Arkistojen aarre: Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla

Iltalehteen on tulossa juttu, johon minua haastateltiin. Se kertoo yksin elävien ihmisten taloudesta ja sen loukuista. Linkkaan jutun blogiini vielä myöhemmin, kun saan sen printtiversiona käsiini tai kun se julkaistaan netissä.

Tiedän, että tämä aihe kiinnostaa monia, ja etenkin kun omalla nimellään tällaisessa jutussa esiintyy, moni saattaa ajautua bloginikin ääreen. Tervetuloa! Lehtijutut ovat aina näkökulmaltaan rajattuja, ja siitä syystä haluan vielä avata tarinaa vähän enemmän täällä, sillä se lienee kiinnostava monelle. Edelleenkään ei tunnu helpolta lukea nimensä yhteydessä esimerkiksi sanoja ”sossun luukku”, mutta kun tämä teema elämääni tupsahti ja huomasin miten vaikea siitä on monelle puhua ja miten vähän siitä puhutaan, tiesin, että minun tärkeä tehtäväni on toimia kasvona aiheelle.

En taida olla yksin?

Tämän blogitekstin ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” kirjoitin jo vuosi sitten, kun Kodin Kuvalehdessä ilmestyi edellinen haastatteluni tästä aiheesta otsikolla ”Naisella täytyy olla omat rahat”.

Lue alta millainen minun tarinani on…

 


RAHA, NAINEN JA PARISUHDE – NÄIN MINULLE KÄVI KUN ELIN MIEHEN RAHOILLA
(Teksti julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Kuinka tyhmä voi ihminen olla, että päästää tilanteensa tuollaiseksi?”

Palaute.

Kodin Kuvalehden haastattelun jälkeen ajatuksia on sadellut. Minulta pyydettiin näkemystä naiseen ja rahaan ja juttu tuli ulos eilen.

Koska se kuitenkin kertoo ajatukseni lyhyessä muodossa, ajattelin, että tähän kysymykseen tyhmyydestä minä vastaan kertomalla sen, kuinka ihminen päästi tilanteensa tällaiseksi. Selitysvelvollinen en ole elämästäni kenellekään, mutta koska minulle on annettu riittävä rokeus rehellisyyteen ja kyky kiteyttää kokemuksia toisia koskettavalla tavalla, haluan antaa kokemastani tämän opin sinulle.

* * *

VIISI VUOTTA SITTEN, aika lailla juuri näihin aikoihin, voimani alkoivat hiipua. Oli ollut jo pitkään sairastelua, kaikenlaista kummallista, juoksua sairaaloissa ja haasteita viestintäyritykseni kanssa. Oli suuri ylpeys ja tahto näyttää; tästä firmasta tulee kova juttu ja minusta tiukka bisnesmimmi. Jokin oli kuitenkin vialla ja se vaivasi päätäni. Pitkään aikaan en osannut sanoittaa ongelmaani, mutta jossain vaiheessa aloin lopulta ymmärtää: suurin lastini oli yritys, jota yritin raahata rinnallani. Kovin kipuni olikin yhtäkkiä se, joka kerran oli ollut suurin unelmani.

Seurasi nopeaa toimintaa, pohdintoja ja järjestelyjä. Pari kuukautta myöhemmin päädyin ratkaisuun, jossa siirsin osakkeeni yhtiökumppanille nimellisellä kauppahinnalla – firmalla kun ei suurta arvoa katsottu siinä kohtaa olevan. Toisin kuin usein ajatellaan, aina yrittäjä ei tule rikkaaksi yritysmyynnillä. Olin painanut monta vuotta kohti unelmaani, vähin korvauksin silloinkin, joten säästöjä ei ollut.

Mutta muitakaan vaihtoehtoja en enää nähnyt. Ensimmäistä kertaa elämässäni hyppäsin tyhjään vailla tietoa mitä seuraavaksi tekisin; ehkä onnellisenkin tietämättömänä, että tällaisia tilanteita tulisi vielä tarinassani riittämään.

Jatkoin töitä itsenäisenä yrittäjänä ja aloin saada hyvin työkeikkaa. Sain rahaa ihan ok ja pärjäsin.

 

YRITYKSEN TAAKSEJÄTTÄMISEN JOHDOSTA minussa vapautui erilaisia energioita: yksi niistä suuntautui yllättävään rakkauteen. Niinhän siinä kävi, että ratkastua pätkähdin mieheen, joka oli muuttamassa Ruotsiin oman työnsä takia. Olimme aikeissa kaukosuhteeseen, kunnes hän eräänä kesäpäivänä pudotti pommin ja kysyi minua muuttamaan mukaansa. Viikon verran pohdin töitäni, tulevaisuuttani, rahojani, kaikkea mahdollista, ja päätin lopulta antaa yllättävälle tilanteelle mahdollisuuden.

Minä muuttaisin Ruotsiin!

Ihanaa alkuhuumaa uudessa rakkaudessa ja kotikaupungissa. Rahat riittivät ja tein vielä työkeikkaa Suomeenkin. Onneksi sain nopeasti ensimäisen työpaikkani Ruotsissa. Työ oli osa-aikaista, koulutustani vastaamatonta ja kotoa käsin tehtävää, mutta parempi kuin ei mitään. Olin onnellinen, sillä tämä oli alkuni ruotsalaiseen yhteiskuntaan sulautumisessa.

Siitä se kierre kai kuitenkin sitten vähitellen alkoi. Arjessamme tapahtui joitakin yllättäviä asioita, joissa tein valinnan auttaa miestäni ja viivyttää oman työn etsimistä. Oli minulla muutama oma raha silloin tällöin, mutta muuten elettiin paljon toisen pussilla. Raha oli päivittäinen puristuksen aihe päässäni ja se alkoi myös vaikuttaa suhteeseen.

Minulle tilanne loi valtavan altavastaajan aseman vieläpä kun elettiin maailmassa, jossa perheen toinen osapuoli oli kaikessa tärkein työnsä takia. Minä en ollut meidän kaksikosta niin merkityksellinen ja hyväksyin sen, sillä ajattelin asian olevan väliaikaista ja uskoin suhteemme mahdollisuuksiin. Aloin ajatella myös lastenteon mahdollisuutta, olisihan ollut siihen oivallinen aika, mutta… noh, siihen ei lopulta ollutkaan niin oivallinen monesta eri syystä.

Mestoilla kotikaupungissani Ruotsissa kesällä 2013 😀

 

PAINUIN PÄIVITTÄIN PIENEMMÄKSI ja pienemmäksi. Elintilani kapeni, sillä en voinut esimerkiksi harrastaa omin rahoin. Uusi maailma, jossa elimme, ei ollut minun. Minulla ei ollut omia ystäviä, ei kannustavia tai ylösnostavia voimia, tukea, koulutustani ja kokemustanivastaamaton osa-aikainen ja vieläpä kotoa tehty. Aloin itsekin taantua, vaikka yritin kaikkeni (olen täälläki jakanut kanssasi esim. kokemuksiani työnhausta Ruotsissa). En kertonut tilanteestani kenellekään. Miehen ollessa usein työmatkoilla minä istuin kotona ja pläräsin Ruotsin työvoimaviranomaisen työtarjouksia. Pohdin Suomeen paluutakin ja vaihtoehtoja järjestää elämämme uudella tavalla. Totesimme kuitenkin haluavamme asua samassa paikassa.

Sitten kävi kuten kävi. Tuli yllättävä ero, monelta osin varmasti tästäkin tilanteesta johtuen, joka romutti kaiken. Tulin takaisin Suomeen nopeasti rahattomana, kodittomana ja työttömänä. Aloin kursia elämää kasaan pienin paloin vanhempieni tukemana.

Paljon tapahtumia ja elettyä elämää, joita päätin rohkeasti jakaa kanssasi tässä blogissakin.

Lisebergin huvipuistossa Göteborgissa lokakuussa 2013

 

KAIKEN ON TÄYTYNYT TAPAHTUA, jotta voin istua nyt tässä ja kirjoittaa sinulle tänään näin, vastausta kysymykseen siitä kuinka tyhmä ihminen on, kun päästää tilanteensa tällaiseksi.

En minä siihen osaa vastata, sillä en ajattele olevani tai olleeni tyhmä. Ehkä olennaisempi kysymys on se, kuinka viisas ihmisestä tulee, kun antaa itsensä oppia kokemastaan ja kuinka hän voi kokemuksiaan muille esimerkkinä jakaa?

Ehkä joitakin asioita olisin voinut harkita tarkemmin, ehkä en. Jokainen valintani on omani, ei kenekään muun. Uskon, että kussakin elämämme vaiheessa teemme päätökset tilanteen mukaisin resurssein ja kyvyin, tiedoilla ja näkemyksillä, jotka meillä siinä hetkessä on. Ei voi kuin oppia ja yrittää taas olla niiden oppien avulla paras mahdollinen versio itsestään.

Tekemäni päätökset vaikuttavat elämääni edelleen valtavasti. Matkan varrella olen tehnyt uusia tietoisia uraani liittyviä valintoja, jotka ovat tarkoittaneet, että taloudellista kestokykyäni koetellaan varmasti vielä hetken. Mutta, kuten kerroin pari viikkoa sitten, uusimpaan yllätykseen, onnettomuuteen, joka taas haastaa tilanteeni, en ollut osannut varautua. Suurimmalta osin tämäkin hetkellinen kriisini konkretisoituu taloudessa.

 

OLEN HÄVENNYT TILANNETTANI JA ELÄMÄÄNI varmasti tuhansia tunteja oppien lopulta sen, ettei tässä olekaan mitään hävettävää. Hävettävää olisi se, ettei itse kaikesta huolimatta uskoisi mahdollisuuteen nousta ja mennä eteenpäin. Minulle valintani ovat maksaneet paljon ja tulevat vielä maksamaan. Mutta silti uskon, että hienot ajat ovat edessä.

Kokemukseni on muuttanut suhtautumisen rahaan täysin. Ennen raha oli suurin pelkoni, nyt opettelen päivittäin kohtaamaan rahan pelinappulana, asiana, jota kyllä maailmassa on, ja joka kyllä minunkin laariini vielä napsahtaa kunhan teen oikeita asioita. Oikeat asiat ovat itseensä uskominen, mutta myös suunnittelu. Minä olen hakenut neuvoja mm. talosvalmentajalta. Muutos on tapahtunut myös arvoissani: enää raha ei ole minulle jumala, vaan se on tarpeellinen ja hyvä kaveri, kunhan siihen osaa suhtautua oikein ja puhua siitä oikeilla sanoin.

Sitä meidän pitäisi tehdä, naistenkin, että puhuisimme rahasta ja jakaisimme kokemuksiamme.

Tämä kuva on eräästä aiemmasta tekstistäni, sopi jotenkin tähän kirjoitukseen.

 

PARISUHTEESTA MINÄ OPIN sen, että suhteen on (kun meillä länsimaissa on mahdollista) perustuttava aina tasapainoon. En puhu tasa-arvostakaan, vaan tasaPAINOSTA monessa eri osa-alueessa. Ja jos rahassa on suuri epätasapaino, että toinen on toisen alla, kontrollissakin (sillä sitäkin toisen rahoilla eläminen voi tarkoittaa), syö tämä aina toisen vapautta. Ja koska elämä on arvaamaton, kun nämä asiat on yhdessä ääneen todettu ja sunniteltu, voi luottaa, että minkä tahansa käänteen tapahtuessa selviää aina omille jaloilleen. Elämässä on toki aina vaiheita, joissa joskus luonnollisesti ollaan enemmän toisen varassa, sehän on luonnollista. Mutta se ei saa olla pysyvä tila.

Enkä ikinä enää anna itseni kenenkään toisen rahojen varaan. Oltuani sinkku kohta kolme vuotta, uuden parisuhteen syntymisen mahdollisuuteen tilanteeni ja kokemukseni vaikuttaa suuresti. En koe olevani vielä valmis, sillä en ole riittävällä tavalla omilla jaloillani. Oma ajatushan tämä vain on, mutta minulle kovin todellinen. En halua, uskalla (mikä ikinä se oikea motiivi onkaan) avautua uudelle, ennen kuin tunnen itseni vahvemmaksi taloudellisesti.

 

EN OLE SELVINNYT ihan vielä. Olen etsinyt omia jalkojani pitkään, juuri nyt aivan kirjaimellisestikin, oi elämän ihanaa ironiaa.

Suurin oppini kaikesta on se, että elämä on arvaamaton, ja siksi meistä jokaisen on varauduttava selviämään aivan yksin. Apua saa pyytää ja sitä tulee ottaa vastaan sekä antaa muille, mutta lopulta me nousemme vain omin voimin.

 

Oletko kokenut jotain vastaavaa kuin minä?  Miten sinä ajattelet rahasta ja parisuhteesta? Mies! Mitä sinä ajattelet?

Näitä rantoja minä rakastin ja kaipaan kovasti edelleen. Tähän pieneen lounas-ruotsalaiseen kaupunkiin sydämeni jäi ja pidin siellä asumisesta, vaikka harmillisesti elämä siellä ei lopulta onnistuntukaan. Kuva elokuulta 2013.

 

Kirjoituksiani rahasta ja rahattomuudesta löydät täältä lisää.

Rikasta viikonloppua sinulle, ystäväni! Muistathan, että elämä on suurinta rikkautta. Rahaa tarvitaan, ja sen puute tekee onnettomaksi. Mutta mitään ongelmia se ei lopulta ratkaise.

/Äm, joka muistuttaa vielä, että tämäkin kertomus koskettaa vain minua, omia kokemuksiani ja elämääni, ei tarinan muita osapuolia.

 

Ps. sinisten linkkien takana tarinoita tässä lyhyesti nostamieni tapahtumien takaa

Mainokset

Harvinainen kurkistus hautaustoimiston arkeen – nyt videolla

Tänään julkaistiin eilisestä työharjoittelustani tehty video. Katso tästä, miten kävi, kun menin töihin hautaustoimistoon. Tällaista et varmasti ihan joka päivä näe…

Töissä hautaustoimistossa

Vaikka olenkin radion aamuohjelman pääjuontaja, ja vastuullani on johtaa ohjelmaamme, aina välillä minäkin lähden käymään studion ulkopuolella. Se on tärkeää erityisesti siksi, että tutustuisin paremmin tähän maakuntaan, johon olen vasta muuttanut. Haluan olla läsnä ja lähellä aina kun mahdollista, ja tutkia sitä, mitä täältä Pohjois-Savosta löytyy.

Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Starttasimme pienimuotoisen ohjelmasarjan, jossa kollegani ja juontoparini Juhanin kanssa lähdemme silloin tällöin tämän syksyn aikana tutustumaan jollekin paikalliselle työpaikalle – siis TET-harjoitteluun johonkin paikkaan. Tutustumme tuon työpaikan aamuun ja selvitämme mitä kullakin paikalla tapahtuu aamutuimaan. Teemme aamun suoraa lähetystä radioon tuolta työpaikalta ja nostamme poimintoja kokemuksista sosiaaliseen mediaan. Haluamme avata ihmisten silmiä siihen millaisia erilaisia töitä muut tekevät.

Pieni poseeraus arkkutukussa nettivideota varten. Tässä tukussa arkkuja oli säilössä lähes 400 kappaletta. Näky oli vaikuttava ja pysäyttävä. En ole itse ikinä aiemmin edes nähnyt hauta-arkun sisään.

Arkkutukussa nostimme vainajan omaisten valitseman arkun ruumisautoon ja jatkoimme matkaa hautaustoimistolle hakemaan vainajan vaatteet.

 

Ensimmäisenä liikkeelle lähdin minä. Enkä ihan mihin tahansa, sillä tämänaamuinen työpaikkani oli hautaustoimisto. Menin Kuopiossa sijaitsevan hautaustoimisto Niirasen omistajien oppiin tekemään hautaustoimiston aamutöitä. Tämän hautaustoimiston juuret ulottuvat 50-luvulle asti, ja muutama vuosi sitten se on tehnyt sukupolvenvaihdoksen. Omistajaperheen tytär miehineen jatkaa yrityksen toimintaa.

En ole ikinä käynyt aiemmin hautaustoimistossa; eikä siellä moni meistä vieraile välttämättä koko elämänsä aikana. Liiemmin en ollut käynyt hauta-arkkutukussa, josta työaamuni alkoi. Tehtävänäni oli noutaa arkku ja valmistella se päivällä myöhemmin tapahtuvaa vainajan siirtoa varten.

Oli aika hurja tunne, kun en yhtään tiennyt miten pitäisi käyttäytyä tai miten olla. Kun ollaan tekemisissä kuolemaan liittyvien asioiden kanssa, voi olla vaikeaa suhtautua. Minä en tänään kohdannut vainajaa, mutta silti ajatus työstä hautaustoimistossa pisti minut suhtautumaan tekemiseen tietyllä vakavuudella ja kunnioituksella.

Hautaustoimisto tekee arvokasta työtä, enkä minä ole osannut aiemmin kuvitellakaan mitä kaikke sen hommiin kuuluu. Kun joku kuolee, on hautaustoimisto tärkeä apuri vainajan omaisten tukena.

Eikä sitä osaa tällaisia töitä edes varmasti kunnolla arvostaa, kun ei ymmärrä, miten tärkeää ja merkittävää työtä se on. Tämä aamu avasi silmiäni paljon. Kokemus oli ainutlaatuinen ja varmasti jää lähtemättömästi mieleeni.

Hautaustoimistolla päätin vähän siivota ennen kuin liike avattiin.

 

Kerrassaan upea ja mielenkiintoinen päivä. Kiitollinen saan olla, kun saan tehdä tällaista työtä.

/Äm

377 x 4 x 4

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Kuolemanpelko on lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä

Ulkona on hämärää. Tunnelmallinen sunnuntai-iltapäivän syyssade. Tiedätkö, sellainen, joka tasaisessa rännien ropinassaan rauhoittaa mielen. Sen sorttinen, että keho vetäytyy vain lepäämään ja mieli kehottaa antautumaan raukealle huokaukselle. Ehkä sytytän kynttilän, himmennän valoja entisestään ja kuuntelen vielä hetken hiljaa.

Uunissa paistuu pannukakku. Kohta mummon tekemää omenahilloa ja lusikallinen vaniljajäätelöä sen päälle. Haistelen makuuhuoneeseen kiemurtelevaa houkuttelevaa tuoksua. Makaan sängyllä kirjaa lukien. Tekee mieli kirjoittaa, kuvata kaunista maisemaa ja raukeaa tunnelmaa.

Sitten se tulee. Ihan yhtäkkiä, pitkästä aikaa, jostain hiljaisuuden keskeltä.

Väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä se tulee. Niin se tuli silloinkin. Ensimmäistä kertaa vuosi sitten. Luulin, että se oli jo mennyt pois.

Haluan kirjoittaa kaunista kuvausta, nokkelia sanoja sinulle, mutta vielä voimakkaammin tulee nyt tarve kuvata tämä tunne. Nyt juuri. Ensimmäistä kertaa ikinä kenellekään toiselle.


LOUKKAANNUIN VUOSI SITTEN äkkilisessä onnettomuudessa. Päivälleen tänään makasin sairaalassa huolissani tulevasta. Ihmismieli on sellainen, että se tuntee tarvetta isojen elämänmullistusten kohdalla muistella. Nostalgisoida, kun katsoo ajan taa.

Niin minäkin tänään. Nyt, kun siitä on vuosi.

En halua romantisoida tai ylidramatisoida onnettomuuttani. Maailman ja monen muun mittakaavassa se on pieni, mutta minun, pikkuruisen ihmisen elämässä järistys. Tipuin korkealta, mutta onneksi vain jalalleni. Putoaminen niskalle ei ollut kaukana ja silloin olisi voinut käydä huonomminkin. Jossittelu on turhaa, mutta joinain hetkinä siltäkään ei voi välttyä.

Onnettomuudessani oli monta ikävää lieveilmiötä, jotka mullistivat arkeni. Pitkä prosessi, joka painoi minut sängyn pohjalle, yksin hiljaisuuteen ja toivottomuuteen. Olen siitä kertonut sinulle paljon.

Ambulanssissa matkalla sairaalaan vuosi sitten. Näin kerroin tuolloin epäonnisesta urheilusuorituksestani.

 

MUTTA ON YKSI ASIA, josta en ole aiemmin puhunut. Asia, jota en osannut odottaa kohtaavani, seikka, jota en edelleenkään osaa sanoin selittää enkä järjellä ymmärtää.

Se väristys iholla, joka läpäisee koko kehon. Polttava puristus kaulalla, joka saa hengen salpaantumaan. Se, joka tulee ihan yhtäkkiä, arvaamatta, ilman mitään syytä.

Kuolemanpelko.

Onnettomuuteni myötä kohtasin tuon oudon tunteen. Sillä hetkellä, kun se iskee, ei pelkää kuolevansa, vaan pelkää sitä hetkeä, jolloin kuolee. Tiedätkö, mitä tarkoitan?

Sille tunteelle ei ole sanoja. Se tulee hiljaisuudessa ja hetkellä, jolloin ei oikeastaan ole mitään hätää. En tiedä, kuinka moni on sen tunteen kokenut, mutta epäilen, että ainakin jotkut. Epäilen vain, sillä harvoin siitä kukaan mitään puhuu ääneen. Siitä on vaikea puhua, sillä se on niin primitiivinen pelko ja kuristava kauhu – lohduton hätkähdys elämän häilyväisyyden äärellä.

Se ei jää päälle, vaan aivan yhtä nopasti ja arvaamatta kuin se tuleekin, lähtee se pois. Sitten kaikki jatkuu normaalisti. Siihen pelkoon ei jää kiinni, ja arjessa tuo tunne on vain kaukaunen muisto. Minäkin jatkan kirjan lukemista, pohdin blogin kirjoittamista, kellun syyssateen lempeässä raukeudessa. Pannukakku on valmista nautittavaksi.

Olen kuvaillut muutamaan otteeseen blogissani sitä, millaisia muutoksia onnettomuuteni toi arkeeni. Esimerkiksi tällä tavoin kerroin elämästäni vuosi sitten lokakuussa.

 

 

EN TIEDÄ MIKSI se tänään taas tuli. Pitkästä aikaa ja arvaamatta. En ymmärtänyt, miksi se tuli ensimmäistä kertaa elämässäni loukkaantumiseni jälkeen. Silloin tällöin se on iskenyt viimeisen vuoden aikana, mutta unohtunut myös saman tien.

Ehkä syy sen ilmaantumiselle oli siinä, että olin paikoilleen pakotettuna ja kokenut jotain elämänvoimaani niin syvästi järkyttävää. Sellaista en ollut aiemmin koskaan tuntenut, sillä elämän vauhti ja kiireet peittivät alleen liian pysäyttävät pohdinnat. Ja kun yhtäkkiä oli aikaa, oli hiljaisuus, kokemus elämän hauraudesta ja pelko siitä hetkestä, jolloin kuolee.

Ei minulla ole suuria sanoja tai koskettavaa kiteytystä elämästä, hetkeen heittäytymisestä, nöyryydestä ja kiitollisuudesta, johon kuolemanpelon hetki pakottaa. Ei sen hetkellä mieti sellaisia. Jää vain horjahtanut olo ja suuri ihmetys; miksi koin tuon tunteen ja mistä se syntyi?

Ehkä nyt on kirjoitettava yrityksenä ymmärtää itsekin paremmin. Vakuutuksena, ettei ole mitään hätää. Pohdintana, että lopulta on tärkeää kokea tämäkin tunne, vaikka sen synnyn mekanismia ja tarkoitusta ei voikaan käsittää.

Oletko sinä kokenut vastaavaa?

/Äm

Voiko julkisesti heikko ja haparoiva ihminen olla uskottava? Kun päätin unohtaa ulkoisen uskottavuuden ja keskittyä olemaan rehellinen

”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuutko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tämä palaute on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Sain sen joltain tuntemattomalta jostain jonkin blogikirjoitukseni jälkeen joitakin vuosia sitten.

Oli heikko hetki, ja itsetuntoni hyvin matalalla. Oli selviytymistaistelu, jossa yritin löytää uudelleen paikkaani maailmassa, joka oli äkillisesti muuttanut muotonsa.


VUONNA 2012 LÄHDIN POIS omistamastani yrityksestä, joka kerran oli ollut suurin unelmani. Vaikeiden päätösten jälkeen olin ymmärtänyt olevani väärässä paikassa. Liike-elämä ei sytyttänyt, eikä tuntunut sittenkään omalta jutulta tavoitella kovan bisnesnaisen asemaa.

Tiedätkö, mitä mietin tuolloin?

Rehellisyyttä. Oli vain hypättävä tyhjän päälle, ja luotettava, että laskeutuisi jonnekin.

Vähänpä tuolloin tiesin millainen matkastani muodostuisi. Monta vuotta vierähti etsiessä omaa paikkaa. Romahtelin, menin harhaan, kokoilin palasia uudelleen. Sitkuttelin sen minkä pystyin.

En tiennyt kuka olin, mistä tulin ja minne olin menossa. Tiesin vain, että minun oli kirjoitettava. Kun painoin firmani oven kiinni viimeistä kertaa, perustin ensimmäisenä blogin. Päätin, että kertoisin, millainen matka on, kun lähtee jostain tietämättä mihin päätyy.  Alkoi Sarastus-blogi Hidasta elämää -sivustolla, joka vaihtui lopulta tähän omaan MaiLife-blogiin. Avautuminen elämän isoista kysymyksistä oli suorastaan sairas ajatus ihmiselle, joka siihen asti oli pitänyt kaikki visusti salassa, ei lörpötellyt turhia tunteellisuuksia edes lähimmille ihmisille.

 

Kalastustyö Norjassa opetti minulle enemmän kuin yksikään tekemistäni töistä.

 

OLIN OLLUT LUOVA ja hullutteleva lapsi – luonnonlapseksi sellaista kai kutsuttaisiin. Aikuisuuden kynnyksellä kuitenkin tajusin, ettei iso ihminen voi niin olla: lepattaa miten sattuu ja heittäytyä nauraen hetkeen. Oli näytettävä vakaalta, mentävä vakaviin aikuisten töihin. Oli oltava hiljaa silloin kun sattui ja hehkutettava samppanjanhuuruisia kuvia someen onnistumisen hetkellä.

Sitten jokin saikin minut tajuamaan, etten ollut enää rehellinen itselleni. En enää uskonut siihen, millaiseksi olin yrittänyt tulla ja mitä tavoittelin.

Ja niin hyppäsin. Haparoin ja etsin paikkaani: kokeilin vaimon roolia Ruotsissa, seikkailin Norjassa kalastajanapulaisena, tein erilaisia töitä ja hahmotin omaa osaamistani. Tutkin ja tein valintoja. Onnistuin, mutta sitäkin enemmän epäonnistuin. Tein hulluja ratkaisuja ja pistin itseni likoon. Annoin kaiken näkyä, enkä peitellyt heikkoja hetkiäni. Olin rehellinen; kerroin mitä tapahtuu ja miltä nuo tapahtumat tuntuivat.

Vaikka se kerta toisensa jälkeen tuntui pelottavalta, tiesin, että minun oli avattava haparointini toisten edessä. Olin paljaana muiden arvioivien katseiden kohteena.

Ja sitten joku tuntematon jostain: ”Sä et ole uskottava, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Tajuatko, että kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö mitä minä tuolloin mietin?

Rehellisyyttä.

Miten sitten pitäisi olla? Täytyisikö esittää, olla vastoin itseään? Rakentaa päälleen kuori ja toimia kuten ulkopuolelta ohjataan? Pitääkö olla hiljaa ja purra huultaan heikolla hetkellä? Piilottaa mielensä maailmalta kun henki haparoi? Näyttää siltä kuin elämä on selkeä putki eteenpäin täynnä onnistumisia?

Onko se uskottavuutta?

Heikkous, haparointi ja vaikeat tilanteet ovat antaneet minulle paljon aiheita tarinoille; myös tärkeille teoille.

 

MITÄ USKOTTAVUUS ON? Miksi ajattelemme, että täytyy olla hallittu, hillitty, eikä näyttää tunteitaan sekä heikkouden hetkiään?

Mitä uskottavuudella on väliä, jos se tarkoittaa epärehellisyyttä itselleen?

Tiedätkö, mitä minä ajattelen nyt, kun olen saanut voimani, uskoni itseeni ja luottamuksen elämään taas takaisin?

Rehellisyyttä minä ajattelen; sitä miten kukaan, joka EI uskalla olla oma itsensä heikkoine ja herkkine puolineen, voisi olla uskottava? Miten mikään muu kuin aito ja haavoittuva ihminen voi olla uskottava? Kaikki muuhan on feikkiä. Kaikki muuhan on epärehellisyyttä.

Uskotko sinä ihmiseen, jonka näet peittelevän jotain, vetävän jarruja päälle, esittävän muuta kuin on?

Jokainen meistä haparoi. Jokainen on heikko. Ja se joka muuta väittää, ei ole rehellinen.

Eräs toinen ihminen sanoi kerran, että blogini on kamalin, jota hän on koskaan lukenut. Rehellisyys pelotti, se, että tekstini koskettivatkin lukijoita enemmän peilinä heidän omaan elämäänsä – eikä oman elämän raadollisuuden näkeminen konkreettisina sanoina edessään ole helppoa. Ei ole helppoa tunnustaa olevansa heikko olento. Kuva Mirkku Merimaa

 

JOS VOISIN, VAIHTAISIN varmasti pois monta vaikeaa päivää matkani varrelta, mutta en tätä prosessia, joka pinnan alla on jyllännyt. Kun vähitellen pääsin irti vanhoista taakoista, alkoi luovuuteni taas kukoistaa. Aloin uskaltaa olla se vähän villi, hullutteleva, mutta ajattelevainen ja muita kunnioittava oma itseni. Tajusin, että se on minua parhaimmillaan. Minusta on kuoriutunut taas se sama ihminen, joka olin lapsena. Sen uskon olevan aidointa todellisinta ihmistä.

Tiedätkö mitä minä tänään epäilen?

Ehkä uskottavin onkin hän, joka antaa itse itsensä olla juuri sellainen kuin on ja päästää tämän näkyviin? Sellainen, joka on rehellinen itselleen ja toisille.

Jos minä saisin nyt kertoa kuinka tulla uskottavaksi, olisi se kehotus pohtia sitä mistä lapsena syttyi, mihin silloin uskoi, mitä asioita silloin rakasti tehdä – ja olla juuri sitä. Olla vain, luottaa ja mennä kohti niitä asioita joista syttyy. Kehottaisin unohtamaan uskottavuuden ja keskittymään rehellisyyteen.

Se on vaikea prosessi, enkä usko sen voivan syntyä yhdessä yössä saati helpolla. Aidoksi ihmiseksi ei tulla millään kikalla. Sellaiseksi tullaan pudottamalla pois kohtaamalla pelkonsa ja pudottamalla pois yksi pelko kerrallaan.

Minä olen tehnyt tätä nyt viisi vuotta, mutta juuri tänään olen siellä missä pitääkin.


”SÄ ET OLE USKOTTAVA, kun kerrot julkisesti haparoinnistasi ja siitä kuinka hukassa olet. Kukaan ei luota suhun kun esiinnyt noin etkä ikinä saa töitä tuollaisena.”

Tiedätkö, mitä haluan juuri tänään tähän toteamukseen vastata?

Elän nyt parasta elämää, olen onnellinen, ansaitsen hyvän kuukausipalkan ja pääsen kokemaan uskomattomimpia seikkailuja juuri siksi, että olen näyttänyt heikkouteni ja haparointini edessäsi – ollut rehellinen itselleni ja sinulle. Ilman sitä en kertoisi näitä tarinoita, en osaisi koskettaa toisia tällä tavoin enkä juontaisi yhtä Suomen kuunnelluimman radioaseman aamuohjemista.

Sillä kukaan ei ole niin uskottava kuin rehellinen ihminen.

Uskottavuudesta puheenollen… Yksi käänteentekevin ja ulkopuolisille ehkä hulluin veto minulle oli näytellä työkseni mäkihyppääjää. Rakastin tätä hommaa, ja se auttoi minua ymmärtämään, että minun juttuni on innostaa ja viihdyttää ihmisiä, kuten tässä Neste Rally -tapahtumassa vuonna 2016. En ole ikinä elämässäni tehnyt itselleni näin rehellistä ja upeaa työtä. Tästä voit lukea siitä lisää.

 

/Äm

Aamutyöläisen rytmi

Keskiviikko on aamutyöläisen työpäivistä rankin: kaksi aamua takana ja vielä kaksi edessä. Tänään väsymys painaa ja näin illasta tuntuu, etteivät aivot taivu enää mihinkään.

Työpäivieni rytmi on aika selkeä ja samanlainen; rutiinit ovat hyvin tärkeitä siinä, että tällaisen työn jaksaa. Herään aamuisin klo 4. Keitän kupin kahvia ja syön yhden ruisleivän palasen leikkeleellä ja vihanneksilla. Mitään muuta en voi syödä, sillä muutoin tulee etovan huono olo. Monet sanovat, että aamutyö on keholle rankkaa – minulla tämä tuntuu eniten juuri vatsassa, aika mielenkiintoista sinällään.

Töihin suuntaan kello viideksi. Nyt syksyllä lähetys alkaa kuudelta, joten minulla on tunti aikaa startata radiostudio ja perehtyä. Siitä lähetys sitten lähtee liikkeelle päättyen kello 1o.

Lähetyksen jälkeen on tyhjä olo. Silloin ei enää päässä pyöri juuri mitään, vain kamala nälkä ja heti päivittäisen toimituksen aamupalaverin jälkeen säntään syömään eväitäni. Aamuherätys painaa, mutta sitäkin enemmän läsnäolo, jota lähetys vaatii. Koko ajan on annettava itsestään, keksittävä aiheita puheille ja reagoitava tapahtumiin.

Parin tunnin ajan sitten suunnittelen seuraavaa päivää ja tulevia lähetyksiä. Puolen päivän aikaan mieli alkaa jo suunnata päiväunille. Ja niille painun ensimmäisenä, kun kello 13 maissa astun kotiovesta sisään.

Sitten noin tunnin verran unta ja herätys iltapäivään. Ihaninta aamutyössä on tietysti se, että päivää jää vielä paljon jäljelle töistä pääsyn jälkeen. On tosin vähän romanttinen ajatus, että loppupäivästä ehtisi tekemään vaikka mitä. Kyllä sitä päiväunien jälkeen tokenemiseen soljahtaa aikaa ja minä, joka useimmiten suuntaan kuntoutus- ja treenihommiin saan iltapäiväni kulutettua aika näppärästi. Ja treenin jälkeen olo on niin raukea, ettei oikein mitään muuta jaksaa kuin maata sohvalla, katsoa televisiota ja selata nettilehtiä saaden jo kuvaa maailman menosta jo vähän seuraavaa aamua ajatellen.

Iltauutisten ja urheiluruudun katsottuani ja iltapalaa syötyäni olen valmis nukkumaan. Yritän saada nukuttua seitsemän tunnin yöunet, mutta aina se ei onnistu. Unesta on pidettävä tarkkaa huolta, sillä se on liikunnan ja hyvän ravinnon lisäksi avain jaksamiseen tässä hommassa.

Luitko jo kesällä muuten jutun, jonka työstäni kirjoitin? Sitä suosittelen, kun kiinnostaa se, mitä radiolähetyksen aikana tapahtuu. ”Radiojuontajan (päänsisäinen) aamushow – työn arki radiostudiossa” löytyy täältä.

Tänään oli ekstraspesiaali aamu, kun lähetyslaitteistossa oli vähän teknisiä ongelmia –mutta hyvin selvittiin. Ja kuten tämä kuvakaappaus tänään, välillä pääset kurkistamaan työhöni livenä myös Instagramini My storyssä – tule seuraamaan tiliäni @maijailmoniemi!

 

 

Jotta näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen

Tasan vuosi sitten joku kummallinen voima sysäsi minut hurjaan henkilökohtaiseen kiirastuleen – juuri, kun edellisestä oli alettu selvitä ja olin työurallani orastavan onnen äärellä. Onnettomuus syyskuussa 2016 oli kirsikka koettelemusteni kakun päällä. Tänään en voi malttaa olla leikkimättä ajatuksella: mitä, jos olisin vuosi sitten syvimmässä laaksossani nähnyt tähän päivään? Millaisen voiman olisin saanut, jos olisin tiennyt mitä nyt tapahtuu?

Olen ollut vähän himmennetyllä liekillä viime viikot. Kun en ole vielä voinut kertoa, millainen muutos tai tarkennus työssäni tapahtuu, ja se kuitenkin on päällimmäisenä omassa mielessäni pyörinyt, en ole oikein osannut kirjoittaa mitään. Mutta tänään voin kertoa ääneen, mikä minua on pitänyt mietteliäänä viimeiset pari viikkoa. Tietyllä tapaa eräänlainen identiteetin tarkennus, josta voin nyt puhua. Työroolini on nyt täsmentynyt ja viimeiset viikot tehtyäni vähän kaikenlaisia hommia toimituksessamme, olen onnellinen voidessani kertoa, että nyt minulle on loppukomennukseni ajaksi ihan selkeä, oma paikka.

Kesän tuurausjakson jälkeen olen saanut hienoimman kunnian työnantajaltani ja vastuulleni radiotyön kuninkuuslajin: pääaamujuontajan paikan. Kollegani Juhanin kanssa tartumme työhön huomenna. Aiemmin sovitun työkomennukseni mukaisesti vuoden loppuun asti ollaan näin, ja sitten taas katsotaan mihin tieni vie.

Tämä ei ole päätepiste, vaan vaihe elämää – yksi niistä tarinoista, joita olen halunnut sinun kanssasi jakaa. Käänteistäni en kerro näiden hehkun hetkien tai peukkusi vuoksi. Teen sen siksi, että näkisit notkot, kuulisit kaaren, tajuaisit tarkoituksen.

Tulevaan ei voi nähdä, en minäkään kyennyt siihen vuosi sitten, vaikka kuinka toivoin. Mutta, kun siellä vihdoin on, on hyvä pysähtyä.

Tänään haluan summata sanomani sinulle:

Ystävä, möyri välillä mudassa, mutta usko aina itseesi ja elämään. Tee töitä tosissaan ja anna parhaasi asiassa joka eniten itseäsi liikuttaa. Etene pala kerrallaan; tiedä, että vain otettu askel kantaa eteenpäin. Etsiydy paikkoihin joissa sinuun uskotaan ja annetaan parhaassasi loistaa. Haparoi ja harhaile, sillä vain eksyneen voi elämä yllättää. Viitsi ja vaivaudu, heittäydy, ei ole muuta tietä. Äläkä ikinä anna epäluuloisten lannistaa.

Hiljenny kuulemaan mitä alamäki haluaa sinulle opettaa. Ja kun menet ylöspäin, nauti hetkestä, ota siitä irti kaikki minkä saat ymmärtäen, ettei mikään ole ikuista. Jaa omastasi ja kokemastasi, vain sillä on merkitystä. Muista, ettei kaikki välttämättä tapahdu tarjoituksella, mutta voit itse löytää tapahtumista tarkoituksen.

Kiitä elämästä, koska vain sillä tavoin se voi olla jokaisen kokemuksen arvoinen. Luota, äläkä koskaan menetä toivoa. Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

* * *

Huomisesta eteenpäin klo 6.05-10.00 Savossa 98.1 ja koko maailmassa yle.fi/kuopio. Saatta olla, ettei tänä yönä oikein nukuta… Vähän on outo olo ja aamulla (ihan liian) aikainen herätys.

Tältä näyttää minun työpöytäni, jonka äärelle pääset kanssani huomisaamusta alkaen.

/Äm, joka muisti tämän, muutama vuosi sitten kirjoitetun tekstin tässä samalla. Lue sekin, jos tarvitset uskon sanoja vaikeaan tilanteeseesi. Tällaisen hienon tekstin olen kirjoittanut aikoinaan ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin”

 

Juuret jossain?

Pää on myllertänyt viime viime viikkoina paljon asioita. Jostain syystä sanoja ei ole kuitenkaan paperille piirtynyt juuri lainkaan. Töissä on mielenkiintoinen meno – kerron ihan pian lisää siitä!

Elämässäni on kai ollut viime viikkoina jonkinlainen asettumisen ja siitä johtuneen turbulenssin aika. Selvästi eräänlainen alkuhuuma on laskenut ja päätään on nostanut pieni koti-ikävä. Olen pohtinut paljon viime päivinä sitä mihin kuulun ja missä minun juureni ovat. Vai ovatko missään. Olen liikkunut paljon paikasta toiseen koko elämäni ja nyt asun taas aivan uudella paikkakunnalla pohtien miten tänne asetun ja kuinka pitkäksi aikaa täällä lopulta olen.

Olin viikonlopun Helsingissä. Ihana reissu rakkaiden luo! Kävin tapaamassa lähimpiä ystäviä ja heidän perheitä; sekä tietysti fysioterapeuttiani, hänhän on myös, sattuneesta syystä hyvin tärkeä tyyppi minulle nykyisin.

Yövyin tärkeimmän ystäväni, ”isosiskoni” Katan perheen luona, vietin lauantai-iltaa minulle tärkeän Elinan perheen kanssa sekä tapasin ihanat Amerikan tyttöni.

 

Lauantai-iltana leikittiin.

Ja sunnuntaina maisteltiin ”Amerikan äidin” lounastarjoiluja.

 

Rakkaat ystävät, joita tajusin minulla olleen aika kova ikävä.

Tuli sellainen orastava tunne, että ehkä minulla onkin juuret jossain. Ja nyt! Tätä asiaa en vielä osaa sanoin selittää. Kirjoitan tästä myöhemmin enemmän, nyt olen vielä liian lähellä ajatuksia, mutta luulen, että niistä kiteytyy vielä myöhemmin jotain vähän isompaa. Jonkin elämänviisauden ydin, johon vielä palaan.