Milloin uskaltaa auttaa?

Minulla on ollut tänään kaksi ajatuksia herättävää kohtaamista. Tai ensimmäinen niistä ei varsinaisesti ollut kohtaaminen, vaan tapahtuma, jonka todistin omasta koti-ikkunastani…

Olin syömässä aamupalaa, kun kuulin kadulta huutoa. Kuulosti ensin sellaiselta vähän yö pitkälle venyneen opiskelijaporukan riemun ja krapulan sekaiselta uholta, mutta äänen lähestyessä taloani se muuttui hätähuudoksi. Joku huusi hädissään apua ja kiljui pelkoa. Juoksin ikkunaan ja huomasin maassa makaavan naisen. Tai ei hän siinä maannut, vaan mies veti häntä maassa perässään. Nainen yritti rimpuilla pois. Välillä he ajautuivat keskelle autotietä, välillä takaisin kadunkunnostajien vielä pikkukivistä siivoamattomalle jalkakäytävälle.

Yhtäkkiä kuului kova ja pitkä auton äänitorven ääni ja huomasin pariskunnan olevan melkein taksin edessä. Se pysähtyi jarrut huutaen ja nainen riuhtaisi itsensä irti miehestä juosten suoraan taksin takapenkille. ”Sun täytyy auttaa mua!”, hän huusi kauhuissaan taksikuskille (kuulin sanat selvästi neljänteen kerrokseen). Mies juoksi perässä, riuhtaisi takaoven auki ja tunkeutui autoon huutaen ja vetäen naista ulos. Taksikusi nousi etupenkiltä selvästi säikähtäneenä ja neuvottomana. Hän komensi miestä pois oven välistä ja jonkin ajan kestäneen sanaharkan jälkeen mies lähti juoksemaan paikalta vihaisena. Taksi seisoi paikallaan ja kuski puhui jotain takapenkille. Yhtäkkiä myös nainen nousi autosta ja lähti pois. Taksin kuljettaja seisoi hetken autonsa vieressä säikähtäneenä kunnes istui ratin taakse ja ajoi pois.

Minä seurasin tätä tapahtumaa kauhistuneena omasta ikkunastani ja mietin miten olisi käynyt jos tämä olisi tapahtunut vain hetki aiemmin ollessani ulkoiluttamassa koiraa tuolla samalla kadulla. Mitä olisin tehnyt? En voinut olla miettimättä seuraavaksi tapahtuisi, kun nämä kaksi väistämättä taas tapaavat. Siirryin pois ikkunasta hämmentyneenä.

Vähän myöhemmin kävelin pitkin Helsinginkatua Helsingin Kalliossa. Kuuntelin musiikkia iPhonestani ja olin vähän omissa maailmoissani kun ihan tyhjästä viereeni ilmestyi nuori poika. Hän viittoili minulle ja nostin toisen kuulokkeen pois korvaltani. ”Kuule voisitko sä vähän auttaa?”, hän kysyi ja katsoi minuun rokonarpisilla, kalpeilla kasvoillaan silmät päässä seisten. En voinut olla tekemättä tulkintaa tuon ihmisen tilasta. ”Huumeita”, arvioin. Poika kertoi koskettavasti (joskin aivan kuin hän olisi opetellut sen ulkoa) jonkin tarinan kuinka hänen pitäisi päästä jonnekin Ruotsiin ja hänen isänsä oli jättänyt tulematta heidän sovittuun tapaamiseensa ja nyt hän tarvitsisi 22 euroa ja ehkä minä voisin antaa hänelle vaikka euron.

Kaksikymmentäkaksi euroa? Euron? Minä valehtelin. Sanoin, että minulla ei ole käteistä, vaikka olihan minulla lopakossani pari euron kolikkoa. Pahoittelin tilannetta ja kuulin itseni sanovan: ”Toivottavasti saat asiasi kuntoon.”

Tuo kohtaaminen jäi vaivaamaan minua. Olisiko minun pitänyt auttaa poikaa ja antaa hänelle rahaa, vaikka mielessäni tiesin varmaksi, etteivät nuo rahat menisi Ruotsin reissuun? Mikä minä olin tuomitsemaan? Entä jos poika puhuikin totta? Tai vaikka tietäen rahojen käyttötarkoituksen, mitä jos olisinkin auttanut poikaa, jotta hän olisi saanut helpotuksen oloonsa? Ja entä jos tuo taksikusi olisikin tarjonnut aamulla sille naiselle kyydin johonkin turvaan, vaikka naisella ilmiselvästi ei ollut rahaa maksaa kyydistä?

Milloin pitää auttaa? Ja milloin jättää auttamatta? Tai oikeastaan; milloin uskaltaa auttaa?

Tämä ei ole nyt sellainen ”ja sitten hän sulkeutui kartanonsa turvaan kauhistellen maailman menoa ja syöden prosciutto-mozzarella-salaattiaan”-tarina (vaikka minä kyllä syön juuri lounaaksi itse valmistamaani prosciutto-mozzarella-salaattia, mutta vain siitä syystä, että sain Lidlistä ainekset halvalla ja menin sinne ruokaostoksille juuri siitä syystä, että omassa taloudessanikin euro on tällä hetkellä iso raha). Ei mitään länsimaisen keskiluokkaisen hyvinvoivan ihmisen silmien pyörittelyä kun joutuu kasvotusten yhteiskunnan nurjan puolen kanssa. Ei. En vaan saa mielestäni näitä tapahtumia. Mitä pariskunnalle tapahtui? Auttaako heitä kukaan? Entä poika? Entä jos hän olikin oikeasti avun tarpeessa? En voi olla tuntematta pientä syyllisyyttä siitä etten antanut pojalle rahaa, koska minäkin tiedän millaista on kerätä toimeentulonsa euro kerrallaan, jotta joskus pääsisi vaikka sinne Ruotsiin, jonne minullakin on nyt vähän ikävä…

salaatti

/Maija, joka syö prosciutto (kuulostaa muuten paljon paremmalta kuin ilmakuivattu kinkku)-mozzarella-salaattia, erinomaista iloiten rahansäästöstä!

Linnunpoikanen

Istuimme avomieheni kanssa kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytämme oli ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syödessämme huomasin sivusilmällä jonkin tippuvan alas taivaalta. Kirjaimellisesti, jokin vain tupsahti maahan. Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojui maassa hämmentyneenä. Aloin itkeä hysteerisesti: se oli tippunut pesästään! Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

En voinut katsoa lintua. En halunnut nähdä sen hätää. Se piipitti kurkku suorana, yritti räpytellä siipiään, mutta ei osannut vielä lentää. Se huusi apua, huomiota. Minuun sattui. Äkillisesti lintu kääntyi minua kohti: katsoi avuttomana suoraan silmiini. Osaavatko linnut itkeä?

Se piipitti ja räpytteli pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähti maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispasi siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat! Ne jäivät maahan vartiomaan poikastaan, joka yritti vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Lopulta naaraslintu syöksähti kohti poikasta ja näykkäsi sitä nokallaan hellästi poskesta. Ja poikanen pyrähti pienen matkan eteenpäin! Tämä leikki jatkui pitkän tovin; naaras syöksähti ja poikanen pyrähti. Lopulta se sai siivet alleen. Se lensi pitkän matkan silmiemme edessä – se oppi lentämään! Ja vaikka ihmiset ympärillämme huomasivat, että itkin kovaäänisesti, kukaan ei katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain me näimme sen.

Tämä on MaiLife, toinen blogini. Tämän tarinan linnunpoikasesta kirjoitin myös juuri lopettamaani Sarastus-blogiin, jota julkaistiin Hidasta elämää -sivustolla. Tuo kohtaaminen oli kesäni hienoin tapahtuma, ja siksi se saa symboloida tätä taitepistettä elämässäni; vanhan blogini loppumista ja uuden syntymistä. Tuon linnunpoikasen lailla minä olen juuri saanut siivet alleni. Ja nyt lennetään!

MaiLife on hienmakuisia ja rehellisiä tarinoita naurusta, unelmista ja hämmästyksistä; niin arjen kipua ja kolahduksia kuin kuplajuoman poksahtelua ja serpentiiniä.

Tervetuloa mukaan!

 

❤ Maija