Lapsettoman ajatus lapsista, aikuisista ja kärsivällisyydestä

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon sana.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että jos on sairaana, ei auta, vaikka hokee vinkuvalla nasaaliäänellä kaksikymmentäyhdeksän kertaa ”milloin mä voin mennä leikkipuistoon” tai sata miljoon kertaa kriittisiä tavuja korostaen, että ”voisitko sä NYT leikkiä MUN kanssa” jos vastaus on joka kerta sama, ettei sairaana voi mennä leikkipuistoon ja täytyy odottaa kunnes on terve ja että minä en leiki SINUN kanssasi NYT, vaan heti kunhan MINÄ olen juonut tämän kupin kahvia RAUHASSA.

Te blogiystäväni, joilla on lapsia, saatatte pitää minua aika naiivina sanoessani tämän, mutta sanon sen silti: en ollut ymmärtänytkään millainen kärsivällisyyskoetos elämä lasten kanssa on. Niin. Eihän sitä voisikaan tulla ajatelleeksi ellei joka päivä kuule sataa miljoonaa kertaa samoja asioita tai maanittele ruokaa suuhun tai kenkiä jalkoihin. Sitä me lapsettomat ihmiset emme ymmärrä ellemme pääse osaksi lapsiperheiden normaalia elämää. Me tädit ja sedät saamme lapsista aina parhaat päältä: kullannuppuset, joille meillä riittää aikaa ja energiaa loputtomiin, ”joudummehan” leikkimään heidän kanssaan vain määrätyn ajan.

* * *

Kärsivällisyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oppi.

Kärsivällisyys tarkoittaa sitä, että mennään rauhassa. Että ei ole kiire minnekään ja että pitää olla malttia odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan mieleen pätkähtävät tai kun lenkkarit eivät sujahda jalkaan tai kananpala suuhun maanitteluista ja sirkustempuista huolimatta puolen tunnin yrittämisenkään jälkeen.

* * *

Kärsimättömyys.

Se on ensimmäisen Amerikan viikon oivallus.

Minulla on oma tahto. Oma tahti.

Sinulla on oma tahto ja oma tahti.

Me olemme kärsimättömiä. Oma tahto ja tahti ovat toisen tahtoa ja tahtia tärkeämmät.

Meidän kärsimättömyytemme törmäävät ruokapöydässä tai ulko-ovella sirkustemppuja esittäessä sekä yrittäessä tunkea asioita suuhun ja jalkoihin. Kärsimättömyytemme kolahtavat, kun asiat eivät suju haluamallamme tavalla ja haluaisimme vain sanella tahdin toiselle; kun itse haluaisi jo mennä ja toinen vain makaa maassa potkien jalkoja ilmassa. Kun omaa menojalkaa vipattaa, kun on kiire nähdä koko maailma ja toinen pistää ovella täysstopin. Kun haluaa, että SINÄ leikkisit juuri NYT MINUN kanssani ja sinä juotkin vain kahvia. Kun sanoo satamiljoonaajayksi kertaa sen saman asian kriittisiä tavuja korostaen: minä juon NYT tämän kahvin, sinä syöt NYT tämän kananpalan, me lähdemme NYT, jotta minä pääsisin edes kerran päivässä ulos tästä ovesta ja me ehtisimme takaisin ennen kuin sinua alkaa väsyttää. Jotta ehtisimme jotain.

Jotta jostain tulisi jotain.

puisto2

Ensimmäisen Amerikan viikon yllätys: kännykän kuvakansio on alkanut täyttyä leikkipuistokuvista!

puisto1

Emme me ehkä olekaan niin erilaisia; lapset ja aikuiset. Kärsivällisyytemme mitataan pisteessä, jossa saavutetaan yhteinen ymmärrys. Kun kärsimättömyys kääntyy kärsivälliseksi ajatukseksi: mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa. Että harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän pätkähtävät.

Kärsivällisyys.

Kärsimättömyys.

Mikä äärilaitojen parivaljakko.

Mikä yhdistävä tekijä!

* * *

Emme me ole niin erilaisia; lapset ja aikuiset.

Meillä on oma tahto. Oma tahti.

* * *

Jossain kärsivällisyyden ja kärsimättömyyden välissä on tärkeä piste: halaus. Iso rutistus sovinnoksi, jolloin kärsimättömyys, oma tahto ja oma tahti muuttuvat kärsivällisyydeksi – rakkaudeksi ja yhteisymmärrykseksi.

Kärsivällisyys.

Mennään rauhassa, ei ole kiire mihinkään ja pitää malttaa odottaa.

Harva asia katoaa mihinkään, vaikka niitä ei saisikaan juuri sillä hetkellä, kun ne omaan päähän ptkähtävät.

Sirkustempuista huolimatta.

oletihana

Ensimmäisen Amerikan viikon ihanin asia.

 

/Ämmä, toivoen kärsivällisyyttä päivääsi vietätpä sen lasten tai aikuisten kanssa!

 

 

 

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

peinttaus8

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

peinttaus1

peinttaus5 peinttaus6

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

peinttaus3

Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

peinttaus7

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

peinttaus10

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

peinttaus13

peinttaus17

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

peinttaus11 peinttaus12

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

peinttaus20

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

peinttaus19

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

peinttaus18

peinttaus21

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

peinttaus16

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

peinttaus14

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Miksi vanhempia pitää miellyttää vaikka on aikuinen?

Isä soittaa.

”Nooooh. Mites siellä työrintamalla, kun se sinun viiden kuukauden mittainen projekti kohta loppuu. Onko löytynyt jo jotain uutta?”

Noin! Ryhti valahtaa lysyyn, kasvot kalpenevat vitivalkoiseksi. Otsaan nousee ärtymyksen ryppy. Salitreenin jälkeinen hyvä pössikseni on tiessään sen siliän tien.

Taas se soittaa siitä. Että olenko jo saanut vakauden ja varmuuden elämääni. Tasaisen tulovirran ja sillai.

”Kyllä nämä asiat etenevät”, tokaisen kireänä kirjakielellä tuntien valtavaa ahdistusta.

”Eihän taas mennä tähän? Ethän taas masenna minua sillä puheellasi elämän realiteeteista?”, ajattelen. ”Raadan täällä perse ruvella unelmani saavuttamiseksi, uskon siihen täysillä, ja olen päättänyt toteuttaa sen. Se ei vaan ehkä ole sinun käsityksesi tasaisesta tulovirrasta ja sillai.”

* * *

Onko sulla tätä samaa? Että vanhempien varjo painaa niskassa, vaikka olet jo vuosikausia, ehkä kymmeniäkin vuosia, asunut poissa kotoa? Vaikka olet perhana aikuinen ja sinulla pitäisi olla ihan oma elämä!

”Sinun pitää nyt ottaa sellainen turvallinen työ”, he sanovat. ”Että pääset nyt jaloillesi ja saat jatkuvuutta elämään.”

Hyvää hyvyyttäänhän se soittaa ja osoittaa välittämistään. Miksi tämä saa minut niin ahdistuneeksi? Koen, että olen tilivelvollinen vanhemmilleni, että minun täytyy vastata heidän odotuksiinsa siitä milaista elämäni tulisi olla.

* * *

Miksi vanhempien sana on niin merkityksellinen vielä aikuisena? Miksi koen, että minun täytyy miellyttää heitä ja ajattelen, että minun pitää ottaa vakituinen tiedottajan paikka jossain virastossa, kun vanhempani katsovat sen olevan vakaa ja turvallinen työ –

”jotta sinä saat nyt vihdoin tuon elämäsi järjestykseen ja löydät jonkun ihan tavallisen jalat maassa olevan miehen ja perustat perheen ja otat virkavapaata sitten kun haluat vähän tuulettaa ajatuksia.”

– kun minä itse en koe, että se on yhtään minun juttuni. Päinvastoin, minulle henkilökohtaisesti se edustaisi henkistä kuolemaa (en tarkoita, että tiedottajan virassa olisi mitään pahaa, mutta minulle se ei vaan ole sopivin työ). Mutta silti ajattelen, että se olisi minulle paras vaihtoehto. Koska vanhempani niin sanovat.

Tiedätkö mistä puhun. Onko sulla tätä? Ja onks tää aina tätä?

aivopallo

Tää kuva on oikeasti jo parin vuoden takaa, mut kun just nyt on ihan just tollanen olo…!

/Maija, rolling in the deep

Aikuisuus sucks!

Sain eilen lukijaltani erinomaisen palautteen. Hän kysyi, että miksi minulla AIKUISELLA IHMISELLÄ on tarve julkaista niin paljon kuvia itsestäni tässä blogissa, että hohhoijaa. No. Kysymys osuu niin hyvin tämän blogin arvojen ytimeen, että kirjoitan  aamun kunniaksi muutaman sanan tästä aiheesta. Ja se on tämä aikuisuus.

Minä olen sitä mieltä, että aikuisuus on tämän yhteiskunnan yksi suurimmista huijauksista. Että kun tulee teknisesti tiettyyn ikään, pitäisi yhtäkkiä tehdä joku ihme muutos ihmisenä, ja alkaa käyttäytyä ihan luonnottomasti; unohtaa, että on koskaan ollutkaan lapsi, jonka koko elämä koostuu leikkimisestä, tutkimisesta ja heittäytymisestä. Kun meistä tulee ”aikuisia” yhteiskunta alkaakin tunkea meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole mitään sijaa. Hassuttelu, leikki ja heittäytyminen eivät ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Me ollaan niin vakavia ja varteenotettavia aikuisia, että kukaan ei kohta uskalla leikkiä tai nauraa ääneen. Tai laulaa keskellä katua tai potkia palloa, koska on herranjumala aikuinen. Ja minä en aio tehdä niin vain sillä verukkeella että olen yli kolmekymppinen. Teen asioita, jotka eivät mene normiaikuisuuskaavan mukaan, koska normaali on minusta tylsää. Sitä paitsi aikuisuus tuntuu olevan monelle tekosyy jättää paljon asioita tekemättä. Palautetta antanut lukijani arvioi blogiani kirjoittamalla: ”Mutta erikoinen tämä sun blogi on muutenkin”. Se on hienoin kommentti, jonka voin saada! Tämä maailma nimittäin tarvitse enää yhtään normin mukaista ihmistä, vaan enemmän hulluja, heittätyviä ja lapsenmielisiä luovia ihmisiä. Ja minä toivoisin, että sinäkin, blogiystäväni, uskaltaisit rikkoa rajoja, vaikka vaan ihan pieniä.

Ja sitten jäin miettimään, että millaisen kuvan AIKUINEN sitten julkaisisi blogissaan. Se olis varmaan tällainen:

kukkajakakka

Ja lisukkeena olisi teksti, johon aikuinen kirjoittaisi ”Kevät se tulla puksuttaa, voi kun on ihanaa seurata kevään tuloa näin aikuisena ihmisenä!” ja lisäsisi perään vielä hymiön ihan vaan vahvistelemaan, että eihän tuo ”puksutella” kuulu hänen normaaliin sanavarastoon, että ihan tässä yhteydessä vaan sanoi niin… Ja sitten seuraavana päivänä kollega työpaikan kahvipöydässä ihan sivumennen kysyy, että oliko tämä aikuinen huomannut, että siinä keväisen leskenlehtikuvan vasemmassa laidassa oli kasa koirankakkaa.

Ja sit se aikuinen ois ihan kauhuissaan ja kävis poistamassa koko kuvan.

lällallää

/Maija, joka lähtee nyt koko päiväksi leikkimään, sillä tänään on eka Teatterikoulupäivä!

Ps. Lue myös tästä aiempi blogini aikuisuusaiheesta, Manifestini aikuisuudesta.