Voisitko auttaa? Kun katsot minua tai kohtaat minut, mitä näet ja ajattelet?
Pohdin työni taustaksi ihmisen ajattelumalleja itsestään; siis sitä, missä määrin omat ajatukset itsestä vastaavat todellisuutta, sitä miten muut minut näkevät, tai kuinka ne eroavat ulkopuolelta katsovien näkökulmasta.
Olen itse ajautunut elämäntilanteeseen, jossa suurimman osan ajasta olen yksin, yksinäinenkin, ja ajattelen yksin jäämiseni johtuvan siitä, että olen outo, poikkeava ja pelottava, ”too much” kaikkea – ja koska minusta ei ole suoranaista hyötyä kenellekään, kukaan ei tarvitse minua (toki työ poislukien). Ajattelen, että se, että olen yhtä aikaa valtavan vahva ja sitten taas äärettömän herkkä, ja annan tämän näkyä avoimesti, pelottaa monia ja että siksi minua on mielenkiintoista kyllä seurata etäältä, mutta aina kohdatessa suhtautua hieman epäillen ja varautuneesti, sillä ei koskaan tiedä mitä keksin tai mihin käännyn. Ajattelen, että osaan kyllä viihdyyttää ja hauskuuttaa muita, mutta tämä kaikki tekee minusta niin erilaisen ja oudon, että on helpompi vetäytyä kuin lähestyä aidosti. Pelkään, että esimerkiksi parisuhdemielessä en koskaan tule löytämään sopivaa vastinkappaletta, joka tarjoaa tasa-arvoisen vastapainon minulle.
Onko näissä totuuden siementä; missä määrin tämä on muidenkin jakama ”totuus” ja missä vain oman pääni sisäinen ajattelun (virheellinen?) kaava? Sitä haluan nyt selvittää. En tietenkään voi tehdä tästä laajaa tieteellistä tutkimusta, mutta itseni voin koettaa altistaa ja pohtia sitä kautta syntyviä ajatuksia.
Nyt, huomatkaa, että olen näiden kaikkien ajatusteni kanssa todella sinut, miettinyt niitä paljon ja ja juuri näistä puolista itsessäni pidän: tämä postaus ei siis ole pyrkimys saada huomiota ja hyväksyntää tai kehuja – helpompi olisi jättää tämä kokonaan tekemättä, sillä altistani itseni tässä aika kovasti myös kokemaan kolhuja, vastauksenne eivät varmasti kaikki hivele egoni sileää pintaa. Mutta ajattelin, että te jotka jollain tasolla minua olette seuranneet, voisitte auttaa vastaamalla realistisesti, ja että tämän jutun win on isommassa mittakaavassa, joka paljastuu sinullekin myöhemmin. Joskin toivon tämän jo tällaisenaan toivottavasti palvelevan muitakin: Olisikin hienoa jos kommentoisitte suoraan tähän jotta tämä avaisi kenties keskustelua ja ajatuksia. Mutta myös yksityisviestiä saa toki laittaa. Todennäköisimmin en nyt itse tässä vaiheessa ota kommentteihin kantaa muutoin kuin kiittämällä, sillä tarkoitus on prosessoida tätä isommaksi kokonaisuudeksi ajattelua. Mutta moderoin kyllä keskustelua, joten jos jokin tässä menee ala-arvoiseksi haukkumiseksi tjms, poistan kommentit tai toimin muutoin niiden tarvitsemalla tavalla.
Kiitos jo nyt! Tästä on oikeasti minulle hyötyä, niin toivon!
Pora lähestyy päätäni. Paniikki. Rimpuilen lepositeissä pääsemättä karkuun. Korvia särkevä metallinen huuto ja narahdus juuri ennen kuin kylmä terä iskee pääkallooni.
NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.
Säpsähdän hereille.
Perkele, naapurit! On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin.
On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. Pinnassa on porapainajaisen hiki ja mielessä lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni, siivouskaapissa. On ollut aihetta mitata tuo matka, sillä asuntoni yläpuolelle vasta muuttanut nuori ja suloinen pariskunta on porinensa pitänyt minut hereillä monta kertaa. Niin monta, että isku harjan varrella katon kautta heidän onnensa keskelle ei ole ollut kaukana.
Mutta sen sijaan, että ilmoittaisin heille ärsyyntyneestä olemassaolostani, tyydyn taas vain kiroilemaan ääneen.
On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja nyt naapuri ujeltaa porallaan aivan liian varhaiseen aikaan. Sitten se tappavan terävä kantapääaskellus, joka hakkaa makuuhuoneeni kattoa, kun naapurin nuorirouva vaeltaa eestaas kai ojennellakseen poranteriä miehelleen, joka poraa seiniä. Ssunnuntaiaamuna. Aivan liiian varhaiseen aikaan! TUMPTUMPTUMP! NNNIUUIIUUIUUUIUUIIIIII.
On sunnuntai, syntymäpäiväni, ja minä täytän ihan liian monta vuotta.
Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.
Ja mitä minusta on tullut! Harjanvarsimummo.
–Vittu jos mulla on vielä ensi vuonna tässä kymmenen kissaa kaupan päälle, alkaa vähitellen itseänikin pelottaa…, mutisen vetäen peiton mielenosoituksellisesti korviini.
Peiton alla alkaa naurattaa.
HIHIHIHIHI! No nyt naapurin nuorirouvakin nauraa.
Kuulen kaiken kattoni kautta kunnolla, sillä minun asuntoni on hiirenhiljainen. Täällä olen vain minä, joka makaan pysähtyneenä paikallani.
Tartun kännykkään.
Siellä he ovat, kontaktini sosiaalisessa mediassa. Sunnuntaiaamu on aina vaarallista aikaa. On lauantai-illan juhlat, hehkuvat sunnuntaibrunssit ja perheenkeskeinen aika.
Minun sosiaalisessa kuplassani taotaan rahaa, paistatellaan palkintogaaloissa, kuljetetaan lapsia päiväkoteihin ja upeille ulkomaanmatkoille. On kiire joka paikkaan, tuhat rautaa tulessa. Viuh vauh siellä vipelletään, asetetaan tavoitteita ja saavutetaan suuria. Siellä tiedetään mistä tullaan ja minne tahdotaan, tehdään huimia tuloksia triathlonissa.
On sunnuntaiaamu, aivan liian aikaisin. On sunnuntaiaamu, syntymäpäiväni. On lattiaharjan varsi, joka sijaitsee tasan seitsemän ja puolen askeleen päässä sängystäni. Sen vieressä siivouskaapissa on uusi imurini, jonka sain jo viikkoa ennen syntymäpäivääni lahjaksi vanhemmiltani. Olen siitä ihan taivaissa, sillä tämä – Herra Huuver (Mösjöö Yyveer ranskaksi), olen sen jo nimennyt – on näppärä peli! Valo ja kaikki!
”Sitten, kun täytän ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä, syntymäpäiväni aamuna mies ja kaksi lasta kasaantuvat sänkyyni kahvin ja kakun kanssa. Lahjaksi ne antavat ison timanttikorun ja lupauksen ulkomaanmatkasta. Ja ruusuja, tietysti!” Ja niin edelleen, kirjoitin päiväkirjaani parikymppisenä.
Hymyilyttää hiljaa: nyt minä makaan sängyssäni ja ajattelen ahdistuneena harjanvartta, jolla tunkeutua naapureiden elämän auvoon sekä innoissani suloista Herra Huuveria, jonka sain viikkoa ennen syntymäpäivääni vanhemmiltani. Enhän edes pidä imuroinnista!
Ai ni. Minä täytän tänään ihan liian monta vuotta. Ihan liian vähän vuosia lähellä neljääkymmentä.
Mitä minä olen muka saanut aikaan tällä iällä?
Tämä ei ole maksettu mainos. Ei, vaan puhdasta (kirjaimellisesti) harjanvarsimummon rakkautta – itseänikin pelottavaa innostusta imurista! Herra Huuverissa on jopa valo!
KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Makuuuhuoneeni päätyseinä sijaitsee juuri rappukäytävän portaikon vieressä. Pora yläerrassa on hiljentynyt ja naapurit vaeltavat nyt alas rappusia. Lasken heidän askeleensa kuunnellen, miten he ohittavat pääni ja kuinka askelten ääni vähitellen vaimenee neljä kerrosta alempana.
Nostan pääni tyynystä ja näen miten he astuvat käsi kädessä kiiltävään bemariinsa.
Mitä minulla on?
Pysähtynyt elämä, jossa ei tapahdu juuri mitään. Hiljasuus ja harjanvarsimummo, joka haluaa ärsytyksissään nakuttaa naapurin lattiaan oman kattonsa kautta.
Ai ni. Mähän en oo saanu elämässä vielä mitään aikaan. Tällä iällä!
VIIMEISTEN VUOSIEN AIKANA minut on pysäytetty monta kertaa. Olen ollut paikoissa etäällä, esteiden eristämänä, jossa kaiken mitääntekemättömyyden ja yksinäisyyden keskellä on ollut aikaa pohtia elämää. On ollut hiljaisuutta, jossa kuunnella naapurin ääniä ärsytyksen äärille. On pitänyt pysähtyä ja pureskella. On täytynyt jäsentää, joustaa ja jatkaa – kohdata perspektiivi perusnäkymään.
On ollut pakko olla ääneti, jotta on voinut kuulla. On täytynyt olla tunnoton, jotta on oppinut lopulta tuntemaan. On pitänyt kärvistellä epävarmuudessa, jotta on tajunnut tilapäisyyden.
On pitänyt katso omaa kohellusta kuin ulkopuolisin silmin, jotta on oppinut nauramaan elämälle. On täytynyt hidastua, jotta on ehtinyt pohtia omaa toimintaansa ja sen tarkoituksenmukaisuutta. Tajuta, että vauhdissa ei aina ehdi nähdä. Että vilinässä voi maailma kutistua.
”HITAALLE REFLEKTIOLLE JA maailmankuvan rakentamiselle ei anneta enää aikaa, eikä sitä arvosteta… Ihmisten pitäisi pysähtyä ja opetella ajattelemaan huolellisesti – siinä kaksi tärkeää asiaa. Molemmat ovat nykyään aika hukassa”, luen tietokoneeni näytöltä filosofi Markus Neuvosen ajatusta. Tämä juttu Helsingin Sanomissa pysäyttää (suosittelen lukemaan sen kokonaan täältä). Siinä Neuvonen pohtii, onko nykyelämä kaikessa vauhdissaan ja vaateessa ripeään toimintaan haastanut viisauttamme. Hän kysyy pysähdymmekö riittävästi pohtimaan asioita, elämää ja kohtaamiemme väitteiden todenperäisyyttä.
Ja minä mietin, että kaikessa pysähtyneisyydessäni, aikaansaamattomuudessani ja turhuudessani, olisinko sittenkin voinut saada jotain aikaan?
Ovatko viime vuodet ovat veistäneet minusta viisaan? Kaikessa koetoksessaan rohkean ja voimakkaan, sillä olen joutunut kohtaamaan ja punnitsemaan? Ajattelua ja kolahduksia, joita tarjota toisille?
Ehkä minun saavutukseni tällä iällä onkin tässä muodossa? Jonkun toisen taas jossain toisessa? Jos saavutukseni on viisautta, sitä en olisi en olisi missään muussa elämän muodossa pystynyt saavuttamaan. Olisi ehkä muutoin ollut liian kiire pysähtyä ajattelemaan, pureksimaan, erottaman etäisyyttä.
KOPOTIKOPOTIKOPOTI. Askelten ääni voimistuu kerros kerrokselta. Kliks ja kolinkolin.
TUMPTUMPTUMP!!!
Naapurit ovat palanneet takaisin kotiin. Raskaita kauppakasseja lasketaan yläkerrassani keittiön lattialle.
Minä istun nyt keittiönpöytäni ääressä suoraan naapureideni kauppakassien alla ja katson kissavideota netissä.
Moi et Mösjöö Yyveer! Siis minä ja Herra Huuver. Ranskaks.
* * *
Toivon, että oletettu viisauteni näkyy sinulle näissä blogini teksteissä. Kenties se kehityksen kaari, jonka vuodet ovat ajatteluuni viilanneet. Toivottavasti voin näissä tekesteissä ja tekemisissäni jakaa jotain kanssasi.
Tänään suosittelen luettavaksesi esimerkiksi näitä (ja jutun sisälle linkkasin tarkoituksella lisää koko joukon)
Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.
Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…
Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!
Katsoin kauniiseen kaukaisuuteen asettaen aalloille ajatuksen:
Olkoon onni osanain ja siunaus suurin seuranain.
Pyydän pienen paremman, tulevan tieni tarjoavan.
Pitkäperjantai.
Vaapuin eilen koipeni kanssa merenrantaan. Sitä se kävelyni on edelleen – kuin humalaisen huojuntaa. Laahustan hyvin hidasti, ja jos huomioni hetkeksikään herpaantuu, poukkoilen kadun laidalta toiselle tasapainottoman näköisesti.
Yritän kulkea joka paikkaan kovin tietoisesti. Pyöritän päässäni jokaisen askeleen ja muodostan liikeen ajatellen tarkkaan sen jokaista vaihetta. Tämä syö voimia. Siksi en jaksa edelleenkään kulkea kovin pitkiä matkoja kerralla.
Mutta eilen illalla halusin päästä meren rantaan, voimapaikkaani, huolimatta siitä, että se kestäisi kauan. Olen aiemminkin kertonut, kuinka tärkeä meri minulle on. Se tarkoittaa voimaa, seikkailua, elämää – ja siksi on ollut kovin vaikeaa joutua vammani myötä poissa sen ääreltä.
Eilen ilma oli poikkeuksellisen sumuinen. Niin oli merikin. Pitkälle horisonttiin ei voinut nähdä. Kuulin jostain sumun takaa laivan moottoreiden hurinan ja tuuttaavan äänimerkin. Mutta mitään ei näkyny, kuului vain kaiku, joka sai minut kiinnostumaan siitä, millainen maisema sumun takaa avautuu.
En voinut olla pysähtymättä pohtimaan, että näky merellä oli kuin elämäni: sumuverho silmien edessä, jonka takaa kuuluu kiehtova seikkailun ääni. Ja minä yritän kovasti nähdä sumun taa, tietää tulevan seikkailun, vaikka on vain odotettava kärsivällisesti sumun hälvenemistä.
Viime aikoina olen hokenut itselleni kerta toisensa jälkeen: älä yritä tavoittaa näkemätöntä, vaan katso siihen, mikä on. Ja niin siirsin rannassakin katseeni siihen, minkä saatoin nähdä. Olipa kaunis näky:
Jään tanssi sumun esiripun edessä. Hileinen huojunta, huoleton henkäys, kun aaltojen keinu tanssittaa lauttoja yllään. Lupaus uudesta: kohta meri on taas vapaa ja horisontti sulaa.
Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan? Minulla on leikki, on ollut jo lapsesta lähtien: joka ilta painaessani pääni tyynyyn kuvittelen mielessäni tarinan…
* * *
RAKKAUDEN SAARI. Äitienpäivä. Auringonpaiste ja aamukävely.
”Saarella yksin äitienpäivänä minä kävelen. Ystäväni juhlivat tänään perheineen. Minä en ole äiti. Minulla ei ole omaa perhettä. Olen lapseton sinkku. Tällä iällä.
Munasolut hapertuvat. Joku suositteli niiden pakastamista.
Tällä iällä!”
Tiedätkö, elämässä ehkä armottominta on se, että vuodessa ihmisen ikäänkin tulee vuosi lisää. Ja ehkä vieläkin armottomampaa on se, että vuodessa elämässä ei välttämättä tapahdu mitään. Että asiat pysyvät paikoillaan.
Vittu. Mä oon edelleen lapseton sinkku ja kävelen samoja merenrantoja pohtien samoja kysymyksiä kuin vuosi sitten – TÄLLÄ iällä ja NÄILLÄ munasoluilla.
Kuinka paljon munasolut hapertuvat vuodessa?
”Jos elämä olisi kulkenut toisin, saattaisi minulla olla nyt pari suloista lasta ja ihana äitienpäivä. Mutta joskus ihmisen elämä vain kulkee niin, että tulee se totuuden hetki, jossa on todettava, että tätä polkua ei ollut minun tarkoitukseni kulkea. Käykö minulle niin?”
NYT KULJEN POLKUA MERENRANNALLA. Tänään en halua roikkua tietokoneella. Some täynnä kuvia äideistä ja lapsista. Iloa, riemua ja täydellisen onnen hehkutusta. Äitinä nainen on täysi.
Mielessä pyörii viinilasien äärellä kaksi päivää aiemmin käyty keskustelu. Olen sattumalta törmännyt parinkymmenen vuoden jälkeen naiseen, jonka kanssa olemme viettäneet erään 90-luvun kesän Englannissa kielikurssilla.
Hän on ikäiseni. Hän on äiti. Hänellä on tänään äitienpäivä. Kuinka ihmisen elämät, kerran niin samassa vaiheessa, voivatkin kulkea näin toisin? Nuo kaksi huoletonta tyttöä, olisivatko he voineet kuvitella joskus käyvänsä tällaista keskustelua? Pohdintaa viinilasin äärellä siitä kuinka hassua on, että emme kumpikaan voi täysin ymmärtää toistemme elämää ja kokemusta; etten minä voi tietää miltä tuntuu olla äiti, eikä hän sitä mitä lapseton ihminen ajattelee. Niin. Ne eri maailmat. Niistä pitää puhua.
”Totuuden hetki. Se on jännä. Kun sanoo asian ääneen: Voi olla että minun haaveeni äitiydestä eivät koskaan toteudu. Hitot se mitään jännää ole. Se on kamalaa! Mutta karuudessaan myös helpottavaa. On mahdollista että minun elämäni voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin yleisesti odotetaan.
Miltä yleisesti oikeastaan odotetaan ja tarvitseeko minun mennä sen mukaan?
Voiko näitä asioita valita?”
* * *
Joka ilta ennen nukkumaan menoa minä kuvittelen tarinan. Se on iltasatuni, jossa rakennan eteeni elämän sellaisena kuin sen unelmoin olevan.
Haaveet suurista seikkailuista. Niitähän olen tehnyt, ottanut kaiken mahdollisen irti vapaasta elämästäni ollen onnellisempi kuin koskaan. Ovatko ne tarina, jonka eteeni piirtäen nukahdan iltaisin?
Vanhan ystävän tapaaminen viinilasin äärellä laittoi pohtimaan, osaisinko minä edes olla äiti. Osaisinko järjestää lasteni kanssa Kuuman Koiran Kahvilan, sellaisen josta löysin mainoksen äietinpäiväkävelylläni…
MINULLA ON toinenkin mielikuvitusleikki.
”Voisiko se olla tuo?
Tai tuo?
Tai tuo?”
Sitähän minä edelleen vaistomaisesti ulkona kulkiessani teen. Katson yksin liikkuvia miehiä ja mietin voisiko tuo olla Se Oikea.
Totuuden hetki – sitä äitienpäivä minulle on.
Mielikuvitusleikille äitienpäivä taas on huono hetki, sillä kaikki muut liikkuvat ulkona perheittäin. Ei voi kysyä onko se tuo, sillä on selvää, että ei ole. He ovat toistensa. Mielikuvitusleikki päättyy aina tyrmäykseen: Kaikkihan ovat kuitenkin parisuhteessa. Isiä. Ja äitejä. Tällä iällä. Paitsi minä, joka olen tällä iällä lapseton sinkku ja kummajainen. Heprtuva munasolu. Niin minä päässäni kuvittelen. Edelleen.
VOISIKO SE OLLA TUO? Tai tuo? Tai tuo? Punaista äksää ja vihreää sydäntä.
Yksi asia vuodessa on muuttunut: olen siirtänyt mieleikuvitusleikkini kännykkääni. Olen käynyt hetken Tinderissä ymmärtääkseni, ettei mikään sittenkään muutu. En minä edelleenkään osaa etsiä aktiivisesti seurustelukumppaneita tai halua tehdä tästä tavoitteellista työtä. Päämääriä ja palavereja. Jotkut niitä treffeiksikin kutsuvat.
Minä kutsun edelleen prinssiä valkoisella ratsulla kotiovelleni ja painoin jo aikapäivää sitten punaista äksää poistaen Tinderin kännykästä.
Totuuden hetki: suljinko oven kohtalolle?
NYT OVI AVAUTUU. Muistikuvissani. Sama kerrostalo kuin vuosi taaksepäin. Hymähdän. Tuosta ovesta näin äitienpäivän aamuna pariskunnan astuvan ulos.
”Mies ojentaa kättään vähän epävarman näköisenä naiselle. He hymyilevät toisilleen viehkeästi ja nainen kukertaa suustaan ihastuneen ujelluksen. Hiukset ovat pörröllään. Viime yön pikkutunneilla jossain helsinkiläisessä ravintolassa on tainnut syntyä uusi suomalainen rakkaustarina.
Miten ihmiset löytävät toisensa? Miten kaksi randomtyyppiä päätyy perustamaan perheen?”
Miksi minä randomtyyppi seison tällä samalla ovella pohtien samoja asioita. Miksi mikään ei muutu? Totuuden hetki: onko sittenkin niin, että elämän tärkein päämäärä on parisuhde ja perhe – että voin rauhoittua vasta sitten kun ne itsekin tavoitan?
Tältä minun metsäpolullani näyttää
Aurinko, meri, purjevene ja rannalla suuteleva pariskunta – Rakkauden Saari.
SULOISIA LAPSENTÖTTERÖITÄ METSÄPOLULLA. Taas tuikkaan katseeni johonkin heistä ja kehun ääneen hänen kädessään keikkuvaa pehmonallea. Taas unohdan, ettei Suomessa ole soveliasta jutella vieraille. Äiti katsoo minua kummeksuen:
”Älä puutu meidän perheeseen” -katse.
Minä olen vuoden aikana päässyt puuttumaan yhteen perheeseen. Niin, seikkailu, jonka vain lapseton sinkku voi tehdä: lähteä au pairiksi Amerikkaan. Tälläkin iällä.
”Tiedän. Ruuhkavuodet, kiukuttelevat lapset, nalkuttava puoliso, zero alone-time. Että onhan meillä yksinolijoilla helppoa, kun saamme mennä miten huvittaa. Että kääntöpuoli se on kaikella. Mutta se ei olekaan se pointti. Vaan se on, että minä haluan vain varmistaa sinun muistavan kaiken kiireen ja mekastuksen keskellä pysähtyä kiittämään siitä, ettet ole yksin. Sillä ei ihmisen kuulu yksin olla. Ihmisen kuuluu kuulua ja olla osa. Ihmisen kuuluu rakastaa ja tulla rakastetuksi. Eikä ole suurempaa rakkautta kuin perhe ja läheiset.”
Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattaa oppia jotain tärkeää. Osaatko kuvitella miten hienoa on, kun joku antaa lapsettoman sinkun puuttua hetkeksi omaan perheeseensä, olla osa? Voiko perheyhteisön kokea vain siten, että on oma biologinen perhe, vai olisiko muitakin malleja? En edelleenkään tiedä mitä ajatella, kun joku äiti sanoo suurinta rakkautta julistaen, etten voisi ikinä tietää, mitä rakkaus on, ellen saa omaa lasta. Olenko minä näin vajaa?
Vaikka vuodessa mikään ei välttämättä muutu, saattavat jotkin asiat kirkastua. Minulle kirkastunut juttu on ristiriita. Tänään, äitienpäivänä, se kirkuu taas kovaan ääneen:
Totuuden hetki: Mitä minä oikeastaan haluan?
”Jos minulla olisi lapsia ja parisuhde, voisinko elää kuten nyt, itseäni toteuttaen ja seikkaillen? Arvot vaakakupissa. Puntarointi, kumpi lopulta on minun elämäni. Syyllisyyden tunne siitä, jos valitsisin toisin: olenko itsekäs selfieyhteiskunnan kierouma, siis nainen, joka elää vain itselleen?
Voiko näitä asioita valita?”
* * *
Kun menen tänään illalla nukkumaan, piirrän silmiini saman mielikuvitustarinan, iltasadun, kuin joka ilta. Totuuden hetki.
Mitä sinä ajattelet iltaisin, kun menet nukkumaan?
Näihin kuviin kiteytyy minun vappuni. Vetäydyin viikonlopuksi Keski-Suomen metsiin. Flunssa vaivaa, mutta silti oli päästävä Leivonmäen kansallispuistoon ja vanhempieni mökille, Kalliorantaan. Munkkia on syöty ja simaa juotu. Muuta ei ole tarvittu.
Muistatko sinä Kalliorannan? Olen kertonut kesäpaikastamme sinulle aiemminkin. Tänään tuijottaessani Leppäveden kaunista pintaa, mieleeni palasi tämä ajatus, jonka kirjoitin sinulle pari vuotta taaksepäin.
Eespäin, ystävät – on ihana toukokuu, ja kaikki on hyvin.
”On elokuinen lämmin päivä, sellainen, jonka kirpeän raikkaasta ilmasta voi aistia lähestyvän syksyn. Seison vanhempieni kesäpaikan jylhällä kalliolla. Tämä on Kallioranta, rauhan tyyssija, paikka johon perheeni kokoontuu yhteen kesäisin. Koko ajan tämä paikka käy minulle tärkeämmäksi. Joka kerta täältä lähteminen on yhä vaikeampaa. Haluaisin kadota tämän paikan tyyneyteen, täydelliseen vastapainoon kaupungin levottomalle elämälle.
Tuuli on yltynyt. Huomaan sen kiihtyvän pauheen kalliolla kiivaasti pyörivästä tuuliviiristä. Se on Pora. Poraksi tuuliviiriä kutsui pappani joka kuoli jouluna 2010, 90-vuotiaana. Hän oli menettänyt aivoinfarktissa puhekykynsä viisi vuotta ennen kuolemaansa. Pora oli siirretty Kalliorantaan papan joutuessa luopumaan omasta mökistään joitakin vuosia aiemmin. Nyt se seisoo tukevasti Kalliorannassa aitiopaikalla voidakseen näyttää tuulen suunnan.
Pappa oli nöyrin ja vilpittömin ihminen, jonka olen koskaan tuntenut. Sellainen hiljainen mestari; aito ihminen, joka ei tehnyt meteliä itsestään, saavutuksistaan tai nöyryydestään. Hänellä oli muutama tärkeä asia, jotka tekivät hänen elämästään kokonaisen, eikä hän muuta tarvinnut. Yksi niistä oli hänen itse rakentamansa mökki, jonka pihassa Pora seisoi vuosikaudet ennen Kalliorantaan siirtämistä näyttäen tuulen suunnan.
Vaikka Kalle-pappa menetti puhekykynsä, tietyt sanat jäivät hänen sanastoonsa. Hän vain käytti niitä aina aivan väärissä yhteyksissä mikä aiheutti meissä usein tahattomia naurunremahduksia. Kuten tuo pora. Tai… ”kyrpä”, joka tarkoitti hänen kävelykeppiään. Pappa lauloi jatkuvasti ja aina kalliorannassa kulkiessaan hän hyräili ”pompompom”. Ollessaan erityisen liikuttunut, iloinen tai onnellinen hän hoilasi ”eespäin eespäin” – mukaelmaa porilaisten marssista, joka vääntyessään kerran muotoon ”eisveis, eisveis” aiheutti meille jälleen kerran hyväntahtoisen naurunpyrähdyksen.
Papalla oli poran lisäksi tietyt merkitykselliset esineet elämässään: keppi ja lätsä, kiikkutuoli kotonaan; aika moni näistä oli hänelle viimeisinä vuosina ”pora”. Muistan kuinka monet kerrat Kalliorannasta pois lähtiessään hän saattoi takoa kepillään maata, hokea huolestuneena ”pora” emmekä me ymmärtäneet mihin pora tällä kertaa liittyy. Kunnes joku taas keksi: Hän etsii lätsäänsä, ei voi poistua ilman sitä. Hän oli herrasmies eivätkä herrasmiehet liiku ilman lätsäänsä!
Kuten Kalle-papallani, meillä kaikilla on elämässämme tietyt peruspalikat; tärkeimmät asiat, joista elämämme rakentuu. Se sellainen tietty perussanasto, josta kokoamme oman elämämme – soinnut, joista rakennamme elämämme soinnin. Kuinka paljon meillä nykyajan ihmisillä onkaan opittavaa isovanhemmiltamme. Tavoittelemme koko ajan uusia asioita, kokemuksia, materiaa, sen sijaan että keskittyisimme löytämään omat sointumme, pääsanamme ja omat ”poramme” – asiat, jotka ovat tärkeitä itsestämme. Viimeisellä viivalla muulla ei ole väliä.
Poran propellin pyörintä kiihtyy, tuulenpuuska tuo minut takaisin muistoistani tähän hetkeen. Tunnen vahvasti papan läsnäolon. ”Kalliorannassa kaikki hyvin”, hän kuiskaa ja voin tuntea kuinka hän kopauttaa kepillään poraa. Se oli hänen jokakertainen kalliorannasta poislähtemisen rituaali. ”Eespäin”, huikkaan hänelle takaisin ja heilautan käteni ilmaan kuin heilauttaen hänelle kuvitteellista lätsää päästäni. Aivan kuten hän teki aina poistuessaan kalliorannasta.
”Ihmiset kaivautuvat omiin poteroihinsa ja seurustelevat vain samanmielisten kanssa. Sosiaalinen pääoma rapautuu, kun ihmiset eivät enää tunnista toistensa todellisuutta. Uskotaan, että oman kuplan totuus on paras totuus. Se on vääränlaista ylpeyttä.”, sanoi Piispa Irja Askola tänään Helsingin Sanomien haastattelussa, joka kiinnitti huomioni. Suosittelen lukemaan, sillä se antaa paljon ajateltavaa.
Olen pohtinut tätä aihetta paljon – viimekin aikoina. Siksi päätin tänään nostaa esiin blogissani tarinani siitä kun Valtiotietieden maisterista tuli kalastajan apulainen; nyt käänsin sen englanniksi. Minä olen ollut onnekas päästessäni tutustumaan erilaisiin maailmoihin ja tapoihin elää. Juuri nyt toivon, että kesätyöhakuni poikisi taas jotain ihan muuta, aihetta myös kertomuksilleni.
Tämä ajatus nousi tuosta kirjoituksestani. Ehkä se on ajankohtaisempi tänään kuin pitkiin aikoihin?
Kaunista alkavaa viikkoa sinulle, ystäväni. Millaiseen kuplaan sinä voisit ensi viikolla kurkistaa?
Johan oli työviikko. Henkisiä raameja ja kestävyyttä on koeteltu ja kovaa, mutta onneksi minulla on supervoima: luonto. Lukuisia tunteja tällä viikolla on vietetty ulkona ihmetellen orastavaa kevään tuloa ja voimaa keräten. Tämän kuvan nappasin maanataiaamuna ja tänään kulkiessani metsiä ja merenrantoja ymmärsin mikä tuon supervoimani ydin on. Minua ei olisi, ellei olisi luontoa.
Kaunista viikonloppua ja suuria supervoimia sinulle!
Helmikuun viimeinen. Karkauspäivä. Sain äidiltäni tekstiviestin
Jostain syystä minulle ei kuitenkaan tullut mieleen tänään kosia jotain kohdetta hametta saadakseni, vaan muistin tämän, viime syksynä sinulle tekemäni kuva.
En oikein tiedä mistä tuo mieleen putkahti, mutta joka päivä niin merkityksellinen ja tärkeä ajatus. Ehkä sinullekin tänään?
Ja jos olet sinkkusnainen, muista, tänään on karkauspäivä, ja voit kosia jotain kohdetta. Tai sitten mennä kauppaan ostamaan mekkosi itse. Your choise 😀
MaiLife 