Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Kuun kymmenes päivä

Joskus tulee vielä se päivä, etten näin kuun kymmenentenä päivänä enää laske aikaa pois pahasta. Joskus tulee ehkä se aika, etten edes huomio tätä päivää.

Mutta se päivä ei ole vielä tänään, ja on pakko vähän nostalgisoida: tasan neljä kuukautta sitten napsahti polvi. Tänä nostalgisena kuun kymmenentenä päivänä saatan vielä muutaman kerran kirjoittaa ja kiittää elämää siitä, ettei se anna meidän nähdä koskaan aikaa eteenpäin. Onneksi en neljä kuukautta sitten tiennyt mitä tuleman pitää.

Nyt neljännen kuukauden rajapyykin kohdalla alkaa kuitenkin jo vähän näyttää siltä, että tulevina kuun kymmenensinä voin jo nähdä parempia aikoja. Joskin tänään polvi tuntuu menneen eilisen ja tämän päivän työtohinoiden jäljiltä hieman huonompaan. Särkee ja kolottaa, kun ollut jo vähän enemmän jalkeilla.

Ehkä jonain päivänä kuun kymmenennestä tuleekin onnepäiväni.

img_3588

Siinä tasan neljä kuukautta sitten valmistautumassa Tough Viking -kisaan, jossa polveni ristisiteet katkesivat. Eipä tällaista kannata koskaan ajatella, mutta eihän sitä voi välttyä välillä ajattelemasta, miten elämä olisi kulkenut, jos onnettomuutta ei olisi tapahtunutkaan. Kenties kannattaa keskittyä kiittämään siitä, ettei käynyt huonommin…

 

/Äm, potien vähän huonoa omatuntoa, sillä jalan kivuista johtuen päätin jättää väliin päivän keskimmäisen jumpan. Vamma on tehnyt minusta todella pendantin kuntouttajan, mutta välillä tarvitaan lepakin