Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.


TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.


MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Mainokset

Minun lintuni sinulle – tämän lahjan haluan sinulle antaa

Istun kesälomareissulla ravintolalounaalla. Pöytä on ison, koko seinän mittaisen ikkunan vieressä. Syön hotkien, nälkäisenä tietenkin. Kauhoessani nakkikastikettani suuhun havahdun; jokin tippui taivaalta alas. Tupsahti maahan! Mikä?

Pieni linnunpoikanen! Siinä se lojuu maassa hämmentyneenä ikkunan toisella puolella. Nostan katseeni ja huomaan räystään. Alan itkeä hysteerisesti: se on tippunut pesästään.

Kun poikanen tippuu pesästä, eikö se tule emonsa hylkäämäksi?

* * *

En ole pitkiin aikoihin nähnyt yhtään lintua. Siis sillä erityisellä tavalla, jolla linnut aina yhtäkkiä tuppaavat lehahtamaan elämääni. Olenhan kertonut sinulle jo monta kertaa aiemmin, että linnut merkitysevät minulle paljon. Niillä on suurta symboliikkaa koko perheessäni, ja ne ovat olleet usein läsnä syntymässä ja poismenossa: Linnusta ikkunan ulkopuolella on seurannut uusi elämä ja sen tulosta sisätiloihin jonkin menetys.

Hetkeä ennen kuin äitini oli saanut tietää odottavansa minua, hän oli tuijottanut lintua silmästä silmään ikkunan takaa. Ja synnyttyäni lintu oli lehahtanut ikkunalle tervehtimään.

Kohtaamiseni lintujen kanssa ovat olleet minulle merkityksellisiä erityisesti siksi, että jollain tavalla ne ovat aina saaneet minut alkamaan tarkkailla maailmaa ja sen tapahtumia aivan uusin, herkin, silmin. Ne ovat riuhtaiseet minut ulos siitä päivittäisestä uomasta, jossa pyörin – nostaneet minut hetkeksi irti elämästäni, jotta pystyisin näkemään sen ulkopuolelta. Kohtaamiset ovat olleet äkillisiä, arvaamattomia ja  hämmentäviä. Ja yleensä, vain pienen ajan kuluttua, jotain suurta ja mullistavaa on tapahtunut.

* * *

En voi katsoa lintua. En halua nähdä sen hätää. Se piipittää kurkku suorana, yrittää räpytellä siipiään, mutta ei osaa vielä lentää. Se huutaa apua, huomiota. Minuun sattuu. Äkillisesti lintu kääntyy minua kohti: katsoo avuttomana suoraan silmiini lasin läpi.

Osaavatko linnut itkeä?

* * *

Minun blogini täyttää tänään kaksi vuotta! Tasan kaksikymmentäneljä kuukautta sitten syntyi MaiLife. Muistatko ensimmäisen blogikirjoitukseni? Se oli tämä tarina linnunpoikasesta. Paljon on ehtinyt tapahtua ensimmäisen kirjoitukseni jälkeen. Tänään olisi kai jonkinlaisen summauksen paikka. Mutta en taida oikein osata.

Muutamaan päivään minulla ei ole ollut yksinkertaisesti mitään sanottavaa, kirjoitettavaa tai kerrottavaa. Tänään tuntui edelleen vähän samalta. Kumma matalapaine.

Äsken, istuessani pöydän ääreen ja avatessani tietokoneeni, kuulin kopsahduksen. Talitintti lehahti kohvalla rytinällä keittiöni ikkunalaudalle. Minä säpsähdin ja pienen hetken tuijotimme toisiamme suoraan silmiin. Ei tätä sen kummemmin varmasti tarvitse enää selittää. Arvannet, että jokin liikahti sisälläni.

Ja sitten minä aloin kirjoittaa tätä blogitekstiä.

* * *

Se piipittää ja räpyttelee pitkän aikaa. Sitten äkkiarvaamatta räystään suojasta lennähtää maahan kaksi lintua, naaras ja koiras. Äiti ja isä! Ne tulivat auttamaan! Poikanen vispaa siipiään villisti aivan kuin se olisi innostunut valtavasti. Äiti ja isä kuulivat. Ne jäävät maahan vartiomaan poikastaan, joka yrittää vimmatusti päästä lentoon – onnistumatta. Minä tuijotan. Ja itken. Ihmiset ympärilläni kääntävät katseitaan pois.

Hämmentääkö äänekäs itkuni heitä? Pelkäävätkö he?

 *  *  *

Yksi iso teema blogissani on ollut muutos. Kun olet seurannut matkaani, tiedät, että muutostahan nämä kuluneet vuodet ovat minulle todella olleet; niin perustavaa ja syvää myllerrystä, että monet teistä ovat jo ihmetelleet miksi olen niin levoton ja löydänkö ikinä sijoilleni. Minähän kirjoitin tästä sinulle joitakin aikoja sitten: ”Carpe Diem my ass!” 

MaiLife on kertonut hämmennyksestä – siitähän elämässäni on ollut kyse pitkän aikaa. Se on ollut tarina siitä, kuinka olen pudonnut pesästäni ja huutanut apua; että joku pelastaisi ja opettaisi minut lentämään. 

Minun muutokseni lähti liikkeelle jo ennen MaiLifea tarpeesta löytää kadotettu ilo, inspiraatio ja innostus sekä hukattu merkitys ja mielenkiinto. Näiden kahden vuoden aikana olen ehtinyt tekemään paljon. Olen lukenut elämäntaito-oppaita, asunut Ruotsissa, muuttanut Norjaan, kokeillut erilaisia tapoja elää ja tehdä työtä. Olen tutkinut, harhaillut, seikkaillut, voittanut itseni, epäonnistunut, hajonnut kappaleiksi ja voimistunut. Olen antanut anteeksi ja hyväksynyt. Olen ollut suhteessa ja yhtäkkiä tajunut olevani vanha, lapseton sinkku. Olen leikannut kaloilta päitä, vetänyt silliltä suolia mahasta, olen opetellut puhumaan norjaa, kohdannut uskomattomia ihmisiä, polkenut satoja kilometrejä polkupyörällä parissa päivässä, ottanut vastaan haasteita, viettänyt lukemattomia tunteja yksinäisyydessä, taistellut rahattomuudessa ja kärsinyt kodittomuudessa. Olen käynyt kalastamassa ruijanpallasta ja halunnut saada lapsen. Olen aloittanut matkan ja lopettanut matkan, iloinnut yhdessä hetkessä ja pettynyt heti seuraavassa. Olen ihastunut, vihastunut, tuijottanut kotkien lentoa myrskyllä olohuoneeni ikkunasta ja nauttinut kuohujuomaa.

Olen tuntenut jokaisen  kiven ja kannon jalkapohjissani. Olen kurkistanut jokaisen kulman taakse. Olen säilyttänyt sydämeeni jokaisen hetken ja tuonut ne sinun eteesi. Olen löytänyt maailmoja, jotka ovat saaneet minut hehkumaan innosta.

Olen tullut herkäksi mahdollisuuksille.

* * *

Lintu piipittää ja piipittää. Räpyttää ja räpyttää. Minä haluaisin mennä ikkunan toiselle puolelle nostamaan sen takaisin pesäänsä ja olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ihan kuin lintu ei olisikaan koskaan pudonnut.

Mutta minua ei tarvita, sillä äitilintu puuttuu peliin. Yhtäkkiä se syöksähtää kohti poikasta ja näykkää sitä nokallaan hellästi poskesta.

Ja poikanen pyrähtää pienen matkan eteenpäin!

Tämä leikki jatkuu pitkän tovin: naaras syöksähtää ja poikanen pyrähtää. En saa silmiäni irti linnuista. 

Poikanen pyrähtää. Se räpyttää ja vispaa siipiään vimmatusti. Se tömähtää takaisin maahan. Ja lopulta tapahtuu suurin ihme, jonka olen koskaan nähnyt: poikanen saa siivet alleen. Se lentää pitkän matkan silmieni edessä – se oppii lentämään! Eikä kukaan itkustani hämmentynyt lounasasiakas ole katsonut mitä ikkunan takana tapahtui. Luonnon ihme edessämme, ja vain minä näen sen.

Miksi kukaan muu ei katsonut? Osaavatko he nähdä?

* * *

Muutos ei tapahdu matkustamalla maailman ääriin. Merkitys ei löydy lukemalla viisaita sanoja kirjasta. Ilo, inspiraatio ja innostus eivät tule salamana taivaalta. Ne vaativat aikaa. Ne vaativat toimintaa. Muutos täytyy elää. Kokeilla! Eikä se ole koskaan valmis.

MaiLife on kuvannut räpiköintiäni ja lentämään opetteluani. Sitä, kuinka eri tapahtumat elämässäni ovat näykännet minua hellästi (ja välillä vähän kovemminkin) poskesta ja neuvoneet, kuinka saada selässäni jo vimmatusti räpyttävät siivet kannattelemaan minua. 

Linnut edeustavat minulle elämää ja muistuttavat siitä, miten elämä tuo eteemme jatkuvasti yllättäviä tilanteita, mahdollisuuksia muuttaa suuntaa tai katsoa mitä seuraavan kulman takaa löytyy. Ne muistuttavat minulle, että on minusta itsestäni kiinni pysähdynkö mahdollisuuden äärellä ja tunnistanko tai hyödynnänkö sen – uskallanko tarttua siihen.

* * *

Kuinka herkkä ja vastaanottavainen sinä olet eteesi tarjoutuville mahdollisuuksille? Kuinka valmis olet näkemään ne ja tarttumaan niihin?

* * *

Yksi iso asia on tapahtunut minulle tämän vuoden aikana: minusta on tullut vahvempi kuin olen ikinä ollut. Tiedätkö mistä syystä? Siitä, että olen hyväksynyt sen, että minun tehtäväni onkin olla aina vähän sijoiltani ja levoton – ja että voin olla ihan hemmetin onnellinen niin.

Jos yhden asian voin sinulle luvata tulevaksi bloggausvuodekseni, on se, etten tule varmasti pettämään sinua muutosmielessä. Kohta kulman takana kolkuttaa jo seuraava ja saat kuulla siitä pian.

Ja sitä paitsi: entäpä jos tämä ei olekaan mitään muutosta, vaan ihan vain elämää? Oikeaa ja tavallista elämää?

* * *

Pesästään pudonnut pikkulintu kosketti minua syvästi kaksi vuotta sitten ja sysäsi minut kirjoittamaan tätä blogia. Se oli yksi niistä monista kohtaamisista lintujen kanssa, jotka ovat saaneet minut pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää. Se on yksi niistä merkittävimmistä hetkistä, jotka ovat vaikuttaneet elämäni kulkuun.

MaiLife on minun pyrkimykseni auttaa sinua pysähtymään ja näkemään jotain yllättävää – sinusta itsestäsi – ja vaikuttamaan elämäsi kulkuun.

MaiLife on minun lintuni sinulle!

Minä haluan olla sinun ystäväsi.

hl2

Tämä kuva ei liity tähän tarinaan millään muulla tavalla kuin että se on otettu aika lailla kaksi vuotta sitten samaan aikaan kun aloitin tämän blogini. Siinä minulta poistetaan Ruotsissa viisaudenhammasta, ja minä en ole pelännyt eläissäni ehkä yhtä paljon. Säästän sinut siltä veriseltä hampaalta, josta minulla myös löytyy kuva. Bloggarihan kuvaa aivan kaiken. Paitsi tänään; oli kovin vaikea keksiä mitään kuvaa tekstin yhteyteen ja siksi viisaudenhampaanpoisto. Annan tarinani puhua puolestaan…

/Äm, jonka toive tulevalle vuodelle on tutustua teistä mahdollisimman moneen; tähän lahjaani sinulle kuuluu olennaisena osana se, että olen täällä ja toivon kuulevani juuri sinun ajatuksiasi, kommenttejasi ja tarinoitasi jatkossa vieläkin enemmän, jotta voimme ajatella yhdessä!

Ps. Oheisten linkkien takaa pääset lukemaan joitakin blogieni parhaimmistoa

Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin – on aika puhua rahasta!

Eckerö Linen Finlandia-laiva. Ping Helsinki -sometapahtuma. Perjantaiaamu. Aikainen herätys ja silmät puolitangossa. Matkabloggari Marinella Ruususen esitys. Otsikko. ”Miten kasvatan oman mediani arvostusta”. Tämä kuva. Ping! Herään aamukohmelostani.

ping3

Tuoreinta dataa siitä kuinka somettajille maksetaan keskimäärin tällä hetkellä sisältömarkkinointiyhteistyöstä.

Karua tietoa nykytilasta keskellä Tallinnaan matkalla olevan, innostusta pursuavan seminaariporukan pöhinää. Ping Helsinki kokosi viime perjantaina yhteen somen sisällöntuottajat ja yritykset. Ping oli ansioitunut tapahtuma, jonka tärkein anti minulle oli tämä oivallus: jotain on tehtävä!

Kun katsot noita hintoja, tajuat varmaan jo ilman se kummempia alleviivauksia: sisältömarkkinointi on vielä lapsenkengissä. Sisällöntuottajien ja erityisesti bloggareitten osaamista ei arvosteta lähellekään heidän ansaitsemallaan tavalla. Blogit ovat kovinta markkinointipotentiaalia, ja näin työstä meille maksetaan! Jos maksetaan ollenkaan. Tai jos tehdään yhteistyötä ylipäänsä lainkaan.

ping1

Kun pari viikkoa sitten esitin blogissani työharjoittelutarjoukseni (muistatko, tässä kirjoituksessa tarjosin palveluksiani free of charge?), minulle on tarjoutunut ennalta arvaamaton mahdollisuus ja suuri kunnia kiertää kenttää keskustelemassa eri yritysten ja brändien kanssa niiden markkinoinnin ja viestinnän haasteista.

”Meidän pitäisi saada osuvaa ja raikasta sisältöä; sellaista, jota emme tästä omasta arjestamme käsin välttämättä osaa nähdä ja kertoa. Pitäisi osata rakentaa koskettavia ja kiehtovia tarinoita sekä saada ne eloon erilaisissa sosiaalisen median kanavissa. Me tiedämme, että some pitäisi valjastaa käyttöömme vahvemmin ja haluaisimme tehdä sisältöyhteistyötä, sillä meillä on puute sisällöistä ja niiden tekijöistä. Emme me tarvitse vain huimaavia lukijamääriä, vaan erityisesti hyvää ja hyödynnettävää sisältöä. Olisi rahaakin, mutta… Mutta me emme osaa. Emme tiedä miten. Emme uskalla. Somen hallitsemattomuus pelottaa. Entä jos bloggari ei kirjoitakaan meistä hyvää?” 

Tämä on ollut sataprosenttisesti kaikkien käymieni keskustelujen yhteinen sisältö. Tarve on.

Ja sitten taas sisällöntuottajat! He hihkuvat intoa. He haluavat löytää oikeita yhteistyökumppaneita, jotta voisivat tehdä sydämensä työtä ja saada siitä arvoistaan korvausta. Suuri osa bloggareista, itseni mukaan lukien, rakentaa blogiaan aivan kuin päivätyönään, on ehkä sisällöntuotannon ammattilainen, jolla on oma vaikuttava media ja valtava halu tuottaa yleisölleen relevanttia sisältöä. Puitteet ovat kunnossa ja tarjonta on.

Kuinka tarve ja tarjonta kohtaavat tällä hetkellä? Mitkä ovat kohtaamisen haasteet?

ping5

Bloggarikollegoitten kanssa käytiin Tallinnassa myös balettitunnilla. Onneksi oli kokeneempia mukana korjaamassa asentoa, sillä muuten olisi mennyt suht norsu posliinikaupassa -linjalla tuo meikäläisen posaus. Kiitos tapahtuman yhteistyökumppaneille että mahdollistitte meille bloggareille ikimuistoisen päivän!

 

Ping! Ajatukseni virittäytyivät tuon aamuherätyksen jälkeen tarkkailemaan erityisesti sitä millaista keskustelua sisältömarkkinoinnista ja yhteistyöstä käytiin numeroiden tasolla. Kuvaavaa oli keskustelu, jossa eräs bloggari kysyi viestintätoimiston edustajalta siitä, millaisia lukijamääriä viestintätoimiston asiakkaat odottavat bloggarilta jotta edes harkitsisivat yhteistyöhön lähtemistä. Viestintäammattilainen kierteli ja kaarteli tarkkaa vastausta vedoten erilaisiin muuttuviin tekijöihin. Lopulta hänestä saatiin puristettua irti yksi lause:

”No, ehkä siinä mennään ainakin nelinumeroisissa luvuissa.”

Oliko puhe päivästä, viikosta tai kuukaudesta, sekin jäi epäselväksi. Mitä hittoa? Jos lukuja ei osata tai uskalleta julkisesti lyödä tiskiin, saati sitten puhua rahasta avoimesti, kuinka sisältömarkkinointi voi kehittyä mihinkään?

Toisella puolella taas tulemme me sisällöntuottajat. Karkea arvio tapahtumassa käymieni keskustelujen pohjalta on se, että 95% sosiaalisen median sisällöntuottajista on aivan kuutamolla siitä, miten työnsä arvottavat ja kuinka yhteistyömahdollisuudet paketoivat. Tuotteita otetaan vastaan, ja niitä tarjotaan, mutta purkillinen kasvorasvaa ei pitkälle lämmitä. Ja jos omia rajojaan ei osaa vetää, joku muu varmasti määrittelee ne bloggarin puolesta.

Olen itse tehnyt paljon yhteistyötä pienten yritysten ja yksinyrittäjien kanssa. Monet bloggarit eivät eroa tästä joukosta; moni meistä toimii kuin pieni yritys, vaikkei sitä virallisesti olisikaan. Haasteet ovat aivan samanlaiset. Osaaminen, into ja tekemisen meininki ovat kohdallaan, mutta puutteet tulevat liike-elämän perusasioiden puitteissa: ei osata myydä, tuotteistaa eikä määritellä omalle työlle rahallista arvoa.

Suurin osa bloggareista ei uskalla puhua rahasta tai pyytää sitä. Bloggareissa, tubettajissa ja instaajissa on valtava potentiaali yrityksille ja organisaatioille, kun yhteistyöt vain osattaisiin oikealla tavalla rakentaa. Tämä vaatii valtavaa osaamista kaupallisessa mielessä eritysesti sisällöntuottajilta: kuinka tuotteistaa oma media siten, että siitä voi rohkeasti pyytää ja saada arvonsa mukaista rahallista korvausta?

sisma5

 

Nyt on oikea aika toimia. Sisältömarkkinointi tarvitsee faceliftin. Tarvitaan esimerkillisiä käytäntöjä, yhteisiä malleja, mittareita ja sääntöjä. Nyt on puhuttava avoimesti myös luvuista ja rahasta. Tarvitaan molempien perspektiiviä ja yhteistä keskustelua.

Ennen kaikkea tarvitaan rohkeampaa otetta kokeilemiseen. Yritysten pitäisi nähdä somettajat voimavarana, eikä ahneina käsiojossa kinuajina. Kenttää on ammattimaistettava!

ping2

Aamulla ensimmäisenä istuessani laivan seminaarihuoneen penkkiin näin edessäni tämän.

 

Yrityksille toivoisin rohkeutta ja viisautta siirtyä puheista toimintaan. Uskallusta lähteä mukaan vuoropuheluun sosiaalisen median sisällöntuottajien kanssa. Innostusta rakentaa ja luoda yhteistyötä, vaikka vielä selvää näkemystä kaikista palikoista ja mittaamisen malleista ei ole. Kanttia kokeilla ja sitten onnistua, tai, hittovie, välillä karahtaa kiville.

Ihan vähintään toivoisin sitä, että jos sisällöntuottaja ottaa yhteyttä ja esittelee innostuneesti itse tuotteistamansa konseptin potentiaaliselle yhteistyökumppanille, tämä lukuisten yhteydenottojen ja soittopyyntöjen jälkeen edes vaivautuisi vastaamaan valtavasti työaikaa ideaansa käyttäneelle, brändiä tarkkaan tutkineelle ja sille lisäarvoa rakentaneelle bloggarille, että ”ei kiitos”.

Näin on käynyt minulle. Eikä jäänyt hyvä fiilis.

Varman päälle pelaaminen ja suomalaiseen sisuun niin syvälle isketty pelko epäonnistumisista estävät suurimmat onnistumiset sisältömarkkinointiyhteistyössä. Ja silti tänä päivänä pärjäävät vain ne, jotka osaavat joustaa, reagoida, toimia ja testata. Ne, joiden meininki on vielä vuosikausienkin toiminnan jälkeen vähän ”start up”.

* * *

Bloggareille toivoisin itsensä arvostamista. Meidän työllämme on valtava arvo ja se pitäisi nyt osata kiteyttää ja kommunikoida oikealla tavalla!

ping4

Törmäsin tapahtumassa myös Lahti2017-MM-kisojen viestintäpäällikkö Laura Lehtoseen. Muistatko kun kävin taannoin Salpausselän kisoissa, ja kirjoitin siitä näin? Otettiin Lauran yhteisselfiessä mäkihyppyilmeet, sillä näitä tullaan kohta tarvitsemaan, sen verran hauskoa juttuja yhdessä juonittiin tulevaisuuden varalle…

 

Minä tein perjantaina Pinghuumassa ison päätöksen. Aion tehdä tälle asialle jotain, ja tulen tarvitsemaan tässä sinuakin jatkossa. Pysy siis kuulolla, sillä saat tietää tästä vielä lisää. Pian!

/Ämmä, ilmoittaen myös ottavansa kaikki tästä tekstistä heränneet ajatukset vastaan, sillä niitä tarvitaan jo nyt

Sunnuntaina Pupulandiaan

Sunnuntaina 6.7. HelsinkiRealissa vierailee suositun Pupulandia-blogin Jenni Rotonen. Tämä oli mielenkiintoinen keskustelu näin bloggarinkin näkökulmasta. Vaikka blogimme ovat kovin erilaiset, moni asia näyttää yhdistävän meitä bloggareita. Yhdessä mietimme muun muassa sitä mikä tekee blogista suositun.

Kurkkaa tästä mitä on luvassa!