Tag Archives: bloggaaminen

Elä ja hengitä tahtoasi, niin menestys seuraa

Posted on by

0

Periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin – menestys tapahtuu niinä tunteina, erilaisina kokeiluina ja päätöksissä, joita kukaan muu ei näe tai kuule. Kyse on siitä, että elää ja hengittää tahtoaan joka hetki ja on valmis tekemään töitä joskus silloinkin kun toiset nukkuvat. Minäkin pystyn kertomaan vain murto-osan siitä millaista työtä kulissien takana täytyy tehdä, kun jotain todella haluaa, mutta haluan yrittää jakaa tarinaani, jotta kokemuksestani voisi olla hyötyä myös muille.

On kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloitin ensimmäisen blogini, ja kuusi MaiLifen starttaamisesta. Se on ollut matka täydelliseen muutoksen niin ihmisenä kuin ammatillisesti.

Oletko oivaltanut jotain itsellesi merkityksellistä seuratessasi matkaani? Jos haluat jakaa tuon oivalluksen minulle palautteena, olisin kovin kiitollinen! Toivoisin että jatkossakin osaisin tarjota teille tarvitsemaanne ajateltavaa ja inspiraatiota! Sähköpostini maija@ilmoniemi.com palvelee aina palautteessanne!

Ps. ainoa kaunis pyyntöni on, että jos lainaat ja hyödynnät omiin käyttötarkoituksiisi suoraan ajatuksiani, mainitset lähteen kuten kunnollisesti kuuluukin; käytän paljon aikaa näihin juttuihin eikä ole kiva (saati oikein) törmätä omiin teksteihinsä suoraan plagioituna.

Kuva: Mirkku Merimaa

 

Hiljaisuus

Posted on by

0

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Posted on by

1

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.

SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!

TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.

LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Unelma

Posted on by

0

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Kutsuni sinulle, joka olet kavereita ja tekemistä vailla: löydetään yhdessä ilo arkeen!

Posted on by

3

VIIKKO SITTEN KERROIN yksinäisestä elämästäni uudessa asuinkaupungissani.

”Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee?”

Näin kirjoitin uuden vuoden alkajaisiksi (katso tästä) ja kehotin sellaisten ottamaan yhteyttä, jotka kenties kaipaisivat elämään uusia ihmisiä ja tekemistä.

 

EN TIENNYT MITÄ kirjoittamastani ajatella tai odottaa. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Totta puhuakseni, en ehkä uskonut itsekään, että juttuni toimisi näin hyvin. Mutta se toimi todella, ja huomasin, että kavereita ja uutta tekemistä arkensa iloksi kaipaavia on paljon. Yhteyttä ottaneet olivat muiden muassa perheellisiä, korkeassa asemassa työssään olevia, vasta kaupunkiin muuttaneita opiskelijoita – siis ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Tajusin, ettei ulkokuori kerro, kuka ihminen todella on, mitä hän kaipaa ja tarvitsee, ja että uusia ystäviä kaipaakin yllättävän moni. Oman arkensa kulkua voi muuttaa mielekkäämmäksi vain jos toimii. Siksi päätin järjestää yhteisen kahvihetken. Toivon tämän kutsuni tavoittavan mahdollisimman monen Kuopion alueella:

 

Tule kohtaamaan uusia ihmisiä, löytämään kivoja kavereita ja keksimään yhdessä hauskaa tekemistä arjen iloksi Kuopion Hygge Brohon (Kauppakatu 28) torstaina 18.1.2018 klo 18–20.30 välisenä aikana. Tarjoamme kahvit ja pullat! *

Pyydän ilmoittatutumisesi sähköpostiini maija@ilmoniemi.com 15.1. mennessä.

Olen itse paikalla koko tuon ajan, ja sinä saat tulla vain hetkeksi pyörähtämään tai pidemmäksi aikaa juuri silloin, kun haluat. Toivon kuitenkin, että suurin osa paikalle tulijoista ajoittaisi tulonsa 18–19 aikaan, sillä silloin voisimme taata mahdollisimman suuren porukan yhteisen kohtaamisen. Myös te kuopiolaiset blogini lukijat, jotka olette minulta kaipailleet tapaamista, olette lämpimästi tervetulleita. Järjestän tapahtuman yksityishenkilönä.

 

VOI, MITKÄ SANAT osaisinkaan tähän kirjoittaa kannustaakseni; osoittaakseni, ettei minkään pelon kannata nyt rajoittaa tähän tilaisuuteen tarttumista. Ettei kenenkään, ulkoisesta asetelmastaan tai olosuhteistaan johtuen tulisi jättää tätä väliin.

Tämä ei ole ankeiden yksinäisten valituskerho, vaan toivorikkaiden ihmisten kohtaaminen. Se, mitä kukin meistä toivoo, on jokaisen oma asia, jos ei halua sitä jakaa. Tullaksesi tänne sinun ei tarvitse kokea lohduttominta yksinäisyyttä, motivaatiosi saattaa olla vain pienen piristyshetken saaminen arkeesi.

Haluaisin auttaa sinua näkemään mahdollisuuden, jonka se voi parhaimmillaan tarjota ja ymmärtämään, että jo vain lähteminen ja toimeen tarttuminen saattaakin olla tämän juju.

Haluan myös tehdä kohtaamisesta mahdollisimman vapaamuotoisen ja turvallisen. Et joudu tahtomattasi esittelemään itseäsi kaikkien edessä, et kertomaan syytäsi osallistumiseen; saat olla koko ajan hiljaakin jos niin haluat. Mutta minä olen siellä aivan varmasti, valmiina tutustumaan sinuun. Loppu on sinun käsissäsi.

Tai meidän! Toivon, että paikalle tulee useampia ihmisiä, sillä kyse ei ole minusta, vaan meistä: Joukosta ihmisiä, joka tapaa ja juo kahvit, nauttii pullat ja miettii olisiko aihetta keksiä jatkossakin jotain yhteistä tekemistä.

Näin ajattelin nyt toimia. Toivon, että sinäkin toimit!

Lämmöllä, Äm

 

*mikäli ihmisiä tulisi kymmenittäin, sitten saatan pienen kolehdin kerätä, olen varautunut kahvien tarjoamiseen rajatulle määrälle.

 

Tämä kuva ei varsinaisesti liity kirjoitukseeni, mutta sen sanoma tässä yhteydessä lienee selvä. Vaikka lupaankin, etten sinua halaa, ellet niin tahdo 😀 Kuva on tekstistäni elokuulta 2019 ”Kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista”. Sen voit lukea tästä.

 

 

Sykähdyttävää sisältöä synkkyyden sävelistä

Posted on by

9

”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”

Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.

OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna. 

Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.

Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.

Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).

Päävireeltään kovin synkkiä säveliä. 

TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.

Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.

Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.

Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.

MONI HOKEE, ETTÄ malttia. Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.

Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.

Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin. 

VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaa pohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.

Siksi haluan alleviivata ihan vähän:

Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi. 

Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.

Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle. 

Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.

VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.

Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀 

Iloista vappua, ystävät!

/Äm

Tavoitteena täydellinen tarina? Ota vinkkini käyttöösi ja tartu tarjoukseeni!

Posted on by

0

Minulle on suotu tarinankerronnan lahja, ja minut tunnetaan kovin heittäytyvänä sekä eläytyväisenä tarinankertojana. Moni kyselee usein kuinka tarinani syntyvät. Nyt jaan salaisuuteni kanssasi tällä videolla. 

Nämä asiat olen poiminut omasta kokemuksestani olennaisimmiksi täydellisen tarinan elementeiksi. Sanottavaa riittäisi toki paljon enemmänkin, ja saattaa olla, että teen vielä lisää vinkkivideoita tästä aiheesta.

Ainakin yhden aion tehdä, sillä haluan tehdä tämän teorian vielä eläväksi.

Siksi ETSIN NYT YHTÄ TARINAA KERROTTAVAKSENI. Onko sinulla tai yritykselläsi joku aihe, jonka tulisi muuttua tarinaksi? Anna minä, ammattilainen, autan! 

Diili on se, että samalla kun teen sinulle tarinan, luomme yhdessä opettavaisen esimerkin siitä, miten tarinoita tehdään. Minä kuvaan siis tälle ”Tavoitteena täydellinen tarina? Näin se tehdään!” -teoriavideolle samalla 2-osan, jolla avataan tarinankerrontaprosessi käytännön kautta. Ja sinulla on mahdollisuus olla sen esimerkkinä!

Hiffaatko jutun hyödyn? Haluatko apuni?

Näin homma etenee:

  1. Laita minulle viesti, ja kerro siinä:
    1. kuka sinä olet / yrityksesi on,
    2. mikä aiheesi olisi sekä
    3. miksi siitä tulisi tehdä tarina!
  2. Minä valitsen lähiaikoina yhden yhteyttä ottaneista, jolle tarinan teen. Tarina on kirjoitetussa muodossa. Mikäli haluat tarinan videomuodossa, sekin järjestyy yhdessä sovitun mukaisesti.
  3. Sovimme yhdessä kaikista käytännön asioista. Voin matkustaa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, mutta tällöin veloitan matkoistani.
  4. Kun tarina on valmis, ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, maksat siitä yhdessä sopimamme mukaisen korvauksen.
  5. Tarina on käytettävissäsi ja meillä on video siitä, kuinka se on syntynyt!

 

Tähän teoriaan soveltuvia esimerkkejä omista tarinoistani voit myös lukea heti tästä:

Esimerkit videon 1. vinkistä ”kokemus”

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä

Esimerkit videon 2. vinkistä ”havainnot”

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Kepit 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Esimerkit videon 3. vinkistä ”tunnistettavuus”

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

Tämä blogi ja Youtube-kanavani ovat toki pullollaan tarinoita, joissa pätevät nämä samat säännöt, joten halutessasi voit penkoa täältä lisää.

Toivon todella, että saat vinkeistäni hyödyllisia ajatuksia itsellesi ja että pääsemme jonkun tahon kanssa rakentamaan mielenkiintoista tarinaa!

/Äm

Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Posted on by

1

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀

Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Posted on by

0

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Avoin kirje lukijalleni, osa 2: Kenenkään ei tarvitse tyytyä

Posted on by

2

”Kato, pyhimys on palannut. Sunkin kannattais vaan olla hiljaa ja tyytyä. Luuletko olevas nyt jotenki parempi ihminen kun oot tehny tollasen raportin? Sä yrität vaan käyttää muita päästäkses esille. Aika surkee yritys ratsastaa toisten hädällä. Myönnä et sun kiinnostus oli vain tehdä tuollainen video jota kuitenkin kohta käytät hyväkses jossain kun koitat epätoivoisesti löytää itselles jotain vitun töitä. Oikeesti tyydy siihen. Ja nythän sua kiinnostaa oonko mä se sama ihminen jolle jo kirjoitit aiemmin julkisesti vastauksen. Vai onko olemassa kenties useampiakin ihmisiä jotka vihaa sua?! Sillä voin kertoo et on! Taidat kävellä tuolla pitkin katuja nyt pää pystyssä ylpeänä kun oot muka saanut jotain aikaan.” *

Tähän tyyliin.

Palaute.

Nimettömänä taas, arvannet jo.

Siksi kirjoitan vielä kerran julkisen vastauksen. Ei ole kauaakaan siitä kun tein sellaisen viimeksi. Taas olen hieman ihmeissäni. Mutta palaute antoi kuitenkin uuden lahjan; mahdollisuuden kirjoittaa jostain paljon suuremmasta.

Tällaisesta:

Hyvä ystäväni,

Olen saanut viime päivinä lukuisia yhteydenottoja. Selvästi nyt pari viikkoa katsottavissanne ollut yksinäisyysreportaasi on saanut teidät tuntemaan monenlaisia tunteita ja käymään läpi erilaisia kokemuksia. Se oli tavoitteenikin.

Viikonloppuna kirjoitin näin: ”jotain on kai maailmassa kliksahtanut paikoilleen. Jokin pieni ajatuksen siemen. Jokin pala toimintaa, otettu askel, jota eivät ohjaa pelot, vaan usko mahdollisuuksiin. Olen valtavan kiitollinen kaikesta siitä luottamuksesta, jota minulle osoitatte. Kun yksi ihminen avautuu, heittäytyy koko sielullaan, on myös muiden helpompi toimia. Sen minä olen tällä viikolla ymmärtänyt.”

Olen todella ymmärtänyt ja oppinut viime viikkoina paljon. Mutta yhtä minä en ymmärrä: miksi sinä olet niin vihainen minulle? Siksikö, että uskallan? Koska teen erilaisia asioita ja nautin niistä? Siksikö, että freelancer-yrittäjänä joudun myös etsimään töitä? Että haluan kuulua ja vaikuttaa sekä käyttää siinä työssä parhaimpia puoliani?

Jostain syystä aktiivinen toimintani ja erilaiset hyväntahtoiset tempaukseni ovat herättäneet myös negatiivisia reaktoita ihmisissä, haluaisin ymmärtää miksi.

Sinä puhut tyytymisestä. Mihin sinä haluat minun tyytyvän? Siihenkö, että kohtelet minua sanoillasi kaltoin? Siihenkö, että elämä on paskaa ja kamalaa? Siihenkö, että minusta ei olisi mihinkään?

Eräs psykologi sanoi minulle kerran, että ihmisten suurin vastustus ja viha toisia kohtaan syntyy usein juuri niistä asioista, jotka heitä satuttavat itsessään eniten. Joudutko sinä tyytymään johonkin, mihin et halua? Ethän vain rajoita itseäsi liikaa?

Minua ei kiinnosta oletko sinä sama ihminen, joka minua on jo arvostellut, vai onko teitä useampia. Minua kiinnostaa se, millaisia ajatuksia tässä maailmassa liikkuu ja miten me kohtelemme toisia ihmisiä.

Ja nyt; jos oloasi helpottaa se, että saat arvostella minua, tee se. Mutta varmistakin, että tällaista paskaa et työnnä kenenkään sellaisen päälle, joka on liian heikko sitä kestämään. Kukaan ei ansaitse tulla toisen lannistamaksi tällä tavoin. Kenenkään ei tarvitse tyytyä toisen alentaviin sanoihin ja epäilyihin.

Ja minä sydämestäni toivon, ettei kukaan pistä sinuakaan kärsimään sellaisesta kivusta. Minä toivon, että sinä saat osaksesi kannustusta ja tukea siinä minkä koet itsellesi tärkeäksi. Toivon, että saat ymmärtää päivittäin olevasi arvokas. 

Tiedätkö, minä olen käynyt läpi sellaisen myllyn elämässäni (mitä ilmeisemmin olet siihen perehtynyt blogissani), etten ole ikinä ollut näin vahva ja rohkea. Olen kovin onnekas, että esimerkiksi tuohon yksinäisyysreportaasiini sain haastatella muita rohkeita ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa vaikeistakin asioista. Ja siinä olet kyllä täysin oikeassa; tuo reportaasinihan oli minulta myös erinomainen työnäyte. Sellaista en häpeä sanoa enkä näyttää. En häpeä edes sanoa, että tarvitsen apua urallani.

Mutta nyt sinä saisit hieman hävetä.

Minä en käytä ketään hyväkseni. Muistathan sen. Edes oman hätäni kustannuksella kukaan ei ansaitse minulta kaltoinkohtelua.

Tulitko itse ajatelleeksi käyttäväsi minua nyt hyväksi kohteena vihallesi?

En voi uskoa, että minä olisin pahan olosi aiheuttanut. Mikä sen aiheuttaa? Mitä voisimme yhdessä sille tehdä?

Muista, että sinun ei tarvitse tyytyä pahaan oloon.

Kenenkään ei tarvitse tyytyä pelkoihin. Jos tyytyy, mitä kauneutta jää näkemättä? Mitä voimia jää käyttämättä? Mitä vaikutuksia jää saamatta aikaan? Millaista elämää jää elämättä?

Minä todellakin kävelen kaduilla pää pystyssä ja aion niin tehdä jatkossakin. Ylpeänä ja varmana itsestäni. Kiitollisena. Kuljen pää pystyssä nähdäkseni. Niin moni juoksee ympäriinsä kuin zombie, välittämättä, kiinnostumatta ja innostumatta, että niillä, joille on annettu riittävä rohkeus näyttää mallia on velvollisuus toimia uskaliaasti. Tiedätkö mitä minä myös ymmärsin viime viikolla? Sen, että minulla on nyt niin paljon voimia, etten aio tyytyä edes siihen, että tekisin kaiken kuten tähän asti. Aion tehdä vielä isommin, sillä en ole saanut vielä aikaan läheskään niin paljon kuin voin.

Muistathan, että kenenkään ei tarvitse tyytyä – kaikilla on voimaa toimia.

Ja minä lupaan, että tyydyn vasta sitten, kun saan sinutkin oivaltamaan nämä asiat. Mutta nyt en enää aio kirjoittaa sinulle tästä asiasta. Aion vain toimia.

Lämpimin ajatuksin,
Maija

IMG_3488

Koska oli taas hieman vaikea löytää arjestani soveltuvaa kuvaa tämän tekstin yhteyteen, laitan tämän: kuvan roskiksen kannesta. Lauantaina odottaessani bussia ystävän rapujuhlista kotiin, näin tämän roskikseen raapustetun riimin.

 

*Palautteessa oli muitakin ajatuksia, mutta poimin tähän kehittävimmät niistä.