Kuva: Timo Kananoja

 

”KYLÄHULLUUDELLA ON AIEMMIN OLLUT kielteissävytteinen leima, mutta nykyään kylähullu on arvonimi kylien ja maaseudun asioita kehittäneelle tai muuten ansioituneelle henkilöllelähde? – – – Kylähulluuden arvostuksen noususta kertoo myös ilmiön uudet nimitykset, kuten kyläboheemi ja kyläoriginelli. Kylähullut ovat olleet yhteisönsä merkkihenkilöitä, joiden kautta on kanavoitu monenlaisia tunteitakenen mukaan?. He ovat olleet oman paikkakuntansa tunnetuimpia ja hauskimpia nähtävyyksiä, legendoja jo eläessään.”

 

”Shalallaallaallaalla, Viitta!
Shalallaaallalaallaaaa, Viitta!
Voiton vie!” 

Radan varrelle on ilmestynyt nuorten miesten humalainen juhannuskannustusjoukko. He ovat bonganneet joulukuusenkoristeeni ja nimenneet minut sen myötä Viitaksi. Voitko kuvitella miten hienolta tämä kannustus ja arvonimi tuntuvat 12 tunnin polkemisen jälkeen!

Shalalllaalllaallaaa! Viitta aikoo viedä voiton. Se on päätetty.

Alkaa elämäni yksi hienoimmista tunteista: jäljellä olevaa polkuaikaa laskeva kello näyttää aikaa 11.59 ja rapiat. Viimeisetkin rippeet päivän paahteesta ovat haihtuneet radalta. Nyt on hyvä sää, viileää. Aurinko laskee ja on uskomattoman kaunista.

Luonto pitää huolen siitä, etten kokonaisen vuorokauden aikana ehdi kertaakaan tylsistyä radan ympäri junnaamiseen. Suomen kesä on kaunis ja monivivahteinen. On itseasiassa ainutlaatuinen kokemus rullata samaa rataa 24 tuntia ja nähdä edessään kuinka päivä erilaisine maisemineen rakentaa joka hetkeen aivan omanlaisensa näyttämön.

Se on kaunista ja ainutlaatuista. Olen onnellinen.

”EN LOPETA KUN OON VÄSYNY,
mä lopetan kun oon valmis,
silloinkin kun ei todellakaa tarvis.
Teen enemmän ku muut, mutten veren maku suus.
Vaatii toistoo ja valmisteluu,
me yritetää viel se kymmenes kerta.”

Yrittäkööt Ela ja Sami kymmenettä kertaa, minä keikun nyt jossain sietsemänkympin kieppeillä. Puolenyön aikaan toosa on turtunut, enkä tunne enää kipua missään. Olo on yllättävän hieno. Päätän, että 100 kierrosta on saatava täyteen ennen kuin harkitsen mahdollista nukkumista. Olen pitänyt kahden tunnin polkurytmini säntillisesti. Tauot ovat olleet välillä suunniteltuja pidempiä, mutta se ei ole vaikuttanut suoritusrytmiini.

Suuri, keltainen kuu nousee edessäni. Se on kaunis. Lähes taianomainen yö, jossa kaikki onnistuu. Yötön yö. Kiireiset paahtajat suihkauttavat taas ohitseni. Mietin mahtavatko he edes ehtiä nähdä tätä kauneutta.

Kello on jotain joskus aamuyhden aikaan. Komea-Markus!! Silmäni viiraavat ja hetken aikaa luulen hänen laukkaavan vierelleni valkoisella ratsulla ja sitten se auringonlasku ja kuun nousu ja tsirptsirp. Sydän sykkien tiedustelen hänen kierroksiaan.

–107, hän toteaa jämptisti. On suunnitellut käyvänsä kohta hetkeksi nukkumaan.

Sitten hän jatkaa matkaansa ja minä vilkaisen aikaa Suunnostani. KELLO ON 1.07!!!!!

Siis Komea-Markuksella 107 kierrosta ja kello on 1.07 ja minä olen tässä ja valkoinen ratsu ja keltainen kuu! Tämä on tähtiin kirjoitettu, vuosisadan rakkaustarina!

Hetkellinen mielen järkkyminen katkeaa; joulukuusenkoristeeni pyrkii pinnojen väliin. Ratsastetaan tässä nyt ihan vaan keskenään kohti 24 tuntia.

TÄMÄ ON MAINOS: Teho Sport -patukka klo 00.30 aamuyöllä on jumalan lahja kaikelle ihmiskunnalle. Tahti meinaa hyytyä, ja vedän tämän taikasauvani takataskusta. Kierroksia on vielä aivan liikaa jäljellä.

Ajatus keskeytyy, takaa kuuluu huutoa. Team Rynkeby, nuo pirullisen ihanat pyörähullut. Tehosport-humalassani pinkaisen heitä karkuun ja alan laulaa joululauluja.

–Hei tonttu-ukot hyppikää ja hetken kestää elämää ja sekin synkkää ja ikävää. Rynkeby painaa perässäni ja minä huutolaulan. Ei enää Tehosporteja meikäläiselle, ne kihahtavat kivasti päähän. Mutta sen ja Team Rynkebyn voimin jaksan vielä 2 tunnin kierrokseni loppuun. Systeemistä ei poiketa.

 

Ihana Team Rynkeby. Kuva Timo Kananoja.

Klo 2.00 menen tauolle selvittämään kierrosmäärääni.

86.

100 kierrokseen on siis 14 jäljellä. Seitsemän kierroksen tuntivauhdilla tämä tarkoittaa vielä kahta tuntia lisää. Päätän startata matkaan klo 2.40, mikä tarkoittaa, että 100 kierrosta on täynnä klo 4.40.

Jämptiä.

”Mä en ole luovuttanu, en edes verta…
Kyl se näkee miten työstäni nautin,
oves luki ”vedä”, mä työnsin sen auki.”

Elämä aamuyöllä kello 2.40 jälkeen on tuskaa, ainakin jos on polkenut Alastaron moottoriradalla lähes 15 tuntia. Kierrokset 89 – 99 ovat puhdasta painajaista. Lasken päässäni kierrosten kulua, mikä vaikuttaa virheeltä. Aiempi strategiani laskea vain tunteja on ollut armollisempaa.

Kello 3.59, silloin kun aurinko on parhaassa nousussa, minä olen pahimmassa laskussa. Kello 4.15. kuvaan valoa kameralle saadakseni ajatukseni toisaalle ja pysyäkseni hengissä. Kello 4.25 aloitan 100. kierrokseni.

Mikään ei ole näin siistiä! Kello on 4.33 ja olen tavoitteessani. Kaikki tämän päälle on plussaa. Kurvaan varikolle ja päätän, että mitä tahansa seuraavaksi tapahtuu, istun satulan päälle taas kello 7.00.

Yritin nukkua makuupussissa ulkokatsomossa. En nukkunut.

 

Sen sijaan menin syömään halloumia.

 

KELLO 7.00. Istun pyörän päällä ja kurvaan radalle. Päätös pitää. Olen syönyt hyvin ja koettanut nukkua, mutta uni ei ole tullut. Eikä meinaa tulla polkemisestakaan nyt mitään. Jalat ovat kuin puupökkelöt ja ensimmäinen kierros menee niitä sulatellessa. Olo on vaikea, mutta olen asettanut uuden tavoitteen: 112 kierrosta. Se kuulostaa hyvältä, ja menee juuri sopivasti yli 300 kilometrin. Sillä sopii sitten brassailla.

Kun polvet sulavat, aamuni alkaa sujua lungisti. Kello on jo 8. Olen rentouttanut tahtiani, sillä suurin työ on tehty ennen aamuviittä. Se on ollut oikea strategia.

Ja sitten:

SUIHK!

Kukkaislehahdus.

Voi kettu ja sen äiti: Kohta suhahtaa ilopilleri ohi, ja, nyt sinäkin jo tiedät: se heilauttaa kättään, pysähtyy vierelleni (mutta vain sekunnin sadasosaksi, jottei oma hyvä tahti katkea) ja lausuu ihanan, kannustavan sanan. Ja suihkauttaa menemään jättäen näköpiiriin pitkän viivan pinkkiä. Ja sitä rataa.

Mutta ei. Super-Sari heiluttaa kättään, pysähtyy vierelle ja ALKAA AJAA RINNALLANI RAUHALLISESTI!

Tehosportpatukatkin jäävät jumalan lahjoista kakkoseksi sillä hetkellä kun kukkais-Super-Sari avautuu. Häntäkin on sattunut.

Ni. Sinne!!!!

Luojalle kiitos! Me olemme kaikki ihmisiä! Ja Sari huippu sellainen!

 

”KYLÄHULLU ON MYÖS Koijärven kylien alueen lehti. Katso myös sana ”Neurodiversiteetti” ”

Olen kotona. Googlaan kylähullua Wikipediasta ja katson toisella silmällä kuvaajan lähettämiä kuvia. Hienoja, vauhdikkaita otoksia ihmisten kurvailusta ja jälkeen jättämistä pinkeistä raidoista radalla. Ja minä…

Mulla on joka madafakin kuvassa kännykkä kädessä!!

 

 

Syy lienee sama kuin se että minulla on joulukuusenkoriste kaulassa – se, että tää on mun duunii. Elää täysii ja antaa teillekin lupa tehdä jotain kreisii.

 

Uusi ystäväni Neurodiversiteetti-Juha tuli hakemaan minut maaliin. Kuva: Timo Kananoja

 

”NEURODIVERSITEETILLÄ VIITATAAN ihmiskunnan neurologiseen monimuotoisuuteen. Termi on johdettu biodiversiteetistä eli biologisesta monimuotoisuudesta, jota pidetään yleisesti arvokkaana ja hyödyllisenä asiana.”

Neurodiversiteeetti ja sen tuottama onni. Joulukuusenkoristeet kaulassa, kukkaissuihkaukset, hymyilevät hammasrivistöt ja hiertyneet haarovälit. On niin hienoa voida tehdä häpeilemättä hulluja juttuja, upeaa kokea erilaista. Tehdä päätöksiä siitä että onnistuu. Ja sitten onnistua. Sellaista tapahtuu kyläboheemien kokoontumisajoilla.

”Iha vitu moni Pokemoni, monitoimi kondomi, Shetlannin poni, megafoni Toni, poni, Roni, Toni, saksofoni, aerosoli, Johnny Depp, Deppin Johnny, Jeremyn Roni Monitori, ori, kori, matofoni, Clyde & Bonnie, poniponi, bonboni, onni, sonni kymppitonni, silikoni, roll-oni, paperikori, berberi, raparperi, berberi, aa hormoni, mormoni, Flash Gordoni, Tomtomi, Cruisen Tomi”

 

Mitä sinä voisit kokea, jos tekisit päätöksen uskaltaa olla ihan vähän kyläboheemi?

 

/Äm, joka on taas, ugh, puhunut 😀

Lainaukset Wikipedia ja Elastinen feat Sami Hedberg: Jaksaa

 

Ps. Näitkö jo tämän videoni?

 

 

Aloittelijasta hiihtäjäksi: Mäkilasku

Vaikeaa se on ollut, ja on edelleen. Mutta vähitellen kehitytään mestariksi; näet mäen laskemisessa. Tässä video viime viikon valmennussessiostamme, vinkit mäen laskemiseen suksilla oikeaoppisesti.

Tervetuloa mukaani oppimaan!

Viimeinen koetos ennen kisaa

Täällä on nyt pari päivää vietetty kotona ketarat ojossa. Olihan se arvattavissa, että jokin koetos tässä vastaan astelisi juuri ennen tulevan lauantain hiihtokisaa.

Tuntuu kuin flunssa olisi iskemässä päälle ja olen sitä yrittänyt pari päivää kaikin keinoin taltuttaa. C-vitamiiniä, sinkkiä, valkosipulia, hunajaa ja paljon lämmintä juomaa on kulunut. Lauantaina kävin vajaan parinkymmenen kilometrin hiihtolenkillä ja sunnuntaina herätessäni olo alkoi tuntua vähän kummalliselta. Ei auta nyt muu kuin ottaa todella rauhassa, ja jättää ainakin pariksi päiväksi kaikki treenit pois. Onneksi kuumetta ei ole ollut ja töihin pääsin normaalisti.

Eiköhän tämä pikkupöpö nyt taputella hellästi sivuun, ja päästä kunnolla kisaan lauantaina. Mutta tyhmä ei tietenkään saa olla ja nyt oloa on seurattava tarkasti.

Tällä viikolla ohjelmassa ei muutenkaan saisi olla kovaa treenaamista, vaan kehon täytyy antaa palautua ja valmistautua kunnolla itse hiihtosuoritukseen. Valmentajani Reetta on antanut hyvät ohjeet viimeiselle viikolle niin viimeistelytreenin kuin tankkauksen suhteen. Pari pientä hiihtoa saa tälle viikolle asettaa, mutta muutoin on maltettava palauttaa kehoa rauhassa. Minulla erityisesti nyt viime aikoina treeniä on ollut aika paljon ja huomaan, että tämän päälle lisättynä poikkeuksellinen työrytmini aamu neljän herätyksineen keho on käynyt ehkä vähän ylikierroksilla viime aikoina ja ollut poikkeuksellisen uupunut.

Perjantaina kävimme Reetan kanssa treenaamassa vielä mäen laskua. Video tästä on luvassa huomenna.