Hullun Hyppäsy, Somekuninkaallisten Show ja Mäkikotka isolla Ämmällä – minusta tulee mäkihyppääjä!

Pingon puuskuttaen ylös Vuokatin vaaran mäkihyppytornille johtavia portaita. Aamulenkin rappustreeni. Japanilainen mäkihyppyvalmentaja seisoo tasanteella antaen merkkejä torniin. Käsi sojottaa eteenpäin.

Sojottaa.

Sojottaa.

Tuulee miten sattuu. Ei saa hypätä.

Sitten käsi lopulta nousee, kuuluu suhahdus, ja näen mäkikotkan ponnistavan ilmaliitoon. Katson lukemaa hyppyrin vieressä olevalta näytöltä: kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa.

Jotakuinkin siinä kohtaa se sitten iskee. Pysähdyn. Minä olen lähtenyt aamulenkille, törmännyt pahaa aavistamatta näihin japanilaisiin mäkihyppääjiin ja sitten vaan yhtäkkiä… voi helevettiläinen, MIKSI menin lupaamaan?

Paniikki.

vuokatti

Kahdeksankymmentäviisipistekuusikymmentäviisi kilometriä tunnissa Vuokatissa.

 

Lahdessa se tuntui niin kiehtovalta ja houkuttelevalta; voisipa liitää mäkikotkan lailla. Muistatko, kun olin keväällä Salpausselän kisoissa, kiipesin mäkihyppytorniin ja kirjoitin sinulle näin:

”Huudan innosta. Maailma mäkihyppääjän silmin on kiehtova. Tästähän voisi hypätä! Liuku näyttää houkuttelevalta. Jos tässä nyt joku sanoisi minulle ”et varmaan uskalla…”, niin minä heittäisin saman tien takamukselleni ja lähtisin liukumaan alas.”

No katsos kun nyt ollaan sitten tavallaan tuossa pisteessä… Paitsi, että nyt ei heittäydytä takamukselleen, vaan… voi helevetti…

* * *

Tiedätkö sen tunteen, kun sanot ääneen haluavasi jotain, ja sitten seuraavassa käänteessä huomaat, että olet sen jo saanut.

Koska niin käy AINA!

Minun tapauksessani se on sitten mahdollisuus olla mäkikotka. Niin siinä kävi, että Maailman suurin hiihtoseura haastoi minut hyppäämään Lahden vuoden 2017 maailmanmestaruuskisojen esikisojen yhteydessä ensi helmikuussa Salpausselällä. Siis niinku mäkihyppyä.

Eikä ihan miten tahansa, vaan maailmanmestari, olympiamitalisti ja maailmancupin voittaja Anssi Koivurannan valmennettavana. Siis kelaa, Anssi on minun mäkihyppyvalmentajani! Muuta ei juuri kannata tässä vaiheessa kelata, sillä saattaa alkaa jännittää. Ahdistaakin?

Kuinka monta naista on ylipäänsä ikinä hypännyt hyppyrimäestä?

Mutta sinähän nyt minut tunnet. Minä en kelaile tai ajattele. Sanon vain joo. Aina. Tai tässä keississä ajattelin kyllä ihan vähän: nimittäin Toni Niemistä ja rakkauskirjettä, jonka hänelle kirjoitin 90-luvulla. Sen, jota en sitten koskaan uskaltanut hänelle lähettää, mikä vieläkin kaihertaa mieltäni.

Niin siksikin sanoin joo. Ihan vaan rakkaudentunnustuksena teini-ihastukselleni, kun silloin viime keväänä Salpausselän kisoissa ei mennyt ihan putkeen, siitähän kerroin sinulle blogissani

Sitä paitsi, kyllähän minä nyt yhdestä mäestä hyppään!

Hyppään?

Näet siinä kun Vuokatin mäkihyppytornin äärellä katsoin viime viikonloppuna japanilaisten lentoa, mielessä kävi sen seitinohuen hetken, että herranisätaivahan, riittääköhän edes kauan sitten kuihtunut rakkauteni Toni Niemiseen auttamaan minut tästä haasteesta.

* * *

Mutta enää ei ole perääntymistä. Sen lisäksi, että sanon aina joo ajattelematta, minä myös teen mitä lupaan. Ja nyt olen luvanut hypätä. On oltava sanojensa mittainen, jos on pokkaa uhota...

Siispä nyt se alkaa, minun mäkihyppyhaasteeni, jolla ei ole vielä nimeä. Minullahan on aina tapana nimetä nämä haasteeni. Kuten viimeksi ”Ämmän Polkasu”, Sampo Kaulasen minulle heittämä haaste polkea polkupyörällä 350 kilometriä kolmessa päivässä Hullun Polkasu -tapahtumassa treenaamatta ja kylmiltään.

En tiedä tunnenko aivan yhtä suurta rakkautta Sampo Kaulasta kohtaan kuin poltteeni Toni Nimiseen oli aikoinaan. Mutta koska rakkaus on tehty levitettävksi ja koska minä saatan jo nyt rakastaa mäkihyppyä ja koska minä selvisin Sampon asettamasta Hullu Polkasu -haasteesta ja koska jokaisella haasteella on aina vastahaaste ja koska minun oli keksittävä mahdollisimman kova vastaisku ja koska minulla on valtava tarve kostaa, totesin, että myös mäkihyppyhaasteeni on tehty levitettäväksi.

Mikä sen hauskempaa kuin liihotella kotkana yhdessä.

Siitä syystä, tattadaa, tässä se on: minun uusi haasteeni ja kostohaasteeni Sampolle!

 

Tuo japanilaisten mäkihyppääjien tuijottelu tapahtui viime viikonloppuna aivan sattumalta ja arvaamatta Vuokatin reissullani. Eilen istuin suunnitellusti ja tiedostetusti mäkihyppytornin lähtöpuomilla Anssin, siis MINUN mäkihyppyvalmentajani, kanssa ensimmäistä kertaa yhdessä Lahdessa ja virittäydyimme hyppytunnelmaan. Anssi sanoi, ettei hän ole ikinä elämässään istunut niin kauan lähtöpuomilla. Minä sanoin, että minä olen ole ikinä elämässäni ollut näin hullu.

valmentaja2

Anssi on sitä mieltä, että tämä onnistuu.

kauhu

Minä olen sitä mieltä, että tämä onnistuu.

 

Nähtäväksi jää, onko Sampossa riittävästi miestä ottamaan tämä haaste vastaan. Selvähän se, että minä tämän klaaraan; olenhan Somekuningatar ja reikä päässä syntynyt!  Se mistä mäestä ja millä tyylillä hypätään, jää Anssin päätettäväksi vähän myöhemmin, kun hän näkee millaiseen hyppykuntoon  päästään. Ja kaikki muukin selviää sitten matkan varrella. Tavoite kuitenkin on lentää mahdollisimman korkealta ja kovaa – tietysti!

Nythän sinun on alettava seurata silmä tarkkana kuinka haaste tästä etenee! Itsekin nimittäin jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä seuraavien kuukausien aikana tapahtuu. Aikaa on ensi helmikuuhun asti (mikä kuulostaa nyt ihan hirveän lyhyeltä ajalta!) ja tämä haaste tulee kulkemaan blogissani ja monessa muussa mediassa matkan varrella. Pysyäksesi kärryillä, tule heti tykkäämään MaiLifen Facebook -ryhmästä sekä ala seurata Instagram- sekä Snapchat -tilejäni, molemmat löytyvät nimellä Maija Ilmoniemi.

Mutta jäädään nyt ensin odottamaan Sampon vastausta. Ja koetetaan keksiä haasteelle jokin nimi. Hullun Hyppäsy? Somekuninkaallisten Show? Keksitkö sinä?

Ja mitä veikkaat, uskaltaako Lapin poikha ottaa haasteen vastaan? Onko Sampo mies vai kärphänen?

Mää oon nääs ainakin Mäkikotka! Isolla Ämmällä!

sukset

Minä olen sitä mieltä, että nämä sukset ovat aivan liian isot ja painavat…

 

/Ämmä, joka ei ole nyt just ihan varma onko vapaa vai perinteinen, mutta mäkihyppääjä kuitenki nyt sitten kohta ainakin…

Ps. Liitypä muuten Maailman suurin hiihtoseura -kannattajaklubiin, tästä näin, niin saat tietoa tulevista kisoista ja haasteista

 

Mainokset

Salaisuudet paljastuvat: Ämmän Polkasu over and out, tällä videolla kuulet totuuden

Päättyköön tämä Ämmän hullu polkasu -haaste näihin eläviin kuviin sekä rikkaisiin ja rakkaisiin muistoihin – onhan tämä Ämmän Polkasu -teema jo neljä viikkoa tätä blogia hallinnutkin. Kokosin tämän just sillee sopivasti kotikutoisen videon matkan varrella kuvaamistani pätkistä sinulle, niin pääset kurkistamaan ajatuksiin ja tunnelmiin matkan varrelta.

Kuinka kovaa Ämmää polkastiin? Eiku. Kuinka kovaa Ämmä polkasi? Ja ketä? Miten kosteisiin tunnelmiin päättyi kakkospäivä? Kenen kanssa pämpättiin ja kuinka paljon? Miltä näyttää Batmanin pylly? Mitä minä ajattelin sängyssä? Nämä kaikki, ja pari muutakin asiaa saat tietää, kun katsot tämän…

Hurja reissu, ja mielettömät muistijäljet. Kiitos rakkaalle polkuseuralleni Katrille, Super-Anniinalle, Bättikselle, Terolle, Pastorille ja Mehiläiselle sekä koko Meidän Bussille huoltojoukkoineen, joka taittoi pitkän, mutta ah niin viihdyttävän matkan yhdessä Etelästä Pohjoiseen.

Erityiskiitokset ansaitsevat Hi5Bikes ja Kona, Shimano, Pearl Izumi, Nutcase, Intersport Forum Helsinki ja Suunto – ilman teitä olisin edelleen matkalla. Pyöräni oli kuin unelma ja varusteet huippuluokkaa!

Ja hei muista: ensi vuonna SINÄKIN voit lähteä mukaan Hullun Polkasuun! Vuoden 2016 reissu suuntaa vieläkin pohjoisempaan, aina Norjan Nordkapiin asti. Voit olla varma, että minä kyllä muistuttelen tapahtumasta, kun sen aika ensi vuonna lähenee.

/Ämmä, toivottaen nautinnollisia katseluhetkiä ja kaunista viikonloppua

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Lue lisää MaiLife Haasteesta tästä ja heitä kova haaste, niitä kaipaan nyt kovasti! Antaa palaa, game is on!

Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua

Jos olisit kysynyt minulta kesäkuun yhdeksäntenä päivänä missä aion olla tasan kuukautta myöhemmin, heinäkuun yhdeksäntenä, ni, enpä olisi osannut arvata itsekään.

Seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa tuliterä maantiekilpapyörä vierelläni. Käsissäni asianmukaiset pyöräilyhansikkaat, jalassani takamuksesta topatut housut ja päässäni kirjavankukertava pyöräilykypärä. Ilma on aurinkoinen ja kirpeän raikas. Lapin kesä. Ympärilläni hyörii ja pyörii parisataa ihmistä touhukkaana. Pumpataan pyöränrenkaita, tankataan urheilujuomaa ja nauretaan kovaan ääneen jännittyneenä. Someilmiö Sampo Kaulanen puhuu mikrofoniin. Ottaa lavalla yhteisselfien innokkaan väkijoukon kanssa. On ampiaista, pukuun pukeutunutta pastorin ja liikemiehen sekoitusta, lepakkomiestä, vankikarkuria, jättiläismäinen pyörän tarakalla kököttävä nalle.

hp1

Ja minä:

Kaksikymmentäyksi päivää aikaisemmin minä olen saanut haasteen. Hullun Polkasu. Äkäslompolosta Norjan Altaan. Polkupyörällä. Somekuningatar. Neljä päivää haasteen saamisen jälkeen minä sairastun. Flunssa ja kuume. Viisi päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun. En ole istunutkaan pyörän päällä noin kolmeen vuoteen ja nyt olisi treenattava. Yhdeksän päivää haasteen saamisen jälkeen minä olen terve. Kymmenen päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Yksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minulla ei ole pyörää. Kaksitoista päivää haasteen saamisen jälkeen minä ahdistun.

Tiistaina, päivää ennen matkalle lähtöä minä saan pyörän. Ja nyt torstaina minä seison äkäslompololaisen Jounin Kaupan pihassa kädessäni kaunis Kona, jolle olen kaupasta ostanut polkupyöräviikset. Miksi minulla ei ole aiemmin ollut polkupyöräviiksiä?!

viikset1

 

Ai niin. Eihän minulla ole ollut polkupyörääkään aimmin.

Mutta olen minä treenannut. Spinningpyörällä kolme kertaa. Lahjattomat treenaa.

Someilmiö Sampo Kaulanen laskee mikrofonin käsistään, ja kulkee omalle pyörälleen. Hän on kertonut minulle aiemmin oman treenifilosofiansa: yksitoista kuukautta tankataan ja kuukausi treenataan. Minä olen tankannut kaikin mahdollisin tavoin yksitoista kuukautta ja 27 päivää. Kolme päivää olen treenannut.

Tänään istun Konani selkään ensimmäistä kertaa. Korvissa kaikuvat pelottelut takapuolen hiertymistä, peräpukamista, jämähtäneistä reisistä sekä pelot siitä kuinka selvytyisin kylmiltäni. Olenhan minä sitä miettinyt; että viitsinkö. Onko tässä tällaisella aikataululla mitään järkeä? Pystynkö minä tähän? Kannattaako haaste ottaa vastaan? Miksi menin rehentelemään haluavani haastaa Sampon Somekuninkuuden?

Mutta sitten olen todennut, että ei ole vaihtoehtoa. Sampon haaste on vedettävä kunnialla läpi, sillä mielessäni siintää jo pilkahduksena kostohaasteeni, jonka hänelle aion matkan jälkeen esittää. Sitten minä en enää kertaakaan ajattele etten selviytyisi.

Silmissäni kostohaasteen mielihyvää tuottavan pilkahduksen lisäksi hieman suurempana räjähdyksenä siintää aamun kaaos. Se pakollinen hirveä säätö, jonka vain nyt on kaikkien lakien mukaan aina juttuun tultava. Mökin, jossa matkaseurani kanssa majoituin, avain on jäänyt sisälle mökkiin. Ja se on tietysti ollut se ainoa olemassa oleva avain. Vara-avain on Kolarissa 40 kilometrin päässä. Ja kaikki tämä tapahtuu tietysti vain vajaata tuntia ennen lähtöä… Mutta kaikki järjestyy. En yhtään tiedä miten, mutta yhtäkkiä matkatavaramme tupsahtavat bussille.

hp2

 

On lähdön aika. Jään porukan hännille. Mielessä nakuttavat viimeisen viikon aikana pelastamistani yrittäneen personal trainerini Tiian ohjeet. Liikaa ei saa alussa innostua.

Naksautan kengän kiinni lukkopolkimeen. Eka kerta, tietysti. Polkeminen jalat lukoilla kiinni polkimessa jännittää. Entä jos jalka ei lähde irti?

Napsautan Ambit-sporttikelloni käymään. Se mittaa matkaa, aikaa, sykettä, tahtia, vauhtia, kaikkea mahdollista. Kymmenessä tunnissa olisi päästävä perille, sitten kellon akku loppuu. Minä veikkaan, että perillä ei olla vielä 12 tunnin jälkeenkään. Edessä on reissun pisin taival, 140 kilometriä.

Ah se tunne, kun ei yhtään voi tietää mitä edessä on!

Pissattaa!

Aina tää sama!

Kaksi kilometriä ja viisi minuuttia matkattua on pysähdyttävä ja riisuttava takki pois. 26 kilometriä ja puolitoista tuntia poljettua on pysähdyttävä ja mentävä puskapissalle. En jaksa enää pinnistellä.

28 kilometriä ja tunti 40 minuuttia matkattua juomapullo irtoaa telineestä, suhahtaa tien toisen puolen ojaan ja meinaa kaataa minut kumoon.

suunto

50,83 kilometriä ja kaksi tuntia 48 minuuttia matkattua minä opin käyttämään pyörän vaihteita. Olen Pallastunturin kohdalla, ja vastassa on alkumatkan kovin mäki. Mäessä kohtaan Anniina. Hän katsoo pyörääni, ja toteaa, että olen tainnut treenata aika paljon aiemmin. Kerron hänelle totuuden: eka kerta fillarilla. Hän katsoo minua ja kysyy:

”Aa, oletko sinä Maija?”

”Olen.”

Käy ilmi, että olemme vaihtaneet viestiä Instagramissa ennen matkaan lähtöä.

Junttaamme Anniinan kanssa mäen ylös. Sitten tapahtuu jotain. Seuraavan kerran havahdun 75 kilometrissä lounaspaikalla. Olen suhtauttanut kilometrit iloisesti. Spurtannut pätkiä omaan tahtiin, välillä lyöttäytynyt matkalla muiden hullujen polkijoiden joukkoon ja vaihtanut kuulumiset heidän kanssaan. On ollut Annikaa, Pyöräpeilimiestä (mies, jonka kypärässä on kiinnitettynä peili), naisia, joilla on kukkia hiuksissaan. Viimeiset kilometrit ennen taukoa taitan Leenan kanssa, jonka tarakalla istuu iso nalle, ja joka on kiertänyt lähes koko maailman pyöräretkillä itsensä kanssa.

Alkaa vaikuttaa siltä, että minäkin olen kohta valmis kiertämään koko maailman pyörälläni. Yhteispeli fillarin kanssa alkaa sujua, tankkaus tuntuu olevan kohdillaan eikä takamus kitise. Ja lounaspaikassa nautittu lohisoppa virkistää mieltä. Minua hymyilyttää.

hp3

 

mä ja batman

Jokaisessa selviytymistarinassa on aina sijaa yhdelle supersankarille. Tässä tarinassa se on Batman – lepakkomies. Tuosta mystisestä maailman pelastajasta tulee myös minun polkutarinani sankari. Minusta on tullut salakavalasti hänen huoltajansa aamulla yrittäessäni auttaa häntä rikkimenneen Batman-puvun vetoketjun kanssa. Olen varmasti koko hullun joukon ainoa, joka tietää hänen todellisen identiteettinsä. Lounaalla leikkaan silmänreikiä hänen kypärähattuunsa. Oikea maski on alkanut hiostaa ja on vaihdettava gearia. Kaikenlaista. No, Hullun Polkasuhan tämä olikin ja kaikenlaisia hulluja todella näyttää olevan liikkeellä.

Mutta jos hulluus on tällaista, minä en halua olla normaalin kirjoissa ollenkaan. Tämä joukko ihmisiä on hienointa porukkaa, jota olen koskaan tavannut. Jutellaan tuntemattomille, heitetään yläfemmoja, halataan, nauretaan. Ollaan positiivisia ja kannustavia toisille.

”Ei se matka tapa, vaan se seura”, pämppää Teflon Brothers kaiuttimesta.

Batmanilla on tietysti mukana poppikone. Se soittaa repeatilla Batmanin tunnaribiisiä, mutta se on alkanut meitä jo vähän rasittaa, joten pämppääminen alkaa kuulostaa paremmalta. Batmanin seuraan olen lyöttäytynyt polkemaan lounaan jälkeen ja minun kulkuni alkaa sujua entistäkin sujuvammin. Saman tasoinen (ja ehkä just piirun verran sopivasti kovempi) polkuseura auttaa oikean polkurytmin löytymisessä ja ylläpitämisessä. Yhdessä tsemppaamisessa on valtava voima ja polkukaveri auttaa pitämään mielen oikeassa vireessä – suurin osa tätä reissua kun on ihan päästä ja mielestä kiinni. Batmanin kanssa poljettuani huomaan, että minulla on paljon enemmän voimaa ja kuntoni huomattavasti parempi kuin osasin kuvitella. Sankarini auttaa minua pitämään tahdin sulavana.

Niin sulavana, että enää on vain 10 kilometriä ensimmäisen etapin maaliin. Batmanin kaiuttimista kajahtaa biisi, joka saa hänet suihkahtamaan matkoihinsa. Niinhän ne supermiehet aina tekevät; häviävät viime metreillä tuulen mukana. Mutta se ei haittaa. Matkalla mukaan on tarttunut Tero. Terolla on oma huoltojoukko. He ajavat tällä autolla

teronauto

Kolme huoltajaa valmistaa Terolle aamiaisen, lounaan ja illallisen, eikä Teron tarvitse muuta kuin polkea. Eikä kohta tarvitse edes polkea, sillä me olemme perillä. Kaahaamme innostuksesta sekaisin kylän tapahtumatorille. Juontaja ottaa meidät vastaan, haastattelee ja kertoo meidän olevan numerot 10 ja 11.

10 ja 11!

Sitten seuraa saunaa, ruokaa ja kaljaa. Seuraavien päiviemme palautumisrituaali. Paitsi että järjestys muuttuu jo seuraavana päivänä. Kalja nautitaan ensimmäisenä, sitten seuraa kaikki muut. Ja kolmantena päivänä ensimmäinen kalja tullaan juomaan jo 30 kilometriä ennen maaliintuloa…

* * *

Aamu valkenee Hetan Majatalossa. Sampo virittelee fillariaan matkailuautonsa edessä. Minä menen toivottamaan onnea matkaan. Heitämme taginyrkit ja kuvaaja nappaa kuvan. Ilmeet ovat enne….

hp6

_DS35033_netti _DS35030_netti

3 tuntia 39 minuuttia myöhemmin minä istun kautokeinolaisen ruokakaupan pihassa. Olen tullut maaliin viidentenä. Bättis on ykkönen ja on odottanut minua jo lähes tunnin ja työntänyt käteeni kaljan. Elämäni paras olut. Samalla Sampo kurvaa pihaan.

Kuudentena!

Somekuningatar-titteli alkaa olla taputeltu!

* * *

_DS35105_netti

SUIHK.

Siinä on sen perjantaipäivän matkakertomus.

Olen juuri kulkenut 80 kilometriä taivaassa. Mikään ei ole vialla. Ei mikään. Pyörä kulkee kuin unelma. Peto minussa on päässyt irti. Jos joskus olen sanonut olevani maltillinen ja ei-kilpailuhenkinen hyvänolon treenaaja, se kaikki on ollut valetta. Tällä 80 kilometrillä minä olen kohdannut Antti Tuiskun, flipannut ja päästänyt pedon irti.

Jos et tunne tuota biisiä, et yhtään ymmärrä mitä nyt tarkoitan. Mutta ymmärrät varmasti miksi kalja tulee tänään ensimmäisenä. Ennen saunaa tai ruokaa. Aurinko paistaa ja on nautittava.

IMG_3505

Peto on ollut irti ja tämä on ollut hurja päivä. Olen voittanut itseni monella eri tavoin, löytänyt itsestäni aivan uusia puolia. Vauhti, vapaus, kisa itsensä kanssa, omien rajojen ylittäminen ja itsestä mitan ottaminen. Minä olen rakastunut pyöräilyyn.

Vaikka Antti Tuiskun Peto on irti -biisistä en edelleenkään tykkää. Se rullaa silti päässäni koko loppupäivän.

Perjantain osuus tuntuu loppuneen aivan liian ennen aikojaan. Illalla otamme vielä fillarit alle ja kiipeämme Kautokeinon lahoamispisteessä olevaan mäkihyppytorniin katsomaan maisemia. Kaikki on täydellistä.

IMG_3376

Päässäni edelleen soivaa Antti Tuiskua lukuunottamatta.

* * *

_DS35403_netti

Taas on aamu, lauantai ja kolmas ajopäivä. Kroppa tuntuu hyvältä, mitään paikkaa ei kolota edelleenkään ja olen ymmälläni. Kuntoni on yllättänyt minut. Julistan videokameralle tämän olevan pääpäivä. Vähänpä tiedän. Tästä todella tulee pääpäivä, mutta millä tavoin…

Sää hymyilee ja on puolellamme, kikattelen videolla. Yhtä pientä asiaa en vain osaa ottaa huomioon.

Vastatuulta.

Se iskee kimppuumme heti, kun pääsemme starttaamaan hotellimme pihasta. Poljen kolme minuuttia ja Ambittini näyttää sykkeeksi 170.

Seuraa erinäinen määrä puhtaan tuskan täyttämiä tunteja. 30 kilometriä jaksan ajatella, sitten aivot kääntyvät off-asentoon. 40 kilometrin kohdalla on Pikefossenin vesiputous ja siellä meidän on määrä pysähtyä ensimmäisen kerran. Tänään minä vihaan vähän myös supersankariani Batmania, sillä se posottaa menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa. Se niissä supersankareissa aina vähän on. Posottavat menemään kuin ei olisi mitään ongelmaa vaikka kaikilla inhimillisillä ihmisillä on ongelmia paljonkin. Minä olisin voinut pitää taukoja joka kymmenes kilometri, mutta näytöntahtoinen ja kilpailuun taipuva pääni ei anna periksi. On pakko painaa Batmanin perässä. Tauolla keho palauttuu heti. On hyvä olla.

IMG_3502

Sitten taas poljetaan.

On paha olla.

_DS35514_netti

Onneksi on vain parikymmentä kilometriä lounastauolle. Saamme taas lohisoppaa – nyt suoraan Ylläksen huoltoautosta. Taukopaikka on keskellä saatanallista ylämäkeä.

Sanoin en pysty nyt kuvailemaan sitä tunnetta, kun muina miehinä kuoleman kielissä polkee keskellä Jäämereltä vastaan puhaltavaa tiukkaa tuulta, ja yhtäkkiä näkee horisontissa maailman isoimman vuoren, jonka päälle pitäisi kavuta. Ja sen jälkeen toisen ja kolmannen. Poljemme yhteensä 17 kilometriä ylämäkeä putkeen vastatuulessa.

Ainoa sana, jolla tuota tunnetta voi kuvata, on hyvin ruma.

_DS35504_netti

Näin poljetaan ylämäkeä vastatuuleen.

 

Yleensä ylämäen jälkeen tulee helpotus – alamäki. Mutta tällä reitillä niitä ei tunneta. Laskutkin pitää polkea taistellen tuulen läpi. Kaksi jo ajettua päivää ja 226 kilometriä sekä se hemmetin Antti Tuisku -keikka eiliseltä painavat jalkoja. Ja mieltä.

Käyn läpi kaikki osaamani kirosanat. Puren hammasta, huulta, poskea, kieltä – ihan mitä tahansa pystyn puremaan. Tekisi mieli myös purra takamustani. Siihen sattuu ja kovaa. Sinällään siitä puremisesta ei siis olisi mitään hyötyä. Batman lähtee posottamaan liian kovaa vauhtia Super-Anniina perässään. Niin, siitä viattomasta ja ihanasta Pallaksen mäessä tapaamastani tytöstä on kuoriutunut Super-Anniina. Se posottaa tänään niin kovaa, että minä melkein voisin alkaa vihata häntäkin jos hän ei olisi niin viaton ja ihana.

_DS34904_netti

Minä jään kahdestaan jytkyttämään mäkeä Pastorin kanssa. Pastori on posottanut kaksi päivää tumma puku päällä. Nyt Pastori on lahoamispisteessä. Me laulamme virsiä. Se on ainoa keino selvitä. Painamme kovaa ylämäkeen ja huudamme tuskissamme johonkin epämääräiseen säveleen:

”Jumala loi, auringon, kuun ja järvet ja puut ihmiset myös. Jumalan on taivas ja maa, herraa me tahdomme kiittää. Herralle riemulla laulamme kiitosta. Herra me kiitämme nimeäsi.”

ja

”Hoosianna Daavidin poika, kiitetty olkoon hän.”

ja

”Jo joutui armas aika, ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen.”

Kukaan ei katso meitä kieroon. Tämä on hullujen keskuudessa ihan normaalia. Edessäni polkee mies, jolla on jalassaan farkut ja tarakalla K-kaupan ostoskori.

hp9

”Jumala puhuttelee mua”, huutaa pastori ja säntää kovaan spurttiin.

Sinne se suhahtaa. Minä, yhdessä matkan varrelta löytämämme Mehiläisen (no tietysti!) kanssa jään tuijottamaan hänen peräänsä.

”Tää on vaiettu rakkaus, josta ääneen ei puhua saa. On kai kielletty onnellisuus kaiken taa se täytyy piilottaa. Tää on vaiettu rakkaus, josta tarinan vois kirjoittaa. Vaan ei saa se pitää sydämeen tallettaa”

Mehiläisen pyörään kiinnitetyistä kaiuttimissa soi Suvi Teräsniskan Vaiettu rakkaus.

Epäilemme, että Mehiläisen huoltojoukkojen lupaamat kaljat 100 kilometrin kohdalla ovat saaneet jumalat puhumaan Pastorille, hänen vaietun rakkautensa syöksähtäneen pintaan ja aiheuttaneet hänen säntäyksensä.

Sillä niin on käynyt. Olemme päättäneet, että 100 kilometrin kohdalla nautitaan satasen kaljat. Pakko. Tällä 124 kilometrin etapilla on vaadittu lujaa päätä, päättäväisyyttä ja mielenhallintaa. Ja tässä pisteessa lupaus kaljatölkista satasessa on paras keino hallita mieltä. Tungemme Mehiläisen kanssa alamäkeen tuulen läpi, Pastori näkyy edessämme pienenä mustana pilkkuna.

hp10

hp8

Kurvissa törmäämme valokuvaajaan. Koskaan ei ole liian väsynyt poseeraamaan…

FullSizeRender

Siinä me sitten kökötämme. Levähdyspaikalla Pastori, Mehiläinen ja minä – Hörhömagneetti. Muut ihmiset polkevat ihan tavallisten ihmisiksi pukeutuneitten ihmisten kanssa, mutta minun matkatoverini näyttävät olevan… ihan omaa luokkaansa.

* * *

Kuvittele, että olet polkenut 100 kilometriä ja noin kuusi tuntia rankkaan vastatuuleen ja juot yhden kaljan. Nyt.

Niin minne se kalja menee?

hp11

Jalkoihin!

Me spurttaamme taas lähtöön. Edessä on järjetön alamäki. Kiihdytämme siinä 60 km/h nopeuteen.

Kaljat jaloissa.

_DS35716_netti

Minä koen vauhdin huuman, ja pikkuruiseksi sekunniksi unohdan kaiken tuskan. Mäen jälkeen en muista enää muuta. Kaikki on mössöä. Jalat, polvet, kädet, ajatukset, tulevaisuus, menneisyys.  Epäuskoa, ärräpäitä, puhdasta tuskaa, hikeä, vihlovaa väsymystä. Ei häivähdystäkään adrenaliinin euforiasta.

Minä poljen.

Mutta kertaakaan en ajattele, että luovuttaisin. Sisu ja sinnikkyys. Pää ja päättäväisyys. Halu voittaa itsensä.

Kalja.

* * *

hp12

Maali.

Siellä minä olen nyt. Huudan kovaa ääneen. Sampon kanssa toteamme haasteen suoritetuksi. Silmissäni kiiltää kostohaaste. Se tulee olemaan kova…

IMG_3429

Sitten rojahdan maahan. Somettamaan! Haudalle. Se tunne.

_DS35741_netti

”Ja se dj oli et häh ketä luulet olevas täh sanoin sille et kato jätkä sä oot sä ja mie oon Antti Tuisku ja ihan niinku muutki mie oon pikkasen poikki, ja mä tulin tänne bailaa mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, mä tulin tänne bailaa, joten laita se what is love joten laita se what is love tai muuten mä flippaan ja sit ku mä flippaan peto on irti.”, laulaa Antti Tuiskun näköinen enkelikuoro silmissäni.

Vaikka minäkin olen pikkasen poikki, reissu on ollut täydellinen.

Myöhemmin kirjoitan Facebookiini:

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

* * *

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

_DS35837_netti

_DS34972_netti

/Ämmä aka Somekuningatar, joka kävi vähän polkasemassa

Kiitos kuvista Markus Kiili Photography ja Stepi Sundberg

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin. Lue MaiLife Haasteesta tästä lisää

 

Ps. Käy katsomassa jutussa mainitut videot MaiLifen Facebook-ryhmässä. Videoita saattaa tulla vielä lähipäivinä blogiin lisää.

Maali!

   
 
Alta. Maali. 350 kilometriä. Väsymys. Kello tulee 22 ja nyt on vihdoin saatu peseydyttyä ja syötyä. On aika painua hotelliin ja unten maille. Hurja päivä. Hieno päivä. Näin jälkikäteen katsottuna. Rankkaa oli ja kaikkeni annoin 125 kilometrillä järkyttävään vastatuuleen. Tänään en pysty enempään raportointiin, huomenna karavaani starttaa kohti kotia, joten sitten on aikaa enemmän kirjoitella.

Käy sillä välin katsomassa MaiLifen Facebookissa tai Ämmän Polkasu -tapahtumassa video, jonka tein hetki ennen maaliin tuloa.

/Ämmä, jokaon nyt polkassut

Päivä yksi: ja näin syntyi Super-Ämmä

Tyypit! Mä oon Hetassa! Tämä on ollut aivan järjetön päivä! Siis aivan järjettömän upea. Olen teille postaillut niin MaiLifen Facebook-rhmään kuin Ämmän Polkasun tapahtumaryhmään videoita ja kuvia. On hyvin todennäköistä, että materiaalin tuottaminen keskittyy vahvemmin niihin seuraavina päivinä, sillä nämä päivät ovat aika tapahtumarikkaita ja uuvuttavia ja ainakin nyt saunan ja illallisen jälkeen pää lyö niin tyhjää, etten mitään kovin sukkelaa taida tänne blogiini pystyä tuottamaan.

Mutta muutama ajatus päivästä kuitenkin. Tämä on ylittänyt kaikki odotukseni ja luvallanne sanon näin itserakkaasti, mutta MINÄ olen ylittäny kaikki odotukseni.

Aamulla kerroin teille lähdön tunnelmiani videolla.

 

Fiilis oli hyvä, vaikka yöllä sain vain viitisen tuntia unta. Innostus ja energia tuntuu olevan nyt niin hyvää, että sen voimalla lähdettiin polkasuun. Jännittyneenä odotin päivää, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä mitä päivä toisi tullessaan.

hetta3

Alku lähtikin rauhallisesti ja testaten liikkeelle. Tunnustelin pyörää ja maastoa. Fillarini on kuin unelma, sillä ei tarvitse kuin muutaman kerran polkaista ja kulkupeli suihkataa liikkeelle. Se on ollut minun suuri pelastukseni.

Niinpä vähitellen matkan edetessä uskalsin alkaa lisätä vauhtia. Alkumatkan kuljin pääsääntöisesti yksin, jääden aina välillä jonkun seurueen mukaan polkemaan ja jututtamaan heitä. Tärkeää näyttää kuitenkin seuran suhteen olevan se, että löytää jonkun samatahtisen, jos haluaa mennä porukassa. On ollut kyllä mahtava välillä vain rullata yksin omissa ajatuksissa – kuin meditaatiota.

Lounaan jälkeen sain sitten seuraa eräästä Samulista ja meillä polku sujui niin hyvin samaan tahtiin, että kuljimme yhtä matkaa lähes koko loppureissun, n. 60 kilometriä. Loppu sujui aivan käsittämättömän hyvin. En oikeastaan ymmärrä mistä tämä kaikki virta tulee. Olen onnistunut syömään ja tankkaamaan juuri sopivasti, ja erinomainen peruskuntoni näyttää nyt toimivan puolestani.

markuskiili

Kuva Markus Kiili (minä en ole kuvassa, mutta tältä täällä näyttää!)

Maksiminopeuksiakin on tänään jo vähän kokeiltu. Noin 40 km/h on jo mennyt kivasti!

Ja sitten, ajassa 16.00, 7 tuntia 39 minuuttia lähdön jälkeen! Perillä Hetassa Kelaa! 139 kilometriä. Ja mitä vielä: minä olin maalissa 10. koko n. 125 ihmisestä!! Siis KYMMENES!!! Olen ihan tyytyväinen. Ja jokseenkin ihmettynyt.

hetta5

Tässä fiilikset suoraan Hetan tapahtumatorilta…

Nyt minä lähden takaisin tapahtumatorille. Siellä alkaa pieni iltajuhla, ja vaikka keho kyllä kaipaa lepoa, eihän sitä voi jättää väliin. Palataan, muruset!

hetta2

/Super-Ämmä

Rai rai, ja reittä rullalle!

Nyt voisin mennä yöunille. Viime hetken voitelut takana: tunnin kuntosalicirquit-treeni ja siihen päälle tunti ja vartti spinningiä. (Ai ni, mulla on muuten taas uusi kuntosali-ihastus!! Tämä ei nyt kuulu yhtään tähän tarinaan, mutta kuten viime kesänä (muistatko, tämän jatkokertomukseni ”Sometime, baby”, ”Minä, Mister Murphy ja se Komea Personal Trainer” ja ”Tältäkö tuntuu rakkaus? Strateginen kohtaaminen sen Komean Personal Trainerin kanssa”) niin nytkin; olen rakastunut epätoivoisesti.

Nyt hän ei ole personal trainer, vaan joku muu, en yhtään tiedä kuka, mutta hän on komea ja ihana ja minä olen rakastunut ja tänään näin hänen selkänsä kolmen sekunnin ajan kun kävelin hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena ulos spinningsalista. Hidastin tahtia, jotta hän olisi nähnyt minut, mutta saattaa olla, ettei ehtinyt. Ja ehkä ihan hyvä – kuvittele minut nyt hikeä valuen, tukka pystyyn räjähtäneenä ja naama kirkkaan punaisena. Mutta tämä rakkauteni on ihan oma tarinansa. Siihen palataan sitten kun pääsen elävänä takaisin Norjasta.)

Oho. Asia harhautui täysin sivupolulle… Ne on nämä endorfiinit, kun saavat minun pään aina ihan sekaisin. Joko a) ei pitäisi treenata lainkaan tai b) ei koskaan kirjoittaa mitään blogiin heti treenin jälkeen, sillä jutuissa silloin on vielä vähemmän päätä tai häntää kuin normaalisti.

fillari6

Tämä kuva liittyy TODELLA paljon asiaan. Tämäkin tarttui mukaan Hi5Bikesiltä Herttoniemestä

 

 

Nyt ei mietitä Komeita (paitsi ihan vähän, koska se on jotenkin niin paljon hauskempaa kuin pakkaaminen) eikä mennä nukkumaan, vaan nyt pakataan (sekä valutaan solkenaan jälkihikeä ja pohditaan kuumeisesti, että mikä on se asia, joka minulta on unohtunut)! Huomenna nääs kello 3.40 paikallista aikaa starttaa karavaani, ja voi olla, että yöunet jäävät vähäisiksi.

Jos seuraat minua Instagramissa, tykkäät Facebookissa MaiLifen ryhmästä tai seuraat Ämmän Polkasu -tapahtumaryhmää Facebookissa, tiedät jo päivän suurimman uutisen! Kaikki eilisen epätoivoinen ongelmanratkaisu tuotti tulosta (tai oli turhaa, se on toinen tapa nähdä asia). Eilen tunti siitä, kun tuskailin ensimmäisen kerran julkisesti fillarikaaostani, minulle soitti Terho Hi5Bikesistä ja tarjosi fillaria. Tuosta noin vain. Ja minä meinasin pudota tuolilta. Pelastava enkelini!

Ja niinpä minä sitten tänään kohtasin uuden rakkauteni: Maanteiden Kuninkaan, Kona Zing Supereme on sen virallinen nimi, mutta minulle se on Maanteiden Kuningas, eli tietysti siis Teuvo!! Tämän nimenantopäättelyketjun sä varmasti heti nappaat, eikä minun tarvitse avata sitä kuten Helmetin kanssa, muistatko sen (tuokin teksti oli muuten treenin jälkeen kirjoitettu…)?

fillari2

Tämän tyypin kanssa sitä taivalletaan seuraavat päivät kohti tuntematonta. Teukka!

Tänään, ohi tuon hullun höpötykseni, minä olen kiitollinen. Yksinomaan ja vain sitä. Siitä, miten upeita ihmisiä on olemassa. Ihmisiä, jotka aidosti haluavat auttaa. Ihmisiä, jotka näkevät ohi sen hulluttelun ja höpötyksen ja uskovat, että kaikessa tässä hulluudessa on jotain järkeä ja ovat valmiita auttamaan minua – jotta voin tehdä näitä haasteitani ja kertoa sinulle tarinaani siitä, millaisia fyysisiä ja henkisiä rajoja koettelen sekä voin ottaa sinut mukaan kokemaan nämä seikkailut kanssani.

Tuohon kuvaan minä tungin itseni vain siksi, että näkisit mitä reiteni tänään huutavat – olkoon tuo housuihini hakattu ajatus yksi kolmesta asiasta, jotka haluan tänään sinulle sanoa!

fillari1

 

Ne asiat ovat nämä: 1) Voidakseen ottaa vastaan on osattava antaa – auta siis aina kun voit 2) Muista, että sinulle pieni ja vaivaton teko voi olla toiselle suunnaton apu ja muuttaa hänen maailmansa 3) Never give up! On aina jokin tie!

Vaikka moni uskookiin juttuuni, tiedän, että nyt te joskus elämässänne pidempiä matkoja pyöräilleet ja pyöräilyn ammattilaiset pyöritätte tämän sanottuani päitänne ja silmiänne ja mitä näitä muita pyöritettäviä ruuminosia nyt onkaan, mutta senkin uhalla: kävi nimittäin niin, että ennen 345 kilometrin fillarihaastettani minä en nyt ehtinyt nousta fillarini päälle treenaamaan haastetta varten pientä kokeilua lukuunottamatta ollenkaan. Että niin sanotusti kylmiltä vedetään tämä haaste.

Twistiä twistin perään, mutta sitähän tämä minun elämäni on; tarina on vähän niinku Strömsö, mutta takaperin ja mahdollisesti vielä hepreaksi kirjoitettuna.

Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että ylihuomenna starttaavasta Hullun Polkasu -haasteesta tulee sinulle monin verroin hauskempaa seurattavaa. Minulle siitä tulee… no, sehän nähdään. Pääsetkö toteamaan myötähäpeässä, että ”mitä minä sanoin” vai vedänkö kaikkien odotukset kuus nolla kaivoon?

Että rai rai vaan ja reittä rullalle! Sillä se lähtee millä on tullutkin – siis tämä hulluus! Kohta sitä mennään!

fillari3

Ehkä hienoin kuva ikinä! Kaupassa tänään löysin tällaisen taulun, ja katso tuota takana näkyvän kirjahyllyn reunaa! jotenkin tuo ”jännitys” tuo tähän ihan uuden vireen. Jännitystä ja uskoa, sillai sopivassa sekoituksessa nääs on ilmassa!

/Ämmä, kiitollisna ja jännittäen millaisia endorfiinihuumaisia kirjoituksia, vidoita ja kuvia tulet seuraavien päivien minulta lukemaan…

Epätoivoista ongelmanratkaisua ankkahuulilla

Tiäkkö miltä näyttää ihminen, joka yrittää epätoivoisesti keksiä ratkaisua johonkin äkilliseen vastaan tulleeseen pulmaan (ehkä pienellä häivähdyksellä hysteriaa siinä mukana)?

No, noin niinku omalla perstuntumalla voisin sanoa että jotakuinkin tältä (paitsi ehkä tuossa oikean alalaidan kuvassa tuo kuvan henkilö on tajunnut kameran läsnäolon joten siksi ehkä nuo ankkahuulet…).

11249637_10153190746044457_7050367348335522219_n

 

Elikkä tosissaan kuvan henkilö yrittää nyt parhaalla tavalla jakaa kanssanne sen miltä tuntuu kun keskiviikkona pitäisi lähteä Helsingistä klo 4.00 kohti 345 pyöräilykilometriä ja päivää ennen lähtöä hänellä ei ole edelleenkään tietoa mistä saisi polkupyörän. Draaman kaarta ja sillai!

Tää on ollut nyt vähän tällainen päivä. Kiirettä, töitä ja matkajärjestelyjä. Ei muuta lisättävää.

Jäämme seuraamaan tilanteen kehittymistä. Mutta varmaa on, että sinulle tästä Ämmän Polkasusta on tulossa kyllä varsinainen joyride…! Minusta ei ole varmuutta.

/Ämmä

 

 

Ärsyttäviä treenikuvia ja THE twisti

Sunnuntaita, suloiset!  Olkaa onnellisia, että kohta tämä minun massiivinen (viikon mittainen) treenikauteni fillarihaasteeseen loppuu, ja voin taas lakata postailemasta näitä treenikuvia. Mutta siihen asti: kärsi!

1,5 tunnin spinning takana, katso mun mahaa, se kertoo kaiken (se ei siis ole pienentynyt, vaan hiestä läpimärkä).

 

Jos nämä treenikuvat ovat jonkun mielestä ärsyttäviä, niin ihan oma lukunsa on tietysti nämä. Videot! Livenä suoraan treenistä aiemmin tänään, jonka tökkäsin heti Ämmän Polkasun Facebookin tapahtumaryhmään… Kohta nämäkin loppuvat! Mutta ennen sitä, menepä tutkimaan myös mitä löytyy Ämmän Polkasun tapahtumasta, sillä sinne sitten päivittyy kaikki matsku ensi viikolla kun ollaan in action ja fillareilla. Vaikka sitten itse reissulla aionkin kyllä keskittyä nauttimaan myös reissusta ilman kännykkää.

Treenit jatkuivat tänään siis sisäpyöräilyllä, sillä tähän juttuun on tullut nyt uusi twisti. Kuopion Kuningas ei etäisyyksien ja aikataulujen takia ehdikään tämän Kuningattaren luokse. JOTEN: oisko ideoita?

En suostu panikoitumaan. En.

VAI kaatuuko Ämmän Polkasu nyt sitten tähän, ennen kuin se ehti alkaakaan?

Mutta onhan tässä peräti KAKSI päivää ennen lähtöä Ylläkselle, tässähän ehtisi vaikka naimisiin mennä, joten kai nyt yhden tsygän jostain löytää…

Ja sitäpaitsi, olisihan tämä muuten mennytkin ihan liian täydellisesti. Aina tarvitaan pikku säröjä matkalle.

Mutta siis: IDEOITA?

/Äm, joka ei panikoi. Ei.

Töööööööööööööt

Olen iiiiiiihan dead. Jee! Nyt sitä sitten saatiin. Nimittäin kunnon kyytiä. Tiia oli tehnyt tälle päivälle sellaisen treenin, että minäkin joka tässä joku päivä sitten angstailin flunssan jälkeisiä ”mummotreenejäni” voin sanoa, että oho. Muuta en oikeastaan jaksa sanoa juuri nyt.

50 minuuttia reipasta kävelyä, 30 minuuttia spinningiä ja päälle tämä vatsatreeni.

 
Kuulostaa näin kirjoitettuna ja näyttää tuossa Excelissä jotenkin kovin viattomalta, mutta kun siihen sitten tarttui, voin kertoa, että viattomuus oli tästä showsta kaukana. Piti vähän testata noita maksimeja… Sen tänään tajusin, että treenaaminen saa ihan uuden aspektin siitä, kun sille on joku syy. Joku päämäärä kuten nyt minulla. Niin siistii! Polkasun jälkeen on saatava joku uusi urheilutavoite! Siinä jollekin pohdittavaa: mihin minut voisi seuraavaksi haastaa?
Nyt olen yksinkertaisesti niin tööt, että tämä tyttö on over and out loppupäiväksi. En anna yhtään ajatusta millekään työhön tai polkasuun liittyvälle. 

En edes sille, että nyt alkaa näyttää sille ettei Kuningasta (siis fillaria) saadakaan ajoissa Kuopiosta Helsinkiin. Ihanan Iikan tarjouksesta huolimatta aikataulut ja etäisyydet asettavat haastetta juttuun, joten tässä saattaa nyt käydä niin, että pikku twisti tähän juttuun vielä saadaan. Onko se niin suuri, että en ehdikään saada fillaria ollenkaan ja Ämmän Polkasu kaatuu jo ennen kuin se varsinaisesti alkaakaan…? Sen ei anneta tapahtua, eihän!

Tööt, tööt ja töttöröö! Hienoa lauantai-iltaa sulle!

/Äm

Pyllyrasvaa ja mittaushommia – fillarivinkkejä hakemassa Suunnolla

Pakko tunnustaa, että olen ihan vähän innoissani. Tosin en todellakaan siitä syystä, että tautini ei ota laantuakseen ja vielä tänäänkään ei treenata. Se ajaa minut kohta hulluuden partaalle. Sitkeä on tauti!

Intoni johtuu siitä syystä, että tänään oivalsin jotain suurta urheiluun ja liikkumiseen liittyen. Minä olen sellainen liikkuja, varmaan aika tyypillinen ja perinteinen naisihminen, että minulle urheilu tarkoittaa erityisesti hyvää oloa ja peruskunnon ja -kestävyyden ylläpitämistä. Minulle tärkeintä on liikkua paljon, jotta vireeni pysyy yllä (ja siitäkin syystä tietysti nyt sairaana tämä paikallaan oleminen rasittaa mieltä). En varsinaisesti ole mikään kisaaja, vaikka omia rajojani tykkäänkin kokeilla ja välillä vetää fyysisesti todella rankkoja suorituksia ihan äärirajoilla – kyllä sekin saa minut syttymään.

Mutta se mikä ei ole minua niin saanut syttymään on suorituksen mittaaminen ja analysointi. Jokaisen suorituksen mittaaminen itsessään ei tuota minulle ääretöntä mielihyvää eikä minun ole aiemmin tarvinnut analysoida jokaista treenikertaani atomeiksi. Enemmänkin olen halunnut juosta sen tavallisen arkilenkkini sinä tavallisena arkilenkkinä, enkä ole kokenut siinä olevan niin paljon hohtoa, että sitä kannattaisi mitata muuta kuin sykemittarista suoraan saatavien tietojen kuten syke, aika ja matka suhteen.

Jokainen meistä on erilainen sporttaaja ja eri asiat motivoivat meitä; toisille taas mitattava tieto ja sen analysointi on koko suorituksen ydin.

Mutta nyt tämä Hullun Polkaisu saa minussa esiin aivan uuden puolen. Minä nimittäin hihkun intoa juuri siitä, että tällaisessa minulle äärimmäisessä tai uudessa kokemuksessa matkalla apunani on Ambit3-sporttikelloni, josta saan aivan uuden ulottuvuuden koetokseeni. Ehkä se on siinä, että tämä fillarihaaste on sellainen selkeä kokonaisuus, jotain vähän ekstraa kuin se peruslenkki tai salitreeni, joka onkin saanut minut kiinnostumaan siitä, millaisia mitattavia kulmia fillarimatkassa voi olla.

Hullun Polkasu taitaa olla sellainen juttu, jossa vihdoin saan otettua Ambit kolmoseni kunnolla käyttöön. Muistatko kun kerroin esimerkiksi Bodom Trail -polkujuoksukisasta ja siitä miten (vähän huolestuttavan) huonosti kelloani tunsin?

suunto2

Kävinkin tänään Suunnolla hakemassa vinkkejä fillarisuoritukseeni ja neuvoja Ambit3 Sport -sporttikelloni käyttöön. Suunnon oma fillarispesialisti Mikko auttoi minua tutkimaan kelloani ja yhdessä mietimme millaista dataa voisin matkalla kerätä. Mietimme mikä voisi olla minua (ja sinua kotijoukoissa) kiinnostavaa tietoa. Mikko antoi hyviä ohjeita laitteeni parempaan hyödyntämiseen ja nyt seuraavat päivät tutustun siihen vielä itse vähän tarkemmin.

Mutta summa summarum: nyt olen aivan uudella tavalla motivoitunut suoritukseni seuraamisesta myös mittalaittein. Minun on ollut hieman vaikea itse ymmärtää, että nykyään nämä aktiivisuuskellot ovat varsinaisia tietokoneita – ja että ne toimivat yhdessä tietokoneen kanssa. Jotenkin olen vielä ollut vähän vanhakantainen ja olettanut, että kaikki tieto, mitä saatavissa on, saadaan itse kellosta, vaikka kellohan on vain puoli ruokaa.

Ambitini lisäksi seuraavina päivinä tutustumisen alla on myös Movescount-ohjelma. Sieltä minä sitten nimittäin tulen tekemään sinulle (kunhan vaan toivottavasti osaan…) oikein kunnon elokuvaa Polkasun reitistä ja matkasta. Hurjaa!

Ja mikä tärkeintä: Ambitillani on nyt Samppanja-aplikaatio, joka kertoo kuinka monta samppanjalasia voi juoda (surutta) suorituksessa kuluneilla kaloreilla!

suunto1

Tässä me Mikon kanssa paritamme. Se herätti minussa (tarpeettomia?) naurunpurskahduksia. Paritamme siis Ambitiani sykevyöhöhön. Jotta saan mitattua ja tutkittuani fillarisuoritukseni sykkeitä.

 

Mutta ennen ensi viikkoa ja torstain starttia vielä vähän opetellaan. Ja jännitetään. Toivon, että huomenna olen jo kunnossa ja pääsen jo vähän fyysisen treenin makuun.

Kysyin muuten vielä Mikolta, joka tuli suoraan viikonloppuna Tahkolla järjestetystä TahkoMTB-maastopöräilytapahtumasta, vinkkejä fillarisuoritukseeni.

Ne tulivat kuin apteekin hyllyltä:

1. Varmista, että pyörä on kunnossa (onneksi minä saan takuuvarmasti hyvän pyörän näillä näkymin Iikan Pyörävarikolta!)
2. Juoma- ja ruokahuolto on tärkein, varaa hyvät eväät matkalle (huh, tässä minua auttaa personal trainerini Tiia)
3. Vaikka alussa homma tuntuu helpolta ja luistaa hyvin, älä ota liian kovaa vauhtia ja lähtöä. Se kostautuu nopeasti, viimeistään toisena päivänä.
4. Lähde keskivaiheilla tai mieluummin loppupäässä. Himohullut menee edellä, ja niiden vauhtiin ei kannata lähteä, jotta ehtii nauttia reissusta ja näköaloista.
5. Rasvaa pyllyä. (kyllä luit oikein). Hanki kunnon rasva ja lätki reippaasti takamukseen suorituksen ajaksi. Hiertymät ovat pahinta mitä voi olla. Illaksi sitten vielä erikseen Bepanthenia.

Niin, apteekin hyllyltä. Myös sitä rasvaa berberiin. Olen nyt kaikkien käymieni keskustelujen jälkeen 100 prosenttisesti varma siitä, että fillaroinnissa ei mitään muuta tärkeää kuin keskittyä pyllyyn. Jokainen minua neuvova on antanut minulle jonkin vinkin, joka koskee takapuolta. Millaisen pyllyvinkin sinä voisit minulle antaa?

/Ämmä, joka ekaksi polkasee vähän Ambittia kiinni Movescountiin ja lähtee sitten etsimään pyllyrasvaa