Mahdollisuus auttaa on kiitos jo itsessään

Törmäsin katulamppuun kiinnitettyyn ilmoitukseen. Siinä apua koiransa kanssa saanut etsii tuntematonta auttajaansa, jotta voisi kiittää tätä. Hän kertoo, että ilman auttajaa olisi ollut isoissa ongelmissa, eikä ole varma muistiko kiittää tätä laisinkaan tilanteessa. Toivoen viestinsä tavoittavan tuon auttajan, apua saanut henkilö on kiinnittänyt nyt lapun tapahtumapaikan läheiseen venesatamaan.

Muistan itsekin monta tilannetta, jossa apua saadessa, siinä hetkessä hämillään ei tajua kiittää – koska luoja paratkoon usein se, että ylipäänsä joku tarjoaa apuaan on niin uskomaton juttu jo itsessään. Näinhän sen voi myös koettaa tehdä jälkikäteen, yrittämällä etsiä auttajansa.

Mutta uskon, että kiitos näkyy kyllä jo kyseisellä hetkellä, juuri silloin kun apua annetaan, ja että auttajalle kaikista merkityksellisintä on se, että saa auttaa.

Ehkä mahdollisuus antaa apua onkin kiitos jo itsessään? Avun vastaanottaminen ei meille suomalaisille nimittäin ole ihan helppo juttu ja itsestäänselvyys, sillä olemme kasvaneet selviämään kaikesta yksin. Kuinka monta kertaa sitä onkaan sanonut, että ”Ei tarvitse auttaa, selviän kyllä itse”?

Muistan erään hetken, kun maatessani yksin kotonani vammautuneena silloin muutama vuosi sitten eräs ystäväni kävi puolestani kaupassa. Häpeillen heikkouttani kiitin häntä maasta taivaaseen pahoitellen vaivaa, jonka hänelle olin omalla liikuntakyvyttömyydelläni aiheuttanut.

”Oletko ajatellut, että ehkä minä halusinkin auttaa, ettei tämä ole mikään vaiva minulle, vaan tuo minullekin hyvän mielen, kun voin tehdä jotain toiselle?”, hän kysyi.

Niin, enpä ollut, sillä olin vain aina ajatellut, ettei minusta saa olla vaivaa kellekään ja että kaikesta täytyy selvitä yksin.

Ehkä meidän pitäisi antaa toistemme tarjota apuaan? Ehkä meidän pitäisi pyytää apua useammin? Ehkä silloin kokisimme molemminpuolisen kiitollisuuden?

Mainokset

Payback time

Vammautumiseni aikana kerroin sinulle kuinka minua autettiin erilaisin tavoin hankalassatilanteessani. Kirjoitin silloin näin: ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”  (nyt sitä lukiessani muistin, kuinka hyvä ja tärkeä juttu siitä tulikaan, luethan sen tuosta linkin takaa!).

On tunnustettava, että olen suorastaan välillä tuntenut kovaa syyllisyyttä siitä, etten ole vielä pystynyt kiittämään kunnolla jokaista minua auttanutta tai tarjota auttajilleni jonkinlaista vastinetta tai korvausta avustaan. Olen ollut vielä liian voimaton, ja joutunut keskittymään toistaiseksi vain oman itseni parantamiseen.

Mutta nyt, kun olen saanut jalat jo paremmin alleni, on aika alkaa maksaa velkojani takaisin. En tarkoita sitä, että aina tarvitsisi korvata saamaansa apua isoilla korvauksilla – tärkein ja paras apu on aivan pyyteetöntä. Mutta kyllä minä jollain tavalla haluan voida kiittää ihmisiä, jotka ovat antaneet aikaansa minulle vaikeassa tilanteessani. Osalle ”takaisinmaksu” voi tarkoittaa yksinkertaisesti vain halausta, osalle kukkakimppua, osalle jotain suurempaa.

Tämän viikon vietän rakkaan, ehkä suurimman avun minulle vamma-aikanani tarjonneen ystäväni luona. Hän on miehensä kanssa lomamatkalla, ja minä olen heidän luonaan lasten- ja koiran vahtina. Olen ollut täällä monesti aiemminkin, ja lasten kanssa homma luistaa hyvin, ovathan he jo koululaisia, eivätkä edes vaadi kovin suuria ”hoitotoimenpiteitä”.

Tämän karvapallon minä melkein unohdin kokonaan

Ihana koiranpentu Nöpö, joka saapui tähän perheeseen viime syksynä. Katsotaan siis kuinka me yhdessä pärjäämme. Vaikka minulla oli itsellänikin vielä muutama vuosi sitten koira, olen ehtinyt jo tottua arkeen ilman koiraa, ulkoilutuksineen ja ruokkimisineen. Onneksi tämä on vielä pikkuinen koira, eikä vaadi liian pitkiä lenkkejä, ne saattaisivat minun polvellani olla hankalia. Ja onneksi lapset hoitavat koiraa jo tottuneesti.

Onhan tässä sekin mahdollisuus, että minulle herää taas koirakuume…

 

 

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu, kun saa apua vaikeuksissa

Joulukuun kahdeskymmenes.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja kiitollisuuden äärellä. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolla on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa…

 

img_3611

Ambulanssissa.

 

Syyskuun kymmenes.

Keskipäivän aikaan putoan parista metristä. Urheiluhaaste, ja minun kohtaloni on tipahtaa oikealle jalalleni. Polvi taittuu, huutaa; tuntuu, että se on irti. Ambulanssi ajaa sairaalaan.

 

Syyskuun kahdeskymmeneskahdeksas.

Kaksi ja puoli viikkoa olen pomppinut julkisella lääkäriltä toiselle. Täysi epätietoisuus mistä on kyse. Pahempaa vai parempaa? Olen kyvytön liikkumaan ja kaikki työt ovat kaatuneet alta. Yrittäjä sairauslomalla. Ei oikeaa vakuutusta, jolla pääsisi nopeampaan hoitoon, eikä rahaa, jolla maksaa siitä.

Nyt saan vihdoin kuulla: polven monivamma.

Lääkäri laittaa jalkaan ortoosin ja käskee kotiin kuntoutumaan. Pienemmät vammat on korjattava isomman tieltä, ja sitten siirrytään mahdollisesti eturistisiteen leikkaukseen. Jalkaa ei saa liikkua sivusuunnassa; on oltava hyvin varovainen.

Nähdään viiden viikon päästä!

img_4190

Ortoosi ja kepit – lyömätön parivaljakko.

 

Syyskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Koetan totutella ajatukseen, että millekään ei voi nyt mitään. Näin on mentävä, on hyväksyttävä. On sallittava hitaat tunnit ja epätietoisuus. Epätoivo ja pelko.

Olen elänyt pitkää, vuosien etsikkoaikaa urani suhteen. Lopulta vain muutamia kuukausia aiemmin olen kovan työn tuloksena alkanut saada haluamani kaltaisia työkeikkoja. Olen puhkunut innosta ja jännityksestä alkaessani vihdoin löytää paikkaani.

Hienosti orastava uusi alku, mahdollisuus nousta jaloilleen. Ja sitten maailma vie jalat altani. Universumi näyttää minulle keskisormeaan.

img_3769

Vanhemmat siivoamassa syyskuussa.

 

Syyskuun kolmaskymmenes.

Ystäväni kantaa kaksi kassia ruokaa ovelleni. Asun yksin, enkä selviä nyt mistään ilman toisten ihmisten apua. Tähän tämä on mennyt. Pyydän ystävän tilinumeroa maksaakseni ostokset takaisin ja pahoittelen hänelle aiheuttamaani harmia. Tuntuu kamalalta vaivata.

”Oletko ajatellut niin päin, että ehkä minä ihan oikeasti haluan auttaa, että tämä on minulle ilo? Tämähän antaa valtavasti. Kyllähän sinä itsekin auttaisit, eikö?”, hän sanoo.

 

Lokakuun ensimmäinen.

Minulla on syntymäpäivä. Enpä toivonut sen menevän näin. Turhanpanttina ja yksin… Mitäpä näistä, koetan valehdella itselleni. Avaan television.

Yllättäen kaksi ystävääni säntää ovesta sisään. Heillä on kakkua, ilmapalloja ja samppanjaa! Hihitämme ja puhaltelemme serepentiiniä. Kaiken tämän päälle he kaappaavat minut autoon ja vievät vielä syömään. Oikeaan ravintolaan! Pääsen ensimmäistä kertaa ihmisten ilmoille puoleentoista kuukauteen!

Kukaan ei ole ennen yllättänyt minua näin. En ole ikinä voinut kuvitella olevani tällaisen yllätyksen arvoinen. Illalla tirautan pari onnenkyyneltä. Ne loistavat kuin tähdet pimeydessä.

img_3895 img_3906

 

 

Lokakuun kymmenes.

Kuukauden olen pyörittänyt arkea parin ihmisen apuringillä. He ovat ainoa kosketukseni ulkomaailmaan; minä en edelleenkään liiku juuri mihinkään. Rinki käy kaupassa ja kuskaa. Mutta syksyn päivät pimenevät, eikä kukaan muu ota yhteyttä. Mietin, mitä olen elämässäni tehnyt väärin, jotta olen joutunut tähän tilanteeseen. Maailma rullaa ilman minua.

Tuntuu, että olen aivan yksin ja silti soitan itse muille vain äärimmäisessä hädässä. En halua edelleenkään tuottaa kenellekään ylimääräistä harmia.

On helpompi olla yksin kuin toisille vaivaksi.

 

Lokakuun viidestoista.

Tapan aikaa. Joka päivä. En voi luvata kenellekään mitään, en myydä työtäni, sillä en tiedä voinko sitä tehdä. Ei ole voimiakaan, vamma polvessa vaikuttaa koko kehoon ja mieleen. Tuntuu, että kaikki valuu hukkaan. Maailma tuntuu epäreilulta; miksi minun ei anneta loistaa?

En kerro kenellekään kuinka paljon sattuu ja miten iltaisin itken epätoivoani. Odotan taas, että joku soittaisi. Kysyisi.

Eniten olen vihainen itselleni. Onko vika minussa? Soittaisinko itse hädässä olevalle? Pelkäisinkö kysyä? Ehkä olisin avuton heikkouden äärellä? Ehkä pelkäisin omaa voimattomuuttani? Että toinen kaataakin kaiken kipunsa päällemme enkä osaisi käsitellä sitä? Tai kaatuisin omien kiireideni alla? Ja sitten jättäisin soittamatta?

Niitäkö pelkäisin?

 

 

img_4274

 

Lokakuun kahdeskymmeneskuudes.

Ystävä vie minut matkalle Tallinnaan. Hihkun intoa, sillä saan terminaalissa hurjat vauhdit pyörätuolilla ja pääsen venäläiseen ravintolaan syömään blinejä. Asumme viiden tähden hotellissa. Ihmiseksi, joka on nukkunut kohta pari kuukautta retkihetekalla, kun ei pääse omaan, muutaman askeleen korkeudella olevaan alkovisänkyynsä, olen taivaissa. Aamupalalla vedän herkkuöverit, sillä tiedän palaavani kohta valmisruoka-arkeeni.

 

Marraskuun toinen.

Tätä iltaa olen odottanut lähes kaksi kuukautta. Tänään on lääkäri. Olen ladannut kaiken toivoni tähän iltaan. Kunto on huono ja odotan pääseväni leikkaukseen.

Lääkäri kutsuu sisään. Vääntää jalkaa kerran oikeaan, vääntää kerran vasempaan.

”Hyvin ovat ristisiteet kiinnittyneet. Nyt kotiin kuntouttamaan ja parin kuukauden päästä tänne takaisin. Sitten katsotaan tarvitsetko leikkausta. Kirjoitan sinulle sairaslomaa; sittenhän sinulla on hyvin aikaa kuntouttaa itseäsi.”

Minä olen juuri hetkeä aiemmin kertonut hänelle, että olen jutunut hakemaan rahaa sossun luukulta, sillä en muuten työkyvyttömänä selviä.

 

Marraskuun kolmas.

Minä itken. Miten von olla tällaisessa tilanteessa? Tunnen sisimmässäni, ettei tästä selvitä ilman leikkausta, mutta lääkärille minun on ollut turha siitä mitään sanoa. Olen menettämässä uskoni. Pitääkö vain alistua?

En voi ymmärtää miten parhaassa työiässä, innokkaimmassa yrittäjyyden lennossa olevaa ihmistä painetaan alas. En käsitä, että hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa julkisen sektorin palvelut on rakennettu palvelemaan veronmaksajia, minut halutaan jättää sänkyyn makaamaan, vaikka intoa tuoda osansa yhteiskuntaan olisi enemmän kuin ehkä koskaan. Niin kauan kuin malli on näin, eikö vakuutuksettomienkin pitäisi saada hieman parempaa ja yksilöllisempää hoitoa?

Näinkö loiste sammutetaan?

img_3683

Tämän kuvan julkaisin Snapchatissani jollain aamuyön hetkellä.

 

Marraskuun kahdeksas.

Viikon minä itken, kunnes on aika mennä fysioterapiaan. Sen olen valinnut yksityiseltä lääkäriasemalta jo aiemmin syksyllä. Maksoi mitä maksoi, on saatava paras kuntoutus. Puran ajatuksiani fysioterapeutilleni ja kysyn olisiko toisen, tämän lääkäriaseman, ortopedin mielipide tarpeen.

Tuntuu, etten pelkojeni keskellä uskalla tehdä mitään päätöksiä, ja siksi fysioterapeutti ottaa ohjat; järjestää minulle ajan huippuortopedille jo seuraavalle päivälle.

Kun on jumissa omissa pienissä sopukoissaan, voi olla uskomattoman vaikea nähdä mihinkään tai ottaa ratkaisevia askeleita.

 

Marraskuun yhdeksäs.

”Päätös on sinun”, uusi ortopedini toeteaa.

”Päästäksesi tarvitsemaasi kuntoon, leikkaus on tarpeen, mutta itse voit päättää sen ajankohdan.”

Koska en ole päässyt töihin, minulla ei ole varaa yksityiseen leikkaukseen. Jos en mene leikkaukseen, en pääse töihin. Kuukausien kuntoutuksen kera tuhansia  euroja, joita minulla ei ole.

Siinäpä vasta pulma.

 

Marraskuun kahdeskymmeneskolmas.

”Nyt alkaa loppua kestävyys. Viisi päivää leikkaukseen. Se on hekinen raja: pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voin aloittaa parantumisen.”

Näin olin kirjoittamassa tänään, kunnes ystäväni ehti ottaa yhteyttä. Kysyi tarvitsisinko apua, hänellä kun oli auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta). En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu, kun on tällaista lämpöä ympärillä! Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.”

 

Näin kirjoitan blogiini tämän pitkän päivän iltana. Olen hukannut aikaa jo riittämiiin ja päättänyt hoitaa homman kertarysäyksellä omasta pussista. Huolet painavat, mutta lopulta päätöstä ei ole ollut vaikea tehdä. Vaikka olen huojentunut, mietin kuinka selviydyn tulevasta. Leikkaus on nyt ainoa kiinnekohtani, muu tuntematonta.

 

Voitko ymmärtää, miltä tuntuu, kun tällaisessa tilanteessa toinen ihminen ottaa yllättäen yhteyttä, vie kauppaan ja kassalla yllätykseksesi maksaa muutaman kympin ruokaostokset!

img_4541

 

Marraskuun kahdeskymmenesyhdeksäs.

Minut on leikattu.

Makaan sairaalan sängyssä ja lääkäri tulee kertomaan operaatiosta.

”Olipa hyvä, että tulit”, hän sanoo itsekin hieman ihmettyneenä. ”Eturistisiteesi oli täysin poikki, eikä kiinni edes pienelläkään säikeellä.”

Alan itkeä. Juuri nyt saattaisin istua kotona kuntouttamassa rikkinäistä polveani turhaan. Onnekseni olen uskaltanut kuunnella itseäni. Juuri nyt raha tuntuu toissijaiselta.

 

Joulukuun kahdeksas.

Monta päivää olen maannut yksin kotona. Sattuu ja väsyttää. Kirjoitan blogiini leikkauspotilaan vaikeasta arjesta (lue tästä).

Yhtäkkiä alan saada viestejä ja puheluita. Eihän kukaan toinen voi ymmärtää, jollei kerro rohkeasti, tajuan!

Tuntuu ihan uskomattoman hyvältä. Joku on kiinnostunut. Saan kotiin suklaata ja sushia. Joku jopa pesee astiani, sitä en ole keneltäkään itse kehdannut pyytää.

Alan uskoa, että peloistani huolimatta saatan selviytyä.

 

Joulukuun kuudestoista.

Puhelin soi. Eräs ystäväni soittaa. On erään naisporukan pikujoulut, jonne minä en ole päässyt vammani takia osallistumaan. Koko parikymmenhenkinen jengi on kaiuttimen päässä.

”Soitetaan täältä sinulle hyvän joulun tervehdystä. Haluamme antaa joululahjan huoliasi helpottamaan. Me haluamme sinut jaloillesi ja töihin takaisin. Sinua tarvitaan”, he sanovat.

Kyse on upeasta joululahjasta. Sellaisesta, jonka äärellä minä muutun sanattomaksi.

 

img_4753

Puhelun aikana minulle lähetettiin kortti lahjastani. Sen sisältö on yksityinen, mutta haluan jakaa siitä muutaman sanan, jotka olivat minulle merkityksellisempiä, kuin ehkä mikään muu pitkään aikaan. Joku haluaa minut takaisin työkuntoon ja osoittaa siihen tukensa. Ihmiseksi, joka on tottunut viime vuodet kulkemaan omillaan, vailla suurempaa kannustusta tai tukea… ei, minulla ei ole sanoja.

 

Joulukuun kahdeskymmenes.

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Olen etsinyt sanoja monta päivää. Ne ovat hukkuneet. Olen mykistynyt yllätyksen ja ylitsevuotavan kiitollisuuden äärellä, jonka perjantainen puhelu räjäytti. Tiedän, että on kirjoitettava ja sanottava jotain. On kerrottava, miltä tuntuu hetkellä, jolloin on saanut toivon – odottamatonta ja pyyteetöntä apua lohduttomuuteen. Sen olen näistä kuukausista velkaa.

Jos minun, yleensä sanoistani sukkelan, on vaikeaa löytää lähellekään riittävät sanat kuvaamaan sitä mitä toisten apu tarkoittaa vaikeassa tilanteessa olevalle, ehkä joku toinen ei löydä oikeita sanoja laisinkaan. Siksi on pakko kuvata tuo kuukausien ketju, jonka olen elänyt; myös toisten kaltaisteni puolesta. Se on ainoa mahdollinen tapa saada sinut ymmärtämään kiitollisuuteni.

Vaikka kaiken muun tästä syksystä unohtaisinkin, on yksi asia, jonka haluan pysyvän. Haluan muistaa, että tärkeimmät autettavat löytyvät usein läheltä. Kun tiedän, että jollain lähelläni on hätä, minun on muistettava ottaa häneen yhteyttä. Kysyä kuinka hän voi, ja huolimatta siitä onko minulla kiire tai pelkäänkö apuni olevan riittämätön tarjota hänelle apuaan. Sen minä haluan muistaa; kun tiedän, että joku voi huonosti, minä kysyn hänen kuulumisiaan ja autan tavalla, jolla voin. Joskus se voi olla rahaa, joskus se voi olla aikaa, ruokaa, kannustavia ajatuksia – mitä tahansa.

Haluan tarinani jakamalla taata sen, että ei ole vääriä tapoja auttaa. Usein riittää vain se, että ilmoittaa olevansa olemassa ja valmiina auttamaan. Kysyy mitä kuuluu, kun tietää läheisen elävän vaikeita aikoja.

 

Ilman sinun tukeasi minun loistoni hiipuisi.

Pian on joulu.

img_4688

Tämä teksti on kirjoitettu kiitokseksi ja kunnianosoitukseksi kaikille teille, jotka olette minua auttaneet. Jokainen teistä kyllä tietää, kenelle nämä sanat ohjautuvat, enkä yksityisyyssyistä nimiänne tähän kirjaa, vaikka mieli tekisikin. Ajatella; vaikka yksinäisyyteni on ollut valtava, on minulla hurja joukko, joka välittää. Se parantaa enemmän kuin mikään muu. Minulla on vielä edessä kuukausien kova kuntoutus ja apua tulen edelleen tarvitsemaan – ehkä uskallan sitä nyt jo rohkeammin pyytää.

Kirjoittaminen on nyt ainoa, johon kiitoksessani pystyn, eivätkä nämäkään sanat riitä. Ehkä kiitokseni mitataan tulevissa teoissani? Tai ehkä se on jo annettu.

Ikuisesti kiitollisena,

Maija

Tällaista lämpöä lähellä!

Olin aikeissa kirjoittaa tänään näin:

”Nyt alkaa loppua kestävyys.

Jos nyt kysyisit, miten sairastuvalla nyt voidaan, näin sinulle vastaisin. 

Oikeastaan lasken täällä jo tunteja. Viisi päivää leikkaukseen, ja minä olen ihan valmis. Se on jotenkin sellainen hekinen raja. Pitkä, 11 viikon mittainen odotus ja epävarmuus päättyy. Sitten polvi on operoitu ja voi aloittaa parantumisen, vaikka sekin pitkä tie on.

Mutta nyt pää ja kroppa on hetkeksi puristettu täysin tyhjiin.

Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu jotain merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.”

 

Mutta sitten ystäväni otti yhteyttä. Kysyi, tarvitsisinko jotain apua, hänellä kun oli tänään auto käytössään. Niin hän sitten käytti minua kaupassa ja vielä kassalla halusi tarjota ruokaostokseni (dramaattisista vastusteluistani huolimatta).

En voi käsittää millaisella onnella minua on siunattu. Kuinka kiitollinen olenkaan, kun on tällaista lämpöä ympärillä!  Vaikka elämä kovin rankkaa nyt onkin, en voi kuin kiittää siitä mitä viimeisten viikkojen aikana olen saanut kokea ja oppia. Tällaiset hetket auttavat kaiken vaikean läpi. Näistä minä haluan kirjoittaa.

Niin. Jos seuraavien päivien aikana ei tapahdu muuta merkittävää tai mieleen tuli tärkeitä ajatuksia, älä ihmettele, jos palaan vasta leikkauksen jälkeen.

94d0a610-b0e9-471b-810d-735a8d1bdd71-2

Niin ja tällä kuvalla ei ole mitään tekemistä minkään kanssa. Tällaista viestintää vaan tapahtuu Snapchatissa (oikeastaan tämä on tapahtunut yli kuukausi sitten lokakuussa), kun ihminen on yksin kotona rikkinäisen polven kanssa. Tästä on huumori kaukana. Taidat sinäkin olla onnellinen, että kohta alan parantua…

/Äm

Pienet arjen asiat

Näin se on taas yksi viikko ihmiselämää taputtelua vaille vaihtumassa uuteen. Pakko tunnustaa, että vaikka toisaalta on hurjaa, miten viikot vain valuvat vauhdilla, juuri nyt olen tästä ajan kulumisesta kovin tyytyväinen. Odotan marraskuun alkua ja siellä häämöttävää lääkärikäyntiäni sekä sitä, että saisin tietää kuinka polveni hoidon jatko tulee menemään. Nyt joudun elämään elämää päivä kerrallaan voimatta suunnitella juuri mitään, töitäni tai muita menojani. Se pistää välillä pään koetukselle.

On ollut hurjaa huomata miten suuri vaikutus oman fysiikan heikkenemisellä on. Pienetkin arjen asiat ovat hankalia ja ne väsyttävät valtavasti. Mutta samalla juuri ne pienet arjen asiat ovat maailman hienoimpia – sen minä nyt taas ymmärrän.

Vanhempani olivat taas eilen minua auttamassa. Pääsin käymään Ikeassa ja ruokakaupassa, kävimme jopa lounaalla ravintolassa! Ja minä olin pikkulapsi karkkikaupassa; mikä vapauden tunne! Jo pelkästään autossa matkustaminen ja muun liikenteen seuraaminen tuntuu nyt hienoimmalta huvilta. Oli mukavaa viettää aikaa vanhempieni kanssa ja istua rauhassa lounaalla pitkästä aikaa. Olen kovin kiitollinen vanhemmilleni, että he vaivautuvat ajamaan kolme tuntia luokseni ja saman takaisin vain auttaakseen minua. Jos jonkin tämä onnettomuuteni on opettanut, niin sen, kuinka tärkeä oma perhe on.

Tänään pienistä asioista nauttiminen (ja niistä väsyminen) on jatkunut. Valmistin lounaaksi ison (ja hyvän!) kaalilaatikon (kyllä, minä, ihan itse, eikä edes palohälytin alkanyt soida!!), keitin hyvät kahvit, kävin pienellä (minimaalisella) päiväköpöttelyllä sauvoineni kauniissa syyssäässä ja nyt istun sohvalla kauniista kynttilänvalosta nauttien. Nyt tosin väsyttää kuin viimeistä päivää, mutta onneksi tänään on tämän viikon viimeinen päivä.

img_4118

Vanhempani olivat myös hommanneet minulle kuntopyörän, jonka lääkäri määräsi minulle kuntoutukseen!

 

Näillä energioin ensi viikkoon! Vähän nyt kirjoittaminenkin takkuaa, tässsä kaikki tällä erää minusta irtoava

Miten tässä maassa pitää olla ettei saa päälleen tarpeetonta somevihaa?

”Mitä Äitiammaa sä oikein yrität yrität esittää, kun toitotat vaan, mitä kaikkea keksit ”auttaaksesi muita”? Etkö sä tajua, että toi on läpinäkyvää! Sä haluat vaan nostaa itseäs esiin ja kiillottaa julkisuuskuvaasi muitten kustannuksella. V**tu mitä pa**aa! Sano suoraan, että sulla k*see hommat, sä tarttisit jonkun auttamaan ja sun on päästävä keinolla millä hyvänsä esiin.”

Jotakuinkin tällaista viime päivinä.

Olen viime aikoina kirjoittanut (liikaa?) asioista, joissa olen tarjonnut apuani muille, muiden muassa tämän. Sanomattakin lienee selvää, että lukiessani yllä kuvattua minulle suunnattua palautetta olen päässyt tutkimaan rajaa provosoimisen ja provosoitumisen välillä. Että mistä kannattaa välittää silloin, kun ajattelee itse olevansa oikealla asialla.

elämä2

Olen tässä blogissani päästänyt sinut matkalle romahduksesta kohti tuntematonta. En kutsu matkani suuntaa ”uudeksi nousuksi” tai ”kukoistukseksi”, sillä en tiedä mihin polkuni on menossa. Olen tehnyt sen, minkä perään olen itsekin kuuluttanut; pyrkinyt kertomaan matkasta, en perinteiseksi mielletystä ”sankaritarinasta” pohjalta huipulle – enhän nyt edes tiedä tuleeko tarinassani huippua. Olen kuvannut elämää inhimillisenä ja haavoittuvaisena ihmisenä, joka elää hyvää elämää niillä resurssein, jotka hänelle on juuri kyseisellä hetkellä annettu.

”Entäpä jos sankaritarina olisikin se, kuinka ihminen hädässä hakeutuu apuun? Tai se rohkeus, kun tukeudumme toinen toisiimme?”, näin kirjoitin sinulle taannoin tekstissäni ”Joskus se, mikä tappaa, yksinkertaisesti tappaa”.

Olen matkalla. Nyt tarinani on vaiheessa, jossa muotoudun ammatillisesti uudelleen. Se on vaikeaa ja vaatii paljon työtä. Oma tavoitteeni on tulla ”Suomen naispuoliseksi Arman Alizadiksi”, siis naiseksi joka elää sillä, että kertoo mediassa tarinoita inhimillisimmästä ihmisyydestä ja henkisten ja fyysisten rajojen ylityksistä. Sen minä osaan ja sitä minä rakastan – nämä asiat olen sinulle jo todentanut esimerkiksi blogissani. Suurin unelmani on oma seikkailu- ja luonto-ohjelma. Tässä prosessissa olen pohtinut paljon sitä missä menee nöyryyden ja toisten auttaisen sekä itsensä itsevarman esiintuomisen ja omiin tavoitteisiin pyrkimisen raja. Siis, sitä, miten menestys oikeastaan syntyy; onko se työntö- vai vetoliikettä.

Kun on tällaisella matkalla, jossain kohtaa tulee hetki, jossa tajuaa, ettei kyse ole minusta – ei sinustakaan. Tajuaa, että kyse on meistä: siitä miten voimme tukea toinen toisiamme kulkiessamme kohti kunkin omia tavoitteitamme ja unelmiamme. Olen itse kaivannut (ja kaipaan edelleen) paljon apua. Mutta vaiheessa, jossa omat voimat ovat kasvaneet riittävän suuriksi, ymmärtää, että on aika auttaa muita. Jos tämä on oman julkisuuskuvan kiillottamista, niin kai se sitten on.

* * *

Suomessa nöyryys on hyve. Usein erityisesti omaa uraansa systemaattisesti ja aktiivisesti edistämään pyrkivät ihmiset koetaan pyrkyreiksi, itserakkaiksi, räksyttäviksi akoiksi ja ukoiksi. Nyt saamieni kommenttien jälkeen olen kovin ihmeissäni, ettei sekään ole ”hyväksyttävää”, jos pyrkii jakamaan itse saamastaan ja haluaa aidosti auttaa.

Miten täällä sitten pitäisi olla, ettei saa päällee tarpeetonta somevihaa?

Provosoitumatta, sanoisin, pohdittuani omaa keissiäni ja viime aikoina nousseita someviha- ja provokaatiotapauksia. Ja näin minä haluaisin tämän asian kiteyttää:

Voi kun me muistaisimme sen, että on niin kovin turhaa provosoida ja provosoitua – huudella turhia ja tuhoavia pelkoja turvallisen tietokoneen näytön takaa. Voi, kun oppisimme ottamaan asiat asioina, emmekä ottaisi kaikkea kiinni itseemme. Ettemme olisi liian vakavissaan, kiihkoilisi turhaan ja osaisimme olla antamatta väärien impulssien iskeä syvimpään. Loukata. Ja loukkaantuessamme hyökätä puolustamaan. Iskeä takaisin. Antaa egon taistella vastaan toista.

Kaiken tuon energian voisimme käyttää yhdessä toimimiseen, yhteisen hyvän luomiseen.

Toisten auttaminen on suurin oppi, jonka olen viime aikoina sisäistänyt. Huolimatta ulkopuolisesta höpötyksestä olen päättänyt päästä omiin tavoitteisiini ja unelmiini tällä tavoin: Auttamalla ja pyytämällä itse apua.

Minua voi auttaa vaikka tarjoamalla minulle kesätöitä, jotka veisivät minua kohti unelmaani.

Rakkaudella,
Maija

Sillä aina jossain on joku, joka voi auttaa

Huh, ei muuten ole ollut helppoa viime päivinä, mutta nyt se on tehty; valintani mentoroitavaksi. Viime viikolla esitin tarjoukseni mentoroinnista. Yhteydenottojenne määrä yllätti minut totaalisesti!

Omassa elämäntilanteessani olen viime kuukaudet pohtinut pohtinut paljon avun tarvitsemista sekä sen pyytämistä ja saamista. Ajatusta mentorointitarjouksestani ei olisi syntynyt, jos en olisi kääntänyt ylösalaisin omaa tarvettani: iso, viime vuosien aikana tehty työ uuden uran eteen on siinä vaiheessa, että seuraava askel on mahdollinen, ja tässä tilaneessa olen kaivannut apua, kokeneemman näkemyksiä ja sparrausta enemmän kuin koskaan.

Kovin korkeaa matematiikkaa ei siis tarvittu siihen oivallukseen, etten kenties ole ainoa, joka tarvitsee tukea. Siksi päätin jakaa omaa osaamistani jonkun kanssa.

Apua saa, kun osaa sitä antaa.

Ja nyt olen poiminut puoleeni kääntyneistä ihmisistä yhden, jonka kanssa lähden metorointiprosessiin. Olen ilmoittanut valinnastani hänelle sekä teille muille tällä kertaa valitsematta jääneille (jos et vielä viestiäni saanut, laitako minulle huomautuksen, sillä on mahdollista, että joku on jäänyt vastausta vaille). Vaikka ei helppo, niin päätös tapahtui kuitenkin suhteellisen selkeästi.

Valinnassani oli kolme kriteeriä:

  1. Koska mentoroinnissa kyse on tietynlaisesta kisälli-oppityttö-suhteesta, keskeisin valintaperusteeni oli se, että minulla tulisi oikeasti olla jotain kisällimäistä annettavaa mentoroitavalleni – siis oppia ja kokemusta jaettavana perustuen siihen, mitä olen tehnyt urallani.
  2. Lopullisen valintani tein niiden hakijoiden joukosta, joiden tapauksessa tarve koski nimenomaan osaamisen ja tiedon siirtoa. Joukossa oli monta ihanaa ihmistä, joiden tarpeen tulkitsin olevan enemmän elämäntilanteen coachaamiseen liittyvää. En ole lifecoach, joten en koe voivani lähteä antamaan apua sillä tavoin.
  3. Koin, etten voi tarjota parasta apua itseni kanssa samankaltaisessa tilanteessa olevalle: sellaiselle, joka on murrospisteessä ammatillisesti ja muuttamassa suuntaa urallaan. Koen, että tällainen olisi enemmän minun osaltani vertaistukea. Uravalmennus voi olla tällaisessa tapauksessa hyvä vaihtoehto.
12516169_10153736189324457_1371482886_n

Tämän kuvan otin viikonloppuna iltakävelylläni. En tiedä huomaatko, mutta siellä, kuun alla on kaksi joutsenta uimassa. Joutsenet ovat vallanneet nyt Rakkauden Saaren, jolla asun. Niissä on jotain kovin kiehtovaa ja kaunista.

 

Sinulle, joka ilmoitit avuntarpeestasi minulle, haluan sanoa: kurkota jatkossakin rohkeasti ulos ja pyydä ääneen. Apua saa, kun sitä pyytää, sillä aina jossain on joku, joka voi auttaa. Jaa ajatuksiasi muiden kanssa, sillä samalla hahmotat omaa elämääsi ja tavoitteitasi. Käännä ajatuksia ja näkökulmia ylösalaisin – usein juuri ilmeisimmältä näyttävän ajatuksen tai vaihtoehdon äärilaidalta, kääntöpuolelta, löytyy tapa ratkaista tilanne. Vaikka en nyt voi sinua henkilökohtaisesti auttaa, niin voit aina lukea tätä blogia sekä keskustella minun ja muiden lukijoitteni kanssa täällä!  MaiLifessa jaan kaikki tärkeimmät oppini sekä koko joukon inspiraatiota, joista varmasti hyödyt sinäkin. Siksihän tämä on olemassa – että yhdistyisimme ja jakaisimme ajatuksia!

Ja sinulle, joka haluat auttaa puhtaasta hyvästä tahdostasi, haluan sanoa: ota minuun yhteyttä, sillä minulla valtava joukko kokemustasi ja näkemystäsi kaipaavia ihmisiä odottamassa apuasi!

Lämpöä torstai-iltaan!

/Äm

 

Miksi ystävät jättävät hädän hetkellä?

Luin Helsingin Sanomien juttua parin vuoden takaisesta Bulevardin perhesurmasta. Tapahtumassa menehtyneen naisen äiti, Liisa Ahti kertoo haastattelussa kokemastaan. Pisti hiljaiseksi.

Erityisesti yksi ajatus kolahti minuun. Liisa kertoi, kuinka vaikean ajan keskellä moni hänen ystävistään käänsi hänelle selkänsä ja jätti yksin suruunsa. Niin kävi minullekin. Jotkut ihmiset poistuivat takavasemmalle, kun saivat tietää minun olevan hädässä. Monesta tuttavasta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen kun romahdin. Mielenkiintoinen kokemus on myös ollut se, kun monet kohdatessaan minut välttelevät asiaa, eivät kysy kuulumisiani, vaan mieluummin jättävät tulemasta puhumaan ollenkaan ja katsovat etäisyyden takaa oudosti. Mitä he ajattelevat? Onpa säälittävää? Vai haluaisivatko he tulla juttelemaan, mutteivät uskalla?

Miksi on helpompi kääntää selkä kuin tulla tueksi? Mitä pelkäämme hädässä olevassa?

Jännä juttu on, että samalla kun selät kääntyvät, blogini alkoi saada tuhansia lukijoita. Mitä karumpi tarinani on ja huonommin minulla menee, sitä enemmän juttujani luetaan. Turvallisesti on hyvä tirkistellä. Ja se on minulle enemmän kuin ok, siksi blogiani kirjoitan – että pääsisit turvallisesti kaikkien ihmiselämän kokemusten ja tunteiden äärelle. Aloin vain miettiä tätä asiaa; että mikä tekee hädässä olevan joillekin niin luotaantyöntäväksi, mutta etäisyyden takaa mielenkiintoiseksi seurata. Sillä ei se tukeminen ole sen vaikeampaa kuin tirkistely netissä.

liisahesari

Aivan kuten Liisa, olen itsekin oman rohmahdukseni keskellä huomannut (vaikka tarinani on vain murunen siitä mitä Liisa on joutunut kokemaan) kuinka pientä ystävän tuki ja lohduttaminen voi olla. En minä ole tarvinnut muuta kuin ystävän vierelle istumaan ja kuuntelemaan kun olen halunnut puhua. En ole odottanut häneltä neuvoja tai edes yhtään puhetta.

”Mitään ei tarvitse sanoa. Riittää että ottaa kädestä. Koskettaa olkapäähän. Halaa. On vierellä.”, kiteyttää Liisa.

20140420-135326.jpg
Onko meillä kenelläkään varaa olla istumatta ystävän viereen jos hän on hädässä? Onko meillä varaa jättää ystävämme hädän keskellä? Entä jos hätä kohtaa joskus sinut?

/Maija, kiitollinen kaikista ystävistä, jotka ovat jääneet vierelle

Milloin uskaltaa auttaa?

Minulla on ollut tänään kaksi ajatuksia herättävää kohtaamista. Tai ensimmäinen niistä ei varsinaisesti ollut kohtaaminen, vaan tapahtuma, jonka todistin omasta koti-ikkunastani…

Olin syömässä aamupalaa, kun kuulin kadulta huutoa. Kuulosti ensin sellaiselta vähän yö pitkälle venyneen opiskelijaporukan riemun ja krapulan sekaiselta uholta, mutta äänen lähestyessä taloani se muuttui hätähuudoksi. Joku huusi hädissään apua ja kiljui pelkoa. Juoksin ikkunaan ja huomasin maassa makaavan naisen. Tai ei hän siinä maannut, vaan mies veti häntä maassa perässään. Nainen yritti rimpuilla pois. Välillä he ajautuivat keskelle autotietä, välillä takaisin kadunkunnostajien vielä pikkukivistä siivoamattomalle jalkakäytävälle.

Yhtäkkiä kuului kova ja pitkä auton äänitorven ääni ja huomasin pariskunnan olevan melkein taksin edessä. Se pysähtyi jarrut huutaen ja nainen riuhtaisi itsensä irti miehestä juosten suoraan taksin takapenkille. ”Sun täytyy auttaa mua!”, hän huusi kauhuissaan taksikuskille (kuulin sanat selvästi neljänteen kerrokseen). Mies juoksi perässä, riuhtaisi takaoven auki ja tunkeutui autoon huutaen ja vetäen naista ulos. Taksikusi nousi etupenkiltä selvästi säikähtäneenä ja neuvottomana. Hän komensi miestä pois oven välistä ja jonkin ajan kestäneen sanaharkan jälkeen mies lähti juoksemaan paikalta vihaisena. Taksi seisoi paikallaan ja kuski puhui jotain takapenkille. Yhtäkkiä myös nainen nousi autosta ja lähti pois. Taksin kuljettaja seisoi hetken autonsa vieressä säikähtäneenä kunnes istui ratin taakse ja ajoi pois.

Minä seurasin tätä tapahtumaa kauhistuneena omasta ikkunastani ja mietin miten olisi käynyt jos tämä olisi tapahtunut vain hetki aiemmin ollessani ulkoiluttamassa koiraa tuolla samalla kadulla. Mitä olisin tehnyt? En voinut olla miettimättä seuraavaksi tapahtuisi, kun nämä kaksi väistämättä taas tapaavat. Siirryin pois ikkunasta hämmentyneenä.

Vähän myöhemmin kävelin pitkin Helsinginkatua Helsingin Kalliossa. Kuuntelin musiikkia iPhonestani ja olin vähän omissa maailmoissani kun ihan tyhjästä viereeni ilmestyi nuori poika. Hän viittoili minulle ja nostin toisen kuulokkeen pois korvaltani. ”Kuule voisitko sä vähän auttaa?”, hän kysyi ja katsoi minuun rokonarpisilla, kalpeilla kasvoillaan silmät päässä seisten. En voinut olla tekemättä tulkintaa tuon ihmisen tilasta. ”Huumeita”, arvioin. Poika kertoi koskettavasti (joskin aivan kuin hän olisi opetellut sen ulkoa) jonkin tarinan kuinka hänen pitäisi päästä jonnekin Ruotsiin ja hänen isänsä oli jättänyt tulematta heidän sovittuun tapaamiseensa ja nyt hän tarvitsisi 22 euroa ja ehkä minä voisin antaa hänelle vaikka euron.

Kaksikymmentäkaksi euroa? Euron? Minä valehtelin. Sanoin, että minulla ei ole käteistä, vaikka olihan minulla lopakossani pari euron kolikkoa. Pahoittelin tilannetta ja kuulin itseni sanovan: ”Toivottavasti saat asiasi kuntoon.”

Tuo kohtaaminen jäi vaivaamaan minua. Olisiko minun pitänyt auttaa poikaa ja antaa hänelle rahaa, vaikka mielessäni tiesin varmaksi, etteivät nuo rahat menisi Ruotsin reissuun? Mikä minä olin tuomitsemaan? Entä jos poika puhuikin totta? Tai vaikka tietäen rahojen käyttötarkoituksen, mitä jos olisinkin auttanut poikaa, jotta hän olisi saanut helpotuksen oloonsa? Ja entä jos tuo taksikusi olisikin tarjonnut aamulla sille naiselle kyydin johonkin turvaan, vaikka naisella ilmiselvästi ei ollut rahaa maksaa kyydistä?

Milloin pitää auttaa? Ja milloin jättää auttamatta? Tai oikeastaan; milloin uskaltaa auttaa?

Tämä ei ole nyt sellainen ”ja sitten hän sulkeutui kartanonsa turvaan kauhistellen maailman menoa ja syöden prosciutto-mozzarella-salaattiaan”-tarina (vaikka minä kyllä syön juuri lounaaksi itse valmistamaani prosciutto-mozzarella-salaattia, mutta vain siitä syystä, että sain Lidlistä ainekset halvalla ja menin sinne ruokaostoksille juuri siitä syystä, että omassa taloudessanikin euro on tällä hetkellä iso raha). Ei mitään länsimaisen keskiluokkaisen hyvinvoivan ihmisen silmien pyörittelyä kun joutuu kasvotusten yhteiskunnan nurjan puolen kanssa. Ei. En vaan saa mielestäni näitä tapahtumia. Mitä pariskunnalle tapahtui? Auttaako heitä kukaan? Entä poika? Entä jos hän olikin oikeasti avun tarpeessa? En voi olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä etten antanut pojalle rahaa, koska minäkin tiedän millaista on kerätä toimeentulonsa euro kerrallaan, jotta joskus pääsisi vaikka sinne Ruotsiin, jonne minullakin on nyt vähän ikävä…

salaatti

/Maija, joka syö prosciutto (kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin ilmakuivattu kinkku)-mozzarella-salaattia, erinomaista iloiten rahansäästöstä!