Ai ni. Mähän en ole saanut elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!

Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.

NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

Säpsähdän hereille.

Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.

On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.

Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.

On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.

Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.

–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.

Peiton alla alkaa naurattaa.


HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.

Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.

Tartun kännykkään.

Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.

Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.

On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt  – on näppärä peli! Valo ja kaikki!

”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.

Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!

Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.

Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?

Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!

 

KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni  ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.

Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.

Mitä minulla on?

Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.

Samalla, kun muut ovat kiitäneet eteenpäin, rakentaneet rahaa, perheitä ja saaneet suuria aikaan, minä olen kohdannut lukemattoman määrän esteitä, pudonnut yhdeltä tuohoisasti. En ole viuhkinut vaihdikkaasti kohti tavoitteita, vaan liehunut tuulessa tietämättömänä. En ole saanut mammonaa, vaan kallein omaisuuteni mahtuu pieneen muovipussiin. On määräaikainen työpaikka vieraalla paikkakunnalla, juurettomuus ja koti-ikävä.

Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!


VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.

On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.

On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.


”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.

Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?

Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?

Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.


KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.

TUMPTUMPTUMP!!!

Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.

Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.

Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.

 

* * *

Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.

Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)

Marraskuun mekkala

Unelmien rekkapilotti

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista 

 

ja katsottavaksesi tämän

/ Ämmäsi, kaikesta huolimatta ja ehkä juuri siitä johtuen

Mainokset

Tartu siihen mikä on

Huhhuh, mikä viikko. On etsitty luovuutta, kiteytyksiä, selityksiä. Töitä iso kasa, mutta onpa ollut vaikea löytää lankojen päitä ja saada jotain järkevää aikaan. Lisämausteen tähän soppaan on aiheuttanut se, että sitä soppaa ei ole; siis tämä ihana lähes hiilihydraatiton puhdistuskuurini, joka jatkuu vielä puolitoista viikkoa. Se tekee hyvää, tiedän, mutta huhhuh kun keho ja aivot huutavat hiilareita.

Viimeisillä voimillani ennen tämän aikajakson paketointia historian unoholaan kiteytän parhaimman mahdollisen elämänviisauden tämän viikon opeistani. Se on tämä.  

Kun kaaoksen hetki on käsillä sitä jää niin helposti junnaamaan asioihin, joita ei voi hahmottaa tai hallita – asioihin, joita ei vielä ole olemassa, vaan jotka syntyvät oikean ajattelun ja toiminnan tuloksena. Tyhjästä on vaikea nyhjästä, olen tajunnut tällä viikolla. 

Siksipä on lähdettävä liikkeelle siitä mikä jo on – tuossa edessä ja tässä näin – ja kysymysmerkit alkavat muuttua huutomerkeiksi, pisteiksi ja pilkuiksi – yksi kerrallaan ja juuri siinä järjestyksessä kuin tarkoituksenmukaista on. 
Näillä eväin kohti uutta viikkoa. Kiitos, että teette siitä taas seikkailujen arvoisen! 

/Ämmä

#aamupissaoivallus

Eilen amulla julkaistuani videopostaukseni jäin miettimään syytä sille miksi oikeastaan käyn edelleen lähes jokaisena aamuna aamupissalenkillä vaikka minulla ei ole enää edes koiraa. Tänäänkin aloitin päiväni ulkoillen, ja pyöritin kävelyiden perimmäistä tarkoitusta mielessäni.

Juuri aamu on minulle oivallusten aikaa. Silloin keksin parhaat ideani ja vaikka olisinkin vähän aamutokkurassa (kuten tänään), silti aamuisin olen kaikista elinvoimaisimmillani. Oivalluksia teen nimenomaan sillä hetkellä kun kehoni alkaa herätä henkiin liikkeen myötä – se voi olla joko juoksua tai kävelyä, pääasia, että saan kehoni liikkeelle. Sitten jossain vaiheessa kehoni ja mieleni yhdistyvät. Meditaatiota parhaimmillaan, meditaatiojuoksiaksihan Me Naiset -lehti minua taannon haastattelussaan tituleerasi, muistatko?

Ja sitten alkaa ideoita ja inspiraatiota kuplia. Terävimmät ja kirkkaimmat oivallukseni syntyvät usein pidempänä prosessina; yhden aamun kävelyn tuotokset jalostuvat seuraavalla ja edelleen taas seuraavalla synnyttäen lopulta jonkun houkuttelevan kokonaisuuden, jota alan uteliaisuuttani sitten testaamaan käytännössä ja katsomaan millaiset siivet tuo idea voisi saada. Jotenkin se liike vielä saa aikaan sen, että ideat lähtevät aina toteutukseen ja testiin nopeasti, sillä liike jotenkin motivoi viemään niitä eteenpäin. Parhaat ideathan todennetaan aina toiminnassa.

IMG_4569

Tämä on hyvin olennaista ihan isossa mittakaavassa kosien asiota, joita olen oppinut luovasta prosessista. Jos tarvitsee istua paikallaan ja puskea puskemistaan, minusta ei ole mihinkään. Mutta sitten pari askelta kävellen saattaakin johtaa läpimurtoon.

Siksi minä edelleen käyn aamupissakävelyllä.

Tässä esimerkiksi sinulle tämän aamuinen oivallukseni, joka kumpusi eilisestä koirastaluopumisepohdinnastani ja jonka taas Snapchatiin avasin kävellessäni. Tämä oivallus synnytti taas toisen, ajatuksen #aamupissaoivallus-kokonaisuudesta: miksi en jatkossa poimisi sinulle inspiroivia aamulenkilläni syntyneitä ajatuksia Snapchtiin ja silloin tällöin myös nostoina Youtubeen – katsoisi uteliaisuuttani mihin ne johtaisivat. Kenties oivalluksiin sinulle?

Tässä sinulle ensimmäisin evö #aamupissaoivallus, ole hyvä!

 

 

Mielenkiintoista päivää sinulle, utelias ystäväni!

/Ämmä

Ps. Laadusta viis, tuo on poimittu taas Snapchatistani, ja hieman heikosti näkyy. Mutta tule seuraamaan minua Snäppiin @maijailmoniemi, ja näet tämän 10.9. noin klo 10.00 asti paremmin sekä pääset seuraamaan jatkossa kaikkia uusia #Aamupissaoivallukseni livenä.

 

 

Nyt ajatellaan isommin kuin koskaan

On jotenkin hyvä kutina. Se on nyt jatkunut tämän koko viikon. Siis kova kutkutus siitä että jotain siistiä on syntymässä. Moni osa elämässä menee nyt jotenkin sen verran synkroonissa keskenään, että voisi jopa uumoilla tämän olevan hyvä merkki. Eilen törmäsin tähän Menestymisen ABC -blogin uusimpaan postaukseen. Todella kiinnostava kuvaus media-alan trendeihin ja tulevaisuuteen. Se jotenkin lisäsi uskoani kaikkeen mitä teen tällä hetkellä. Tähän blogiini ja kaikkiin niihin juttuihin, joista en ole vielä kertonut ääneen. Että näissä jutuissa on itseasiassa aika paljon järkeä. Jännä miten joku pieni juttu voikin saada olon innostuneeksi ja toiveikkaaksi!

thinkbigger

Luin eilen illalla myös Michael Hyattin Platform-kirjaa. Innostus puski pintaani vielä kahta kovempaa. Lähden huomenna Helsinkiin työasioissa; suunnittelemaan uusia kuvioita, joista saattaa tulla aika kovia. Kirjan lukeminen asetti ajatukseni oikealle taajuudelle reissua ajatellen. Tajusin, että nyt on aika uskaltaa työntää se realisti(pessimisti?) syrjään olalta naputtamasta ja ajatella isosti. Ja toimia isosti. Siis niinku TODELLA isosti. Isommin kuin koskaan. Katsotaan mitä ensi viikko tuo tullessaan.. Isoa alkavaa viikkoa teille kaikille, blogiystäväni!

Uutta blogissani: Seuraa MaiLifea Bloglovin’:ssa