Aikuisuus sucks!

Sain eilen lukijaltani erinomaisen palautteen. Hän kysyi, että miksi minulla AIKUISELLA IHMISELLÄ on tarve julkaista niin paljon kuvia itsestäni tässä blogissa, että hohhoijaa. No. Kysymys osuu niin hyvin tämän blogin arvojen ytimeen, että kirjoitan  aamun kunniaksi muutaman sanan tästä aiheesta. Ja se on tämä aikuisuus.

Minä olen sitä mieltä, että aikuisuus on tämän yhteiskunnan yksi suurimmista huijauksista. Että kun tulee teknisesti tiettyyn ikään, pitäisi yhtäkkiä tehdä joku ihme muutos ihmisenä, ja alkaa käyttäytyä ihan luonnottomasti; unohtaa, että on koskaan ollutkaan lapsi, jonka koko elämä koostuu leikkimisestä, tutkimisesta ja heittäytymisestä. Kun meistä tulee ”aikuisia” yhteiskunta alkaakin tunkea meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole mitään sijaa. Hassuttelu, leikki ja heittäytyminen eivät ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Me ollaan niin vakavia ja varteenotettavia aikuisia, että kukaan ei kohta uskalla leikkiä tai nauraa ääneen. Tai laulaa keskellä katua tai potkia palloa, koska on herranjumala aikuinen. Ja minä en aio tehdä niin vain sillä verukkeella että olen yli kolmekymppinen. Teen asioita, jotka eivät mene normiaikuisuuskaavan mukaan, koska normaali on minusta tylsää. Sitä paitsi aikuisuus tuntuu olevan monelle tekosyy jättää paljon asioita tekemättä. Palautetta antanut lukijani arvioi blogiani kirjoittamalla: ”Mutta erikoinen tämä sun blogi on muutenkin”. Se on hienoin kommentti, jonka voin saada! Tämä maailma nimittäin tarvitse enää yhtään normin mukaista ihmistä, vaan enemmän hulluja, heittätyviä ja lapsenmielisiä luovia ihmisiä. Ja minä toivoisin, että sinäkin, blogiystäväni, uskaltaisit rikkoa rajoja, vaikka vaan ihan pieniä.

Ja sitten jäin miettimään, että millaisen kuvan AIKUINEN sitten julkaisisi blogissaan. Se olis varmaan tällainen:

kukkajakakka

Ja lisukkeena olisi teksti, johon aikuinen kirjoittaisi ”Kevät se tulla puksuttaa, voi kun on ihanaa seurata kevään tuloa näin aikuisena ihmisenä!” ja lisäsisi perään vielä hymiön ihan vaan vahvistelemaan, että eihän tuo ”puksutella” kuulu hänen normaaliin sanavarastoon, että ihan tässä yhteydessä vaan sanoi niin… Ja sitten seuraavana päivänä kollega työpaikan kahvipöydässä ihan sivumennen kysyy, että oliko tämä aikuinen huomannut, että siinä keväisen leskenlehtikuvan vasemmassa laidassa oli kasa koirankakkaa.

Ja sit se aikuinen ois ihan kauhuissaan ja kävis poistamassa koko kuvan.

lällallää

/Maija, joka lähtee nyt koko päiväksi leikkimään, sillä tänään on eka Teatterikoulupäivä!

Ps. Lue myös tästä aiempi blogini aikuisuusaiheesta, Manifestini aikuisuudesta.

 

Manifestini työstä ja aikuisuudesta

Nyt on näköjään sellainen aika elämässä, että kaikki mitä näen ympärilläni kirvoittaa minussa paljon ajatuksia. Kuten eilinen elokuva (lue lisää ”Arkiston helmi: Kaurismäkeläinen eat, pray, love) ja nyt tämä Hesarin juttu, jossa tutkimusprofessori Kiti Müller sanoo luovan ongelmanratkaisukyvyn jäävän työpaikoilla ”tavoitehakuisen ajatustehtailun” jalkoihin. Että aivot tarvitsevat aikaa ja lepoa voidakseen tuottaa uusia ideoita. Upeaa! Tätä samaa minä olen miettinyt paljon. Ja siitä syystä nakutin tämän tekstin näillä peruuntunutta työhaastattelua varten lakkaamilla punaisilla kynsilläni (lue lisää ”Haastattelu peruttu ja kynnetkin on jo lakattu” -postauksestani). Se on aika pitkä, mutta se on vähän niinkuin minun manifestini; kaikki mitä minä ajattelen ja mistä olen kiinnostunut; se, miten minä haluaisin muuttaa maailman.

* * *

Minulla on ollut paljon aikaa ajatella viimeisen vuoden aikana. Liikaakin. Etsiä merkitystä, syytä kaikelle. Syytä elämälle. Pohtia sitä, mikä minua vaivaa maailmassa kaikista eniten – mistä tässä kaikessa on oikeastaan kysymys. Miksi en innostu elämästäni? Miksi tämä maailma ei toimi?

Olin asiantuntijayrityksen omistaja ja johtaja. Tehtäväni oli auttaa asiakkaitani kehittämään viestintäänsä strategisesti. Tavoittelimme yhdessä rahaa, menestystä ja valtaa, myyvempää sanomaa! Istuin satoja tunteja erilaisissa ideointityöpajoissa erilaisten ihmisten kanssa – ja tunsin hakkaavani päätäni seinään. Kun katsoin työyhteisöämme, tuntui, että meiltä puuttui jotain. Jokin energia esti meitä kehittymästä. Ja kun katsoin asiakasyrityksiäni, tuntui, että niistäkin puuttui jotain.

Stressienergia oli käsin kosketeltava. Näplättiin kännykkää, vilkuiltiin tietokonetta. Ei keskitytty olennaiseen – siihen hetkeen, jossa olimme luomassa uutta, rakentamassa tulevaisuuden menestystä. Tuntui, että edellytykset tarvittavalle luovuudelle olivat kadonneet.

Miksi? Koska oli niin kiire! Koska ei ollut aikaa istua työpajassa, johon pomo oli määrännyt tulemaan. Koska me olimme niin valtavan ahdistuneita kukin oman paineemme alla. Mielessämme raksutti jo huomisen aikataulu, ensi vuoden budjetti. Tulos, joka piti tehdä.

Koska koko ajan meidän päähämme tungetaan uusia asioita – on omaksuttava uutta tietoa valtavaa vauhtia. Ja koko ajan meidän täytyy tunkea ulos tavaraa päästämme – täytyy tuottaa uutta tietoa armottomalla vauhdilla. Meidän on oltava tuottavia, jotta menestymme.

Me suoritamme. Meillä on päämäärä, tavoitteet ja selkeä suunta. Istumme tietokonepäätteillämme ja kuormitamme aivojamme. Teemme suurimman osan ajasta työtä noin yhdellä kuudesosalla koko kehostamme; päällämme. Olemme menettäneet yhteyden kehoomme ja tunteisiimme. Nousemme ylös tuolista vain hakeaksemme kahvia automaatista. Tiuskimme työtoverillemme, kun hän tulee häiritsemään kysymyksillään. Ja samalla pyöritämme itsemme syvemmälle väsymykseen, ilottomuuteen ja haluttomuuteen. Olemme vakavia, ahdistuneita, juoksemme ympyrää. Emme näe ympärillemme, koska meillä on kiire. Emme hahmota vaihtoehtojen kirjoa, emme kykene havaitsemaan uusia mahdollisia tapoja ajatella. Emme kykene nauramaan.

Miten voimme olla tuottavia, jos olemme aivan lukossa. Miten voimme olla luovia, jos päämme ovat jumissa?

Tietotyön yhteiskunta elää sen yksilöistä – heidän osaamisestaan, hyvinvoinnistaan ja jaksamisestaan. Tietotyön yhteiskunta elää luovuudesta ja innovointikyvykkyydestä. Ja tietotyön yhteiskunnan suurin paradoksi on, että se tunkee itse tärkeintä pääomaansa yhä syvemmälle ahdingon viemäriin tarjoamalla uskomuksen aikuisuuden ja työn vakavuudesta. Syöttämällä totuudeksi sen, että on vain tungettava eteenpäin, omaksuttava uutta, tuotettava uutta. Työn kaaoksessa emme pääse ilmaisemaan todellista minäämme.

Mistä tässä kaikessa on todella kyse, kysyin? Ymmärsin, että nyt oli tosi kyseessä; että ei vain minusta, vaan koko maailmasta oli hävinnyt ilo ja leikkimielisyys. Olemme ajautuneet pois leikistä! Heittäytymisestä. Hulluttelusta. Naurusta, laulusta, pallon potkimisesta. Yhteiskunta tunkee meidät aikuisuuden muottiin, jossa leikkimielisyydellä ei ole sijaa. Leikki ei ole aikuisten hommaa, niin meille sanotaan. Me olemme vakavia! Me olemme aikuisia!

Ymmärsin, että leikki ja leikkimielisyys on luonnollinen tarve, sisäänrakennettu ihmiseen. Järkeilyn ja loputtoman aivojen ylikuormittamisen sijaan on laskeuduttava alas kehoon ja toimittava sen impulssien mukaan. Antaa voiman valua sisimmästä ja tuottaa uusia yhdistelmiä ajatteluun. Sillä se kirvoittaa luovuuden. Se yhdistää meidät kehoomme, sisäiseen luovuutemme lähteeseen, se yhdistää meidät muihin. Se saa meidät voimaan hyvin. Onnistumaan! Sillä näin ei voi jatkua. Muuten vakavoimme itsemme kohta hautaan. Leikki vapauttaa ja tekee vapaaksi. Leikki voi mullistaa työn!

 * * *

/Maija, ylpeänä jokaisesta kirjoittamastaan sanasta

web-reso-2751