Sinä et ole yksin!

Ai että radioihmiselle vaan tekee hyvää päästä puhumaan välillä ihan oikeiden ja fyysisesti läsnä olevien ihmisten eteen! Olin tänään puhujakeikalla eräässä tapahtumassa ja voi sentään, minkä energian se minussa saikaan taas aikaan. On ihan eri asia puhua radiossa, missä ihmisten reaktioita ei näe, eikä vuorovaikutusta synny samalla tavalla kuin lavalla ollessa. 

Nyt olenkin täynnä energiaa ja innostusta, vaikka takki on kyllä myös kovin tyhjä. Yksi parhaimmista tunteista on se, kun tietää antaneensa kaikkensa ja sitten tulee sellainen suloinen pudotus ja raukea olo.

Esiinnyimme Alexandran kanssa samassa paneelikeskustelussa kansainväliselle yleisölle.

 

MUTTA hienoa tässä päivässä oli myös se, että tein aika ison oivalluksen. Esiinnyin nimittäin samalla lavalla some- ja mediapersoona Alexandra Alexiksen (Alexalex Galaxy) kanssa.

Me puhuimme elämästämme media-alalla ja nykyajan mediapersoonina sekä kerroimme kokemuksistamme ja seikkailuistamme kansainväliselle yleisölle.

Oli kuin olisin tavannut sielunsiskoni! Kuinka voikaan toinen ihminen, vaikka hänellä on aivan erilainen elämäntarina, olla niin samankaltainen ja kokenut samoja asioita kuin itse! Tuntui, kuin olisin tuntenut hänet jo paljon pidempään.

 

ERITYISESTI aikoina, jolloin olen kokenut yksinäisyyttä ja muita vaikeita hetkiä, on usein tuntunut siltä, että on maailmassa ja omine kokemuksinensa aivan yksin. Silloin tuntuu kuin kukaan ei ymmärrä, ja tämä johtaa usein vain syvemmälle suruun. 

Ja sitten kun tapaa ihmisen, joka kertoo aivan samanlaisista ajatuksista ja kokemuksista kuin itse, tulee ihan käsittämättömän hurja ja lohdullinen fiilis:

Minä en ole yksin!

Sinä et ole yksin! Aina on muitakin, jotka ajattelevat, tuntevat ja kokevat samoin. 

Tämä tieto on mullistavaa erityisesti juuri sillä hetkellä kun itse on hyvin heikkona. Ja siksi on niin tärkeää, että omina vaikeina aikoinaan uskaltaa kertoa niistä ääneen. Siihen toivoisin myös sinun rohkenevan.

 

MINÄ olen onnekas, sillä viime aikoina tieni varrelle on asettunut yllättävän paljon myös muita tällaisia kohtaamisia, jotka ovat vahvistaneet uskoani siihen, että niin moni ihminen saattaakin ymmärtää minua, vaikka monesti tuntuisikin, että on ihan outo omine kokemuksineen.

Ja tietysti myös tämän blogini myötä huomannut tuon saman asian; miten palkitsevaa tämän matkan varrella onkaan ollut se, että kertoessani elämäni iloista ja suruista te olette laittaneet viestejä, ja jakaneet omia tarinoitanne! Koska ne kertovat, että kukaan ei ole yksin.

Inspiroituneena ja samankaltaisia kohtaamisia sinulle toivoen,

Äm

Mainokset

Kirje minulle – käyvätkö toiveet menneisyydestä toteen?

LÖYSIN satunnaisten papereitteni seasta kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni toukokuun 27. päivä vuonna 2014. Vain muutaamaa kuukautta aikaisemmin koko elämäni oli romahtanut – ja olen päättänyt kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen. En tiedä piilotinko kirjeen itseltäni tarkoituksella, vai hukkuiko se vahingossa elämän heitellessä minua paikasta toiseen.

Mutta nyt minä kirjeen vasta löysin, aivan sattumalta. Olisiko se pitänyt löytää ja lukea jo aikaisemmin?


TAVAAN omia sanojani, viestiä itselleni, ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni. En tiedä mitä ajatella. Olen kirjoittanut kauniille paperille, sellaiselle, jonka takapuolella on kuvia kengistä, ja liimannut kulmaan sydäntarroja. Miksi? 

Toiveitako? Unelmia? Vai jotain, joka voi käydä toteen?

Osasinko kuvitella tuolloin, missä tilanteessa tulisin kirjeen löytämään? Osasinko ajatella, millaisen matkan olen kulkenut? Toivoinko, että tähän kaikkeen olisi mennyt näin monta vuotta?

No, en varmasti.

Nämä vuodet ovat vieneet minut sellaisiin syvyyksiin, kantaneet korkeuksiin ja seikkailuihin, joita en ikinä olisi uskonut voinut uskoa yhden ihmisen kokevan. Olen elänyt, ihmetellyt ja pudonnut vielä monen monituista keraa – mutta vain tuolla tavoin olen voinut päästä sen kukoistuksen äärelle, jota tuolloin kaikista eniten janosin.


OLENKO minä nyt kaipaamani kaltainen, vai onko matkaa vielä jäljellä? Kuinka kauan matkaa täytyy tehdä, jotta pääsee perille? Ja mitä sitten tapahtuu, jos kaikki eteeni asettamat etapit täyttyvät?

 

Näin kirjeessä lukee, sanasta sanaan:

 

”27.5.2014

Rakas Maija,

Ihana nähdä sinut taas kukoistavana naisena. Olet päässyt yli vaikeiden aikojen, yli riippuvuuden. Olet taas iloinen, hehkuva itsesi; riippumaton ja itsenäinen nainen, joka osaa ja uskaltaa rakastaa.

Teet asioita, joita rakastat ja olet osoittanut itsellesi, että voit tienata hyvän elannon itsenäisenä toimijana niiden asioiden parissa, joihin eniten uskot. 

Hehkut elinvoimaa, saat kaikki ympärilläsi hymyilemään. Uskallat luottaa itseesi ja olet juuri sellainen kuin olet: Avoin, rehellinen, rakastettava. 

Tiedät, että sinä olet rakkaus, ja että olet kunnon miehen arvoinen. Hän tulee vastaasi pian.”

 


JOS kirjoittaisin itselleni kirjeen tulevaisuuteen juuri tänään, mitä siinä sanoisin?



JOS et tarinaani vielä tunne, lue esimerkiksi näitä tekstejäni, joita olen seikkailuistani kirjoittanut:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa

”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

”Kun samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”

”Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”

”84380 Stø”

”Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla”

”Täällä poissa minä olen tasan”

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti”

”Kyläboheemien kokoontumisajot”

”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu kun saa apua vaikeuksissa”

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen tunteen läpi”

”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”

Ja paljon lisää löydät, kun selaat näitä sivuja.

 

Yksinäinen ei ole olennainen osa mitään merkityksellistä

Viime viikonloppuna tuli kummallinen raja vastaan: enää ei oikein jaksaisi ottaa kuraa niskaan, jota sinne tuntuu tasaisesti satelevan. Työni on välillä vähän rankka laji, ja palautetta tulee paljon – Suomessa kun ollaan, haukut kantautuvat kovaa korviin, eikä positiivista palautetta yhtä aktiivisesti jaeta. Kommentointi on usein kovin kärkästä, ja vaikka julkisessa työssä tuokin kuuluu asiaan, sattuu se välillä syvälle sieluun, olenhan vain ihminen.

Jostakin syystä nyt sain taas aimo kasan ilkeää palautetta, ja jäin pyörimään ahdistuksissani tähän ajatukseen: Kuinka paljon minun on kestettävä negatiivista kommentointia olemassaolostani, tavastani tehdä työtä ja itsestäni ihmisenä!


JÄIN ihmettelemään, miksi oikeastaan aivan turhat mielipiteet saavat minut niin surulliseksi. Lopulta vastaus oli hyvin selvä. Havahduin, ettei minulla ole arjessani lähdettä, joka antaisi pyyteettömästi ja vailla vastinetta kaunista palautetta. Ilkeät kommentit satuttavat, sillä en saa niiden vastineeksi ikinä kokea, että joku todella tarvitsee minua, välittää ja on tukenani kaikissa tilanteissa.

Minä en ole olennainen osa mitään merkityksellistä, kauhistuin!

Sellaistahan yksinäinen kaipaa; tukea ja huolenpitoa. Lempeästi hyväksyvää kosketusta ja sitä, että hänet otetaan mukaan, että hänellä on oma, tärkeä paikka. Moni itsensä yksinäiseksi tuntevan kokee, ettei kuulu mihinkään, ettei kukaan ole tukena, eikä kukaan tarvitse.

Sillä sitä yksinäisyys on, tunne. Yksilön henkilökohtainen kokemus siitä, että kukaan ei kutsu mukaan, ettei ole olennainen osa.


KUN aikani pyörittelin tätä ajatusta mielessäni, tajusin jotain olennaista yksinäisyydestä.

Ei yksinäisyyden kokemus lopu kokonaan edes sillä, että saa positiivista palautetta, että joku tulee ”randomisti” kehumaan. Yksinäinen kaipaa pyyteetöntä hyväksyntää, jonka hän pystyy ottamaan aidosti vastaan vain silloin, kun itse kokee todella kuuluvansa.

Siksi positiivistakin palautetta tärkeämpää yksinäiselle on saada kokemus paikasta, joka on vain häntä varten. Sellainen tunne, että kuuluu johonkin kokonaisuuteen, jossa hänen ollessa poissa koko tuo kokonaisuus on vajaa.

Sen yksinäinen haluaa täyttää. Sen minä haluaisin täyttää! Olla osa ja merkityksellinen.


”SILLÄ ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.

Sillä se on se pontti.

Jaettu rakkaus. Mikä siunaus on saada kokea se.”

Muistatko, kun kirjoitin näin muutama vuosi sitten palattuani Amerikasta, jossa vietin monta viikkoa ystäväväperheeni ”au pairina” (lue juttu tästä)? Tuo oli valtavan tärkeä kokemus minulle, perheettömälle sinkulle. Sain olla osa oikeaa perheyhteisöä, jossa minulla oli oma paikkani. Tuolloin tajusin, että ei ihmisen kuulu olla yksin.

Näinen rakkaitten pikkunaperoitten kanssa sain viettää aikaa Amerikassa.

 

Tuo teksti ja kokemus palautuivat mieleeni sunnuntai-iltana. Olin ahdistunut ajatuksistani ja ilkeistä viesteistä, kunnes sunnuntai-iltana tuli aika lähteä ravintolaan syömään. Eräs toinen ystäväperheeni, jonka elämässä olen ollut mukana muun muassa lapsia hoitaen, oli kutsunut minut sinne juhlimaan tyttärensä syntymäpäivää. Muut verisukulaisia keskenään ja minä, ulkopuolinen, sain olla mukana tuossa joukossa. He halusivat juuri minut mukaansa!

Yhtäkkiä koko ajatusketjuni ja ahdistukseni pysähtyi:

Minullehan on tarjoutunut valtava onni, että saan kuulua peräti kahteen perheeseeen, jotka ovat antaneet minulle oman paikan. Sen paikan vain minä voin täyttää, ja vaikken ole heidän arjessaan koko ajan läsnä, silloin kun olemme yhdessä, yhteinen yhtälömme on täysi. Ehkä hekin saavat jotain siitä?

 

Tähän tekstiin törmäsin sunnuntaina ravintolassa, jossa vietimme synttärijuhlia.

 

TÄMÄN tunteen haluaisin tarjota monelle muulle kaltaiselleni yksinäisyyttä kokevalle, perheettömälle; että pääsisi osaksi jotain toista perhettä ja yhteisöä, että voisi kokea olevansa osa jotain merkityksellistä.

Helppo sanoa, mutta käytännössä mahdotonta, ajattelee moni teistä nyt. Mistä yksinäinen yhtäkkiä tällaisen paikan löytäisi?

Taikasauvaa ei olekaan. Mutta olennaista on se, että ovi olisi auki molempiin suuntiin. Siis, että me yksinäiset muistaisimme, että on paljon itsestämme kiinni. Että uhriudummeko, vai sanommeko ääneen sen mitä kaipaamme? Voisihan sitä vaikka ihan ääneen tarjoutua hoitamaan jonkun perheen lapsia tai kaveriksi vanhukselle? Voisitko?

Ja toisaalta: Toivoisin, että yhä useampi perhe uskaltaa päästää elämäänsä myös ihmisiä, jotka eivät siihen suoraan verisiteellä kuulu. Voin kertoa omasta kokemuksesta, että se on sanoinkuvaamattoman tärkeää ja hienoa ihmiselle, joka muuten jäisi hyvin yksin. Oletko sinä ajatellut, että tällainen olisi mahdollista?


ITSELLENI tuo syntymäpäiväillallinen oli tärkeä muistutus siitä, että ehkä minun ei olekaan syytä uhriutua yksinäisyydessäni, vaan mennä näille paikoille, näihin perheisiin yhä useammin? Että ehkä minun tulisi kurkottautua itse ulos.

Sillä tiedän, että nuo ovet ovat aina auki.

/Äm

Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi?

Joka jeesuksen kerta, kun aion painaa blogini julkaisunsppulaa ennen uuden tekstin julkaisemista, mielessäni käy sama ajatus:

”Ei tässä ole mitään järkeä, eihän kukaan tätä kuitenkaan lue, ei tykkää, eikä ketään kiinnosta ja miksipä kiinnostaisikaan”.

Tai kun laitan radiossa mikrofonini liun pois päältä, lyön käteni otsalle, rutistan naamani ja totean ääneen:

”Voi hitto mitä kuraa juuri tuli suusta, enkö minä parempaan pysty!”

Tai nyt, kun viime aikoina tämä sinkkuuteni on ollut taas niin tapetilla, huomaan aina, ihan joka kerta tavatessani mielenkiintoisen tyypin huomaan ajattelevani, että eihän tuo nyt minusta voi olla kiinnostunut, kyllähän hänelle löytyy parempikin, ja minähän olen tällainen kamala.


VIIME viikolla radiolähetyksessäni oli teemana Upeat Villit Miehet – vietettiinhän tuollaista hienoa teemapäivää menneenä lauantaina. Juttelin monen ihmisen kanssa siitä, millainen oikeastaan on Upea Villi Mies (tai aivan samalla tavoin: Upea Villi Nainen tai Muunsukupuolinen!) ja vieraanani lähetyksessä oli mies, jonka kanssa asiaa pohdittiin myös ihan kaiken kansan kuullen.

Jokainen, alleviivaan, JOKAINEN juttukumppanini sanoi:

”No, enhän minä ole mikään upea saati villi, ihan tavallinen, tylsä tyyppi olen, ei minusta kyllä ole tällaiseen asiaan sanomaan mitään.”

Joka ikinen ihminen vähätteli itse itsensä – alleviivaan: ITSE ITSENSÄ – pienimpään takanurkkaan kyyhöttämään, ja minä jäin pitkäksi aikaa miettimään:

Miksi?

Miksi nämä ihmiset vähättelevät ja aliarvioivat itseään noin rankasti, kun minun silmiini he näyttäytyvät todella mielenkiintoisilta ja hienoilta tyypeiltä, joilla on varmasti paljon annettavaa ja ammennettavaa itsestään.

Kysyin asiasta myös radiolähetykseni haastateltavalta. Hän oli ihan mahtava, upea ja mielenkiintoinen tyyppi, ja jopa uskaltaa sen antaa näkyä, mutta silti useamman kerran itsekin sortui vähättelemään omia tekemisiään tai persoonaansa. Ei hänkään osannut sanoa syytä itsensä vähättelemiseen – sanoi sen vaan jotenkin lipsahtavan suusta, kun niin vain tapana on.

En voinut päästää asiaa helpolla läpi omien sormieni. Keksisinkö itse vastauksen?


MITÄ enemmän asiaa pohdin, alkaa minusta tuntua, että itsensä vähätteleminen on vain laiskoihin ihmisiin iskostunut tapa, jonka turvin voi välttää kaivamastaan itsestään esiin sen upean villin ihmisen, joka ihan aidosti ja oikeasti on. Se on itsekunnioituksen ja arvostuksen puutetta, johon meillä kenelläkään ei tulisi olla mitään syytä. Kyse on myötätunnosta itseä kohtaan, joka tekee jokaisesta hyvän tyypin.

On niin helppo turvautua heikkoon uskomukseen itsestä, sillä silloin ei tarvitse tehdä mitään: voi vain maata sohvalla ja valittaa miten elämä kohtelee kaltoin, minua, pientä uhria. On turvallista syyttää suomalaista kulttuuria siitä, ettei se salli meidän nostaa itseämme esille, tai etteivät ulkopuoliset halua meidän olevan omanlaisiamme, innostuneita ja itsevarmoja ihmisiä. Tai, että he kokevat meidän olevan jotenkin leuhkoja – ja jos niin ajattelevatkin, heidän ongelmansahan se on!

 

Upea, villi ihminen: Miksi sinulla ei ole munaa sanoa, että olet hyvä tyyppi, vaan tapasi on valita vähättely?

 

Me kaikki haluamme sanoa olevamme hyviä tyyppejä, ajatella olevamme kelpaavia, hyväksyttäviä ihmisiä ja tuoda tämä kaikki esille, mutta samalla pelkäämme sitä, mitä toinen siitä ajattelee.

Kummallinen kierre; näetkö tässä jonkin ristiriidan?


OLEN jäänyt itselleni kiinni useamman kerran viime päivinä siitä, miten aivan omaehtoisesti, rakennan itsellen huonon itsetunnon ja valitsen aina helpoimman; itseni vähättelyn, ja ajattellen, ettei kukaan ole kiinnostunut tai että juttuni ovat kuraa. En anna itselleni arvoa, en anna itseni olla arvokas kaikella sillä, mitä minulla on. En päästä itseäni loistamaan!

Ja tuon valinnan teen tietoisesti ihan minä itse, joka päivä erikseen. Voisinko valita toisin?


ON järkyttävää ajatella, miten paljon enemmän, ja hyvää me suomalaiset saisimme aikaan, jos ei vähättelisi itseä, omia voimiaan.

Kamalaa todeta, ettemme edes arvosta itseämme niin paljon että pystyisimme sanomaan: ”Hei kato, mä oon hyvä tyyppi ja osaan näitä juttuja.” Se on lopulta aika helppoa!

Jonkun on vaan rohkeasti alettava arvostaa itseään ja antaa sen näkyä. Ehkä se sitten tarttuu toiseen, ja kolmanteenkin!

Miten sinä voisit olla tuo tyyppi? Auttaisiko, jos vain luopuisi tavastaan aliarvioida itseään.

/Äm, Upea Villi Nainen

Arkistojen aarre: Suomalainen mies, sinä olet ihana!

Tänään vietetään Upeiden Villien Miesten päivää. Jostakin kansainvälisestä kalenterista tämän tiedon kaivon, ja tiesin heti, että tähän aiheeseen on tartuttava. Niinpä aloin etsiä tämän päivän radiolähetykseeni Upeaa Villiä Miestä haastateltavaksi – mitä ikinä tuo nimitys nyt sitten kullekin tarkoittaa.

Vinkkejä ja ehdotuksia tuli roppakaupalla ja vieraakseni saan tänään (lähetys Radio Suomessa alkaa klo 9, tervetuloa seuraan!) yhden upean miehen.

Pohtiessani tätä teemaa, mieleni palautui parin vuoden taa: Suolle Etelä-Lappiin. Muistatko, kun olin Martimoaavan suolla viikon rakentamassa pitkospuita ainoana naisena viiden miehen seurassa? Se on yksi upeimmista kirjoituksistani, ja tämän Upeiden Villien Miesten päivän kunniaksi haluan jakaa sen nyt uudelleen.

Jokaista sanaa, jonka sanon, tarkoitan vilpittömästi edelleen.

 

Suomalainen mies, sinä olet ihana!

(Julkaistu MaiLifessa 22.5.2017)

 

Kyllähän minuakin vähän naurattaa. Katson itseäni vessan peiliin. On se varmasti näky, kun helsinkiläisblondi hehkeänvärisessä kevyttoppatakissa ja trendikkäissä trikoissa sipsuttaa viiden erämiehen perässä suolla. Onneksi olen saanut veljeltäni vanhan gore tex -takin ja ostanut viime metreillä vaelluskengät. Niistäkin huolimatta epäilen uskottavuuteni näissä hommissa olevan vaakalaudalla.

Appropoo vaakalauta: me, toisillemme tuntemattomat, olemme tulleet vapaaehtoisiksi Metsähallituksen talkoisiin Martimoaavan suolle Etelä-Lappiin rakentamaan pitkospuita. Minä olen koko porukan ainoa nainen.

EN MINÄ MIKÄÄN kokenein eräihminen ole. Mutta kiinnostunut minä olen, innokas oppimaan ja kokemaan uutta. Luonto ja ulkoilu ovat aina olleet tärkeitä, mutta viime vuosina, kolmenkympin paremmalla puolella, niistä on tullut lähes hengissä pysymiseni ehto. Ja kun on tullut mahdollisuus haastaa itsensä tehden samalla hyvää, lähtö talkoisiin on houkutellut.

Silti tuijottaessani ulkoavaruudellista olemustani näiden erämiesten joukossa en voi olla hymähtämättä. Katsotaan miten tytön käy.

Niin taitavat ajatella nämä viisi hyvin eri-ikäistä miestä eri puolilta Suomea, OlliAimo, Erkki, Tino ja Joni, joiden kanssa tulen viettämään viikon suolla:

”Katsotaan miten tytön käy.”

Ensimmäinen aamuvaelluksemme työmaalle.

 

HURJASTA HÄMMENNYKSESTÄ alkavat kaikki seikkailut, olen kirjoittanut blogiini pari päivää aiemmin (lue tästä). Onneksi minulle on suotu ekstraripaus sisua ja sinnikkyyttä, ajattelen, kun kuuden kilometrin työmatkapatikointimme jälkeen olemme ensimmäisenä aamuna työmaalla. Muuten saattaisi tulla itku. On outo olo, enkä ole yhtään oma itseni. Tuijotan hiljaa miehiä kun he alkavat kaivaa tarvittavia työvälineitä esiin ja mittailemaan lankkuja.

Mihin tahansa jalkani pistänkään, tuntuu, että olen vain tiellä. On pakko tyytyä seuraamaan muita ja koettaa löytää oma paikkansa. Minun paikkani löytyy keski-iän kieppeillä olevan Metsähallituksen luontovalvoja Aimon ja eläkeikäisen Erkin porukasta. Jaamme ryhmän kahtia, ja aloitamme työn kunnostusalueen vastakkaisista päistä.

Meidän tiimimme aloittaa viikon purkutöillä. Revin gorillan raivolla (apinaa ei ole näillä main nähtykään) vanhaa pitkosta irti maasta. Olen päättänyt, että miehille en kakkoseksi jää. Tuhoaminen näyttää olevan minulle luontainen juttu. Henki pihisten ja sydän korvissa jyskyen riuhdon lankkua irti. Tässä saatan näyttää voimani. Vapiskaa, äijät!

Vanhat laudat revitään pois ja vierellä odottaa uusi, asennettava pitkos. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Menetän ajantajun ja kaikki aistini. Siksi hätkähdän, kun Aimo työnjohtajan valtuuksin laittaa lopulta pisteen päivän urakalle. Harmittaa, sillä olen päässyt vasta vauhtiin. Sisukkuuden lisäksi taidan olla aika innokas. Itsensä haastaminen ja oman käden näkyvä jälki kannustavat.

ISTUN SILMÄT KIINNI jängän reunalla ja juon vettä, olemme jääneet siihen istumaan. Hiljaisuus. Yhtäkkiä Aimo alkaa kertoa tarinoita ihmisistä, jotka ovat lähteneet uhmaamaan luontoa ja omia rajojaan joutuen vaikeuksiin. Eksymisiä, loukkaantumisia ja jopa tarpeettomia kuolemia.

”Luonto on aina ihmistä viisaampi”, hän sanoo. ”Sitä on kunnioitettava. Ei saa saa olla liian ylpeä – kokeneimmallekin erämiehelle on käynyt huonosti, kun on uskonut sokeasti omiin kykyihinsä ja luullut liikoja itsestään.”

Niin. Hämmennyksen ohella kaikki seikkailut starttaavat nöyryydestä ja kunnioituksesta. Ei saa olla liian ylpeä, uskoa silmittömästi omiin voimiinsa tai sännätä suinpäin antamaan omia viisaita ohjeitaan. Tai toisin päin: vaikka alussa ei osaisi, ymmärtäisi tai tajuaisi, asiat alkavat asettua uomiinsa, kun seuraa ja tarttuu toimeen sekä kuuntelee ja kunnioittaa kokeneempiaan. Kunnioittaa luontoa ja omia voimiaan.

Kuuntelen lumoutuneena miesten juttuja ja tunnen pienen piston sydämessäni. Missä minun rajani menee? Olenko ottanut hommat ja äijien perässä pysymisen liian tosissani tänään?

EN OLE OSANNUT KUVITELLAKAAN millainen vuosikymmenten historia pitkospuiden alta paljastuu. Seuraavana aamuna työmaalle palatessamme katson tuhoamaamme vanhaa pitkostoa. Alla on kerroksittain lahoavaa puuta, parhaimmillaan kerroksia on jopa neljä. Uudet lankut asetellaan tasaisesti vanhojen päälle. Asettelu on tarkkaa hommaa, sillä meidän vastuullamme on retkeilijöiden turvallisuus.

Aimo ja Erkki ovat erityisen tarkkoja miehiä ja suo asettaa omat haasteensa. Miehet asettelevat puita paikoilleen joskus pitkäänkin hakien niille optimaalista tasapainoa: lautoja ei saa jättää vinoon tai kiikkeriksi. Etenkin sateella epätasapaino kostautuu. Lisäksi huomiomme tarkkaan, että kahden pitkospuun väli jää niin kapeaksi, ettei pyöränrengas tai pienen retkeilijän jalka jää siihen kiinni. Pöräilyharrastus on lisääntynyt tälläkin alueella.

Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Aimo tarttuu moottorisahaan. Pitkoksen päät on hiottava tasaseksi, jotta ne asettuvat edellisten jatkeeksi. Kun kaikki saatu paikoilleen, on minun vuoroni iskeä. Tänään käteeni on asetettu painava vasara.

Naisellinen koputus, sellainen nätti pieni tikutus naulan päältä. Rauhallinen Erkki katsoo touhuani kauempaa ja tulee vierelle vinkkaamaan hienotunteisesti, että voisin hieman laajentaa liikkeeni kaarta ja ottaa voimaa kunnolla. Siinä miehet tojottavat vieressä ja minä mäiskin lekaa viimeisillä voimillani. Suo, kuokka ja minä perkele! Pelkään, että ne nauravat.

”SITÄHÄN SANOTAAN, että etelän naiset pitävät poromiehistä”, toinen miehistä täräyttää keskeltä täyttä hiljaisuutta kahvitauollamme.

”Mitäs sinä etelän nainen olet mieltä?”

Miehet intoutuvat jutustelemaan pohjoisen pojista. He sanovat, että poromiehiä haukutaan välistä myös vähän laiskoiksi.

Poromiehistä minä en tiedä, mutta olen joskus kyllä pohtinut etelän ja pohjoisen miesten eroja. Tuntuu, että kaupungin sykkeessä miehet (kuten naisetkin) yrittävät vähän liikaa. Tekevät paljon asioita, mutta riittäisikö vähempi? Analysoimme poromiehiä ja päädymme yksissä tuumin siihen, etteivät he ole laiskoja. Luonto on vuosisadat ohjannut poromiesten elämää ja he ovat tottuneet tekemään sen, minkä kulloinkin voivat. Luonto määrittää ihmisen tahtia enemmän kuin osaamme välillä ajatellakaan.

 

Vaikka etelän mies on kenties hieman kiireisempi ja suorittaa joskus yli, enemmän minä yhtäläisyyksiä kuin eroja löydän pohjoisen ja etelän poikien välillä. Huvittaa, sillä jo toistamiseen käy näin: täydestä hiljaisuudesta eväiden äärellä alkaa yhtäkkiä syvällinen keskustelu. Huvittaa siksikin, että eipä aikaakaan kun vasta olen miettinyt, miksi suomalainen mies on niin vaikea saada avautumaan. Ja nyt yhtäkkiä minä ymmärrän: kyllä mies puhuu, sillä täytyy vain olla tilaa ja turvan tunne avata ajatuksiaan. Joskus täytyy lähteä suolle asti löytämään tuo turva.

ILTAMME KULKEVAT samaan malliin. Vaelletaan hiljaisina soiden halki takaisin majapaikalle Simojoen Lohirantaan ja syödään Eeva-emännän laittamat maittavat ruuat (kolmantena iltana minäkin alan syödä kuin äijä, kaikki perunamuusit uppoavat nälkäiseen pikkutyttöön vaivatta). Sitten minä menen saunaan, ja pois tullessani käyn huutamassa pojat omalle vuorolleen. Illaksi käperryn kirjoittamaan kuulumisiamme blogiini ja miehet kuuntelevat radiosta jääkiekkoa. Lopulta kukin meistä, hyvin aikaisin illalla, vetäytyy nukkumaan ja keräämään voimia seuraavalle päivälle. Suloinen rutiini on vallannut talkoolaisleirin. Ihanan helppoa elämää.

Näihin Simojoen upeisiin maisemiin oli ilo nukahtaa iltaisin.

 

KURKI, TAIVAANVUOHI, METSO, PÄÄSKYNEN. Huumava, koko aavan valtaansa ottava tuuli. Keväisen suon kummallisuudet. Niistä minä sinulle blogiini kirjoitan (katso tästä). Suoluonto on saanut minut pauloihinsa.

Aamu sarastaa ja aloitamme taas työmatkapatikan peräkkäin vaiti lompsien. Ihmisäänten hiljaisuus ei vaivaa meitä. Minä rakastan hiljaa olemista; kun ei tarvitse koko ajan täyttää ilmaa turhalla höpötyksellä, selittää tai analysoida. Suolla annetaan luonnon laulaa. Eläimet pysyvät piiloissaan, mutta ne kuuluvat kaikkialla.

Hiljaisuus. Niin paljon puhuvaa.

Kolmannen päivän varmuudella tartun nauloihin ja vasaraan. Nyt tiedän, mikä minun paikkani tässä kokonaisuudessa on. Olemme saavuttaneet tekemisessa hyvän yhteisrytmin. Työ tosin alkaa tuntua jo kropassa; eivät turhaan tätä talkooleiriä mainostaneet arjen crossfitiksi ja saaneet meitä talkooalaisia innostumaan lähtemään suolle.

Minä taon ja Lapin Kansa kuvaa. Kuvat: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

INNOSTUMAAN ON SAATU vapaaehtoisten talkoolaisten lisäksi myös media. Työni keskeyttävät jo toisena päivänä peräkkäin toimittajat, jotka patikoivat jutuntekoon työmaallemme. Minä vitsailen lähteneeni maailman kaukaisimmalle suolle hetkeksi karkuun kaikkea mediaa, mutta siinähän taas törötän, aamu-tv:nhaastattelussa.

Kuvaamme toisten ryhmän työmaalla ja minäkin pääsen nyt kurkkimaan miten pitkostaminen siellä sujuu. Täällä paiskivat nuoremmat herrat. Kevään abiturientti Tino ja kolmeakymppiä lähentelevä opiskelija Joni tarttuvat lautoihin tottunein ottein ja tasoittavat maata uusien pitkosten alla. Nuoret herramme ovat käsittämättömän kohteliaita ja hyväkäytöksisiä. He ovat tulleet tekemään töitä. Tarttuvat itsenäisesti toimeen, ovat aloitteellisia. Kaukana siitä vellihoususukupolvesta, jollaiseksi vanhemmat pelkäävät nettinuorisomme muuttuvan. Viimeistään Ylen haastattelussa sydämeni sulaa, kun toimittaja kysyy Tinolta hänen syytään olla mukana talkoissa:

”Lappi on antanut mulle niin paljon, että nyt on aika antaa sille takaisin”, hän toteaa.

Niin, siksihän me olemme täällä: jotta voisimme taata retkeilijöille hyvät mahdollisuudet nauttia Suomen monimuotoisesta luonnosta. Ehkä olemme täällä hieman myös toisiamme varten, alan pohtia.

Tässä Olli sahaa ja minä värjöttelen etäällä häntä seuraten. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Jään vielä hetkeksi seuraamaan nuorempien miesten työtä. Vaikka oma naisellinen koputukseni onkin jo kolmantena päivänä alkanut muistuttaa enemmän naulan lyöntiä, en voi kuin vaikuttuneena katsoa kun suunnilleen ikäiseni työnjohtajamme, Metsähallituksen kenttäpäällikkö Olli lyö naulan lankkuun. Tahdon voima, ja naula on parilla jämäkällä lyönnillä puun sisässä. Voima. Kiehtovaa.

Suo, kuokka ja suomalainen mies. Olli sanoo, että nämä pitkokset kestävät vuoteen 2030 asti.

Palatessani takaisin omalle työmaalleni, juttelemme Erkin kanssa hänen kokemuksistaan vapaaehtoistyöstä. Erkistä on eläkepäivillä kuoriutunut varsinainen talkooammattilainen. Hän kiertää vuodessa monilla eri talkoilla ja tuntee meiningin. Minulle on jotenkin outo ajatus se, että talkoisiin lähdettäisiin vain kahvittelemaan, töitähän tänne on tultu tekemään. Kehun toisessa leirissä näkemääni reipasta työskentelyä. Meidän talkoolaisemme ovat tulleet tekemään töitä. Arvelemme tämän johtuvan poikkeuksellisen oivaltavasta talkooilmoituksesta, jossa selvästi kerrottiin tämän leirin hengestä. Asenteesta. Illalla kirjoitan taas blogiini päivityksen, lue tästä lisää.

Martimoavan uumenista löytyy myös Suoukko, joka asuu tarinoiden mukaan pohjattomassa kaivossa

 

SUOMEN LUONTO on täynnä taruja. Alussa niin jäyhä Erkki on viikon edetessä puhjennut puhumaan: nyt hän kertoo hiiseistä, suomalaisen kansanperinteen tarunomaisista eläimistä. Erkki on kansallisopiston muinaishistorian kurssilla, joka pistää hänet täälläkin tutkimaan luonnosta millaisia merkkejä muinaisesta elämästä sieltä löytyisi. Olemme pohtineet mitä sana ”martimo” tarkoittaa, mutta kukaan ei tunnu tietävän siihen vastusta, eivät edes oppaamme. Erkki arvelee kuulleensa, että martimo olisi jokin vanhan kansan sana näädälle. Vasta kotiin pästyäni muistan googlata asiaa, ja vastaus löytyy: Martimo tarkoittaa Lapin martetta eli näätää.

Erkki on viisas mies, ja arvostukseni häntä kohtaan syvenee päivä päivältä.

Erkki ja minä. Kuva: Metsähallitus/Erkki Ollila

 

Viimeistään neljäntenä työpäivänä alan olla jo ihan oma itseni. On jännä, miten luottamuksen syntyminen uusien tuttavuuksien välillä vaatii oman aikansa. On osattava varovaisesti tunnustella kullekin luontaista tapaa ja rajoja. Kiireessä ja vauhdissa sellaista ei usein muista tehdä, vaan helposti jyrää toisen, rauhallisemman, alleen omalla räpätyksellään. Varsinkin me naiset teidät miehet.

Mutta nyt ei enää tunnustella, vaan työstetään työmatkapatikalla Suomen luontotarujen innoittamana kauhuelokuvaa. Minä olen vähän vilkas ja välitön tapaus, mutta huomaan että se vaikuttaa miehiinkin positiivisella tavalla – jäät sulavat helpommin. Nuori abiturientti-poika Tino yhtyy innoissaan elokuvarakennelmiini. Ja niin saa alkusävelensä ”Viiden Tuuman Naulanainen ja Pitkostajat – Ennallistetun Metsän kauhutarina” (lue tästä tarkemmin). Väsymys kenties saa juttujen tason heilumaan välillä huolestuttavassa, mutta meillä on hauskaa.

NAULAAMINEN PUOLESTAAN on siitä hauskaa, että jos naulaa hakkaa vain toisesta reunasta, se tuppaa taipumaan mutkalle. Ja sitten pitäisi osata tehdä kaikki vipstaakiliikkeet, pyöriä ympyrää sylkien olan yli, että sen osaisi suoristaa ja saada lyötyä lautaan.

Ni, arvaat, etten minä osaa. Naulojen suhteen olen ollut oma itseni jo toisen työpäivän illasta lähtien ja uskallan jo huutaa Aimon avuksi. Ihan kaikessa ei tarvitse tämän mimmin koettaa päihittää miehiä. Olen huomannut, etteivät miehet minulle naura. Päin vastoin, apua saa ja täytyykin pyytää. Myös makkaratikun teossa. Luoja paratkoon, jos paljastuu, etten osaa edes sellaista vuolla… Mutta onneksi työkaverini ovat huomaavaisia herrasmiehiä, ja makkaratikku järjestyy minulle aina ennen kuin joudun paljastamaan kyvyttömyyteni.

”Viiden Tuuman Naulanainen edellä vaikka suohon”, joku huomaavaisista herrasmiehistäni huikkaa, kun kotimatkalla vaihdamme letkan johtovuoroa. Olemme kuin muuttolinnut, kuljemme muodostelmassa, josta välillä taaimmaisin heittäytyy eteen tuulta taittamaan. Minä, Viiden Tuuman Naulanainen, joka olen vielä tässä vaiheessa tietämätön saamaani hellittelynimeeni liittyvästä pienestä kettuilusta (lue tästä lisää), vedän letkaa läpi liukkaiden pitkospuiden. Ajattelen perässäni kulkevia miehiä ja muistan edellisen seikkailuni yhteydessä kirjoittamani:

”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin. Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain tuntematonta; oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei voi arjessa kuvitellakaan.”

Kaikki seikkailut päätyvät suuriin löytöihin. Minä olen nyt löytänyt nämä tyypit.

Martimojärven aamumaisemissa

Kivalon autiotuvalla

Lintutornissa

 

VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ jätämme pitkokset ja naulat suolle ja lähdemme patikoimaan. Seuraan äänettömän lumoutuneena Ollia kun hän kertoo silmät loistaen suon elämästä. Tuollainen on suomalainen mies parhaimmillaan, innoissaan asiasta, jota hän vaalii ja arvostaa. Olli vaalii ja arvostaa näemmä myös hölmöjä vitsejä, niin innoissaan hän niitäkin meille kertoilee. Me kaikki räkätämme katketaksemme. Meistä on tullut hieno ryhmä – minä ja minun pojat, ajattelen ylpeänä. Seuraan miehiä tarkkaan, kun he tutkivat suojärveä ja lintutornissa koettavat paikantaa työmaatamme horisontissa. Tässähän ihan herkistyy.

Luonto on tuonut meidät yhteen. Suo kuori meistä ytimen esiin, rauhoitti yhteisen tekemisen äärellä ja laittoi kuusi toisilleen tuntematonta kohtaamaan. Sitä ei olisi tapahtunut kaupungin vilinässä. Alan ymmärtää luonnon merkitystä koko ajan paremmin.

Ja yhtäkkiä siinä suolla pitkoksia vaeltessamme, käen kukkuessa ja pienten taivaalta tipahtelevien sadepisaroiden viilentäessä ihoa, minä rakastun suomalaiseen mieheen. Näihin herroihin, joiden kanssa olen saanut kunnian viettää kohta viikon suolla. Seikkailu, aina niin arvaamaton lopputulos. Minä lähdin haastamaan itseni fyysisesti, oppimaan pitkospuiden teosta ja soidensuojelusta, mutta niiden ohella sain jotain vieläkin suurempaa; minä opin sinusta, suomalainen mies.

TIEDÄTKÖ, SUOMALAINEN MIES, SINÄ OLET IHANA. Olet sitoutunut, asioillesi omistautunut, herkkäkin. Et välttämättä syleile kaikkia maailmoja, mutta sen mistä välität, otat lämpimästi syliisi. Sinä kynnät sisukkaasti, nöyrästi ja ahkerasti suolla, ja näytät teoillasi että välität. Olet suoraviivainen, rehellinen ja aito. Ja jos minä nainen joskus sinua kritisoin puhumattomuudesta ja pussaamattomuudesta, siitä ettet osaisi näyttää tunteitasi, on minun vain syytä varmistaa, että olen läsnä ja alttiina, kun sinä koet turvalliseksi puhua.

Sillä sinä puhut kun luotat. Sinä näytät tunteesi teoissa, annat äänesi kuulua katseessasi. Tunnut varmassa ja vakaassa otteessasi. Ei sinua muuksi saa koettaa muuttaa vaikka minä ehkä joskus äkkipikaisuuspuuskissani nalkutan toivovani.

Suomalainen mies, sinä olet ihana! Olet vakaa ja luottamuksen arvoinen sekä kohtelias ja karuudessasi sympaattinen. Sinut on tehty korpisoista, tuhansista järvistä, vehreistä koivikoista ja jykevästä peruskalliosta.

Ole ylpeä itsestäsi; siitä, että olet juuri sinä.

Sillä minä en halua sinua mitenkään muuten.

Rakkaudella,
Viiden Tuuman Naulanainen

 

* * *

Metsähallituksen soidensuojelu ja vapaaehtoistyö

Martimoaavan soidensuojelualue sijaitsee Simon ja Keminmaan kuntien alueella. Alue on perustettu vuonna 1982 suojelemaan arvokkaita suomaisemakokonaisuuksia, suokasvillisuutta ja -eläimiä. Martimoaavan – Lumiaavan – Penikoiden soidensuojelualue on yksi Pohjois-Suomen tärkeimpiä suoluonnon suojelukohteita. Se on myös erittäin merkittävä uhanalaisten lintujen kannalta. Soiden lisäksi alueella on edustavia vanhoja metsiä. Retkeilijälle alueella on luontopolkuja, vaellusreittejä, lintutorneja, pari autiotupaa ja laavuja. Pitkospuita reittien varrella on toistakymmentä kilometriä. Yhteensä retkeilyreittiä on kaikkiaan yli 20 kilometriä, ja vuosittain noin 10 000 ihmistä retkeilee alueella. Kooltaan koko Martimoaapa 134 km2.  

Nämä Martimoaavan talokoot olivat ensimmäiset, jotka Maetsähallitus järjesti täysin itse. Aikaisempina vuosina se on tehnyt yhteistyötä Pidä Lappi siistinä -yhdistyksen ja WWF:n kanssa. Näissä vapaaehtoistalkoissa vuonna 2015 oli mukana 3 300 vapaahtoista talkootyöntekijää, jotka tekivät yhteensä 28 miestyövuotta. Kansallispuistot ja retkikohteet tarjoavat paljon erilaisia mahdollisuuksia osallistua tekemään konkreettisia tekoja suojelualueiden, uhanalaisten lajien ja kulttuuriperinnön hyväksi sekä omaksi iloksesi. Aktiivilomailu on lisääntynyt viime vuosina, ja erilaiset talkooleirit tarjoavat yhä useammalle ihmiselle mielenkiintoisia mahdollisuuksia seikkailuun. Martimoaavan pitkospuutalkoot järjestettiin 16.-27.5.2016.

Lue lisää Martimoaavasta ja Metsähallituksen vapaaehtoistyöstä täältä.

 

Ai ni! Nyt kun olet aina halunnut oppia tekemään pitkospuita, katso tästä tekemäni opetusvideo.

Ketä sinä voisit kannustaa?

Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?

Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.

No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…

 

Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.

Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:

”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”

Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär” TÄÄLTÄ!

 

Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.

Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!

Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?

Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK

Kaikki kaipaavat rakkautta ja haluavat hyväksyntää – mutta muistatko tämän aina arjessa?

Kummallinen tunne on pyörinyt päässäni viimeiset viikot.

Taannoinen Ilta-Sanomien haastatteluni (Radiojuontaja turhautui Tinderiin – nämä kuvat eivät tuottaneet tulosta: Koin sovelluksen itsetunnon kannalta lamauttavaksi) herätti varsinaisen viestitulvan, ja olen saanut kymmeniä yhteydenottoja eri ihmisiltä.

Saan niitä toki työni takia muutenkin paljon ja usein, mutta nyt, kuten aina näiden lehtijuttujeni yhteydessä, yhdellä kertaa saatuna ryöppy oli aikamoinen.


EI kai siihen koskaan totu täysin. Moni haluaa tavata, pyytää treffeille tai avaa omaa elämäänsä tavalla, johon minulla ei välttämättä ole oikeita sanoja vastata. Ja tietenkään ei ole mahdollista tavata tuntemattomia; kun totta puhun, se tuntuu välillä jopa hieman pelottavalta ajatukselta. Joka kerta minä myös itse hämennyn tällaisesta.

Tapani on kuitenkin ollut aina vasta jotain, mutta tällä kertaa aika tai voimat eivät tuntuneet riittävän.

Avauduin asiasta ystävälleni.

”Eivätkö he tajua, että saan näitä viestejä kymmenittäin! Olettavatko he olevansa ainoa, joka minua lähestyy ja odottavat todella, että olen valmiina tapaamaan jokaisen – tai että minulla on heille oikeat sanat vastata viestiin? Vaikka minun tarinani onkin julkisesti jaettu ja he ovat siihen samaistuneet, minä en tiedä heistä mitään. Miten osaisin sanoa mitään tai voisin kirjoittaa kaikille?” huokasin.

”Mitä he odottavat minulta?”

Ystäväni katsoi minua ja sanoi:

”Maija, he kaikki ovat ihan yhtä rakkauden ja hyväksynnän nälkäisiä kuin sinäkin. Me kaikki olemme, ihan yhtä lailla ja samalla tavalla. Se sinun täytyy vain ymmärtää ja muistaa. Ehkä riittää, että sinä vain huomioit, kiität? Ehkä sinun ei tarvitse muuta tehdä?”


TUO ystäväni esittämä pieni ajatus sai minut pohtimaan asiaa vähän laajemmin; sellaisia vähän arkisempia ja yleisempiä tapahtumia, joita tulee vastaan meille kaikille. Sellaisia, joissa kenties tulee ajatelleeksi, että miksi ihmeessä toinen käyttäytyy kummallisesti, tekee jotain, joka tuntuu itsestä hämmentävältä. Niitä tilanteita, joissa tulee ahdistava olo ja haluaisi kenties työntää tuon ihmisen pois tieltään.

Kun, tiedätkö, ne taitavat kummuta tuosta ihan samasta paikasta; rakkauden kaipuusta ja hyväksynnän tarpeesta, siitä, että toinen haluaa tulla havaituksi, huomatuksi!

Ehkä noissa tilanteissa tulisi kääntä katse hetkeksi itseen ja ymmärtää, että joskus sitä itsekin kai käyttäytyy noin. Ehkä olisi hyvä muistaa, että jokin kummallinen käyttäytyminen toiselta tarkoittaa todennäköisesti vain sitä, että hän haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi, eikä hän tarkoita pahaa tai ärsytä ja tunkeile tarkoituksella.

Ja vaikkei aina voisi vastata samalla tavalla tai tunteella kuin tuo toinen, voisiko hänen eleensä kuitenkin huomioida jotenkin; antaa pienen vinkin siitä, että on kuullut, huomannut? Sillä se saattaa tarkoittaa tuolle toiselle paljon enemmän kuin itse osaa kuvitella.

 

Niin minä kuin sinä kuin kaikki muutkin – kaikki me kaipaamme rakkautta ja haluamme hyväksyntää, huomiota. Muistathan sinäkin tämän aina arjessasi?

 


OLEN yrittänyt vastata viimeisimpiinkin saamiini viesteihin ja haluan vielä erikseen kiittää ihan jokaista, joka koskaan on minuun yhteyttä ottanut! Vaikka välillä tuntuu vaikealta osata vastata tai löytää siihen aikaa, olen silti ihan jokaisesta viestistä valtavan otettu ja toivon, että edelleen lähestytte minua ajatuksinenne.

Joskus vastaukseni saaminen kestää vain vähän pidempään – ehkä nyt ymmärrät miksi.

Nämä Polaroid-kuvat otettiin erään (toisen kuin tässä jutussa mainitun) ystäväni uuden vuoden juhlissa. Tuo musta möykky allani on hänen koiransa, enkä minä, vaikka siltä saattaa näyttääkin, ole sammunut tuossa toisessa kuvassa 😀 Olen vain täynnä halaamisen kaipuuta kai!

 

Sydämmii ja perhosii ja kaikkii ihanii!

/Äm

Ei ihminen eniten pimeyttään pelkää, vaan valoa, voimaansa

Etpä uskokaan, miten vaikeaa oli aikoinaan julkaista tämä kuva.

Koko tarinan tämän kuvan taustalla voit lukea tästä kirjoituksestani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

 

Siinä olen… noh, kai sen siitä näkee: aika rikki. Sen astisen elämäni vaikkeimmat vuodet olivat juuri kulminoituneet eroon ja koko maailmani romahdukseen. Mutta halusin ottaa tämän kuvan herkällä hetkellä ja jukaisin sen lopulta tässä kirjoituksessani: ”Kun mieli romahtaa”.

Tuon kuvan otosta alkoivat vieläkin hurjemmat vuodet, joista nyt viides on päättynyt. On uusi vuosi. 2019!


Tässä minä olen vain viikko sitten.

Näiden kuvien välissä on viisi vuotta.

Noihin vuosiin en nyt enää mene sen syvemmälle, sillä olen päättänyt, että on aika jättää ne taakseen. Näiltä blogini sivuilta pääset kyllä lukemaan polkuni opetuksia – ja niin toivonkin sinun tekevän, sillä monet niistä ovat hyvin viisaita tekstejä!

 

Mutta siiretäänpä katse tuohon jälkimmäiseen kuvaan. Mitä sinä näet?

Olen itse tuijotellut näitä kuvia viime päivät ja pohtinut, mitä itsessäni näen. Mitä oikeastaan näiden vuosien aikana on tapahtunut? Olen miettinyt, mikä on ollut kaikista hurjinta – pelottavinta.

Ja yhtäkkiä tajusin: Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet välillä käsittämättömän kovia, en lopulta olekaan eniten pelännyt pimeyttä tai vaikeita hetkiä; ne on vain täytynyt kohdata, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Voisi ajatella, että hurjinta on ollut lipua synkkyyteen, menettää voimansa ja vaipua toivottomuuteen. Mutta tiedätkö, eniten minua on säikäyttänyt ymmärtää miten vahva ihminen on ja kuinka kuinka paljon voimaa sekä valoa ihmisen sisältä löytyy.

Se on pelottavaa siksi, että kun tuon voiman tunnistaa ja löytää, tajuaa automaattisesti, että sitä on myös käytettävä. On hurjaa havaita olevansa täynnä hehkua, jota voi hyödyntää hyvään, kun oikeastaan olisi vain helpompi pyöriä pimeydessä, uhriutua ja valittaa. Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään.

 


Olen pohtinut tätä teemaa viimeiset päivät ja oivaltanut jotain hyvin tärkeää, sellaista, joka koskee myös sinua:

Emme me itsessämme eniten pimeyttä pelkää, vaan valoa. Emme hätkähdä heikkoutta, vaan voimaa, vahvuutta. Sitä, joka laittaa katsomaan toista suoraan silmiin, lausumaan lempeän sanan – toimimaan, kun tarvitaan.

Eikä pimeytensä pelko ole suurin synti, vaan se, ettei valjasta valoaan voimaksi maailmaan.


 

Törmäsin tähän asiaan konkreettisesti tällä viikolla, kun Twitterissäni pyysin ihmisiä ilmiantamaan jonkun tyypin, joka on omilla hyvillä teoillaan iloa ja positiivisuutta muidenkin elämään.

Vastauksia alkoi yllättäen sadella valtava määrä ja jäin ihmettelemään miksi tuollainen pieni ajatus sai ihmiset liikkeelle.

Ihmiset haluavat sanoa toisistaan ja toisilleen hyvää, mutta usein siihen tarvitaan joku sysäys, lupa, joka tähän tekoon annetaan.

Ja nyt tullaan kaikista olennaisimpaan. Vaikka sen luvan lopulta voi antaa vain itselleen, välillä tarvitaan toisia, jotka näyttävät suuntaa. Sellaisia, jotka antavat luvan, näyttävät mallia. Toivon, että omalta osaltani voin olla sellainen. Sillä, perhana vieköön, minulla on siihen voimaa!


Ei näissä kuvissa lopulta ole mitään eroa. Se sama valo on tuolla sisällä. Mutta tuolloin, viisi vuotta sitten, en tuntenut sitä, en ollut siihen kosketuksessa, sillä elämäni pakotti minut ensin tutustumaan heikkouteeni.

Nämä vuodet vain ovat vapauttaneet valoni. On täytynyt menettää kaikki itsessään ja ympärillään, käydä syvimmässä synkkyydessä ja pahimassa pimeydessä; on täytynyt uskaltaa olla heikko. Se on ollut raastava tie, enkä sellaista toivo toisille.

Mutta rohkeuden tarttua omaan voimaansa ja valaista toistenkin tietä; sen minä toivon kaikille. Sinullekin!

 

Se on uusi vuosi nyt, ystävät! Nyt on aika loistaa!

Lämmöllä, Äm

Vuoden viimeinen päivä

Tämän laulun myötä: Hyvää vuoden viimeistä päivää, ystävät! Toivottavasti jokin lukuisista ”lauluistani”, ajatuksistani ja sanoistani, on koskettanut ja saanut sinutkin pysähtymään tänä vuonna – kuten tuossa laulussakin sanotaan, ei minulla juuri muuta ole antaa.

Kiitos, että olette!

❤ Äm