Kyllähän minä vähän olen sellainen. Liikennepoliisi. Niinku virkaatekevä siviilissä. 

Missä tahansa liikenteessä kuljenkin, olen koko ajan vähän tuntosarvet pystyssä. Kiinnitän paljon huomiota siihen, kuinka muut ajavat moottoriajoneuvoilla, polkevat polkupyörällä tai miten jalankulkijat käyttäytyvät. Se on minulle luontaista. Tulee ihan automaattisesti. Liikenneopettaja-isän kyydissä lapsuuden istuneena siltä ei ole voinut välttyä. On analysoitu nopeudet, ryhmittymiset, liikennekulttuuri ja mahdolliset kolarin paikat. Ihmetelty kuinka vähän turvavälejä ihmiset jättävät autolla ajaessaan tai kuinka väärällä tavalla ohituskaistoja liikenteessä usein käytetään. Kauhisteltu ylinopeuksia. Ihan vähän heristelty sormea muille kun ne eivät osaa ajaa.

Ehkä ensi syksynä minulla on vielä kovemmat natsat siviililiikennepoliisiuteen. Silloin minä ”valmistun” Onnellisten Ajokoulusta. 

Ensimmäinen inssiajoni, se oikea, vuonna 1999 meni aika putkeen. En tiedä mikä vaikutus oli sillä, että isäni hyppäsi insinööriajooni takapenkille mukaan. Ehkä hän hämäsi riittävästi tutkinnon vastaanottajaa, ja suoriuduin koeajostani puhtain paperein.

Tai siis melkein puhtain. Yksi merkintä papereissani oli: ajoin moortoritiellä hetken liian hiljaa, 70 kilometriä tunnissa kahdeksankympin alueella. Mutta se oli vain huomautus, ja inssini meni läpi ensiyrittämällä.

Tätä taustaa vasten on tavallaan hauskaa todeta, että kahden viikon takaisen Onnellisten Ajokoulun uusintainssiajoni papereissa on yksi merkintä: ylinopeus (ja aika kova sellainen). Kaasujalka on vuosien varrella muuttunut näemmä vähän raskaammaksi. Oikeassa inssiajossa tämä ei olisi jäänyt vain huomautukseksi. Ylinopeus oli aika hurja. 

* * *

Onnellisten Ajokoulu käynnistyi toissa viikolla toden teolla inssiajolla ja teoriakokeella. Jouduimme tosipaikan eteen heti alussa.

Minä lähdin liikenteeseen opettajamme Jiri Katteluksen valvovan silmän alla. Suoritus Helsingin kaupunkiliikenteessä oli lähes täysi kymppi, mutta se yksi kova ylinopeus romutti koko homman ja inssini olisi oikeassa tilanteessa ollut hylätty. Se oli aika kova pala. Miten en huomannut, että vedin kahtakymppiä yli nopeusrajoituksen? Se vain tapahtui huomaamattani. En edes halua ajatella mitä siitä olisi voinut seurata. Kuinka usein minulle käy näin liikenteessä ajaessani ilman että huomaan ollenkaan?

Pohdin ylinopeuttani pitkään. Se nolotti. Kuulin, että moni muukin tiimiläisistäni oli kompastunut. Onko ylinopeus liikenteessä todella näin yleistä? 

Tiimini johtaja Aki kiteyttää omassa Onnellisten Ajokoulun blogissaan myös minun ajatukseni niin hyvin, että lainaan tässä suoraan hänen oppiansa ylinopeustilanteesta (joka meillä muuten sattui aivan samassa paikassa…):

”Ajoin merkittävää ylinopeutta paikassa, jossa kaikki muutkin samaan aikaan liikenteessä olleet autot ajoivat liian kovaa. Viidenkympin rajoitus jäi näkemättä, koska se ei ole siinä tutussa kohdassa normaalisti ollut ja siksi painoin menemään niin kuin ennenkin. Ja juuri se on vaarallista. Se, että emme enää huomioi muuttuneita liikennemerkkejä tutulla reitillämme, koska ajamisesta on tullut niin rutiininomaista. Kuinka monta kertaa olet itse ajanut tutun työmatkan niin, että et oikeastaan muista koko ajomatkasta yhtään mitään? Tuleva palaveri pyörii mielessä ja sitten oletkin jo työpaikan pihassa. Minä olen useamman kerran ja se pysäytti.”

Inssiajo oli hyvä lähtölaukaus ajo-opetuksellemme Onnellisten Ajokoulussa. Tuli kartoitettua omat vahvuudet ja heikkoudet asiantuntijan kanssa. Huomioitua, että pienikin huolimattomuus voi johtaa isoihin lopputuloksiin. Tajuttua, että liikenneturvallisuus on omia valintoja. 

”Mazdan uudet automallit tarjoavat paljon tekniikkaa avuksi turvallisuuden lisäämiseksi, mutta silti se tärkein tekijä olen minä itse. Niin olet sinäkin. Toivottavasti meidän tuottamamme sisältö saa sinutkin miettimään näitä samoja asioita joita olen itse pohtinut, vaikka et nyt ajoukoulussamme olisikaan. Niin se vain on, että mitä useampi mies tuolla liikenteessä kokee herätyksen, sitä mukavampaa meillä kaikilla on. Koskee myös joitakin naisia.”, jatkaa Aki blogissaan.

Niin. Ainakin minua koskee. Minä koin inssiajossani hyvin tarpeellisen herätyksen. On katsottava ajaessaan aina vähän kauemmaksi, ennakoitava. Oltava läsnä ajossa. Otettava vastuu ajamisestaan.

Ehkä ensi syksynä, kun valmistun Onnellisten Ajokoulusta, olenkin ennen kaikkea itse vielä vähän osaavampi kuski liikenteessä. Sitä toivon. Ehkä se on tärkeämpää kuin toimia siviilipoliisina muille. Ehkä minunkin ajamisestani löytyy jotain korjattavaa. Ehkä on parempi lopettaa muille sormen heristely ja keskittyä siihen, kuinka minusta tulee onnellisempi kuski.

Lue Akin blogi kokonaisuudessaan täältä.  Ja mikä ihmeen Onnellisten Ajokoulu, lue tästä.