Olenko narsisti kun julkaisen selfieitä?

”Mikä tarve sulla on noita omia kuvias aina blogiis tunkee?”, on minulta kysytty useammin kuin kerran. Ja varmasti vielä useammin ja useapi teistä on tätä ihmetellyt itsekseen.

Vastaus: a) koska tämä on minun blogini ja b) koska se on hauskaa.

Ymmärrän kyllä, että monia selfiet, siis netin omakuvat, ärsyttävät. Useat tulkitsevat niiden olevan osoitus narsismista, sairaasta halusta esitellä itseään julkisesti ja jahdata täydellistä kuvaa itsestään. Onhan Facebookissakin tiuhaan kiertänyt juttu, jossa kerrotaan tutkijoiden yhdistävän selfiet narsismiin, addiktioihin ja mielen sairauksiin. Minun osaltani moni varmasti ajattelee myös, että ”toi on nyt tollanen reppana itseään etsivä, juuri eronnut raukka, antaa sen nyt esitellä omia kuviaan ja voimaantua niistä; kyllä se ohi menee kun se keksii jotain parempaa tekemistä”. Tämänkin kun olen joskus kuullut sanottavan.

Tätä minä nyt olen pohtinut: olenko minä narsisti kun otan selfieitä ja laitan ne nettiin blogini kuvitukseksi? Missä menee terveen ja sairaan omakuvien levittämisen ja omasta kuvastaan pitämisen raja? Ja millaisia kuvia itsestään saa ottaa? Minua on haukuttu siitä, että kuvani ovat liian rumia, ja ”miten sä kehtaat”, kun jäljittelen todellisuutta ja todellista kuvaa kiiltokuvamaailman sijaan. Niin kuin tämä:

selfie3

Tai sitten osoitetaan sormella, että mitä sinäkin oikein yrität, kun koitan tavoittaa täydellisen standardin mukaisen pusuhuuli- ja sixpack-kuvan itsestäni. Kuten tämä:

selfie9

Ja sitten suuri osa teistä kuvan nähtyään miettii, että eihän toi edes ole täydellinen ja ”miten se kehtaa”…

Kun minä olen vähän sitä mieltä, että tämäkin juttu on mennyt nyt vähän liian vakavaksi. Miksi en saisi ottaa kuvaa itsestäni onnistuneen treenin jälkeen sekä olla tyytyväinen itseeni ja suoritukseni? Tai kuvata itseni, jos hiukseni ovat mielestäni nätisti ja kivat vaatteet päällä. Tekeekö se minusta narsistin? Voi olla, että tekee jokun mielestä. Tai ehkä joku taas saattaa jakaa minun ajatukseni – mitä sitten: tykätään rohkeasti omasta kuvastamme ja levitetään sitä vaikka maailman ääriin jos se on mielestämme hauskaa!

Kyllähän minuakin ärsyttää nuo ankkahuulet vai pusuhuulet vai mitä ne nyt on sekä sixpackejään kuvaavat fitnessmallit, mutta en kai minä vain kateuden tunnoissani voi tuomita heitä narsisteiksi. Olen ehdottomasti samaa mieltä siitä, että selfiet voivat linkkautua sairaaseen ulkonäkökeskeisyyteen ja motiivit voivat olla joillakin ”vääriä”. Mutta suurimmalle osalle meistä tämä on vain hauskaa hupia. Aito ja sairas narsismi kun on aivan oma juttunsa ja sormia heristävien tutkijatanttojen ja -patujen on tärkeää huomioda sosiaalisen median ensisijainen käyttötarkoitus (minun pienten empiiristen turkimusteni päätelmäni); viihtyä ja viihdyttää sekä luoda sosiaalisia verkkoja ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minusta selfiet alkavat olla tärkeä osa nuoriso-, populaari- ja mediakulttuuria, ja on hyvä että niitä tutkitaan eri näkökulmista, mutta syyllistävää sormea ei saisi ihan kaikkien silmillä heristää!

Olen myös samaa mieltä siitä, että omakuvien ottamiseen voi todella jäädä koukkuun. Ja että ne asettavat kohtuuttomia paineita monelle; olenhan minäkin kateudesta vihreä, kun näen upeakroppaisen ihmisen kuvassa ja vertaan häntä itseeni.

kropat

Mutta, kuten näet näissä kuvissani ja kuten olen jo aiemmin todistanut photoshoppaustestissäni, kuvaan voi vaikuttaa monin tavoin… Siksi, toistaen itseäni, mielestäni tutkia pitäisi enemmän sitä, miten kasvatamme nuoret ymmärtämään nämä asiat muuttuvassa mediaympäristössä ja käyttämään sosiaalisen median kanavia kohtuullisella tavalla. Kaikki voi mennä överiksi, se on totta!

Voin puhua vain omasta puolestani, syitä selfien julkaisemiselle on niin monta kuin meitä selfie-ihmisiä. Minun motiivini on selfieilläni kuvittaa tarinani – välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin. Mutta haluan kuvillani kertoa tarinaa. Koitan välttää tyhjien pusuhuuli- ja wannabe-sixpackkuvieni julkaisemista (minkä lunpauksen nyt kyllä tässä postauksessa rikon, for the fun of it!) ja haluaisin oikeastaan keksiä tällaiselle selfie-genrelle uuden nimen, jotta sitä ei sekotettaisi narsismiin. Usko tai älä, MaiLife-blogillani on aika tarkka strategia, ja jos olet mukanani kulkenut jo pidemmän ajan, ehkä alat sen jo vähitellen huomata. Ja sefiet, kyllä, ne ovat keskeinen osa tätä strategiaa. Jos tämä tekee minusta narsistin, niin sitten kai olen ylpeä siitä!

Olisi kiva kuulla teiltä, ihanat blogiystäväni, millä motiivein te julkaisette selfieitä itsestänne. Puhdasta narsismianneko vai jotain muuta?

/Maija, luvaten, että nämä urheilutoppiselfiet nähdään MaiLifessa ensimmäistä ja viimeistä kertaa… PAITSI jos saavutan Fitnesszilla-treenilläni tuon vertaluvkuvan kaltaisen sixpackin!

Ps. Puhuttiin muuten HelsinkiRealin uusimmassa jaksossa fitnesstähti Tiia Willmanin kanssa myös selfieiden vaikutuksesta fitnesstrendiin. Katsopa tuo jakso tästä!

Minähän olen addikti…!

Facebookissa on viime päivinä levinnyt tiuhaan tahtiin Helsingin Sanomien juttu riippuvuuksista. Minäkin klikkasin linkin auki ja aloin lukea Jani Kaaron pohdintaa siitä kuinka addiktiot syntyvät vääränlaisen sosiaalisen ympäristön kuihduttaman mielen seurauksena – korvikkeena ”hengen köyhyydelle”.

Juttua lukiessani hiki alkoi puskea pintaan ja virrata pitkin ohimoitani…

kylmähiki

Siinä kerrottiin rotilla tehdyista huumekokeista eri ympäristöissä: ”…jos rotat saavat elää luontaista ja lajityypillistä elämää omassa sosiaalisessa yhteisössään ne eivät a) osoita kiinnostusta päihteisiin ja b) eivät addiktoidu odotetulla tavalla huumeisiin, jotka toisessa kontekstissa olisivat niille erittäin addiktoivia…” Ja sitten sovelletaan rottakokeen oppeja ihmisiin: ”Erilaiset addiktiot ovat ihmisten tapa sopeutua juurettomuuteen; elämään vailla oman sosiaalisen ryhmä lohtua. Riippuvuus ei ole pelkästään yksilön mielihyvän tavoittelua tai pakoa todellisuudesta, vaan pyrkimys löytää jokin korvike sille sosiaaliselle yhteisölle, joka häneltä on otettu pois tai jota hän ei koskaan saanut.”

Ja sitten se iski tajuntaani: minähän olen addikti!

addikti

Minä olen ollut addikti ja riippuvuuteni syntyi turvaksi juurettomuudessani. Minun riippuvuuteni ei ollut mikään aine, vaan toinen ihminen. Ruotsissa menetin oman sosiaalisen ympäristön; sen tärkeän oman elinpiirin töineen ja tekemisineen, johon olin kotimaassani tottunut. Ja kun tuo ympäristö hävisi minulta, enkä pystynyt yrityksistäni huolimatta rakentamaan samanlaista tilalle, suuntasin tarpeeni kuulua johonkin sekä tulla nähdyksi ja kuulluksi toiseen ihmiseen. Halusin rakentaa tästä pikkuyhteisöstämme oman turvapaikkani, oman kotini, mutta tulinkin siitä riippuvaiseksi. Tämä aihe on sen verran arka ja yksityinen, että tämä on nyt kaikki, mitä haluan asiasta sanoa. Enkä usko kirjoittavani siitä jatkosskaan paljon tämän enempää – mutta jaan tämän pienen ajatuksen, sillä olen oivalluksestani ylpeä ja toivon, että se voisi auttaa jotain muutakin ihmistä hahmottamaan omaa elämäänsä. Kaltaiselleni ”itsenäiselle naiselle” kun tällaisen puolen löytäminen itsestään ja sen tunnustaminen on aika vaikeaa.

Vaikean asiasta tekee myös se, että riippuvuudesta on usein vaikea päästä irti. Kuten Hesarin jutussa todetaan: ”Tämä ”kodin” tunne on tärkeä syy siinä, miksi addiktioista luopuminen on monille niin vaikeaa; siinä ihminen joutuu hylkäämään elämäntavan ja yhteisön, jonka hän on tuntenut omakseen… Miten hän koskaan pärjäisi sen ulkopuolella?”

Mutta tiedättekö; kyllä hän pärjää! Koska hän on hemmetin fiksu muija, ja vielä fiksumpi kaiken tämän jälkeen!

fiksumuija

/Maija, stronger than yesterday!