Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Mainokset

Viikonloppu vanhempien kanssa – kun totuutta ei pääse pakoon

Kaksi kohtausta viikonlopusta vanhempien kanssa.


Vanhempien kanssa veneretkellä.

Isä: On se kumma, että meillä on noin komee nainen, eikä se kenellekään kelpaa.

Äiti: mee sinne Puuma Putkeen (tarkoittaen Mummotunnelia Helsingissä), kyllä sieltä joku löytyy!


Vanhempien kanssa mökillä.

Isä maalaa mökin ulkoseinää, meneillään on remontti, ja äiti haaveilee uudesta lisärakennuksesta tontille. Minä hehkutan tekemiäni täydellisiä vaateostoksia.

Äiti: No, nyt sulla on täydelliset housut ja täydellinen laukku. Enää yksi täydellinen puuttuu.

Minä: ?

Äiti: No, täydellinen mies!

Minä: ?

Äiti: Tai ei sen täydellinen tartte olla, kunhan se on rakennusmestari.

Minä: ?

Äiti: Tai korjausrakentajakin ois ihan hyvä, ei sen tartte olla välttämättä rakennusmestari. (Silmäilee tontille merkityksellisesti.)


 

Kysyivät kotiin lähtiessäni, milloin tulen käymään taas. Sanoin, että en nyt ehkä ihan hetkeen… Näillä neuvoilla elää kyllä hyvin jonkin aikaa 😀

 

Tosin, tätä kaunista maisemaa on kyllä jo nyt ikävä.

Arkistojen aarre: Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

”Mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja.”
Tässä viisaimmat sanat elämästä, jotka opin, kun menin ”peinttaamaan piissii” nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa. Muistatko tämän jutun muutaman vuoden takaa, törmäsin siihen sattumalta itse tänään? On aika MaiLifen arkistojen aarteen! Lue, ja pysähdy pohtimaan, se on käsky!
(Ja nyt olisi kyllä jo myös aika uudelle haasteelle, ehkä jollekin tämän kaltaiselle: Anyone?)

 

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä
(Julkaistu MaiLifessa 30.6.2014)

 

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

 

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

 

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.


”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.


KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.


JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO
 on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Tahto vie perille

Jos sinä juuri nyt etsit suuntaa, itseäsi, kuule tämä tarkkaan: viimeiset 7 vuotta olen yrittänyt ymmärtää kuka olen parhaimmillani ja mitä tärkeintä tarjottavaa minulla on maailmalle. Tänään ainoa pyyntöni on, että saan olla aina juuri näin! Vaikka paikat vaihtuvatkin tulevaisuudessa, tässä olen. Parhaimmillani!

Mahtava päivä: Onnistunut lähetys, vieraana studiossa kakkutaitelija, joka yllätti macaroneilla. Ja mitkä mahtavat kuulijat, joidan kanssa vuorovaikutus on kaiken suola! Tänään kerroin kuinka kuumuus ahdistaa ja eräs laittoi viestin studioon:

”Mene kuopiolaiseen rantaan. Kuuntele tuulta, ihaile aaltojen liiikkehdintää ja veden värinää. Nauti ilmasta ja maisemista! Ja kerro sitten kokemuksesta radiosssa.”

Ja niin lähdin töitten jälkeen. Ostin evääksi punajuuripiiraan, mangokakkua ja juoman. Nautin auringosta ja kävin uimassa kauniissa Kallavedessä. Matkalla pois poikkesin tervehtimään erikoislähteystä radion iltapäivälähetykseen uimarannalla tekeviä kollegoja ja suuntasin vielä rantakahvilaan lukemaan loppuun kirjan luovuudesta.

Huomenna aamulla sitten kerron kaikki oivallukseni radioon, sitten kirjoitan ne blogiinikin, joten kannattaa huomenna kuunnella ja lukea! Eivät päivät aina ole näin täydellisiä (ainakaan marraskuussa klo 4.00 herätyskellon soidessa), mutta hittovie mitään en vaihtaisi.

Usko mua, kun sanon: Hakkaa päätä seinään, etsi, kokeile, epäonnistu rohkeasti, päästä irti tarvittaessa, mutta älä ikinä lakkaa tahtomasta. Sillä se vie sinut perille. Tahto!

Kakkutaiteiija Nanna Mononen kävi haastateltavanani.

Maailman parhainta punajuuripiirasta!

Kollegani uutistoimittaja Markku Malinen sekä juontaja Petri Julkunen.

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.


SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!


TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.


LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Vain erityisherkkä itse voi murtaa herkkyyden negatiivisen leiman – tule rohkeasti esiin piirteesi kanssa!

Pam.

Ei.

Räisk!

Ei.

Jyrrrrrrr!

Ei.

PUMMMMM!

Ei.

En kykene kirjaimin tavaamaan sitä ääntä, joka kotini yllä kuuluu. Se on kova ja vaikuttava. Pysäyttävä.

On tämän kesän kovin ukkonen. Se ilmaantui aivan yllättäen, juuri kun suunnittelin tekeväni jotain itselleni poikkeuksellista: Olin aikeissa lähteä rantakahvilaan juomaan lasin viiniä ja lukemaan kirjaa lauantai-iltapäivän vietteeksi.

En ikinä lähde ravintolaan juomaan viiniä yksin. En voi ymmärtää, miksi lähtisin, kun voin olla kotonakin, ja, mikäli viiniä mieleni tekee, juoda sen kotona paljon huokeammin hinnoin. Kuuma kesäiltapäivä tarkoittaa humalaisia, puheensorinaa ja pelkoa siitä, että joku hyppää iskutarkoituksissaan yksinäisen naisen kimppuun.

Mutta juuri tänä iltapäivänä minä olen päättänyt kokeilla. Että lähtisin vain, kirja turvanani, sillä olen lopenkyllästynyt olemaan yksin kotona. Ehkä mitään pahaa ei tapahdukaan. Ehkä ihminen, yksinäinen nainenkin, voi juoda lasin viiniä ilman, että hänet tuomitaan. Tai että hän tuomitsee itse itsensä, en oikein tiedä kummasta on kyse.

Mutta sitten iskee koko kesän, ja omien muistojeni mukaan kaikkien aikojen kovin ukkonen.


PAM. RÄISK. Jyrrrrrrr! PUMMMMM! Salama iskee ja heti sen perään järjetön pamahdus.

Kyllä.

Kykenen kyllä kirjaimin kertomaan sen muiston, jonka tämä äkiillinen ukkosmyrsky ihan yllättäen mieleeni herättää.

Ajatukseni palaavat lapsuuteen. Hetkeen, jossa olen ystäväni luona kylässä. Hänen isoveljensä on jätetty hetkeksi vahtimaan meitä, liekö äiti ollut lähikaupassa käymässä.

Yllä jylisee ukkonen, ja isoveli keksii alkaa pelotella meitä pallosalamasta. Hän kertoo totuudenmukaisesti, kunka pallosalama voisi tulla sisään pistorasiasta ja pomppia ympäriinsä pitkin poikin taloa, eikä sitä pääsisi pakoon sen holtittomuudessa. Ja kun se löytäisi ihmisen, lävistäisi se tämän ja ihminen kuolisi.

Minä itken pelkoa. En ole koskaan kuullut mitään niin kamalaa. Paitsi että lapsena minua pelotti ihan kaikki. Olin hyvin arka lapsi (uskoisitko, jos tiedät, millainen olen nyt). Takerruin äitiini turvana ja pelkäsin, että menettäisin hänet.

Ja voit kuvitella, millaisen jäljen tuo pelottelu pallosalamasta jätti. Niin syvän, että se puistatta minua nytkin, kun pam, räisk, jyrrrrrrr, PUMMMMM!


VIIME AIKOINA olen myös pelännyt. Tällä kertaa sitä, että putoan kokonaan kelkasta, että en enää saa elämässäni mitään aikaiseksi. Mistään ei tunnu tulevan mitään.

Kesä on ollut minulle tietynlaista vetäytymisen aikaa. Pakostakin, sillä pariviikkoinen kesälomani muuttui yli kuukauden töissäpoissaoloksi keuhkoputkentulehduksen takia. Yhden viikon ehdin nauttia lomamatkasta terveenä, mutta sitten onkin sairastettu. Kaikki mehut ovat pois.

Jos en nyt kykene kirjaimin kasaamaan yhteen ukkosmyrskyn ääntä, jonka ylläni koen, enpä ole kyennyt kirjoittamaan juuri muutakaan. En edes pientä ajatusta tai vilhdusta jostain oivalluksesta, mikä normaalisti on elinehtoni. Sinäkin olet tottunut siihen, että minä olen varsinainen ajattelija, joka pukee sanoiksi monta tunnetta ja tapahtumaan. Siinä olen parhaimmillani, luovuudessa.

Kohina kyllä on kovaa, mutta siltikään en kykene kirjoittamaan mitään konkreettista. Ideoita ja ajatuksia pulppuaa päähän, mutta aina kun istun niistä kirjoittamaan, tuntuu – siis ihan fyysisesti – kuin  joku painaisi kaksin käsin pään päältä pinnan alle ja kehottaisi vielä muhittamaan niitä.

Tuottamisen sijaan olen maannut sängyssä neljän seinän sisällä ja lukenut kirjoja. Olen katsonut sarjoja, elokuvia ja dokumentteja. Tuntuu riittämättömältä.

Viime viikolla kävin jo parina päivänä töissä, mutta valitettavasti sairaus pakotti vielä loppuviikoksi sairauslomalle. Työssäni toimittajana erityisestä herkkyydestäni on pääsääntöisesti vain etua.

 

NYT OLO alkaa olla parempi. Mietin aperol spritziä jonka olen ollut aikeissa tilata kirjahetkeni kruunuksi. Rakastan istua kahviloissa katsomassa ihmisiä, ja miettimässä millaista heidän elämänsä ovat – rakentamassa heistä pohjautuen havaintoihin, joita heistä teen ja tunteisiin, joita heitä seuraamalla aistin.

Kun astun johonkin tilaan, tiedän saman tien mitä muut siellä olevat tuntevat ja ajattelevat. Aistin vivahteet ja tunteet herkästi ja olen emotionaalisesti erityisen kyvykäs. Siksi joissain tilanteissa kahvilassa istuminen saattaakin muuttua minulle tuhoisaksi; kun tunteita ja melua on liikaa. Tai, kun näen ihmisen, jolla on huono olla! Tunteet siirtyvät minuun suoraan ja alan kokea hänen tuskaansa. Tai toisin päin: Saan valtavan ilon itselleni, kun näen vaikkapa innokkaita leikkiviä lapsia. Se on oikeastaan ihan arpapeliä. Mutta varmaa on se, että vaikka kuinka haluankin, jossain vaiheessa raja tulee vastaan ja on vetäydyttävä yksin kotiin.

Siltikin minä usein haluan uskottella itselleni, että keskelle kaikkea jytkettä minun on mentävä. Jotta tuntisin olevani elossa, enkä rajoitettuna yksinäisten seinien sisään.

Jännä ristiriita; toisaalta tarvitsen ihmisiä ja heidän tuottamaansa energiaa, mutta toissalta on varmistettava, että osaa irtaantua vauhdista riittävän aikaisin. Lataudun ihmisistä, mutta vetäydyn yksin. Vetäytymällä nollaan itseni kierroksilta, joihin liika tekeminen ja meneminen minut jossain vaiheessa vie.


PAM, PAM, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Yläkerran naapurin avoin ikkuna paukkuu tuulessa. Ukkostaa ja sade piiskaa kerrostalomme seinää.

Aperol spriz karkaa kauaksi mielestäni.

Pam, pam, pam!

Ja vielä kerran pam, pam, pam.

Olen menettää hermoni, sillä minulle tuo pauke tuntuu siltä, kuin joku hakkaisi ikkunaa korvani vieressä. Kuulen kaiken ja tunnen tuon perkeleellisen paukkeen kehossani. Naapurit kai ovat poissa kotoa ja jättäneet ikkunan auki.

Elämä tässä naapurini alapuolella on ollut yhtä pauketta viime syksystä lähtien, kun uusi asukas muutti yläkertaan. Jatkuva jalkojen hakkaaminen ja tavaroiden pauke, joka kantautuu kattoni kautta asuntooni on sietämätöntä (se on oikeasti kovaa!). Ja kun siihen oikein suggeroituu, sen kuulee koko ajan ja kaikkialla ja ahdistuu.

Tämä on tuttua minulle jo lapsuudesta. Kaikki kova kolina kauhistuttaa. Peloistani pääsin tietyiltä osin jossain vaiheessa yli ja elämä vei aivan toiseen äärilaitaan. Aikuisiällä olen tehnyt ja kokenut jos jonkinlaista, heittäytynyt hyvin impulsiivisesti (esimerkiksi tälläiseen, tällaiseen ja tällaiseen) seikkailuun. Ne ovat olleet minun tapani hahmottaa ja tulkita maailmaa, pukea syviä oivalluksiani sinunkin luettavaksesi.


YLIVIRITTYNYT.

Se on sana, joka on saanut minut pysähtymään tänä kesänä. Aivan uusi sana, jonka kuulin katsoessani dokumentin Yle Areenasta (katso sinäkin täältä!). Se kertoo erityisherkistä ihmisistä, jotka liiaksi altistuttuaan erilaisille ärsykkeille ja maailman tarkastelulle (jota tekevät hyvin syvällisesti ja koko ajan), ylivirittyvät ja lamaantuvat.

Minulle, kiireisen ja työntäyteisen kevään jälkeen taisi käydä juuri näin. Ajatukset ovat edelleen jumissa ja sitten vielä tämä sairaus. Keho reagoi liikaan viritykseen. Ja ensimmäistä kertaa elämässäni aloin pohtia, että ehkä voisinkin osata toimia jotenkin toisin säästääkseni itseäni.

Olen aina jollain tavoin tiennyt olevani herkkä ihminen. Onhan se nyt selvääkin, sillä tavoin kun koen tunteita ja kerron niistä sinullekin.

Erityisherkkien katsotaan usein olevan hieman hiljaisempia ja syrjäänvetäytyvämpiä. Ihmisiä, jotka harkitseva tarkkaan ennen kuin toimivat. Mutta minä olen tältä kantilta aika toisenlainen. Olen ekstrovertti, impulsiivinen, heittäytyvä, avoin, reipas ja hyvin rehellinen, tutkimusten mukaan 30% erityisherkistä on kaltaisiani. Erityisen herkkien lailla käsittelen tunteita, itseäni ja ympäröivää mailmaa hyvin tarkasti, analyyttisesti ja syvällisesti.

Ja juuri sillä voimalla on syntynyt tämä blogi.

Dokumentin katsottua, ostin itselleni vielä tämän kirjan, jota suosittelen myös sinulle halutessasi perehtyä aiheeseen tarkemmin.

 

EN OLE kuitenkaan sellainen, joka saarnaa ja paasaa jonkin yhden aatteen tai uskonnon puoleen. Olen kertonut olevani muottiin mahtumaton, joka ei toivo itselleen tai muille liikoja määritelmiä. Siksi en ole halunnut nostaa itseäni mihinkään erityisen herkkien kategoriaankaan.

Sen sijaan olen kertonut, kuinka minua on yritetty pistää muotteihin. Miten vialliseksi ja loukatuksi olenkaan itseni kokenut, kun kerta toisensa jälkeen minulle on ehdotettu:

”Oletko ajatellut, että sinulla olisi kaksisuuntainen mielialahäiriö, sen verran epävakaa olet ja herkkä avautumaan vaihtuvista tunteistasi.”

Tiedän, ettei tämä ole osaltani totta, mutten siltikään ole voinut olla ajattelemasta: Entä, jos sittenkin olen mielenvikainen? Se ainakin on varmaa, että yhteiskunnalla on tarve vetää poikkeavuuksia erilaisiin selitetävin ja hahmotettaviin kategorioihin, siksi minuakin kai yritetään tunkea mielenvikaisuuden muottiin. Ja siitä syystä minä en halua liikaa tunkea itseäni mihinkään tai elää jonkin yksittäisen uskomuksen varassa. Sellainen kaventaa näköalaa.


”MAIJA ON sellainen satuolento: Aina välillä se ilmaantuu jostain, hurmaa kaikki, ja häviää taas sitten”, totesi eräs vanha tuttavani, jonka näin pitkästä aikaa tänä keväänä. Hänen äänenstä oli täynnä ihailua ja kunnioitusta, Ja niin minäkin tuon kommentin kohtasin: Onpa upea ajatus, että olisikin juuri tällaisenaan satuolento!

Kokevatkohan satuolennot ulkopuolisuuden tunnetta? Koska jos kokevat, sitten minä olen varmasti sellainen, sillä ulkopuolinen koen itse olevani; jotenkin jossain äärilaidalla, jossa minun katsotaan olevan erikoinen ja erilainen. Tiedän sen johtuvan erityisen tarkasta havainnointikyvystäni, avoimuudestani kertoa vaikeita asioita ääneen sekä kyvystä heittäytyä ja poikkeuksellisesta luovuudestani. Se pelottaa monia pois luotani, ja olen myös saanut nimityksen ”Hullu-Maija” (sekin tosin rakkaudella). Minut on lytätty niin monta kertaa tunteitteni takia, siksi, että näytän niitä niin vahvasti.

Mutta Hullu-Maija ja Satuolento ovat osuvat kuvaus siitä miten kaltaisiini suhtaudutaan. Toisaalta näitä piirteitä, erilaisuutta, rakastetaan, mutta sitten samalla ne ovat asia, joka pelottaa, eikä sitä sallita. Herkkyyteni on piirre, joka tekee minusta haluttavan, ja samalla syy miksi minut torjutaan. Herkkyyttä, ”hulluutta” ja syvästi tuntevaa ihmistä kun yhteiskunnassa ei hyväksytä. Kaikkien kuuluisi olla kovia, voimakkaita ja vahvoja. Herkkyys on saanut kovin negatiivisen leiman.

Minäkin olen yrittänyt mukautua ja sopeutua siihen, minkä tunnen olevan ympäristön halu ja vaade. Olen kasvanut kameleontiksi, sopeudun aina kaikkeen. Mutta vähitellen on alkanut kasvaa sisäinen ymmärrys omista vahvuuksista ja siitä, millainen oikeasti parhaimmillani olen; luovuudessani lahjakas, herkkä ja hurmaava taiteilija. Ja pitkään olen paininut tämän ulkoisen ja sisäisen maailman ristitulessa: kumpaa uskoisin. Kumpaa USKALLAN uskoa? Voisinko olla tällainen, eikä aina tarvitsisi muuntua ympäristön mukaan?


EN SIIS usko tiukkoihin määritelmiin saati siihen, että johonkin erityisryhmään itsensä profiloituaan voisi alkaa käyttää sitä perusteluna jollekin tietynlaiselle käyttäytymiselle tai muut selityksenä suhtautumiseensa kyseiseen ihmiseen ja siksi hänen alas polkemiseensa.

Siksi, vaikka olen pohtinut herkkyyttä itsessäni, en ole senkään suhteen halunnut kategorisoida itseäni erityisen sellaiseksi. En halua tehdä turhaa melua siitä. Tällainen on luonteeni. Olen aina ollut ja tulen olemaan, kaikkinen piirteeni hienouksineen ja haittoineen. Piirteeni vaikuttaa toimintaani jollain tavoin, mutta ei ole peruste huonolle tai erityiskohtelua vaativalle käytökselle.

Olen pitänyt omaa herkkyyttäni ihan tavallisena piirteenä ja siksi yllätyin kuullessani, että kyseessä onkin vain 20 prosenttia ihmisistä ja että asiasta puhutaan vielä todella vähän, onhan erityisherkkyyden määritelmä tunnettukin vasta 20 vuoden ajan. Omaan huomiooni asia on tarttunut usein ja kevällä viimeksi haastattelin työssäni erästä erityisherkkää ihmistä, mutten ole perehtunyt aiheeseen omalta osaltani tarkemmin.

Mutta dokumentin nähtyäni hätkähdin, sillä niin moni asia kolahti. Tuntui, kuin olisin löytänyt itseni ja vastaukset niin moneen asian, joita olen pelännyt, harmitellut, rakastanut ja arvostanut: ehkä olen itsekin olettamaani herkempi ihminen ja ehkä tästä piirteestä onkin puhuttava julkisesti selkeämmin sanoin. Herkkyys ei ole synonyymi heikkoudelle!


ERITYISHERKKYYS ON yksinkertaisesti sitä, että yksilö havaitsee yksityiskohtia perinpohjaisesti ja osaa käyttää tätä tietoa paremmin*. Se on ominaisuus, piirre, ei sairaus. Ei asia, josta pitäisi pyrkiä eroon, tai josta voisi pästä eroon, mutta puoli ihmisestä, joka on tärkeä tunnistaa, jotta osaa myös asettaa itselleen rajoja. Jotta osaa toimia, ja valjastaa omat parhaat puolensa parhaalla tavalla käyttöön.

Tavallaan ihan älytöntä, mutta koko herkkyyden teema kolahti minuun ihan uudella tavalla, ja kovaa, kun kuulin dokumentissa, sen tekijän Elaine Aronin ajatuksen:

”Erityisherkkien on arvostettava itseään ja tultava esiin piirteensä kanssa. Erityisherkät näkevät vihjeitä tulevasta ja ajattelevat asioita syvemmin kuin muut. Maailma käy läpi isoja muutoksia. Jotkut niistä ovat pelottavia, eikä kaikkia ymmärretä täysin. Nyt tarvitaan herkkiä mieliä ja sydämiä tutkimaan ja pohtimaan maailman tilaa.”

Sain tästä itselleni voimaa, mutta myös oivalluksen siitä, miten minun on toimittava:

Kukaan ei voi ymmärtää meitä, jollemme itse kerro ymmärrettävin sanoin ja näytä pala kerrallaan millainen voimavara herkkyys on sekä millaisiin haasteisiin kova ja kuluttava yhteiskunta meidät saattaa asettaa. Toivon että itse kykenen myös herättämään vuoropuhelua herkkien ja vähemmän herkkien (kyllä kaikkissa herkkä puoli on!) välille.

Ja erityisesti meidän herkkyydessään ulospäinsuuntautuneiden, jotka haluamme olla esillä ja tuoda tarinoitamme esiin, on kuljettava näiden ”herkkyysjoukkojen” etunenässä esimerkillisesti. Kykymme saattaa auttaa monia muita.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Siinä se todistettavasti on: Aperol spriz -drinkkini, rohkeasti yksin nautittuna 😀

 

TSIRPTSIRPTSIRPTSIRP.

Lintujen iloinen sirkutus.

Kuuntele!

Ei pam pam pam ja vielä kerran pam. Hiljentynyt ikkuna yläkerrassa.

Myrsky lakkaa.

Vaikka on jo tyyntä, äskeinen salamojen räjähtely paukkuu vielä päässäni.

Nappaan laukkuuni tietokoneen, ja päätän suunnata rantaan. Tilaan aperol sprizin ja päätän kirjoittaa tämän blogitekstini. Siitä tulee pitkä, syvällinen ja analyyttinen, mutta niin sen nyt kuuluukin olla, sillä se, joka sen pysähtyy lukemaan jaksaa lukea kaiken. Haluan, että saan sinut pysähtymään; tuntemaan itse jotain tuttuutta, tai huomaamaan, että saatat lähipiirissäsi tuntea samankaltaisen ihmisen. Ehkä nämä oivallukset auttavat sinuakin ymmärtämään jotain?

/Äm, joka nyt, tässä valossa, tarkastelee kyllä tämänkin blogin tarinoita hieman uusin silmin, sillä niin moni oudolta tuntunut tehty ja kirjoitettu juttu tuntuu saaneen uudenlaisen merkityksen – ehkä vieläkin tärkeämmän, kuin niiden kirjoitushetkellä olen itse ymmärtänyt.

 

*Lähde: Elaine Aron: Erityisherkkä ihminen

Matkalaukku ja kuollut kärpänen

Ongelmakohtani ovat matkalaukku ja kuollut kärpänen.
Palasin lomareissulta kotiin viikko sitten.
Ensimmäisenä huomasin lattialla kuolleen kärpäsen. Kuin mitään piittaamaton ihmishirviö paiskasin matkalaukun tuon kerran niin elossa olleen sielun viimeiselle leposijalle, siihen mihin asti sen viimeiset voimat olivat kantaneet.
Siinä ne nyt ovat. Matkalaukku ja kuollut kärpänen, olohuoneen kynnyksellä poikittain. Viikon verran olen marssinut eteisestä olohuoneeseen loikaten niiden yli joka kerta. Makaavat pirulaiset keskellä oviaukkoa!
Ällöä, voisi joku sanoa: Kuolleen kärpäsen ruumis makaa lattialla, enkä saa sitä siirrettyä. Matkalaukusta pursuavat tavarat hujan hajan lattialla.
Syytän kamalaa keuhkoputkentulehdusta, joka on vienyt voimani, mutta epäilen, etten olisi terveenäkään saanut tätä tehtävää suoritettua. Ehkä haluan mielessäni pitää vielä kiinni lomamuistoistani.
Ehkä olen SAAMATON! Miten vaikeaa voikaan olla siirtää tavarat laukusta kaappiin ja kiikuttaa kärpänen… Niin minne?
Tänään katsoin kärpästä lattiallla miettien siirtäisinkö sen vessanpönttöön ja vetäisin alas. Mutta sitten tajusin: muistan kuulleeni, että hyönteiset voivat nousta ylös vessanpöntöstä, vaikka ne vetäisikin alas putkistoon. Voisiko tässä käydä nyt niin?
No. Jos kärpänen on maannut lattialla kuolleena todistettavasti ainakin jo viikon, se tuskin nousee kuolleista vessanpöntöstä.
Tuijotin kärpästä tämän ajatteluprosessin ajan roikuttaen päätäni alaspäin ja nostaessani pääni ylös tuli niin huono olo, että oli pakko jättää asia sikseen. Siirtää seuraavaan kertaan, ja käpertyä sohvalle Netflixin äärelle.
Ja siinä se edelleen makaa. Kuollut kärpänen.
Matkalaukkukin saa vielä jäädä.
Hyvää viikonloppua, ystävät – olkoon se teille hieman tuottavaisempi!
/Äm, joka kävi äsken pienellä kävelyllä ja totesi sen uskomattomaksi virheeksi; vettä sataa vaakasuoraan ja keuhkot meinasivat irtaantua ruumistaa, nyt yskittää. Ääntä ei vieläkään tule kunnolla eikä puhumisesta selviä ilman kuolettavaa yskäkohtausta.

Siinä ne ovat, pirulaiset!

Unelma

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Arkistojen aarre: ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”

Tämän päivän sanoja ovat bronkiitti ja perspektiivi. Kesäflunssa muuttui keuhkoputkentulehdukseksi, siis bronkiitiksi, ja nyt hevoskuurilla antibiootteja koetetaan saada tauti kuriin ja välttää keuhkokuume.

Ja se perspektiivi: Vaikka edellinen sairaslomani ja sängyssä makaaminen kesti yli puoli vuotta, silti mieli meinaa mustua jo nyt, vaikka sängyssä on maattu vasta puolitoista viikkoa. Mutta niinhän sen pitääkin olla; ei yksi kärsimys ole toista vähempiarvoinen, vaikka joskus, tai jollain toisella ihmisellä, on ollut huonomminkin. Perspektiivi mielessä pitäen ajatus palasi tänään tähän kirjoitukseeni. Sen kirjoitin vasta tuon matkan alussa, onneksi en silloin tiennyt, mitä edessä olisi…


 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.