Uhka ja mahdollisuus samassa paketissa

Mitä sulle kuuluu?

Mulle kuuluu ihan sikahyvää! Voittoputki sen kuin jatkuu! On nääs myös mahdollinen näkökulma, että elämä vammaistuvalla pukee minua. Suht hataraan aiempaan kokkausmenestykseeni pohjaten ylpeyteni on ylimmäinen: ihan ITSE tein tänään pitsan kukkakaalipohjalla! Kätevä emäntä? Kenties.

Tai sitten ei. Tämä prosessi nimittäin tarkoitti, että yksi palovaroitin meni mäsäksi kun se piti hakata kyynärsauvalla alas katosta, taikina kävi kunniakierroksen lattialla ja polvi turposi entisestäänkin kaikesta seisomisesta… Mutta silti! Sanoisin, että uhka ja mahdollisuus samassa paketissa! Ite tein (ja söin, ei se edes ollut palanut!)!

Elämä on erilaisia näkökulmia.

Tiesitkö muuten, että tänään on myös Maailman mielenterveyspäivä, jossa haastetaan sinutkin kysymään toisilta heidän kuulumisiaan? Kysypä joltain ja vastaa samalla minulle: Mikä on sinun päiväsi paras tapahtuma?

img_4053

Arvannet, että tämä on minun päiväni paras asia! KATO nyt tuota kuvaa! NAM! Oli muuten ihan oikeasti todella hyvä ja maistuva uusi tuttavuus tuo kukkakaalipitsa! Ja koska tämä EI ole mikään ruokablogi, sinulle, joka haluat reseptin, sanon: KVG!

LOL!

/Äm

”Mitään ei tartte hävetä, kaikki jeesaa” – Graffittiseinällä syntyy Suomen tulevaisuus

Olen miettinyt paljon viime päivinä yksinäisyyttä, syrjäytymistä, apua ja tukea. Samalla olen pohtinut Suomen tilaa ja uutta tehtävääni Nuorten mielenterveysseura Yeesin hallituksessa.

Suomen tilanne on kovin surullinen juuri nyt. Tuntuu, että isojen johtajien taholta tehdään kerta toisensa jälkeen yhä hullumpia päätöksiä. Asenne maassa on harvinaisen negatiivinen – kenties siitäkin syystä, että pelko leviäää netissä helposti. Minua huolettaa erityisesti pahoinvointi, jota siirrämme nuoriin tekemällä typeriä toimia ja asettamalla ahdistuneen mallin. Nuorten käsissä  kun tämä maa voisi kulkea parempaan suuntaan.

Muistatko, kun kaksi vuotta sitten kävin ”peinttaamassa piissii” graffittipossen kanssa? Tänään tämä tarina nousi silmiini, ja luettuani sen tajusin, että siinä on aika monta tärkeää ajatusta. Siksi nostan sen sinullekin luettavaksi uudelleen. Millaisia ajatuksia se herättää sinussa?

* * *

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä. 

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

peinttaus8

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

peinttaus1 peinttaus5 peinttaus6

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

peinttaus3

– Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

peinttaus7

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

peinttaus10

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

peinttaus13

peinttaus17

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

peinttaus11 peinttaus12

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

peinttaus20

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

peinttaus19

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

peinttaus18 peinttaus21

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

peinttaus16

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

peinttaus14

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.

Äkkipikainen pelko tuhoaa maailman

”Linjani on olla ottamatta kantaa isoihin kriiseihin ja poliittisiin tapahtumiin. Mutta nyt kaksi sanaa koskien Pariisia. Netissä leviää käsittämätön määrä rakkautta ja myötätuntoa tapahtuneesta mielettömyydestä. Mutta samalla myös valtava määrä vihaa ja äkkipikaisuuksissaan sekä pelon ohjautumina tehtyjä kannanottoja – vihapuheita ihan järkeviltäkin tahoilta. Olen ollut melko järkyttynyt niitä lukiessani. Rakkaat ystävät: Vihaa ei nujerreta vihalla! Muistattehan maltin kirjoituksissanne. Hengitetään hetki ja otetaan pieni etäisyys ennen kuin ruokitaan vääriä asenteita roiskimalla ajattelemattomia kommentteja. Somen voima olkoon nyt rakkaudessa. On meidän käsissämme miten tätä maailmaa muutetaan.” 

Näin kirjoitin sanasta sanaa aamulla Facebook-sivuilleni.

Ja laitoin sydämen perään.

Sitten lähdin ulos kävelylle kauniiseen marraskuun auringonpaisteeseen, ja jokin ajatus alkoi purkautua minusta ulos.

Niin, minä en edelleenkään ota kantaa terrori-iskuihin tai maailman kriiseihin, en edes vaihtamalla Facebookiin profiilikuvaani rauhanmerkikisi. Minun tapani on ottaa kantaa… niin, ehkä juuri sillä tavoin, kuin toivoisin sinunkin ottavan. Astumalla askeleen taaksepäin, piirun verran kohti isompaa kuvaa. Siitä kuvasta syntyi tämä pieni ajatus.

* * *

Tämä ei ole kannanotto vain Pariisin tapahtumiin, jos ollenkaan. Tämä on kannanotto johonkin paljon suurempaan; ihmisyyteen, asenteisiin ja erityisesti vastuuseen. Siihen miten muuttunut maailma pakottaa meidät ihmiset muuttumaan ja tarkastelemaan toimintaamme. Niihin asioihin, jotka ovat mietityttäneet minua paljon viime aikoina.

Olen lukenut tänään(kin) eteeni piirtyviä sanoja sosiaalisessa mediassa ja ollut hyvin huolestunut siitä tajunnanvirrasta, jota olen monelta niin kutstusti järkeväksi katsoneeltani taholta lukenut.

Turhautuminen, viha ja pelko purkautuvat nyt hurjalla tavalla. Sanomme äkkipikaistuksissamme asioita, joita saatamme myöhemmin jopa katua. Suomessa, näinä aikoina, isossa kuvassa, ei pitäisi olla varaa tällaiseen. Siksi minä olen huolissani siitä, muistammeko me hengittää. Muistammeko me, että tarvitsemme nyt, ehkä enemmän kuin koskaan, malttia ja tarkkaa harkintaa siitä kuinka sanojamme käytämme? Sanoissa on valtava voima.

* * *

Sosiaalinen aika ja sosiaalinen media mahdollistavat sananvapautemme mahtavalla tavalla. Mutta samallla ne alleviivaavat jokaisen omaa vastuuta – asiaa, jossa meillä myös Suomessa olisi nyt paljon tekemistä. Muistammeko, että olemme jokainen itse vastuussa siitä millainen oma elämämme on ja millainen tästä maailmasta rakentuu? Muistammeko, että jokainen meistä vastaa ensin itsestään, eikä vastuuta voi siirtää kenellekään toiselle, vaikka se välillä helpottavaa olisikin?

Me järkevät ihmiset olemme vastuussa myös siitä millaisia asenteita netissä toisinnamme ja millä tavoin sosiaalisessa mediassa reagoimme. Sosiaalinen aika muuttaa ensisijaisesti yksilöiden ja organisaatioiden toimintalogiikkaa – kyse ei ole vain erilaisista hauskoista sosiaalisen median kanavista, joissa voimme nopeasti jakaa elämäämme ja ajatuksiamme. Kun minun, pienen ihmisen, sanani voikin olla yhtäkkiä miljoonien edessä, minulle asettuu valtava vastuu siitä, millaista ajattelua ja toimintaa heijastan maailmaan, millaisen jäljen jätän. Haluanko sen olevan äkkipikaisen tuhoavaa vai harkitun rakastavaa?

En sano, että kaikesta pitäisi olla samaa mieltä eikä kaikkea hyväksyä, mutta minä sanon, että malttia me tarvitsemme juuri nyt! Tarvitsemme oman toiminnan krittistä tarkastelua, sillä jokainen pienikin teko jää tänä päivänä niin helposti elämään.

Toivon sinun, rakas ystäväni, miettivän hetken. Miettivän aina vähän isompaa kuvaa, kuin vain sitä pientä värityskirjan kulmaa, jota värität ja josta käsin sitten äkkipikaistuksissasi roiskaiset. Yksi askel taaksepäin, pieni piiru isompaan kuvaan. Sillä kaiken tämän me voimme nytkin kääntää positiiviseksi energiaksi. Vihan kääntöpuolella on rakkaus, joka on vihaakin valtavampi voima. Siitä kiitän tänäänkin.

Tämä mielessä pitäen; hengitä, ystäväni, hengitä, ennen kuin ilmaiset mielesi, sillä äkkipikainen pelko tuhoaa maailman. Äkkipikainen pelko muuttuu tarpeettomaksi vihaksi ja tarpeeton viha muuttuu tuhoavaksi todellisudeksi.

Rakkautta ja malttia, ystävät!

joutsen

Tämän joutsenen aamupesua seurasin kävelylläni ja pohdin sanoja, jotka nyt piirtyivät täksi pieneksi ilmaisuksi, yhdeksi palaksi yhteistä todellisuuttamme.

 

/Ämmä, joka on jokaisen näistä kirjoittamistaan sanoista oppinut itse oman kantapään kautta. Ja sydän perään.

 

Maailma seikkailijan silmin – Pata Degermanin kanssa Forumin seinällä

No kyllähän se eilen jännitti. Aamusta alkaen. Tai ehkä jopa yöstä, sillä näin jotain ihan kamalaa painajaista ja heräsin päivään kovin ahdistuneissa fiiliksissä. Haaste pyöri mielessä; pitäisi kiivetä 15 metrin korkeuteen kauppakeskus Forumin seinälle kaupungin vilkkaimmalla paikalla yhdessä seikkailija Pata Degermanin kanssa.

Miten se tapahtuu? Millainen on Portaledge-teltta, jolla tarkoituksemme on hengailla? Sataako kaatamalla? Uskallanko edes ylös asti? Tipunko?

IMG_1143

Mutta onneksi reikä päässäni on tarpeeksi iso, eikä pelolla ollut sijaa tässä pelissä. Kello 18 kipusin yläilmoihin. Tuonne noin!

IMG_1105

Nyt ei onneksi tarvinnut kiivetä itse pitkin lasiseinää, vaan pääsin ylös nosturilla. Ja onneksi reikäisen pääni suojaksi sain myös kypärän ja ympärilleni asianmukaiset turvaaljaat. Seikkailussa tärkeää on varmistaa turvallisuus.

ylös2

pata

Ylhäällä odotti tämä herra ja upea maailma; sellainen, jota en osaa oikein edes sanoin kuvailla. Sanat eivät myöskään riitä kertomaan siitä prosessista, jolla postimerkin kokoiseksi osoittautuneelle teltalle (josta nyt yleisön ylös näkemisen takia puuttuivat seinät) piti kavuta.

IMG_1119 IMG_1120 IMG_1122 IMG_1125

Mutta perille päästiin turvallisesti. Nosturi laskeutui takaisin maan pinnalle, ja me jäimme Patan kanssa ylös hengailemaan.

IMG_1127

Tuntui yllättävän turvalliselta. Sää suosi meitä eikä hökötyksemme heilunut niin paljon kuin etukäteen ajattelin. Turvallisuutta lisäsi varmasti se, että seuranani oli Suomen kokenein seikkailija.

Tein sinulle tämän: videon visiitistäni yläilmoissa, sillä se kertoo varmasti sinulle enemmän ajatuksistamme ja kokemuksestamme Helsingin kattojen yllä. Juttelimme Patan kanssa seikkailusta. Mitä seikkailu hänelle tarkoittaa? Milloin Patasta tuli seikkailija ja millaisia ohjeita hän meille wanna-be-seikkailijoille antaa? Mikä on seikkailun syvin olemus? Ja koska Patalla on niin mielenkiintoisia ajatuksia, sallin videon olla tällä kertaa vähän pidempi, sillä sinä jaksat varmasti katsoa sen!

Tervetuloa mukaan seikkailuun!

IMG_1154

”Adventure is a mindset. I want to see what the next corner is. You explore. You discover yourself.” -MaiLife

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen? Katsopa tästä MaiLife Haaste ja ota minuun yhteyttä, niin lähdetään yhdessä seikkailulle!

/Ämmä, joka muuten sitten jätti Patan yöksi nukkumaan tuonne. Toivotaan, että uni maistui kaupunkiluonnossa

teltta

Kuva: Aku Varamäki

 

Tulin, näin ja roikuin!

AAAAAAAAAAAAA! Mä tein sen! Vaikkei näistä kuvista ehkä uskoisikaan, on vähän vakaavaa työttöä niissä…

ylös1 ylös2

Nämä kuvat on otettua hetkeä ennen kuin nousin kauppakeskus Forumin seinälle Helsingin keskustassa. Roikuin yläilmoissa pienessä portaledge-teltassa ja vietin unohtumattoman hetken Patrick Pata Degermanin seurassa. MaiLaife haaste oli pelin nimi.

Huomenna lisää! Tulossa on videota, kuvaa ja tunnelmia. Nyt olen niin innoissani, että en kykene tuottamaan ajatuksia.

Kiitos upeista ajatuksistanne ja viesteistänne eiliseen blogiini Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Se, miten nämä vaikeita asioita käsittelevät blogini meitä yhdistävät sekä tuovat inspiraatiota ja uskoa samanlaisissa tilanteissa painiville antaa minulle uskoa siihen, että olen oikealla tiellä. Vaikeista asioista on jonkun puhuttava. Vaikka minä välillä mietin onko mitään järkeä repiä itseäni näin auki edessänne, joka kerta kun ylitän häpeän rajan ja kuulen tai näen vastineenne, tiedän että tämä kaikki on sen arvoista. Vaikka tämä kuulostaakin vähän ylevältä, koen, että minun tehtäväni on rikkoa rajoja ja omalla esimerkilläni kannustaa myös sinua uskaltamaan. Välillä ne rajat ovat henkisiä, välillä fyysisiä. Käsi kädessähän ne kulkevat. Voin kertoa, että vaikka tänään kokeiltiin vähän fysiikan lakeja, myös pään sisäiset rajat olivat koetuksella.

Hurjaa tiistaita teille, huipputyypit. I love you!!!

/Ämmä

Rampe Jenta – maailman kovin mimmi?

Minulle on annettu lempinimi. Rampe Jenta. On minulle annettu toinenkin lempinimi. Neljänminuutinnainen, mutta se on sitten ihan oma juttunsa.

Mutta tuo Rampe Jenta, se on norjaa, käsite sellaiselle reippalle ja raikulille villikolle. Rampe Jenta on oman tiensä kulkija: särmikkään karhea tekijä, jota ei saa siloteltua, vaan se menee mihin menee ja tekee mitä tekee. Sillä on asennetta. Munaa, sanoisi suomalainen. Rampejenta ei kuitenkaan ole ilkeä eikä omahyväinen, vaan lempeä ja ottaa muut huomioon. Se vaan tekee asiat omalla tavallaan ollen tietoinen omasta ”rampeudestaan”. Itsevarma. Maailman kovin mimmi?

* * *

Olette viime päivinä lähetelleet viestejä ja kommentoineet blogejani siitä kuinka sissi ja kova mimmi olen. Rohkea, kun olen lähtenyt tällaiseen hulluun leikkiin ja tartun siihen mikä vastaan tulee. Kiitos jokaisesta kehusta, ne lämmittävät sydäntä etenkin nyt kun Støssä myrsky jyllää ja sielunmaisema on suhteellisen surkea. ”Sii Höntöökin” on muuten päättänyt palata mereltä pois ilman kalasaalista. Suolistuksiakaan ei siis ole enää tulossa tälle vuodelle. Ja minä kun olen jo viime päivät toivonut, että kalanperkuuhommiin päästäisiin taas…

Onhan tässä toki rajoja ylitetty ja kokemuksia kerätty.

Rampe Jenta, ehkä.

* * *

Viime päivinä olen miettinyt paljon sitä, että millainen oikeastaan on kova mimmi. Tai kundi.

Katsos, kun minä en näe itseäni mitenkään erityisen kovana kerätessäni hurjia kokemuksia ja pistäessäni itseni likoon eri tavoin. Minähän vain toistan näin tehden sitä elämyshakuisuuden trendiä, joka maailmassa nyt näyttää vallitsevan. Että on kerättävä elämyksiä ja kokemuksia itselleen ja elettävä kuin viimeistä päivää kun ei tiedä jos tämä vaikka on se viimeinen päivä. Omien rajojen ylittäminen on toki tärkeää, jos en niin sanoisi, sahaisin omaa nilkkaani. Mutta:

minusta maailman kovimmat mimmit ovat niitä, jotka jakavat omastaan muille – antavat apua tai ajateltavaa toiselle. Pistävät itsensä alttiiksi koskettaen toista ja kohdaten apua tarvitsevan.

Sitten minäkin ehkä olen kova mimmi, kun teen jotain sellaista, missä tarjoan jonkun merkityksellisen tai rajoja rikkovan kokemuksen toiselle ihmiselle. Sitten kun voin omilla rajanylityksilläni ja kokemuksillani antaa jotain sinulle. Tai vielä kovempaa: auttaa jotain hädässä olevaa.

Elämyksissä hienointa on kun ne voi jakaa. Siksi nyt kirjoitan tätä blogia. Ehkä voin jakaa kanssasi jotain oivaltamaani? Toivon, että myöhemmin voin tehdä vielä jotain muuta. Mutta ehkä näin voin antaa jo jotain, että tämä ei jäisi vain minun yksityiseksi elämyshakuiseksi vaiheeksi elämässä. Jos siitä voi olla hyötyä yhdellekään teistä, siinä on jo jotain kovaa.

* * *

Kuinka kova mimmi tai kundi sinä voisit olla tänään? Onko joku jota voisit auttaa toimimalla hänelle esimerkkinä tai lainaamalla hänelle isoa kainaloasi? Ehkä käydä kylässä hänen luonaan tai auttaa jotain hädässä olevaa?

Kovat mimmit mitataan teoissa toisille. Niin minä ajattelen. Sellainen Rampe Jenta minä haluan olla.

IMG_8766

Kelailin kuva-arkistostani viime kuukausina ottamiani kuvia koettaen löytää jotain tähän Rampe Jenta -teemaan sopivaa. Löysin tämän. Se on otettu vanhainkodista, muistatko kun olimme siellä? Tuossa hoitaja ja vanhus istuvat odottamassa teatteriesityksen alkua. He ovat kovia mimmejä!

Iloa ja valoa sekä lähimmäisen rakkautta toivoo, Raisu-Ämmä, suomalainen Rampe Jenta

Ps. Kerro, millaisia ajatuksia matkani on tähän mennessä sinussa herättänyt? Millaisia oivalluksia?

Miehen näkökulma naisen taloudelliseen riippuvuuteen puhuttaa

Tomppa kommentoi eiliseen blogiini naisten taloudellisesta riippuvuudesta näin:

tomppa3

Ja minä kysyin aamulla Tompan ajatusten innoittamana: ”Onko meidät ihmiset rakennettu niin, että miehen itsetunto ei vain kestä sitä, että nainen tienaa enemmän tai on menestyvämpi. Että toimivatko sellaiset parisuhteet pidemmällä tähtäimellä, joissa nainen on parempituloisempi? Onko tämäkin meillä geeneissä, että miehet on rakennettu taloudellisesti perheen pääksi, ja jos tilanne kääntyykin päälaelleen, he eivät sitä kestä? ”

Nämä kysymykset ovat herättäneet teissä paljon ajatuksia. Kokoan nämä pariin postaukseeni tulleita kommentteja nyt tähän kokonaiseksi keskusteluksi jotta sinä voit nyt osallistua. Mitä mieltä sinä olet?

kommentti3

kommentti2

kommentti4kommentti

 

Mies, oletko samaa mieltä? Nainen, tunnistatko itseäsi näistä ajatuksista? Sana on vapaa!

sol

/Ämmä, kippistäen tänään taas tehdyille blogiennätyksille ja vielä kerran kiittäen teitä, rakkaat lukijani!

Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa

Ihan vaan pieni ajatus. Kun nyt on nämä jääkiekkokilpailut jossain päin maailmaa. En ole seurannut itse, mutta jotenkin eilen en voinut välttyä saamasta tietoon Facebookista (KAIKKI olivat katsoneet tuon pelin!), että Suomi oli voittanut tärkeän matsin. Hienoa! Yksi pieni ajatus, jonka bongasin jostain keskustelusta sosiaalisessa mediassa kiinnitti huomioni. Me suomalaiset olimme kai lähteneet peliin aika skeptisin mielin; että kunhan ei nyt vaan pojille kävisi huonosti ja varmaan tässä kiekkomatka päättyy kun eihän me Kanadaa voida voittaa. Mutta toisin kävi! Suomi voitti, ja sitten uskallettiin tuulettaa.

Mistähän syystä sitä on niin usein helpompi lähteä kaikkiin asioihin vähän epäillen ja skeptisesti? Onko asenneilmapiirimme todella tällainen? Että eihän tässä mitään mahdollisuuksia ole onnistua, kunhan nyt vaan kokeilen? Onko meidät kasvatettu siihen, että ei kannata liikoja uskoa onnistumiseen etukäteen ettei sitten tipu turhan korkeata kun tappio tulee? Että oltaisiinko me voitu eilenkin vaan tuulettaa kovaa ja korkealta jo ennen peliä ja uskoa siihen, että voitto on mahdollinen? Ja jos se sitten ei olisikaan tullut, so what! Olipahan uskottu etukäteen kovasti ja kannustettu reippaasti ilman epäilyksiä.

Että tämmöinen vaan. Kovin ajankohtainen aihe minulle juuri nyt. Erityisesti siksi, koska minulla on kova halu nyt tuulettaa ja juhlia etukäteen paljon näitä kaikkia hauskoja ja mielenkiintoisia asioita elämässäni – mutta sitä on niin helppo tuntea syyllisyyttä. Ympärilläni kun kuuluu kuiskintaa: ”Kannattaiskohan tuonnkin nyt vaan lopettaa tuo hehkuttaminen, ja noyrtyä vähän; katsoa ensin onnistuvatko nuo asiat ylipäänsä. Se on kato tyttö niin, että se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa.”

autonovi2

autonovi

/Ämmä, joka ei keksinyt tälle jutulle mitään kuvitusta ja näin ollen laittaa tähän kännykästä löytyneet virheotokset jotka oli napannut vahingossa promokuvauksissa yrittäessään vaatteenvaihdon yhteydessä peilata huulipunaansa kännykkäkameran avulla. Näin.