Pyllyrasvaa ja mittaushommia – fillarivinkkejä hakemassa Suunnolla

Pakko tunnustaa, että olen ihan vähän innoissani. Tosin en todellakaan siitä syystä, että tautini ei ota laantuakseen ja vielä tänäänkään ei treenata. Se ajaa minut kohta hulluuden partaalle. Sitkeä on tauti!

Intoni johtuu siitä syystä, että tänään oivalsin jotain suurta urheiluun ja liikkumiseen liittyen. Minä olen sellainen liikkuja, varmaan aika tyypillinen ja perinteinen naisihminen, että minulle urheilu tarkoittaa erityisesti hyvää oloa ja peruskunnon ja -kestävyyden ylläpitämistä. Minulle tärkeintä on liikkua paljon, jotta vireeni pysyy yllä (ja siitäkin syystä tietysti nyt sairaana tämä paikallaan oleminen rasittaa mieltä). En varsinaisesti ole mikään kisaaja, vaikka omia rajojani tykkäänkin kokeilla ja välillä vetää fyysisesti todella rankkoja suorituksia ihan äärirajoilla – kyllä sekin saa minut syttymään.

Mutta se mikä ei ole minua niin saanut syttymään on suorituksen mittaaminen ja analysointi. Jokaisen suorituksen mittaaminen itsessään ei tuota minulle ääretöntä mielihyvää eikä minun ole aiemmin tarvinnut analysoida jokaista treenikertaani atomeiksi. Enemmänkin olen halunnut juosta sen tavallisen arkilenkkini sinä tavallisena arkilenkkinä, enkä ole kokenut siinä olevan niin paljon hohtoa, että sitä kannattaisi mitata muuta kuin sykemittarista suoraan saatavien tietojen kuten syke, aika ja matka suhteen.

Jokainen meistä on erilainen sporttaaja ja eri asiat motivoivat meitä; toisille taas mitattava tieto ja sen analysointi on koko suorituksen ydin.

Mutta nyt tämä Hullun Polkaisu saa minussa esiin aivan uuden puolen. Minä nimittäin hihkun intoa juuri siitä, että tällaisessa minulle äärimmäisessä tai uudessa kokemuksessa matkalla apunani on Ambit3-sporttikelloni, josta saan aivan uuden ulottuvuuden koetokseeni. Ehkä se on siinä, että tämä fillarihaaste on sellainen selkeä kokonaisuus, jotain vähän ekstraa kuin se peruslenkki tai salitreeni, joka onkin saanut minut kiinnostumaan siitä, millaisia mitattavia kulmia fillarimatkassa voi olla.

Hullun Polkasu taitaa olla sellainen juttu, jossa vihdoin saan otettua Ambit kolmoseni kunnolla käyttöön. Muistatko kun kerroin esimerkiksi Bodom Trail -polkujuoksukisasta ja siitä miten (vähän huolestuttavan) huonosti kelloani tunsin?

suunto2

Kävinkin tänään Suunnolla hakemassa vinkkejä fillarisuoritukseeni ja neuvoja Ambit3 Sport -sporttikelloni käyttöön. Suunnon oma fillarispesialisti Mikko auttoi minua tutkimaan kelloani ja yhdessä mietimme millaista dataa voisin matkalla kerätä. Mietimme mikä voisi olla minua (ja sinua kotijoukoissa) kiinnostavaa tietoa. Mikko antoi hyviä ohjeita laitteeni parempaan hyödyntämiseen ja nyt seuraavat päivät tutustun siihen vielä itse vähän tarkemmin.

Mutta summa summarum: nyt olen aivan uudella tavalla motivoitunut suoritukseni seuraamisesta myös mittalaittein. Minun on ollut hieman vaikea itse ymmärtää, että nykyään nämä aktiivisuuskellot ovat varsinaisia tietokoneita – ja että ne toimivat yhdessä tietokoneen kanssa. Jotenkin olen vielä ollut vähän vanhakantainen ja olettanut, että kaikki tieto, mitä saatavissa on, saadaan itse kellosta, vaikka kellohan on vain puoli ruokaa.

Ambitini lisäksi seuraavina päivinä tutustumisen alla on myös Movescount-ohjelma. Sieltä minä sitten nimittäin tulen tekemään sinulle (kunhan vaan toivottavasti osaan…) oikein kunnon elokuvaa Polkasun reitistä ja matkasta. Hurjaa!

Ja mikä tärkeintä: Ambitillani on nyt Samppanja-aplikaatio, joka kertoo kuinka monta samppanjalasia voi juoda (surutta) suorituksessa kuluneilla kaloreilla!

suunto1

Tässä me Mikon kanssa paritamme. Se herätti minussa (tarpeettomia?) naurunpurskahduksia. Paritamme siis Ambitiani sykevyöhöhön. Jotta saan mitattua ja tutkittuani fillarisuoritukseni sykkeitä.

 

Mutta ennen ensi viikkoa ja torstain starttia vielä vähän opetellaan. Ja jännitetään. Toivon, että huomenna olen jo kunnossa ja pääsen jo vähän fyysisen treenin makuun.

Kysyin muuten vielä Mikolta, joka tuli suoraan viikonloppuna Tahkolla järjestetystä TahkoMTB-maastopöräilytapahtumasta, vinkkejä fillarisuoritukseeni.

Ne tulivat kuin apteekin hyllyltä:

1. Varmista, että pyörä on kunnossa (onneksi minä saan takuuvarmasti hyvän pyörän näillä näkymin Iikan Pyörävarikolta!)
2. Juoma- ja ruokahuolto on tärkein, varaa hyvät eväät matkalle (huh, tässä minua auttaa personal trainerini Tiia)
3. Vaikka alussa homma tuntuu helpolta ja luistaa hyvin, älä ota liian kovaa vauhtia ja lähtöä. Se kostautuu nopeasti, viimeistään toisena päivänä.
4. Lähde keskivaiheilla tai mieluummin loppupäässä. Himohullut menee edellä, ja niiden vauhtiin ei kannata lähteä, jotta ehtii nauttia reissusta ja näköaloista.
5. Rasvaa pyllyä. (kyllä luit oikein). Hanki kunnon rasva ja lätki reippaasti takamukseen suorituksen ajaksi. Hiertymät ovat pahinta mitä voi olla. Illaksi sitten vielä erikseen Bepanthenia.

Niin, apteekin hyllyltä. Myös sitä rasvaa berberiin. Olen nyt kaikkien käymieni keskustelujen jälkeen 100 prosenttisesti varma siitä, että fillaroinnissa ei mitään muuta tärkeää kuin keskittyä pyllyyn. Jokainen minua neuvova on antanut minulle jonkin vinkin, joka koskee takapuolta. Millaisen pyllyvinkin sinä voisit minulle antaa?

/Ämmä, joka ekaksi polkasee vähän Ambittia kiinni Movescountiin ja lähtee sitten etsimään pyllyrasvaa

 

Mainokset

Polkujuoksupeto on irti – Bodom Trail -polkujuoksukisa ja tarina siitä ku tyttö lähti soitellen sotaan

Näin viime yönä unta. Olin ajamassa jonkun tuntemattoman miehen kyydissä maratonille. Minun piti juosta 42 kilometriä jossain betoniviidakossa. Oli kiire, olimme jo myöhässä. Paniikki. Ehdittävä olisi ajoissa perille. Yhtäkkiä kuljettajani ilmoittaa ylpeänä hänen poikansa olleen edellisenä aamuna aamutelevisiossa. Ja nyt, koska hänen mummolansa sattui olemaan sopivasti matkan varrella, meidän pitäisi mennä katsomaan pojan aamutelevisiovisiittiä nettitelevision ohjelmaklipistä.

Paniikkini on äärilaidassaan. En ehdi. Miksi juuri tällä hetkellä meidän pitäisi mennä katsomaan tuo videon pätkä? Ja kuka tuo mies oikeastaan on? Miten hän minun uneeni tupsahti?

Yritän taivutella miestä muuttamaan suunnitelmansa, mutta tuloksetta. Seuraavaksi me jo istumme tämän jonkun tuntemattoman miehen mummolassa juoden kahvia ja katsoen nettitelevisiosta jotain halvatun viiden minuutin videopätkää. Autokuskini poika näkyi videolla kaksi sekuntia ja minun juoksuni jää juoksematta.

Ja sitten herätyskello soi.

Aamukuuden jälkeen vapaapäivänä!

* * *

Näillä ponnistettiin tämänpäiväiseen Bodom Trail -polkujuoksutapahtumaan Espoon Pirttimäkeen. Minä en olle menossa juoksemaan 42 kilometrin maratonia, vaan 12 kilometrin polkujuoksun, mutta tunnelma on kuin teloitusjonossa. Tuomion hetki.

Viimeiset päivät olen jännittänyt. Olen kärsinyt kamalasta allergiasta, joka on saanut keuhkoni kokemaan samankaltaisen ruumiistairtaantumiskokemuksen kuin kuolevalla ihmisellä. Valmistautumiseni juoksuun on ollut hävettävää luokkaa. Kuntoa ei lähestulkoon ole. Ne muutamat kerrat joina olen Rakkauden Saaren rantoja kyntänyt juosten, ovat olleet taistelua elämästä ja kuolemasta. Ja sitten on vielä se ihan pieni juttu: Minä vihaan juoksemista.

Treenasin aikoinaan maratonille, mutta se leikki jäi kesken, koska polvet eivät kestäneet. En jaksa juosta pitkin kaupungin asfalttiteitä enkä näe siinä mitään riemua. Sattuu jalkoihin ja hengästyttää aivan liikaa.

Ja sitten sain haasteen Bodom Trail -polkujuoksusta. Tietysti! 12 kilometriä juoksua jossain Espoon perämetsässä. Yhtään sen enempää ajattelematta vastasin haasteeseen myöntävästi. Ja nyt, kun totuuden hetki on käsillä meinaan saada kokovartalohalvauksen. Miksi en koskaan ajattele ennen kuin lupaan tehdä jotain?

IMG_1573

Tytöt antoivat paidan ennen metsään lähtöä. Mehän nimittäin starttasimme hiihtokauden tällä tapahtumalla. Kerron tuosta Letskistä sinulle vielä myöhemmin ihan erikseen… Mutta sen kerron nyt heti, että vaikka joku niin epäilikin, niin kuvassa minua ei ole yllätetty kyykkypissalta, vaan yritän röyhistää rintaani, jotta näkisit tuon paidan tekstin.

 

Aamulla ei enää voi perääntyä, vaikka salaa toivonkin, että joku kärräisi minut nyt katsomaan nettitelevisiosta aamuteeveen videoklippiä. Ihan mitä vaan. Olen kaiken kukkuraksi rekrynnyt mukaan juoksuun ystäväni Hannan ja Heidin. Ja kuten arvata saattaa, nämä mimmit ovat terästä ja huippuluokan urheilijoita. He syövät 12 kilometrisiä polkujuoksuja aamupalakseen.

Saavumme kisapaikalle. Tuulee kuin viimeistä päivää. Taivas on harmaa, ja minua itkettää. Illalla olen nähnyt Facebookista kuvia maastosta, joka ui vedessä. Törmään parkkipaikalta kävellessäni liikenteenohjaajaan. Hän kertoo, että reitti on hurjassa kunnossa.

”Edellisenä päivänä testijuoksulla ollut mies upposi suohon nivusiaan myöten”, liikenteenohjaaja veistelee nauraen voitonriemuisena. Minä valahdan kalpeaksi ja ehdotan hänelle, että vaihtaisimme paikkaa. Minä hoidan liikenteen ja hän juoksuni. Hän ei innostu.

Minä haluan vetää liikenteenohjaajaa turpaan.

Innokkaat superjuoksijat pörräävät kaikkialla. Vetävät energiageelejään ja vertailevat varusteitaan. Minä katson kuluneita lenkkareitani ja mietin, että tervemenoa nivelsiteet. Hanna ja Heidikin ovat raahanneet mukaan koko urheilutavara-arsenaalinsa. Heillä on eväitä ja juomia. Vielä edellisenä iltanakaan minulla ei ole edes käynyt mielessä, että mukaan pitäisi ottaa vaihtovaatteet ennen kuin Heidi minulle siitä vinkkaa. Vilkaisen uutta hienoa Suunnon Ambit -kelloani. En edelleenkään osaa käyttää sitä, vaikka se on ollut minulla jo toista kuukautta. Tiedän, mistä se napsautetaan käyntiin, jotta se alkaa laskea aikaa ja tekemään jotain muita asioita.

Kun on se sanonta, että ”soitellen sotaan”, niin tämä on nyt just sitä.

Tämä on minun ensimmäinen juoksutapahtumani. Ja näillä näkyminen viimeinen. Pissattaa.

IMG_1578

IMG_1575

Urpo, Hanna ja Heidi. Hannalla ja Heidillä on ihanat kiharat ja huulipunaa. Ne on teräsnaisia.

 

Iloinen tapahtumajuontaja hölöttää mikrofoniinsa. Kentällä soi Elastisen ”Eteen ja ylös”.

Lähtöryhmä yksi. Punapaitainen mies hullunkiilto silmissään säntää hirveätä kyytiä pusikkoon ja muu ryhmä pinkaisee perään.

Kaksi. Kajareissa iloinen humpparalli. Superjuoksijoita puskaan.

Kolme. En kuule musiikkia enää. En näe mitään. Allergia valuttaa silmät päästäni.

Ja viittätoista minuuttia yli aamukymmenen: lähtöryhmä neljä. Minun lähtöni!

Antti Tuiskun ”Peto on irti”.

IMG_1581

Kilkatikalkati ja kannustushuutoja. Pinkaisemme juoksuun. Alun hosu, lopun väsy, Heidi hokee, ja minä kipsutan robotinomaisesti tyttöjen vierellä eteenpäin seuraten tarkkaan heidän tahtiaan. Etten hosuisi ja väsyisi. Askel, toinen, kolmas. Vasta satoja metrejä startin jälkeen muistan Suuntoni. Se piti napsauttaa päälle. Perhana.

Aurinko on alkanut paistaa. Yllättäen.

Minä mietin rajoja. Norjaa. Sitä aamua, kun minun piti mennä kalatehtaalle suolistamaan ja meinasin kuolla pelkoon ja ahdistukseen. Sitä fyysistä ja henkistä ponnistusta, jota tuo kokemus minulta vaati. Muistatko tarinani tuosta päivästä? ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä”

Jos olen selvinnyt tuosta, tämä kaksitoista kilometriä polkujuoksua ei voi olla kovin paljon pahempi juttu, tajuan.

”Me tehään tää, nainen!”, sanon itselleni aivan kuten Norjassa, ja päätän keskittyä olennaiseen. Juoksemiseen ja nauttimiseen. Ajattelen Viidenminuutinmies Steveä. Sitä kalatehtaan esimiestä, josta voit lukea enemmän tuosta jutustani. Steve olisi ylpeä minusta!

Olen jännittänyt jaksamistani, sitä että pitäisi näyttää muille kuinka hyvin ja nopeasti pystyy pinkomaan eteenpäin, mutta vain hetken juostuani tajuan, että siitä täällä ei ole kyse. Ei täällä kilpailla, vaan nautitaan. Yhdessä olosta, ulkoilmasta ja luonnosta. Juokseminen tulee siinä sivussa. Ja sitä paitsi, juoksu soljuu hyvin. Keuhkot eivät pakahdu, jalat rullaavat kevyesti ja eteenpäin mennään.

Ja aina välillä mulahdetaan suohon. Lenkkarit ja sukat ovat olleet litimärät alkumetreiltä lähtien. Mutta edes se ei tunnu menoa haittaavan.

IMG_1585

IMG_1587

IMG_1597

Olen aina ollut luonnossa liikkuja, siksi tunnen olevani nytkin oikeassa paikassa. Kulkeminen metsissä on minulle luontaista, normaaliin arkielämääni kuuluva juttu. Mielenkiintoiset metsän syöverit antavat minulle voimaa ja aikaa omille ajatuksille. Olen ajatellut, että metsässä minun täytyy aina kulkea yksin. Mutta nyt tajuan, miten hauskaa tämä metsässä kuntoilu voi olla myös yhdessä ja tällaisessa isossa tapahtumassa. Tässä on jotain tunnelmaa, jota ei yksinäisillä metsäretkillä saa. On hauskaa huikata pari sanaa tuntemattoman kanssa. Meillä on jotain yhteistä!

Heidin ja Hannan kanssa harmittelemme ettemme tilanneet skumppapulloja matkan varrelle. Tuohon mättäälle olisi kiva jäädä hetkeksi ryystämään lämmintä kuohujuomaa pillillä. Ihan hyvin voisi, sillä polkujuoksu ei ole niin vakavaa hommaa. Se on rankkaa urheilua, mutta ei ollenkaan niin tiukkapipoista touhua kuin olen kuvitellut juoksun tällaisessa tapahtumassa olevan. Hauskaa tämä on!

Hauskaa niin kauan kun taas muistaa olevansa juoksu-urpo. Joku juoksee vierelleni, huomaa Suuntoni ja kysyy paljonko on juostu. Katson kelloa. Katson häntä. Totean maahan tuijotellen, että on mahdollista että tämä kello saattaa olla nyt just rikki. Kun en nyt jotenkin yhtäkkisesti osaa tästä nähdä mikä matka on kuljettu. Häpeän. Lupaan itselleni, että luen vihdoinkin sen ohjekirjan ihan heti kun tulen kotiin.

IMG_1601

Saavumme juomapisteelle. Kilkatikalkati, tapahtumajärjestäjät heiluttavat lehmänkelloja.

”Hyvin menee, olette tulleet nyt seitsemän kilometriä!”

SEITSEMÄN?

Minä luulen, että matkaa on taitettu vasta kolme! Olen saada slaagin ja sen kuulee varmasti koko Bodomjärvi. Huudan innostuneesti ja kovaa; en olisi ikimaailmassa voinut kuvitella jaksaneeni seitsemää kilometria näin hyvin tällä lähtökohdalla.

Ja loput viisi. Ne sujuvat kuin tanssien. Pompin sulavasti yli mutalätäköiden ja liukkaiden kantojen. Nautin. Olo on mahtava! Vielä viimeisillä kilometreillä mietimme jatkaisimmeko vielä yhdeksän lisäkilometriä. Päädymme kuitenkin jättämään juoksun ennalta sovittuun, mutta puolimaratonin verran olisin voinut jaksaa. Oikeastaan keho on vasta herännyt henkiin kympin kohdalla.

Ja sitten se on siinä. Maali.

IMG_1615

IMG_1619

Iloinen tapahtumajuontaja kuuluttaa kaiuttimista minun nimeni ja juoksuaikani. Minun nimeni! Ja aikani! Se on hienointa, mitä olen ehkä koskaan kuullut. Ja minä toivon salaa, että nyt soisi se Antti Tuiskun Peto on irti, koska nyt on – Peto irti! Heidi kaivaa kassistaan kuohuviiniä. Se menee jalkoihin.

IMG_1632

FullSizeRender

Astun kotiovesta sisään. Väsynyt ja onnellinen. Peto. Riisun vaatteita ja huomaan, että Suuntoni rullaa edelleen aikaa. En ole muistanut laittaa sitä pois päältä… Niin ohjeet. Ne täytyy nyt lukea. Kellosta tulee nimittäin korvaamaton kesäisillä polkujuoksulenkeilläni, sillä nyt minua on purrut polkujuoksukärpänen. Eiku polkujuoksupeto.

IMG_1643

Pää. Omat hassut ajatukset. Ajatella, jos olisinkin jättänyt koko homman väliin, koska en ollut omasta mielestäni treenannut tarpeeksi tai riittävän kovassa kunnossa. Tämä kaikki olisi jäänyt kokematta.

Oman pään voittaminen on parasta maailmassa. Polkujuoksu on parasta maailmassa! Olen löytänyt lajini – siis ihan oikeasti. Ja ensi vuonna Bodom Trailissa juostaan 21 kilometriä! Polkujuoksupeto on irti!

/Ämmä, ja tällainen meiniki tänään