Tätä lisää, elämä!

Posted on by

0

Rakas päiväkirja,

tiedän jo nyt, etten pysty kuvaamaan tätä päivää tai tämänhetkisiä ajatuksiani nyt kunnolla sanoiksi, sen verran inspiroitunut, innostunut ja ihan hemmetin herkillä olen (itkettää ihan oikeasti, mutta enemmänkin onnesta ja kiitollisuudesta (hemmetin ällöä ja klisheistä, mutta niin nyt vaan perhana on!)) ja kykenemätön kiteyttämään kaikkea. Mutta kirjoitan nyt tajunnanvirralla vaan kaiken mitä mieleen juolahtaa, ehkä sekin auttaa purkamaan kaikkea mitä halusisin sanoa. (Muistiin itselle: tästä aiheesta täytyy kirjoittaa blogiteksti myöhemmin kun ajatukset ovat kiteytyneet!)

Tämän päivän kulku:

Herätys klo 2.30, töihin vähän jälkeen klo 3, radiolähetys klo 4-6, kotiin klo 8, nukkumaan klo 8.30, eka herääminen klo 10 (miksi aina aamuvuorojen jälkeen käy niin, että asetan kellon soimaan klo 11, mutta AINA herään joskus 10 aikaan ensimmäisen kerran, mikä ihmeen juttu siinä on, etten saa nukuttua niitä kahta ja puolta tuntia putkeen!), ja sitten ylös vähän ennen kellon soittoa vähän vaille 11, sitten lounasta, sitten muutama työmeili, hah ja Big Brotherin eilinen reality netistä (kyllä, en edes häpeile, sillä BB on parasta, ja edelleen myös elämäni paras ja hulluin kokemus oli paastä aikoinaan viettämään pari päivää BB-talossa ihan oikeasti! Ja tämä on muuten oikeasti aika hyvä kausi, kun ei ole mitään kännäämisia, vaan oikeasti mielenkiintoisia keskusteluja käyvät talossa), sitten tunnin juoksulenkki (hitto, miten hyvin juoksu kulki, tuli ihan sairaan energinen fiilis!), suihkuun ja meikki ja hiukset ja taas vähän ruokaa ja sitten Rakas keho -kirjan julkkareihin työhommia varten.

Kaiken kaikkiaan sulava ja ihana alkupäivä mutta kaiken kruunu olivat nuo julkkarit. Tai siis, ollakseni rehellinen, menin vähän vaan katselemaan keissiä tulevaa juttuani varten, mutta sitten kolme tuntia ja pari skumppalasia myöhemmin havahdun siihen, etten oikeastaan haluaisi lähteä kotiin ollenkaan.

Syy olivat Kaarina ja Aili. Rakas keho -kirja koostuu erilaisten naisten alastonkuvista ja tarinoista ja Kaarina 73 ja Aili ovat sen vanhimmat (siis upeimmat!) mallit. Kaarina asuu Oulussa, tutustuin häneen Norjan reissuni yhteydessä, sillä Kaarina on ollut myös Støssä, eri aikaan vaan kun minä. Mutta kun tulin silloin kalarekalla takaisin Suomeen, vaihdoin Oulussa junaan ja vietin muutaman tunnin Kaarinan luona junaa odottaessa. Hän laittoi ruokaa ja tuo hetki on jäänyt ihanana mieleeni. No nyt Kaarina oli lähtenyt Oulusta Helsinkiin, ajanut ensin Oulusta Kontiolahdelle Pohjois-Karjalaan hakemaan mukaansa Ailin, 93 vuotta! Sitten he puksuttivat junalla Helsinkiin kirjan julkkareihin.

Ja nyt tullaan siihen osuuteen, jota en osaa mitenkään nyt kuvailla tai analysoida. Mutta koin jonkun sellaisen elämän merkityksellisyys-hetken, kun juttelimme näiden naisten kanssa monta tuntia. Siis sellaisen, että tässä se koko elämän tarkoitus on: päästä kokemaan tällaisia hetkiä, juttelemaan erilaisten ja eri ikäisten ihmisten kanssa ja oppia heiltä. En voi ymmärtää miten upeita naisia Kaarina ja Aili ovat. Aili, tuon ikäisenä, on ihan järjettömän skarppi (voiko olla ”järjettömän” ja ”skarppi” yhtäaikaa?), aivan valloittavan upea. Miten ikinä kukaan tuon ikäisenä voi asua itsekseen ja lähteä monen tunnin matkan takaa Helsinkiin ja istua tuollaisessa tilaisuudessa monta tuntia juoden skumppaa!?!

Aili kertoi, että hänellä on samppanjakerho kotiseudullaan ystäviensä kanssa! Siis mikä inspiraatio! Onneks tää on päiväkirja, eikä kukaan ehkä tätä lue, koska just nyt tunnen niin suurta kyvyttömyyttä, kun haluaisin kertoa, mitä heiltä tänään sain (ja toivottavasti myös pystyin antamaan heille!). Ystävyys ei katso ikää! Pitäisi enemmän kurottautua ulos muihin ja ihan erilaisiin kupliin kuin missä itse elää. Ja päästä käymään tällaisia eri sukupolven ihmisten välisiä keskusteluja, meillä oli aivan ihana ilta.

Olen suunnitellut reissua Kuopioon tänä syksynä ja tänään totesin että nyt sen järjestän ja samalla menen käymään Kontiolahdella Ailin luona. Hän sanoi, että olisi todella onnellinen jos saisi sinne vieraita ja monta kertaa toisti minulle erotessamme, että ”tulethan, oikeasti!”. Nyt on minun näytön paikkani, että todella sen teen. Tämä viikko pyörii selvästi kaiken kaikkiaan sellaisen viitsimisen ja vaivautumisen ympärillä (case paritanssikurssi, jolle en sitten lopulta päässytkään vielä tällä viikolla itsestäni johtumattomista syistä).

Ja sitten toinen viitsimisen aihe, joka pyörii päässäni lähes päivittäin kun astun kotiovestani sisään tai ulos on naapurini vanharouva. Hänen kanssaan on ollut puhetta että menisin joskus käymään hänen luonaan, sillä hän on varmaan aika yksinäinen. Nyt se on tehtävä. Yksinkertaisesti. Tämän illan kokemus osoitti, että juuri näissä asioissa on se kaikki mikä elämässä on tärkeintä ja merkityksellisintä.

Nyt jos tää olis blogi, niin kirjoittaisin loppuun vielä kysymyksen lukijoille:

Tiedätkö, mistä puhun?

Voi hitto, olen kiitollinen tästä päivästä. Tämän takia on kannattanut viime aikoina viettää aika monta yksinäistä tuntia tässä sohvalla (jossa muuten just nyt katson tämän päivän BB-realitya…), tämän illan kokemus pyyhki just kaikki vähän ikävämmät muistot pois mielestä ja auttoi keskittymään olennaiseen. Tätä lisää, kiitos! Jos elämältä jotain voin pyytää, niin juuri tällaisia kohtaamisia, keskusteluja ja hetkiä, jotka muistuttavat, mikä elämässä on tärkeintä.

/Äm

Minä, Aili ja Kaarina.

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Jumalan keskisormi

Posted on by

0

Rakas päiväkirja,

ja HAHHAH! Tää oli nyt tällainen varsinainen jumalan keskisormi -keissi. Olin eilen ihan hajalla ja ahdistunut tanssikurssin alkamisesta ja siitä en yhtään yhtäkkiä uskaltaisi ja haluaisi lähteä, mutta sitten kun kirjoitin päiväkirjaan tuntojani, sainkin jotenkin kaiken purettua, ja yhtäkkiä koko homma taas alkoi tuntua ihan hyvältä.

Tänään aamulla olin jo melkein innoissani siitä, että kurssi alkaa ja saisin jotain uutta juttua elämään, mutta sitten! Sainkin kuulla, että mulle oli annettu vähän virheellistä tietoa, eikä tänään olekaan sitä tutustumiskertaa!

Ni siinä se keskisormi: JUST kun olin saanut itseni suggeroitua lähtemään ja karistettua pelkojani ja oikein odottamaan tätä iltaa ja kurssille menemistä! No en sitten mennyt ja nyt istun kotona sohvalla ja just katoin Big Brotherin eilisilla reality-jakson netistä. Jep.

No mutta yksi hyvä puoli oli kuitenkin se, että uskaltauduin myös eilisen purkauksen jälkeen päättää siitä tanssiparistani ja laitoin hänelle eilen viestin, että tervetuloa mukaani. Ja hän tulee ja oon ihan lungi nyt sen ajatuksen kanssa, että aloitan kohta intiimin tanssiharrastuksen jonkun TUNTEMATTOMAN kanssa (voi jeesus!). Nyt tämä homma vaan siirtyy yhdellä viikolla, ensi maanantaina menen tutustumaan kurssille ja sitten parin kanssa aloitetaan seuraavalla viikolla. Mä vaan toivon nyt, etten sitten uudelleen ala jänistää ja saa tuollaista kaaoskohtausta kuin eilen… OMG.

Mutta hienoa siis on se, että tää päiväkirjan kirjoittaminen ehkä toimii aika hyvin! Jos EN olisi kirjoittanut eilen ja vaan pyörittänyt ajatusta omassa päässäni tässä sohvalla, en ehkä olisikaan saanut fiilistäni paremmaksi.

Töissä oli kyllä tänään aika vauhdikas ja väsyttävä päivä. Ja huomenna on aikainen aamuvuoro, joka alkaa klo 3.00, taas on mentävä aikaisin nukkumaan että jaksaa herätä puoli kolmen aikaan. Tavallaan siis hyvä, ettei tutustumiskertaa ollutkaan tänään, koska olisin ollut sen jälkeen varmaan ihan kierroksilla. Mutta silti harmittaa. Älytöntä, miten pää voi tällä tavalla pyörähtää ajatuksesta toiseen ja tunteesta aivan päinvastaiseen yhdessä yössä.

Naiset!

Vai onkohan muillakin tällaisia kokemuksia? Että ahistaa, sit saa käännettyä  ajatuksensa ja sit ahistaa taas kun se mikä ensin ahisti ei tapahtunutkaan.

Lopetan nyt, koska ei ole muuta sanottavaa.

Ja onneks tää on päiväkirja, voin olla liittämättä tähän mitään kuvaa, koska ei mulla ole nyt oikein mitään sopivaa. Blogissa on se puoli, kun aina pitäisi olla jotain kuviakin, mut nyt ei ole väliä.

/Äm

Miks mun pitää aina keksiä näitä hässäköitä, kun joka kerta tulee tämä päivää ennen paniikki?

Posted on by

1

Rakas päiväkirja,

Tänään päällimmäisenä mielessä on huominen. Ahdistaa. Miksi mun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Aina näitä repäisyjä ja haasteita keksiessä on ihan innoissaan ja kaikki tuntuu tosi hauskalta ja järkevältä, mutta sitten kun tulee se liikkeelle lähtemisen aika, se kun niitä hässäköitä täytyy oikeasti alkaa toteuttaa, iskee tämä kamala ahdistus, päivää ennen paniikki. Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä.

Huomenna alkaa tanssikurssini. Sain idean että haluan uuden harrastuksen ja sitten päädyin paritanssiin ja helvetti vielä kuuluttamaan ääneen julkisesti, että haastan jonkun miehen tanssiparikseni. Voi vittu. Miksi? Miksi pitää tehdä tällaista? Mitä järkeä!?

No, tiedän kyllä vastauksen jo ihan heti, mutta miksi tämä tunne tulee aina ja joka kerta ennen näitä haasteita? Tiedän, että tästä tulee ihan sairaan hauskaa ja hyvä proggis, mutta jännittää ihan kamalasti. Jostain syystä aina ennen kuin pitää oikeasti lähteä liikkeelle, tuleekin se, ettei mitenkään viitsisi vaivautua. Vaikka tiedän niin paljon kaikkia heittäytymisiä tehneenä, että nämä kannattaa, ja itsensä haastaminen ja uuden oppiminen on parasta mitä voi olla, mutta siltikin olisi vaan kivempi nyt sanoa, että en pääsekään.

Huomenna menen tutustumaan kurssiin yksin, mutta olen jo mielessäni tehnyt päätöksen siitä, kenet otan parikseni. Sellainen nimittäin ilmaantui ja löytyi. Mutta nyt en jotenkin uskalla sanoa hänelle, että no tule mukaan ja katsotaan mitä tästä syntyy. Pelottaa joku asia, en oikein edes tiedä mikä, mutta jotenkin mieli pyrkii näkemään paljon pidemmälle ja pelkää, että tästä seuraa jotain pahaa. Mutta herranjumala mitä ihmeen pahaa tällaisesta voi seurata? Se, että pari jättää kurssin kesken tai että minä päätän, ettei homma toimikaan ja lopetan tanssin, sekö? Onko se sitten niin kamalaa? Miksi sen antaisi estää edes yrittämisen?

Joo-o, tiedän kaiken kokemuksestanikin ihan loogisesti, mutta silti. Ei vaan viitsisi vaivautua. Mitä sitten saa, jos ei kokeilekaan? On ollut niin paljon tylsää ja yksinäistä aikaa ja kaikki vanhat tutut liikuntaharrastukset kyllästyttävät. Tähän samaanko sitten jään ja ahdistun siitä, kun ei ole tekemistä ja iloa elämässä?

Tämä muuten toimii! On tosi helpottavaa kirjoittaa näitä ajatuksia näin auki. Saa perspektiiviä ja tajuaa, että omat ajatukset on aikamoisia ankeuttajia. Huomaa myös, että miten laiska ja pelkuri sitä voisikaan olla jos… jos ei olisi. Onhan se aika kummaa, että vaikka olisi kuinka rohkea ja innokas heittäytyjä, aina tulee se päivä, siis just tämä päivä ennen toimintaa!

Ajatella: kolme vuotta sitten kun menetin koko liikkumiskykyni, en olisi mitään muuta halunnutkaan kuin sen, että mulla olisi kaksi jalkaa joilla voisi tehdä vaikka mitä. Niin jos olisin tuolloin tiennyt ajatukseni tänään, mitä olisin itselleni sanonut?

No voi hyvää päivää sentään! Tietysti mun pitää tunkea itseni tästä sohvalta ja aloittaa se, mistä olen jo saanut itseni innostumaan. On suorastaan loukkaus sitä itseäni kohtaan, joka olin kolme vuotta sitten, että edes punnitsen tällaisia asioita.

Noni. Mä laitan nyt myös sille miehelle viestin. Aion uskaltaa. Ja aion sanoa sille suoraan, että jännittää, kun en tiedä miten tässä käy.

(Tuo oli muuten aika hyvä ja avaava kysymys pohtia, mitä tästä tilanteesta olisi ajatellut vuosia aikaisemmin vaikeassa tilanteessa, täytyy pistää mieleen ja käyttää myöhemminkin!

Jännityksellä, Äm

Ps.

Tänään on muuten mun ja Sairaalahousujen vuosipäivä. Kyllä, tasan kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen mut lähetettiin kotiin nämä housut jalassa kun mitkään housut mahtuneet ei mahtuneet mun jalkaan – koska polvi. Juhlittiin yhteisiä vuosiamme asianmukaisin menoin: laitoin housut pesukoneeseen ja lähdin kuntosalille. Edelleen nukun lähes joka yö nämä jalassa, ja kyllä esim. kaikki päivät, jolloin en lähde kotoa mihinkään, vietän nää jalassa. Ne on vaan niin mukavat, kun ei purista ja matsku on hengittävää. Kolme vuotta! On muuten meikäläisen viime vuosien ylläpitämistä suhteista tämä pisin. Mitä se sitten kertoo musta?

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

Täydellinen päivä ihan suhteellisen täydellisessä elämässä

Posted on by

1

Rakas päiväkirja,

Jännä ajatus, että sinä olisit minun päiväkirjani. Onko blogi sellainen, vai mitä blogiin oikeastaan tulisi kirjoittaa? Onko blogi päiväkirja vai jotain ihan muuta? Tätä olen itse asiassa viime aikoina pohtinut paljon, sillä tuntuu, että viime vuosien aikana olen kirjoittanut blogiani monella eri tavalla, ja pitkään aikaan en ole oikein tiennyt miten nykyisin kirjoittaisin. Tämä blogi lähti aikoinaan melko päiväkirjamaisesti kokoamaan pieni ajatuksia ja kokemuksia matkani varrelta, mutta sen jälkeen siitä on tullut vähän ”kovempien” juttujen paikka. Olen kirjoittanut paljon harkitumpia tarinoita, ja vaikka ote onkin henkilökohtainen, olen useimmiten suunnannut tarinani myös muille samaistuttavaksi, koettanut kiteyttää isoimpia oppejani elämästä ja jakaa niitä eteenpäin.

Mutta nyt, ainakin tämän viikon ajan, olet minun päiväkirjani. En tiedä mitä kirjoitan, mutta nyt en suodata mitään – annan vain tulla sen mikä juuri nyt liikuttaa.

Tänään liikuttaa erityisesti nostalgia ja ylpeys itsestäni. En nykyisin enää edes jaksa pyydellä anteeksi sitä, että ihan oikeasti pidän itsestäni ja olen ylpeä tekemisistäni. Suomessa niin usein sellaisen katsotaan olevan itserakasta ja kaikkea negatiivista. Niin monta kertaa olen halunnut sanoa suorat sanat minuakin arvostelleille: mitä jos päivästä toiseen vain vähättelisin itseäni, tai en jakaisi hienoja kokemuksiani ja oppejani, olisiko se jotenkin sallitumpaa kuin se, että arvostan sitä, mitä olen saanut aikaan? Välillä on todella loukkaavaa, millä tavoin toiset lähestyvät ja lyttäävät maahan. ”Mitä sinä tuollaisiakin teet ja kirjoitat”, ne sanovat, ja minun tekisi mieli sanoa, että kokeilepa ensin itse tehdä jotain ja tule sitten arvostelemaan.

Mutta juuri tänää olen ihan helvetin ylpeä itsestäni ja kaikesta mitä olen kokenut. Viimeiset kymmenen vuotta ovat olleet minulle hyvin rankkoja, aina uusia yllätyksiä on tullut nurkan takaa ja kääntäneet elämäni uudelleen alamäkeen. Mutta olen kaikesta selvinnyt, en suinkaan kokonaan yksin, mutta aika pitkälle, ja siksi tunnen ihan valtavaa ylpeyttä itsestäni. En tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi selvitä yksin ja ilman muiden apua, se on kamala ajatus, eikä sellaista tulisi liikaa glorifioida, mutta siitä olen ylpeä, että olen aina uskaltanut mennä eteenpäin, tehdä isojakin ratkaisuja ja uskoa itseeni.

Rehellisyys, se on minulle kaikista tärkein sana. Kun on rehellinen itselleen, on rohkea, tietää mitä tulee tehdä ja tekee sen välittämättä mitä muut ajattelevat tai onko asia mahdollinen. Kaikki ei ole mahdollista, mutta jos ei kokeile, ei voi tietää.

Olin tänään kirjani promokuvauksissa. Ei se kuvaus ja ammattilaisen meikkaukset itsessään niin liikuta, sellaisia on elämässäni niin paljon, mutta ajatus siitä, että ollaan taas yksi askel kohti konkretiaa. Kirjani todella on tulossa, olen siitä unelmoinut niin monta vuotta. Ja vihdoin aika on oikea, jotta koko tarina voi tulla kerrotuksi.

Sain kustannusdiilin ihan heti, kun sitä ehdotin, vaikka toki monta vuotta olen odottanut oikeaa aikaa sille, että minulla on ne asiat kasassa, jotka haluan sanoa. Kuvausten jälkeen tapasin vielä kustannustoimittajaani, ja hänelle totesin sen, mikä on minulle kaikista tärkeintä tässä kaikessa: tuo pieni kirja on tähänastisen elämäni tärkein teko; se on ehkä koko elämäni tärkein asia, jonka haluan tähän maailmaan tuoda, sillä tiedän, että se on pieni väline muuttaa tätä maailmaa.

Jos olisin tiennyt missä juuri tänään olen, kun kolme vuotta sitten vammaannuin onnettomuudessa, ja sysäydyin taas uuteen epätoivoiseen ja ahdistavaan aikakauteen elämässäni, en tiedä mitä olisin ajatellut.

Vuonna 2016, ihan täsmälleen juuri tähän aikaan alkoi elämäni tähän astisista kiirastulista ehkä kovin. Loukkaantumisen myötä menetin kuukausiksi liikkumiskyvyn sekä kaikki duunit freelancerina. Olin yksin, peloissani, rahattomana jouduin maksamaan kalliin leikkauksen kuntoutuksineen omasta pussista ja sitä sorttia, ja monta kuukautta makasin eristettynä kotona kun en kyennyt liikkumaan. Enpä tiedä millaisen voiman ja uskon elämään olisin saanut jos olisin tiennyt että kolmen vuoden päästä täällä otetaan promokuvia vuoden päästä ilmestyvään kirjaani. Mutta elämä on siksi juuri niin hienoa, koska ei voi ikinä tietää mitä tulee, mutta ihan varmasti aina uusi päivä tulee ja mitä tahansa voi tapahtua; välillä pahaa, mutta takuuvarmasti myös lopulta hyvää ja hienoa.

Ja joka helvetin vaikea käänne opettaa jotain, jos vain antaa sen tehdä niin. Tämä elämä on kyllä yksi iso klishee, tuntuu ihan typerältä kirjoittaa itselleen näin, mutta näköjään sitä ei opi kunnes riittävän monta kertaa kolahtaa.

Kaikista ylpein ja tyytyväisin olen siitä, että olen todella kasvanut näiden vuosien aikana ja uskaltanut tehdä aika paljon hyviä tekoja myös toisille. Toivon, että ihan yhtä monta, toivottavasti paljon enemmän, kuin tuolla on niitä arvostelijoita, on myös niitä, jotka ovat jotain teoistani ja sanoistani saaneet. Moni kritisoi, että ”mitä sinäkin siellä yrität itseäsi korostaa”, kun itse en koe asiaa ollenkaan niin: Toimin tällä tavoin juuri siksi, etten voi mitään muuta kuin kertoa omia kokemuksiani. Minusta kamalampaa olisi jos yrittäisin valistaa ja opettaa ja julistaa ihmisille jotain.

Ihan kuten aina kun minulle tulee radioon nimettömänä kaikenlaista kritiikkiä, haluaisin kaikille toisia kritisoiville sanoa: Ei tartte kuunnella, ei tartte lukea, ei tartte seurata. Mieluummin kannattaa keskittyä tekemään hyvää toisille. Ja siinä koen itse onnistuneeni jo ihan ok.

Rakas päiväkirja, tiiäks, mä oon ehkä kaikista ylpein nykyisin, ohi kaikkien saavutusteni, siitä, että olen omasta mielestäni maailman huipuin tyyppi. Sillä tavoin on aika siistiä elää; kun pitää itsestään, on ylpeä itsestään ja arvostaa itseään. Ehkä just sillai sitten voi ajatella samoin myös muista: pitää heistä, olla ylpeä heistä ja arvostaa heitä. Ja jos ei näin tee, niin onpa aika paska elämä.

Mutta mulla ei ole, ainakaan tänään. Muistan joskus haikailleeni ihanan elämän perään (mitä ikinä se onkaan), ja just tänään on ollut sellainen, yksi ihana päivä elämästä. Maanantai, mutta mun lauantai, koska olen aina tlissä viikonloppuisin ja vapaapäiväni ovat maanantaisin ja tiistaisin, eikä ole töitä tänään eikä huomenna, ja sit aloitan viikkoni (koska kuitenkin on maanantai) vittu ammattimeikkaajan meikkaamana ja promokuvauksilla MUN OMAAN KIRJAAN!! Ja sitten pidän palaveria MUN OMAN KUSTANNUSTOIMITTAJAN kanssa. Ja sen jälkeen menen törsäämään rahaa ja ostan hupparin ja kengät (vähän on morkkis, mut ei kuitenkaan hirveesti, koska olen ne ansainnut!) ja nyt juon lasin viiniä (ja kohta otan toisen lasin, koska ostin ihan sikahyvää australialaista luomuchardonnayta) ja kirjoitan päiväkirjaa.

Tällainen on täydellinen päivä, ihan suhteellisen täydellisessä elämässä.

<3v Äm

Vähän maistiaisia tämän päivän kuvauksista. Kuva: Jonne Räsänen/Otava Media

 

Rakas päiväkirja

Posted on by

0

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä aion kirjoittaa ensi viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

 

Etsin miestä, tositarkoituksella! Olisitko sinä tanssiparini?

Posted on by

2

Joskus sitä miettii, että kannattaakohan ja uskaltaakohan jotain tehdä, mutta nyt kyseessä on sellainen juttu, että miettiä ei tarvitse.

Etsin miestä!

Kyllä!

Enkä ihan mitä tahansa miestä, vaan tanssikaveria opettelemaan kanssani paritanssin alkeita. (Tarkempia toimintaohjeita tekstin lopussa.)

Kyselin taannoin vinkkejä sosiaalisen median kanavissani mielenkiintoisista liikunnallisista harrastuksista, sillä haluan nyt syksyn kynnyksellä aloittaa jotain uutta ja itseäni haastavaa. Sain paljon hyviä ehdotuksia, joista jokaisen olisin periaatteessa ottaa harrastuksekseni, mutta yksi asia kiinnitti huomioni:

Kaikki minulle ehdotetut lajit olivat vähän sellaisia ”äijämäisiä”; rämäpäisyyttä ja vähän itsensä repimistäkin vaativia. Tuollaisista jutuista minut toki tunnetaan, olenhan tehnyt urheilullisesti vaikka mitä ja toinen toistaan hurjempia asioita mäkihypystä estejuoksukisoihin.

Nyt kuitenkin tuntui, että tarvitsen jotain ihan muuta, sellaista, jossa voisin haastaa itseäni aiemmin kokeilemattomalla tavalla. En haluaisikaan mitään sillä tavoin hurjaa ja rämäpäistä, vaan jotain naisellisempaa.

Kyllä, äijäilyt on äijäilty. Harrastusta puntaroidessani tajusin, että oikeastaan olisi aika ihanaa tuntea itsensä naiseksi oikein kunnolla. Millaista olisikaan olla vietävänä sen sijaan, että itse on koko ajan ohjaksissa? Miltä tuntuvat kehollisuus ja kosketus tai mitä tapahtuu, kun ollaan lähellä toista ihmistä ja liikkuen muodostetaan yhteinen tarina? En kaipaa vain teknistä puurtamista ja oikeiden kaavojen seuraamista, vaan jotain, joka laittaa kehon tuntemaan; ja tanssi se on todellista ilmaisun ja tekniikan taituruutta.

Toisen lähelle päästäminen tuolla tavoin ei ole minulle mikään helpoin juttu. Mutta haluaisin juuri siitä syystä mennä kohti tuota epämukavuusaluettani, ja katsoa, mitä voisi syntyä, kun pistää mielen rajoitteet syrjään ja antaa toisen tulla tanssissa lähelle. Niinpä päätin toteuttaa haaveen, jota olen jo useamman vuoden ajan pohtinut, mutten ole oikein uskaltanut ikinä aiemmin: haluan oppia tanssimaan, siis nimenomaan paritansseja.

Tutkin vaihtoehtoja ja paikkoja ja löysin tanssikoulun ja kurssin, jolle osallistua. Sitten tuli mieleeni, että nythän voisin tarjota jollekin toiselle mahdollisuuden tarttua kanssani tanssiin. Ihmiselle, jota juttu vähän kiehtoo, muttei ole tullut lähteneeksi tai pari juttuun puuttuu. Tässä tapauksessa kyse on tietysti mieheksi itsensä identifioivasta ihmisestä, sillä se kuuluu tähän lajiin.

Päätin siis rohjeta ottaa vielä vähän isomman askeleen ja alkaa etsiä itselleni tanssiparia.

Nyt siis – KÄÄÄÄK – etsin miestä mukaani. Tämä vaatii hieman rohkeutta, ja itsensä alttiiksi asettamista, mutta tiedän, että jossain on joku, jolla on riittävästi pokkaa ja motivaatiota. Uskon, että tämä tarjous on aika ainutlaatuinen.

Oletko sinä etsimäni? Tai tiedätkö jonkun, joka on aina halunnut opetella tanssimaan? 

Tuleeko tästä tanssia yksin peilin kanssa, vai löytyykö tanssikaveri, se selviää pian!

 

Kynnys on ihan hirmuisen matala!

Nimittäin, kun olin lapsi, äitini vei minut satubalettiin ja yhden tunnin jälkeen sanoin hänelle:

”Vie minut täältä pois, en minä halua täällä pyllistellä.” 😀

Ja tuon jälkeen en juuri ole tanssinut lukion vanhojentansseja lukuunottamatta (ja se oli kyllä hauskaa, nyt kun muistelen!)

Mutta silti ajatus on jo pitkään kiehtonut, ja jos joku kiinnostaa, miksi siihen ei tarttuisi, vaikkei takeita ole siitä, että oppiiko ja kuinka käy? Sehän on juuri seikkailuissa kiehtovinta!

Nyt olisi aika, ja alla on homman juoni:

Vaikka kynnys on matala, niin tanssipariltani odotan kuitenkin todellista motivaatiota oppia tanssimaan ja sitoutumista kanssani 15 kerran tanssikurssille tänä syksynä. Vakio- ja latinalaisten tanssien kurssi järjestetään Helsingin Herttoniemessä Tanssiklubi Masterissa, ja voimme yhdessä vielä katsoa sopivan ryhmän ja ajankohdan parista vaihtoehdosta.

Laita minulle viestiä Facebookin Messengerissä tai sähköpostiini maija(at)ilmoniemi.com ja kerro vähän itsestäsi, taustastasi ja motivaatiostasi. Kurssit alkavat 9.9.19 alkavalla viikolla, joten sitä ennen, lähiaikojen kuluessa odotan mahdollisia yhteydenottoja. 

Kyse on siis ihan puhtaasti uudesta harrastuksesta meille molemmille, ja molemmat tietysti maksamme kurssit ja toimimme tarkemmin saatujen ohjeiden mukaan. Itselläni on siis hieman liikunnallista pohjaa vähän ja rytmitajuakin, joten ihan metsään en usko meidän menevän; toivottavasti sinullakin motivaation lisäksi on tämän kaltaista taustaa.

Älä mieti, vaan toimi, jos yhtään siltä tuntuu!

Katsotaan miten tässä käy, vaihtoehtoja on se, että löydän tai että en löydä paria, se on nyt teistä kiinni. Toivon, että otatte uskaliaasti yhteyttä.

Ja pliis jaa tätä juttua eteenpäin, sillä tiedän, että jossain on joku, joka todella haluaa tarttua tähän juttuun!

 

Äm, painaen nopeasti blogin julkaisunappulaa, jottei pelko ota valtaa, sillä onhan tämä taas vähän jännä kokeilu….

 

Ps. Naiset! Ilmoittakaa toki tekin jos teitä tanssi kiinnostaa muttei ole paria (kursseillahan ei valmista paria toki vaadita), sillä jos tässä vaikka nyt muutama innostunut mies itsestään ilmoittaa, niin sitten voin muitakin kiinnostuneita yhdistää! Ja kuten sanottu, kursseilla kyllä parit järjestetään, joten se ei ole kenellekään meistä este lähteä tanssimaan.

Ja Ps, te rakkaat kyltymättömän tirkistelijät, ette tekään kylmäksi tässä jää: tuntemuksistani ja kokemuksistani tulen kertomaan niin blogissani kuin muualla, onhan tämä sen verran hieno haaste ja seikkailu!

Tule tanssimaan!

Anna aina toiselle, kun siihen on mahdollisuus

Posted on by

1

Tarjouduin keväällä somessa mentoriksi, ja isosta hakijajoukosta tekemäni vaikean valinnan jälkeen sain alkaa jakaa tämän upean naisen matkaa.

Viime kerralla tavatessamme kysyin häneltä, mitä hän haluaisi juuri nyt kaikista eniten, mutta tämän jäävän aina arjen kiireessä tekemättä. Hän kertoi, että haluaisi kovasti mennä metsään patikoimaan ja rauhoittumaan, muttei koskaan saa järjestettyä sille aikaa ja tule lähteneeksi. Niinpä vein nyt hänet metsäretkelle, jotta tuosta haaveesta tulisi vihdoin totta. Tänään siis seikkailtiin tuntitolkulla Sipoonkorven kansallispuistossa käyden mielenkiintoisia keskusteluja.

Olen valtavan kiitollinen että juuri hän tupsahti elämääni ja että saamme molemmat valtavasti ajatuksia ja iloa tästä yhteisestä ajastamme. 

Ystävät rakkaat, antakaa aina toiselle, kun siihen on mahdollisuus – miten palkitsevaa ja innostavaa se onkaan molemmille! Ja menkää metsään, siellä on ihmisen hyvä olla!

Käsittämättömän upea ja lämmin sää oli tänään, enemmänkin tuntui kuin olisi ollu kesäkuu kuin elokuu.

Missä määrin ajatukset itsestä vastaavat todellisuutta – auttaisitko minua selvittämään tätä?

Posted on by

2

Voisitko auttaa? Kun katsot minua tai kohtaat minut, mitä näet ja ajattelet?

Pohdin työni taustaksi ihmisen ajattelumalleja itsestään; siis sitä, missä määrin omat ajatukset itsestä vastaavat todellisuutta, sitä miten muut minut näkevät, tai kuinka ne eroavat ulkopuolelta katsovien näkökulmasta.

Olen itse ajautunut elämäntilanteeseen, jossa suurimman osan ajasta olen yksin, yksinäinenkin, ja ajattelen yksin jäämiseni johtuvan siitä, että olen outo, poikkeava ja pelottava, ”too much” kaikkea – ja koska minusta ei ole suoranaista hyötyä kenellekään, kukaan ei tarvitse minua (toki työ poislukien). Ajattelen, että se, että olen yhtä aikaa valtavan vahva ja sitten taas äärettömän herkkä, ja annan tämän näkyä avoimesti, pelottaa monia ja että siksi minua on mielenkiintoista kyllä seurata etäältä, mutta aina kohdatessa suhtautua hieman epäillen ja varautuneesti, sillä ei koskaan tiedä mitä keksin tai mihin käännyn. Ajattelen, että osaan kyllä viihdyyttää ja hauskuuttaa muita, mutta tämä kaikki tekee minusta niin erilaisen ja oudon, että on helpompi vetäytyä kuin lähestyä aidosti. Pelkään, että esimerkiksi parisuhdemielessä en koskaan tule löytämään sopivaa vastinkappaletta, joka tarjoaa tasa-arvoisen vastapainon minulle.

Onko näissä totuuden siementä; missä määrin tämä on muidenkin jakama ”totuus” ja missä vain oman pääni sisäinen ajattelun (virheellinen?) kaava? Sitä haluan nyt selvittää. En tietenkään voi tehdä tästä laajaa tieteellistä tutkimusta, mutta itseni voin koettaa altistaa ja pohtia sitä kautta syntyviä ajatuksia.

Nyt, huomatkaa, että olen näiden kaikkien ajatusteni kanssa todella sinut, miettinyt niitä paljon ja ja juuri näistä puolista itsessäni pidän: tämä postaus ei siis ole pyrkimys saada huomiota ja hyväksyntää tai kehuja – helpompi olisi jättää tämä kokonaan tekemättä, sillä altistani itseni tässä aika kovasti myös kokemaan kolhuja, vastauksenne eivät varmasti kaikki hivele egoni sileää pintaa. Mutta ajattelin, että te jotka jollain tasolla minua olette seuranneet, voisitte auttaa vastaamalla realistisesti, ja että tämän jutun win on isommassa mittakaavassa, joka paljastuu sinullekin myöhemmin. Joskin toivon tämän jo tällaisenaan toivottavasti palvelevan muitakin: Olisikin hienoa jos kommentoisitte suoraan tähän jotta tämä avaisi kenties keskustelua ja ajatuksia. Mutta myös yksityisviestiä saa toki laittaa. Todennäköisimmin en nyt itse tässä vaiheessa ota kommentteihin kantaa muutoin kuin kiittämällä, sillä tarkoitus on prosessoida tätä isommaksi kokonaisuudeksi ajattelua. Mutta moderoin kyllä keskustelua, joten jos jokin tässä menee ala-arvoiseksi haukkumiseksi tjms, poistan kommentit tai toimin muutoin niiden tarvitsemalla tavalla. 

Kiitos jo nyt! Tästä on oikeasti minulle hyötyä, niin toivon!

 

Kuva Mirkku Merimaa

Fanipostia – esimerkki arjen ihanasta kohtaamisesta

Posted on by

0

On helppo paasata, mutta toiminta onkin sitten toinen juttu. Kun eilen harmittelin arjen kohtaamisen vähyyttä, päätin tänään rohjeta jakaa yhden tositarinan, joka tapahtui jo joitakin aikoja sitten. Kerron tämän siksi, että toivon voivani toimia ensin itse esimerkillisesti siinä mistä muita haluan muistuttaa. Ja jaan tämän siksi, että edelleen tuo tapahtuma hymyilyttää. Jos henkilö, jota tämä tapahtuma koskee sattuisi postaukseni näkemään, haluan vielä kerran kiittää ihan mahtavasta kohtaamisesta, joka kesti vain pienen hetken ihmisen elämässä, mutta tuntuu tuottaneen meille molemmille paljon iloa. 
Työpaikkani on iso talo ja siellä on paljon ihmisiä töissä – valtavasti sellaisia, joita en tunne lainkaan. Erään henkilön, joka ei ole minun organisaatiostani eikä suora työkaverini, kanssa olemme satunnaisesti törmänneet töissä. Pistin jo ensimmäisinä kertoina hänet nähdessäni merkille, miten mukava tapa hänellä on moikata tuntemattomiakin ja siitä on aina tullut minulle hyvä fiilis.
Eräänä päivänä satuimme törmäämään hänen postilaatikkonsa läheisyydessä töissä. Vitsaillen hän kertoi minulle siinä tulleensa katsomaan olisiko saanut fanipostia. Laatikko oli kuitenkin tyhjä ja siinä huulta heittäen harmittelimme tilannetta. Satuin siinä vain sanomaan hänelle, että ”kuule, minä voin kirjoittaa sinulle fanipostia”. Hän naurahti iloissaan ja tiemme tuossa hetkessä erkanivat.
Oli jännää, mitä minulle tapahtui tuon hetken jälkeen: Tiesin saman tien, että nyt on toimittava. Nyt on kirjoitettava ja kerrottava kiitos hänelle – olenhan fanittanut hänen mukavaa käyttäytymistään. Niinpä kirjoitin hänelle kirjeen, tämän kuvassa (muutama henkilöön liittyvä sana kirjeestä poistettuna). Tuli ihan valtavan hyvä mieli itselle. En edes tiennyt hänen nimeään, mutta onneksi sain sen selville, jotta sain kirjeen laitettua oikeaan postilaatikkoon. Ja niin oli seuraavana päivänä minun postilaatikkooni ilmestynyt pieni post-it-lappu, jolla oli hymiö kiitokseksi. Ja tuosta lähtien, aina silloin tällöin kun satumme törmäämään töissä, moikkaamme ja juttelemme hetken.
 
Tämän kerrottuani hymyilyttää taas. Miten hyvä mieli tuollaisesta pienestä asiasta tulikaan! Ja koko jutun ydin oli siinä, että toimin, kun tuli sellainen tunne. En osaa tätä paremmin selittää, mutta ehkä se ei sanoja enempää kaipaakaan.
 
Tällainen nyt vain tuli mieleeni jakaa, vaikka alunperin meinasin pitää tämän tapahtuman vain meidän välillämme – mutta ehkä juuri nämä asiat on tehty jaettavaksi.

Kohtaamiset kadulla antavat voimaa

Posted on by

0

Aina kun kerron somessa jotain yksinäisyydestäni, tulee sellainen piikki yhteydenottoja: ”Hei, nähdään, tehdään jotain, tule meidän mukaan”, sanotaan. Se on aivan ihanaa ja toivon että niin tapahtuu jatkossakin, mutta jos joudut valitsemaan, lupaathan, että ennemmin, ihan arjessa ja missä tahansa kuljetkin, ottaisit tavaksesi kohdata vastaantulijasi, osoittaa jollakin eleellä – nyökkäykselllä, hymyllä tai vaan katseella – hänelle, että huomaat hänet. On niin monta jotka eivät puhu näistä ääneen, mutta saavat jo pienestä kadun kohtaamisesta voimaa elämään.

On valinta kääntyä pois tai katsoa kohti, mutta takaan, että jokainen hyötyy siitä ja saa tunteen, että olemme täällä yhdessä.

Tätä tulin ajatelleeksi juuri äsken, kun kävellessäni kadulla jouduin kerta toisensa jälkeen kohtaamaan väistyvän katseen yritykseeni hymyillä ja katsoa kohti toista. Lopulta hymyn sijaan tulinkin tosi surulliseksi, olisin tarvinnut niitä kohtaamisia todella, mutta mitä voisin tehdä asialle muuta kuin jatkaa itse yrittämistä ja muistuttaa nyt siitä sinuakin tällä tavoin? Osaatko sanoa miksi on niin paljon houkuttelevampaa kääntää katse kuin kohdata kanssakulkija reippaasti?