Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Oijjoij. Tästäkin seikkailusta on jo vuosi. Nyt ne siellä tunturissa taas tänään kisaavat. Lieneeköhän yhtään sokkotreffiparia liikkeellä tänään.

Pysähdyin itsekin tänään lukemaan tämän kirjoituksen ja se pysäytti minut. Vaikka itse sanonkin, niin olipahan hyvin kirjoitettu ja paljon ajatuksia herättävä juttu.

Ja nämä tarinassani esittämät ajatukset pätevät niin moneen asiaan elämässä. Ei vain sokkotreffeihin, joiden kaavaa minä tässä nyt avaan.

Oletko jo lukenut kertomukseni siitä, mitä tapahtui, kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturiin…?

MaiLife

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti…

View original post 1 932 more words

Kesässä savolaiseksi?

Minulla on projekti. Töissä selvitämme kollegani, joka myös on vasta muuttanut Savoon muualta Suomesta, kanssa voiko kesän aikana muuttua savolaiseksi.

Savolaiset mentorit opastavat meidät maakunnan ihmisten salattuun elemään ja olemukseen, ja me kokeilemme voiko junan tuomat ulkopaikkakuntalaiset ikinä tavoittaa savolaisuuden sydäntä. Juttua teen projektista joka viikko radion aamuihin ja tietysti someen.

Katso tämä jakso, jossa näyttelijä Johanna Keinänen (tänä kesänä kesäteatterissa Katri Helenaa näyttelevä) opettaa minulle savolaista kehonkieltä, ja anna tuomiosi: taipuuko kehoni savolaiseen letkeyteen?

Ensi viikolla luvassa ehkä vieläkin hurjempaa heittäytymistä. Jos ei muuta, ainakin hullun maineeni alkaa olla nyt jo levinnyt kaikkialle savoon… 😀

Iloa uuteen viikkon! Kello on iltakahdeksan, ja minä painun kohta pehkuihin. Herätys ennen kello aamu neljää odottaa.

/Äm

Vihdoinkin perjantaifiilis!

Kuudes työviikko Kuopiossa on takana ja päällimmäisin tunne on onni.

Tämä on ollut ehdottomasti paras viikko töissä tähän mennessä. Nyt vihdoin tuntuu, että olen jo ihan oma itseni, se itselleni ja sinullekin vanha tuttu tyyppi. Johtunee suurelta osin siitä, että hyppäsin tällä viikolla radiomaailman sekopäisimpään (ja siksi minulle sopivimpaan ja innostavimpaan) tehtävään aamutiimiin ja radion aamulähetyksiin. Herätykset ovat olleet aikaisia, mutta silti tuntuu, että aamut ovat minulle luontainen ja hyvä paikka. Aamun studiossa on aivan oma tunnelmansa, ja se tuntuu hyvältä. On mukava saada olla mukana herättelemässä maailmaa uuteen päivään.

Sanoinko jo, että sekopäinen 😀 Kuvakaappaus lähetysikkunastamme torstaiaamulta.

 

Onnen tunne juuri nyt syntyy minulle myös yhden aika omituisen asian takia. Siitä, että nyt ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, kun olen niin sanotusti toisella ja säännöllisin työajoin töissä, minulla on yhtäkkiä alkanutkin olla perjantaifiilis. Siis se, että tulee kotiin työviikon jälkeen ja istahtaa sohvalle onnellisen uupuneena viikon jälkeen. Muistan kirjoittaneeni tästä perjantaifiiliksen puuttumisesta joskus aiemmin blogiini, ja yritin tuota tekstiä kaivella äsken pitkään blogistani – nyt tuloksetta. Olisi ollut hauska muistella, mitä silloin perjantaifiiliksettömästä tunnelmasta kirjoitin

Mutta nyt minulla on rehti ja rehellinen perjantaifiilis! Se on aika hienoa! Nämä pienet, tavalliset asiat vaan tekevät minut nyt kovin onnelliseksi.

 

Viikonloppuja!

/Äm, joka taitaa nyt napata lasin viiniä ennen nukkumaan menoa. Aikaiset aamut pistävät suuntaamaan sänkyyn jo iltayhdeksän aikaan…

 

Kiitoksia keholle ja työniloa

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Kaikki muu seuraa – menestys on kontaktilaji

Ah. Istun sohvalla ja tuijotan televisiosta Tarkkomarkkinoita. Väsyttää tiiviitten työpäivien jäljiltä, mutta mieli muhii ajatuksia.

Nyt mieli kyllä oikeastaan haluaa palata takaisin viime vuoteen ja Tangomarkkinoille, joilla olin tuolloin töissä. Vähän erilaisissa hommissa kuin tänä päivänä. Mutta tavallaan taas ei sitten yhtään. Samat teemat kun kulkevat nyt ajatuksissani.


VIIME VUONNA POHDIN Tango-työkeikkani jälkeen blogissani menestystä. Sitä, miten tangoartistit kohtaavat yleisönsä, ja mikä saa suosituimmat heistä erottumaan. Näin minä kirjoitin viime vuonna blogitekstissäni ”Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti” (lue koko juttu tämän linkin takaa).

”- – – olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea. – – – 

Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat – – –

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Viime vuosien kaksi kuningatarta Susanna Heikki ja Erika Vikman juhlistivat Erikan voittoa viime kesänä Tangomarkkinoiden viimeisenä iltana päälavana backstagella. Lisää kuvia ja tunnelmia viime kesältä tässä blogissani.

 

TÄMÄ LAINAUS MUISTUI mieleeni nyt tv:stä seuraamani Tangokunigatarfinaalin lisäksi eilen, kun haastattelin laulaja Katri Helenaa. Hän on yksi upeimmista ihmisistä, jonka olen tavannut.

Hänestä on tehty tänne Kuopioon kesäteatterinäytelmä, ja minä kysyin häneltä syytä siihen, miksi hän on niin suosittu, että hänen tarinansa on päätynyt tarinaksi usealle teatterilavalle.

Hän sanoi, että on aina halunnut ainoastaan laulaa; että kaikki muu uralla vastaantullut maine ja mammona ovat olleet toissijaisia. Ne ovat vain seuranneet perässä, kun hän on tehnyt työtään, jota rakastaa – palvellut yleisöään ja viihdyttänyt heitä parhaalla lahjallaan. Keskittynyt siihen, mikä tuntuu hyvältä ja antanut sen kummuta ulos muille.

Mikä esimerkillinen nainen onkaan Katri Helena! Oli suuri ilo päästä haastattelemaan häntä.

 

TÄSSÄ AJATUKSESSA ON JOTAIN niin tärkeää, että on pysähdyttävä jälleen kerran sen ääreen. Mietittävä, miten minä toimin, miten kohtaan muut, miten läsnä olen ollessani tekemisissä muiden kanssa.

Sillä kaikki muu seuraa perässä – sen minulle kaikki tapaamani menestyneet esiintyvät taiteilijat ovat opettaneet.

Oletko sinä ikinä miettinyt tätä?

/Äm, joka siirtyy taas jännittämään Tangokuningatar-kisan tulosta

Kuukausi Kuopiossa

Minulla on oikeastaan vain kaksi asiaa elämässä meneillään tällä hetkellä, joista kirjoittaa: työ ja kuntoutus.

Vaikka minä nyt vähän harmittelen, ettei ole tarjota sinulle koko ajan suuria kuulumisia, tämä elämänvaihe on aika ihana. On selkeät asiat, jotka rytmittävät ja rakentavat arkeni. 

Nautin tästä hetkestä, kun minulla on pitkästä aikaa hetken vain mahdollisuus keskittyä vain tekemiseen; työssäni siihen, että voin tehdä rakastamaani työtä ja kehittyä ammattilaisena sekä treenissäni siihen, että kehoni vähitellen kuntoutuu vanhaksi tutuksi vahvaksi raamikseni.

Nyt ei tarvitse hetkeen olla keskellä epävarmuutta, siis sitä, että joutuisin etsimään freelancer-yrittäjänä koko ajan töitä ja myymään itseäni. Se on kovin kuluttavaa työtä.

Siksi nyt nämä ensimmäiset Kuopion kuukauteni olen päättänyt nauttia rauhassa. Ei tarvitse tempoilla ja repiä itseään liikaa tai ylimääräistä – ei blogissani tai vlogissanikaan. Videoita en ole ehtinyt tehdä yhtään, sillä työn uudet sisällöt vievät kapasiteettiani niin paljon. Mutta siitä ei ole syytä stressata, niitä kuten tukevampia tarnoita blogiini tulee taas.

Kuukausi on kulunut! Hurjaa. Viisi jäljellä. Aika kuluu sukkelaan. Jo siitä syystä on keskityttävä rauhassa nauttimiseen.



Tältä näyttää ihminen, joka on asunut kuukauden Kuopiossa. Yritin ottaa viehkeitä selfieitä tänään töihin lähtiessä. Hyvin onnistuin!

/Ämmä

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.


POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

 

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?


PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Kanankoiven kuntoutusta

Voi näitä minun kanankoipiani! Tässä radiotyön ohella hoidan toista päätyötäni: polven kuntoutusta. Koipi ei päästä minua helpolla, ja töitä on tehtävä paljon. Tässä vaiheessa, kun leikkauksestakin on jo seitsemän kuukautta luulisi, että olisi jo paljon piemmällä.

Mutta ei. Juuri nyt tuntuu, ettei jalka ole taas kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin.

Siitäkin huolimatta, että olen kävellyt, polkenut kuntopyörää, tehnyt kuntosalilla treeniohjelmani ja käynyt vesijuoksemassa taas säntillisesti pienen muutosta aiheutuneen tauon jälkeen.

Näyttää, ettei oikeaan, vammautuneeseen jalkaani ole tullut lihaksia vielä ollenkaan, ja kinttu todella näyttää kanan jalalta. Toisestakin jalasta lihakset ovat yhdeksän kuukauden vamman jälkeen surkastuneet paljon. Nyt harmittaa, kun kehitys tuntuu polkevan paikoillaan. Heikkojen lihasten lisäksi polvi on todella jäykkä ja jää aina jumiin pidempään polvi koukussa istuessani. Sitä saa ”sulatella” suoraksi pitkään (eikä polvi vielä suoristukaan kunnolla – tähän meinaa jo mennä hermo).

Yritin ottaa kuvan koivistani deonstroidakseni niiden lihaksetonta tilaa ja epätasaisuutta. Oikea jalka on paljon vasenta ohuempi ja heikompi. Se jaksaa ihmetyttää päivittääin ja toivon vaan, että jossain vaiheessa pian alkaisi edes jotain tuloksia näkyä.

 

Tänään olin taas uimassa. Siitä on kyllä tullut uusi suosikkini. Vähitellen, kun alkaa oppia oikean vesijuoksutekniikan, menosta tulee koko ajan hauskempaa ja tehokkaampaa. Harjoituksia on vaan jatkettava säntillisen maltillisen. Ehkäpä tästä kanankoivesta vielä joku päivä jalka tulee. Joskus ensi vuonna sitten… vielä puoli vuotta ainakin menee, että jalka on paremmassa kunnossa.

/Äm, painuen raukeana nukkumaan uinnin, saunan ja maittavan päivällisen jäljiltä

Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Työhommia

On ollut vauhdikas viikonaloitus töissä. Paljon tekemistä, ja hyvä niin.

Jännittävät hetket, jotka pistävät oman mukavuusalueen ulkopuolelle oppimaan uutta, ovat jatkuneet. Eilen olin tekemässä ensimmäisen suoran radiolähetyksen kentältä. Tarkoittaa siis, että ajoin (kyllä, minä itse!) lähetysautolla (joka on pelottavan iso…) studion ulkopuolella sijaitsevaan kohteeseen tekemään osaa radion suoraa iltapäivälähetystä. Oli monta opittavaa osaa yhdellä kertaa, ja se pisti pään pyörimään.

Kyllähän se etukäteen jännitti, mutta voi sitä tunnetta, kun saa jonkin itseä mietityttäneen asian tehtyä ja huomaa selviytyneensä siitä hienosti! Eilinen ilta meni kyllä sitten aika takki tyhjänä. Olo oli väsynyt, mutta tyytyväinen. Nyt tuntuu, että seuraava kerta menee jo lähes leikiten, sillä nyt osaa hahmottaa mistä suorassa kenttälähetysessä on kyse ja kuinka se hoidetaan.

Osa töistäni siis tehdään studiossa, osa juttukeikoilla nauhurin tai tv-kameroiden kanssa ja osa on sitten tällaisia suoria lähetyksiä joko radioon tai tv:hen.

Tänään on ollut vähän kevyempi päivä. Pääsin viettämään ihanaa kesäpäivää työkeikalle Kuopion eläinpuistoon. Voi mitä suloisia eläimiä siellä olikaan!

Possui!

Kissoi!

Alpakoi!

Ja villapossukoi! Niin, ei villisika, vaan villAsika.

 

Huomenna on jo viikon viimeinen työpäivä ja sitten KOLME vapaapäivää! Voin kertoa, että tarpeeseen tulee saada aivot nollattua tämän ensimmäisen kolmen viikon työpuristuksen jälkeen.