Sello – eka kerta 15 vuoteen

Oletko sinä tehnyt viime aikoina jotain pitkästä aikaa? Millaisia ajatuksia ja tunteita paluu rakkaan jutun pariin herätti?

Tiesitkö, että minä soitin selloa toistakymmentä vuotta? Olin vain kuusivuotias, kun aloitin soittoharrastuksen, ja lopettaessani yli parikymmpinen. Sello jäi, sillä siitä ei ollut minulle ammatiksi, ja muut kiireet iskivät yliopistoaikoina.

Mutta nyt, vuosien jälkeen, näin unessa soittavani selloa. Ja koska uni jäi hereillä ollessanikin vaivaamaan, oli pakko kokeilla miltä tuntuisi soittaa taas n. 15 vuoden tauon jälkeen.

Kokemus oli aika huima. Se herätti monenlaisia tunteita, ja tietysti se on jaettava kanssasi. Tällä videolla minä – ihan oikeasti – soitan ensi sävelet yli vuosikymmeneen sellolla. Nyt kun soitin taas, tuntuu tavallaan hassulta, että olen ennen elänyt niin tiiviisti tuon kapistuksen kanssa. Suorastaan vähän hävettää, etten ole soittanut pitkiin aikoihin, vaikka sello oli minulle vuosikausia niin tärkeä asia. Soitin sitä päivittäin, kävin soittotunneilla, soitin orkestereissa ja muissa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta niin se aika vain kuluu, ja moni kerran niin tärkeä ja arkipäiväinen asia saattaa jäädä pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sinäkin tiedät tunteen?

Minkä jutun pariin sinä voisit palata vuosien jälkeen? Otathan näistä sanoistani vaarin!

/Äm, suunnaten suloisin sävelin kohti ensi viikkoa

 

 

 

 

Mainokset

Maaliskuun kymmenes ja puoli vuotta

Tiätteks tyypit mikä on hienointa elämässä? Vaikka mitä tapahtuu, aika kulkee aina eteenpäin ja parantaa hirveimmätkin haavat. On vain uskottava, ja välillä tiukasti tungettava läpi harmaan.

Tänään on taas kuun kymmenes. Sä tiedät mitä se minulle näinä aikoina tarkoittaa. Ajanlaskua. Tänään onnettomuudestani on tasan puoli vuotta ja leikkauksestakin jo reilut kolme! Huteraa on vielä meno, mutta taas ollaan yksi kuukausi kauempana kamalimmasta.

Valoa on, kun sitä näkee, muistathan sen, ystäväni!

Kaunista viikonloppua.

/Äm

Kuun kymmenes päivä

Joskus tulee vielä se päivä, etten näin kuun kymmenentenä päivänä enää laske aikaa pois pahasta. Joskus tulee ehkä se aika, etten edes huomio tätä päivää.

Mutta se päivä ei ole vielä tänään, ja on pakko vähän nostalgisoida: tasan neljä kuukautta sitten napsahti polvi. Tänä nostalgisena kuun kymmenentenä päivänä saatan vielä muutaman kerran kirjoittaa ja kiittää elämää siitä, ettei se anna meidän nähdä koskaan aikaa eteenpäin. Onneksi en neljä kuukautta sitten tiennyt mitä tuleman pitää.

Nyt neljännen kuukauden rajapyykin kohdalla alkaa kuitenkin jo vähän näyttää siltä, että tulevina kuun kymmenensinä voin jo nähdä parempia aikoja. Joskin tänään polvi tuntuu menneen eilisen ja tämän päivän työtohinoiden jäljiltä hieman huonompaan. Särkee ja kolottaa, kun ollut jo vähän enemmän jalkeilla.

Ehkä jonain päivänä kuun kymmenennestä tuleekin onnepäiväni.

img_3588

Siinä tasan neljä kuukautta sitten valmistautumassa Tough Viking -kisaan, jossa polveni ristisiteet katkesivat. Eipä tällaista kannata koskaan ajatella, mutta eihän sitä voi välttyä välillä ajattelemasta, miten elämä olisi kulkenut, jos onnettomuutta ei olisi tapahtunutkaan. Kenties kannattaa keskittyä kiittämään siitä, ettei käynyt huonommin…

 

/Äm, potien vähän huonoa omatuntoa, sillä jalan kivuista johtuen päätin jättää väliin päivän keskimmäisen jumpan. Vamma on tehnyt minusta todella pendantin kuntouttajan, mutta välillä tarvitaan lepakin

Entä jos koskaan ei ole oikea aika rakkaudelle?

Onhan se väistämättäkin feissillä, kun sen portin menin avaamaan. Rakkaus. Tai mikälie. Mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Toissaviikkoiset sokkotreffini saivat minut mietteliääksi.

* * *

Se on palannut.

JOS.

Minä jossittelen taas.

Jos se tulisi vastaan. Jos olisi rakkaus. Tai jos olisi se mikälie.

Jos olisi mahdollisuus, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen.

Jos en olisikaan valmis?

ArcticChallenge2016-016

Oli hieman vaikeaa keksiä kuvitusta tähän kirjoitukseen, mutta tässä vielä lisää upeita tunnelmia Arctic Challenge -kisasta Levillä. Kuva: Arctic Media

 

Tässä minä istun taas. Keittiönpäytäni äärellä. Kesän hulinoitten jälkeen on taas aikaa ajatella. Keittiöfilosofi. Maalausta isolla pensselillä, ja tämä pohdinta menee muuten wayyyyy beyond kaiken yksittäisen: senkin, kuinka nuo sokkotreffini kulkivat ja oliko niillä joku seuraus. Ne ovat yksityisiä, kahden ihmisen välisiä asioita, joita en tule tästedeskään käsittelemään muiden edessä.

Mutta omia ajatuksiani minä selvitän ja isollapa pensselillä maalaankin.

Katsos, minun elämäni on pisteessä, jossa kaiken muun etusijalle on pakko laittaa omien siipien löytäminen ja oma työura. On tutkittava tarkkaan se orastava hieno mahdollisuus, joka isojen menetysten ja romahdusten jälkeen on saatu taas hienoon alkuun. Kaikki muu, ylimääräinen, vie liikaa energiaa, vaatii liikaa likoonpistämistä kerralla. Näistä taustoistahan olet jo blogissani lukenut, ja jos et, tästä ja tästä voit katsoa lisää.

Mutta portti on nyt auki, ja minä mietin: JOS päästäisin jonkun toisen ihmisen elämääni, mitä JOS se olisikin virhe? Entä JOS nyt ei olekaan oikea aika rakkaudelle?

* * *

Ni, tässä kohtaa kaikki meneekin hankalaksi. Entä jos koskaan ei ole oikeaa aikaa rakkaudelle? Onko oikeastaan koskaan oikeaa aikaa millekään? Onko parisuhteessakaan oikeaa aikaa rakastaa?

Ja sitten tulee se vielä vaikeampi kysymys: Mistä tietää, että on oikea aika?

ArcticChallenge2016-329

Kuva: Arctic Media

 

Ei. Älä sano, että luota tunteeseen. Tunteeseen ei voi nyt luottaa. Se vaihtelee joka toinen hetki. Välillä haluan katsoa, kurkistaa, välillä taas tuntuu, etteivät voimat riitä muuhun kuin omaan päivittäiseen taisteluun. JOS kaikki mutkistuukin, jos toinen astuu kuvioon?

Jos sitten menettääkin jotain?

Ja nyt (helvetti, tätä kysymysta yritin vältellä!!): MITÄ RAKKAUS ON? Miksi minä ajattelen, että se on menettämistä?!?

Ja mitä sitten menettää JOS ei annakaan mahdollisuutta rakkaudelle tai sille mikälielle mahdollisuudelle, ettei oliskaan elämänsä ainoa ihminen?

Ni, haluatko, että luettelen vielä lisää päässäni olevia kysymyksiä?

 

ArcticChallenge2016-363

Ei. Siinä emme ole me, minä ja sokkotreffiparini, vaan joku muu ihana toisiinsa rakastunut pari. Näitä minä salaa seurasin kisamme varrella ja pohdin kysymyksiäni… Kuva: Arctic Media

 

Mietitkö sinä juuri nyt näitä asioita? Tiedätkö sinä oikean vastauksen?

 

* * *

Minä muistin juuri, että keväisen Tinder-kokeiluni seurauksena kirjoitin jotain oikeista kysymyksistä ja vastauksista. On pakko nostaa tuo teksti tähän uudelleen. Ihan vain siksi, että voisimme yhdessä pohtia, sillä kysymyksethän eivät kysymällä lopu….

(Tämä sama alla oleva kirjoitus löytyy myös alkuperäisenä täältä.)

 

 

MITÄ TEKISIT JOS EI OLISI OIKEITA KYSYMYKSIÄ, EI OIKEITA VASTAUKSIA?

”Trööt. Väärä vastaus.

Näitä minä olen pelännyt. Odotan, että toinen osapuoli aloittaa keskustelun siksi, että en itse uskalla. En uskalla siksi, että olen saanu koko Tinder-touhuun minut usuttaneelta ystävältä kirjan ”Tinder Nightmares”, jossa kuvataan ihmiskunnan historian järkyttävimmät keskustelunavaukset Tinderissä. Ja jos minä aloittaisin keskustelun, saattaisin juuri tehdä jonkin tuollaisen tuhoontuomitun feministishenkisen avauksen. Jonka olen juuri tehnyt…

Ei. Minä en aloita keskustelua. Sen sijaan googlaan nyt netissä tunteja onko olemassa jotain ohjelmaa, jolla voi kuvasta tunnistaa ihmisen kasvojen perusteella hänen nimensä. Kun en löydä vastausta, käytän lisää tunteja ihmisen etsimiseen Facebookista hänen hyvin perinteisen suomalaisen etunimensä perusteella. 

Minä haluan tietää kuka hän on.

Mutta ei. Minä en aloita keskustelua ja kysy mieheltä suoraan. Mikä sinun nimesi on ja kuka sinä olet?

Ei. En.”

Näin minä kirjoitin eilen blogiini kokemuksestani Tinderissä ja jatkoin antamalla miehelle vinkin:

”Ei ole vääriä kysymyksiä tai oikeita vastauksia. Jos olet minusta kiinnostunut, niin ole sitä rohkeasti ja anna sen näkyä.”

Vaadin äksöniä, niinku!

* * *

Blogin julkaistuani jäin tankkaamaan ääneen tuota ajatustani. Miksi ihmeessä annan Tinderpainajaisten tulla uniini? Miksi annan niiden estää minua kenties löytämästä elämäni rakkautta? Miksi minä kaipaan ohjekirjaa ja etsin oikeita kysymyksiä? Mikä väärissä vastauksissa on väärin?

Tämä menee nyt wayyyy beyond Tinder, olkoon eilinen kirjoitukseni vain konkreettinen ja viihdyttävä esimerkki jollekin suuremmalle, kenties koko ihmiskuntaa koskevalle teemalle.

Oikeat vastaukset. Väärät kysymykset.

Väärät vastaukset. Oikeat kysymykset.

Oikea ja väärä. Yksi kiehtova äärilaita, niistähän olen sinulle paljon kirjoittanut.

Varmuus, sitä minä jäin miettimään. Estääkö se, että minun on aina oltava varma minua toimimasta? Että täytyy tietää? Onko meidät kasvatettu siihen, että uskaltaakseen viitata koulutunnilla on ensin oltava täysin varma oikeasta vastauksesta? Tai että voidakseen yrittää on viilattava insinöörikaaviot loppuun asti ja todistetusti tietää mikä on tulevaisuus?

Mutta toimiiko elämä niin?

Toimimmeko me jos ajattelemme näin? Tartummeko toimeen, kysymmekö selvittääksemme, kohtaammeko toisiamme?

Kuinka kukaan voi olla varma vastauksista jos kaikki odottavat oikeaa kysymystä; jos kukaan ei ehdota vaihtoehtoja, joista etsiä vastausta?

Pelkäänkö minä kysyä kysymyksiä, sillä epäilen niiden olevan vääriä? Mitä tapahtuu jos vastaan väärin, paljastunko?

Mitä minä pelkään?

HERRANJUMALAMITENPALJONKYSYMYKSIÄ!

Varmuus ja epävarmuus.

Kysymykset ja vastaukset.

Oikea ja väärä.

Pelko ja vapaus.

* * *

Tiedätkö mitä minä tajusin eilen julkaistuani blogini? Taidan ottaa kysymykset ja vastaukset liian vakavasti.

Otanko siis elämän liian vakavasti? TUO onkin hyvä kysymys!

Sillä sitähän elämä on lopulta vain on: sarja kysymyksiä ja vastauksia – toinen toistaan parempia ja huonompia, oikeampia ja väärempiä – sekä niiden lomassa tapahtuvaa toimintaa.

Äksöniä, niinku!

* * *

Mitä sinä tekisit juuri nyt jos ei olisi vääriä vastauksia tai oikeita kysymyksiä?

 

Ajatus vuoden takaa: Aika pyyhkii kysymykset pois

Olen pyöritellyt viime päivinä mielessäni kysymyksiä. Siis en mitään yhtä erityistä ja tiettyä kysymystä, vaan yleisesti kysymysten teemaa.

Ehkä se päällimäisin kysymys mielessäni on mitä tapahtuu kysymyksille? Onko kaikkiin kysymyksiin vastaus? Tarvitseeko kaikkiin kysymyksiin olla vastausta? Voiko joskus kysymys olla tärkeämpi kuin vastaus?

Eilen löysin omalta kannaltani läpimurtokysymyksen. Miten voin palvella parhaiten? Luulen löytäneeni siihen vastauksenkin – lupasin sen paljastaa sinulle vähän myöhemmin. Nyt minun on vielä annettava aikaa tuon vastauksen asettumiselle.

Tänään jostain kummasta impulssista päätin katsoa, mitä olen blogiini vuosi sitten kirjoittanut. Näihin aikoihin olen romahdukseni takia pitänyt pidempää taukoa, mutta tällaisen löysin tammikuun viimeiseltä päivältä. Haluan jakaa sen kanssasi nyt uudelleen. Siksi, että tuo kysymysten teema on nyt niin pinnalla. Jokin tässä kolahti.

* * *

Aika pyyhkii kysymykset pois

bild

Otin tämän kuvan noin puoli vuotta sitten. Sillan seinään tuherrettu kysymys jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Minä taas? Mitä se tarkoitti?

Ja nyt kävelin saman sillan alta ja muistin tuon jo unohtamani kysymyksen. Minä taas? Nyt kysymys oli poissa. Pyyhitty. Poistettu. Siivottu. Näin:

tyhjäseinä

Tulin miettineeksi sitä miten aika pyyhkii pois seinältä juuri nyt mielessä pyörivät kysymykset – vastaten toisiin ja jättäen toiset ikuisiksi mysteereiksi.

Miksi minä taas, aina ja yhä vaan? Miksi olen tässä enkä tuolla, jonne luulin kuuluvani? Miksi olen tällainen enkä sellainen, jonka toivoin olevani? Miksi roikuin, riipuin, rakastin? Miksi elämä toimii näin, jotenkin ihan väärin päin? Miksi olen jäänyt, jätetty, poistettu? Mikä olen? Kuka olen? Mitä hän ajattelee? Mitä sinä ajattelet? Mitä minä ajattelen? Miksi sattui, sattuu ja tulee vielä sattumaan? Milloin naurattaa? Laulattaa? Milloin saa rakastaa? Miksi vastausta en saa ehkä ollenkaan?

Nämä kysymykset; kohta ne ovat historiaa. Aika (tai Helsingin kaupungin siisteysviranomainen) pyyhkii ne pois. Jännä ajatus. Aika.

* * *

Niin. Aika on jännä kysymys. Missä tahansa elämässäsi oletkin nyt, muistathan antaa itsellesi aikaa!

❤ Äm, joka antaa nyt itselleen aikaa levätä

Aika pyyhkii kysymykset pois

Otin tämän kuvan noin puoli vuotta sitten. Sillan seinään tuherrettu kysymys jäi pyörimään mieleeni pitkäksi aikaa. Minä taas? Mitä se tarkoitti?

bild

Ja nyt kävelin saman sillan alta ja muistin tuon jo unohtamani kysymyksen. Minä taas? Nyt kysymys oli poissa. Pyyhitty. Poistettu. Siivottu. Näin:tyhjäseinä

Tulin miettineeksi sitä miten aika pyyhkii pois seinältä juuri nyt mielessä pyörivät kysymykset – vastaten toisiin ja jättäen toiset ikuisiksi mysteereiksi.

Miksi minä taas, aina ja yhä vaan? Miksi olen tässä enkä tuolla, jonne luulin kuuluvani? Miksi olen tällainen enkä sellainen, jonka toivoin olevani? Miksi roikuin, riipuin, rakastin? Miksi elämä toimii näin, jotenkin ihan väärin päin? Miksi olen jäänyt, jätetty, poistettu? Mikä olen? Kuka olen? Mitä hän ajattelee? Mitä sinä ajattelet? Mitä minä ajattelen? Miksi sattui, sattuu ja tulee vielä sattumaan? Milloin naurattaa? Laulattaa? Milloin saa rakastaa? Miksi vastausta en saa ehkä ollenkaan?

Nämä kysymykset; kohta ne ovat historiaa. Aika (tai Helsingin kaupungin siisteysviranomainen) pyyhkii ne pois. Jännä ajatus. Aika.