Tag Archives: blogi

Elä ja hengitä tahtoasi, niin menestys seuraa

Posted on by

0

Periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin – menestys tapahtuu niinä tunteina, erilaisina kokeiluina ja päätöksissä, joita kukaan muu ei näe tai kuule. Kyse on siitä, että elää ja hengittää tahtoaan joka hetki ja on valmis tekemään töitä joskus silloinkin kun toiset nukkuvat. Minäkin pystyn kertomaan vain murto-osan siitä millaista työtä kulissien takana täytyy tehdä, kun jotain todella haluaa, mutta haluan yrittää jakaa tarinaani, jotta kokemuksestani voisi olla hyötyä myös muille.

On kulunut seitsemän vuotta siitä kun aloitin ensimmäisen blogini, ja kuusi MaiLifen starttaamisesta. Se on ollut matka täydelliseen muutoksen niin ihmisenä kuin ammatillisesti.

Oletko oivaltanut jotain itsellesi merkityksellistä seuratessasi matkaani? Jos haluat jakaa tuon oivalluksen minulle palautteena, olisin kovin kiitollinen! Toivoisin että jatkossakin osaisin tarjota teille tarvitsemaanne ajateltavaa ja inspiraatiota! Sähköpostini maija@ilmoniemi.com palvelee aina palautteessanne!

Ps. ainoa kaunis pyyntöni on, että jos lainaat ja hyödynnät omiin käyttötarkoituksiisi suoraan ajatuksiani, mainitset lähteen kuten kunnollisesti kuuluukin; käytän paljon aikaa näihin juttuihin eikä ole kiva (saati oikein) törmätä omiin teksteihinsä suoraan plagioituna.

Kuva: Mirkku Merimaa

 

Haluatko päästä elämässä helpolla? Älä sitten ainakaan lue minun kirjoituksiani – Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Posted on by

0

Yleisön pyynnöstä kirjoittamiseni Hidasta elämää -sivustolle saa tulevaisuudessa jatkoa, kun jaan siellä havaintoja ajatuksistani ”Ihmisten keskellä”. Myös MaiLifeen tulen nostamaan nämä tekstini sellaisenaan, mutta – ainakin silloin tällöin – kirjoitan niihin liittyen myös pienen ”kommenttiraidan”, jatkoajatuksen kustakin tekstistäni ja sen taustoista.

Tänään haluan kirjoittaa helpoista vastauksista.

Ajatus tuohon tuoreeseen tekstiini ”Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen” Hidasta elämää -sivustolla syntyi palautteesta, jonka sain ensimmäisistä vieraskynä kirjoituksistani. Lukija koki, että jakaessani ”vain” vertaistarinaa siitä miten olen yksinäisyyden kokenut, kukaan toinen yksinäinen ei voisi saada mitään apua. Hän halusi minun kirjoittavan keinoista ja tarjoavan mallia siihen, millaisin askelein yksinäisyydestä voisi päästä eroon. Hän kyseenalaisti mahtaisinko itsekään tietää mitään ratkaisuista, vai kirjoittaisinko vain”minä-minä”-tarinaa paremman puutteessa.

VASTAREAKTIO, sellaisen olen kokenut itsekin kymmeniä kertoja. Olen lukenut valtavan määrän elämäntaito-oppaita ja imenyt itseeni niistä ajatuksia ihmisyydestä, milloin mistäkin näkökulmasta. On ihana seurata sellaisia selkeitä steppejä, jotka vapauttavat huolista, ohjaavat mahdolliseen muutokseen ja tarjoavat voimaantumisen hurmion. Mutta silloin, kun kohtaan jotain liian vaikeaa, minulta ajattelua tai toimintaa vaativaa tai törmään peiliin itsestäni ja omista vaikeimmista virheistäni, syntyy vastareaktio. En pidä kuulemastani, vaan haluan painaa kirjan kiinni.

Miten meistä on tullut sellaisia, että vaadimme vain helppoja vastauksia?

NOPEAT fiksaukset ja self help -kaavat tappavat toiminnan, ne tappavat ihmisen oman älyn ja toimintakyvyn. Ne tekevät tietoisuudesta naiivia ja elämästä itsestäänselvää. Kaiken ytimessä tulisi olla kyky tarkastella itseään kriittisesti, ei itsestäänselvyytenä tai helppoina ylhäältäpäin jonkun viisaamman kiteyttäminä yleistyksinä.

Oma elämä on helppo ulkoistaa erilaisiin oppaisiin, uskoa, että on kevyt tie, sellainen, joka viidellä askeleella voimaannuttaa ja vie vapauteen. Mutta voimaantuminen ei itsessään riitä muutoksen aikaansaamiseksi, se ei vapauta, vaan päinvastoin voi jopa tehdä entistä onnettomaksi, kun lukija saa mallin, että kaiken pitäisi olla niin helppoa, vaikkei sitten käytännössä elämässä kuitenkaan mikään muutu. Helppojen vastausten maailmaan ei voi jäädä loputtomiksi ajoiksi, jos haluaa jotain tapahtuvan.

Oman voiman täytyy antaa virrata toiminnassa. Tarvitaan toimintaa ja se puolestaan tarkoittaa pitkiäkin aikoja ja painiskelua turhauttavissa tunteissa, mutta juuri nuo todelliset tunteet on kohdattava.

Ah tätä kaunista maisemaa, jota nyt illasta toiseen auringonlaskun aikaan saan katsoa. Sen myötä toivotan sinulle levollista juhannusta!

 

JOKAISELLE elämänalueelle nykyisin ulottuvan self help -maailman suurin ongelma on se, että se kasaa meidät yhteen tuohon valtavaan voimaantumiseen toistamaan joukkohypnoosia muistuttavassa tilassa toinen toistaan itsestäänselvempiä mantroja siitä, kuinka muutos tapahtuu tai elämä muuttuu. Tuo hypnoositila poistaa kaiken itsekriittisyyden, virtaviivaistaa elämän jonkinlaiseksi kummalliseksi kauneudeksi, jota todellisuus ei ole ikinä tavannut.

Self help -maailman mahdollisuus puolestaan on siinä, että se sysää ihmisen liikkeelle ja hän itse tajuaa, että tämä kaikki vaatii valtavasti työtä asettuakseen arkeen. Se sysää halun kohdata todellisuus ja toimia itsenäisenä, aktiivisena yksilönä, joka ei hypnoosin haalentuessa anna tahdon toimia haihtua helposti.

Siksi tarvitaan kirjoittajia, jotka sanovat sen mitä lukija ei osaa odottaa, tai halua kuulla päästäkseen itse helpolla; kirjoittajia, jotka kertovat vain oman totuutensa. Tuo totuus on se, joka lopulta tarjoaa vastauksia, herättää kysymyksiä edelleen ja sysää lukijansa liikkeeseen.

Jos vain pakenemme alituisesti, vetäydymme turvallisten ja valmiiksipureskeltujen ideoiden äärelle, mikään ei muutu. Me emme muutu.

En halua tarjota helppoa, vaan oivallukseni elämästä tekevät myös kovasti kipeää, ja minun lailla lukijani joutuu kohtaamaan myös itsensä. Juuri siihen minä työlläni pyrin ja siksi en tarjoa aina vain valmiita vastauksia. Enhän minä muuten tarinaani näin avoimesti jakaisi, juuri tällä tavoin, jollen tietäisi sen liikuttavan toisia ja olevan tarpeellista myös muille.

Mikä muu merkitys on kirjoittamisella ja tarinoiden jakamisella, jos niiden tarkoitus ei ole palvella toisten hyvää? Kirjoitukseni eivät ole mitään, jos ne eivät sysää sinua jollain tavoin liikkeelle, ajatteluasi uusille ja, kyllä, itseäsi haastaville ja ravisteleville radoille.

 

Tämä mielessä pitäen, tässä sinulle luettavaksesi uusi kirjoitukseni, joka on nyt julkaistu Hidasta elämää -sivustolla:

 

Ymmärtääkseen yksinäisyyttä on mentävä matkalle minuuteen

Kirjoitin keväällä Hidasta elämää -vieraskynässä kolme kertomusta yksinäisyydestäni. Tekstien ilmestyttyä sain viestin eräältä lukijalta.

”Pelkästään vertaiskokemukset eivät auta ketään kohti parempaa, pitäisi olla jotain käytännön keinoja, edes jotain pientä, joilla voisi yrittää vaikuttaa omaan mieleen. Tuskin Maijakaan selvisi yksinäisyyden kokemuksesta pelkästään ajattelemalla ”tämä on tunne mutta ei todellisuus”, lukija kirjoitti.

Kiitollisena tästä tärkeästä ajatuksesta jäin pitkäksi toviksi pohtimaan pieniä keinoja, joilla voittaa yksinäisyys. Kuinka sellaiset olisivat kiteytettävissä ja toisen ihmisen kopioitavissa käytäntöön?

Kunpa voisin kertoa yhdellä kertaa kaiken mitä olen oppinut, mietin tuskissani. Siihen en kuitenkaan kykene, sillä yksinäisyys ei ole ratkaistavissa yhdessä blogitekstissä, ei kenties kymmenessäkään. Haluan kuitenkin yrittää syventää ymmärrystä yksinäisyydestä, sen olemuksesta ja ratkaisuista, ja siksi kirjoitan jatkossa aiheesta vielä jatkossa lisää tässä blogissa.

”Yksinäisyys on minuuteen elämän varrella nakertuva käsitys itsestä yksilönä ja suhteessa muihin – se on minuuden määritelmä ihmisten keskellä”, olen kiteyttänyt viime aikoina yksinäisyyden olemuksen.

Ensin on tehtävä selväksi kaksi tärkeä asiaa: Yksinäisyyttä ei voi koskaan kokonaan poistaa tai ratkaista, mutta tunnetta voi vähentää. Minä en ole ”selvinnyt yksinäisyydestä”, se ei ole mahdollistakaan. Yksinäisyys tulee aina olemaan osa elämääni, mutta nyt, ymmärtäessäni sitä paremmin, osaan hallita sitä – vain irrottamalla haitalliset ajatukset kokemuksistaan voi yksinäisyyden haitallista voimaa ja otetta omasta elämästä pienentää.

Ja toiseksi: Mikään ulkoa annettu ohje ei tuo täydellistä muutosta. Ainoa keino käsittää yksinäisyys on ensin pysähtyä, kohdata itsensä ja oma tarinansa sekä tunnistaa ja tunnustaa tunteensa itselleen. Yksinäisyys on kunkin ihmisen henkilökohtainen prosessi, oma yksityinen polku.

Elämäntaito-oppaiden aikakaudella olemme tottuneet, että tunteiden käsittelemiseen, selviytymiseen tai itsensä voittamiseen pitäisi olla tarjolla helppoja, muutaman askeleen malleja. Mitä enemmän yksinäisyyteen perehtyy, sitä tarkemmin hahmottaa, kuinka monimutkaisesta kudelmasta kokemuksia yksinäisyys syntyy ja miten syvälle omaan minäkäsitykseen tuo tunne kietoutuu.

Jotta voi ymmärtää yksinäisyyttä, on hyväksyttävä, ettei helppoja malleja ole, ja aivan aluksi on lähdettävä matkalle minuuteen.

Minun matkani alkoi kahdeksan vuotta sitten elämänmuutoksen yhteydessä. Etsin itseäni monissa eri paikoissa asettuen kussakin vaiheessa hyvin erilaisiin rooleihin. Ajattelin, että kyseessä on uuden suunnan ja ammatin löytäminen, mutta pian huomasin, että pohjalla olikin isompi kysymys: Minuuteeni tiukasti kietoutunut kokemus yksinäisyydestä, joka oli seurannut elämäni kaikissa vaiheissa. Oivalsin, että voidakseni löytää paikkani uudelleen, minun olisikin selvitettävä yksinäisyyteeni.

On vaatinut vuosia ja ääretöntä rohkeutta astua itseni eteen vastustamatta. On täytynyt löytää sille aika ja sitoutua tekemään töitä sekä hyväksyä, että tällä matkalla koko käsitys itsestä muuttuu. Se on pelottavaa, mutta juuri siksi, että se asettaa pelkojen äärelle, tuo matka minuuteen vapauttaa vähitellen.

Tulet teksteissäni tapaamaan jatkossa muiden muassa Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Kalastajanapulaisen ja sen ehkä kaikista käänteentekevimmän, Nimettömän linnun, jolle yksinäisyyden vyyhti alkoi vähitellen purkautua. Kaikki nuo hahmot olen minä, minuuteni ilmentymiä elämäni eri vaiheissa, joihin tutustuminen – niin toivon – antaa myös sinulle avaimia ymmärtää sekä käsitellä yksinäisyyttä. Kirjoitan omista kokemuksistani ja yksilötasolta, mutta myös havainnoistani ihmisten keskellä, sillä ratkaisut yksinäisyyteen ovat yksilön lisäksi myös yhteiskunnan käsissä.

Toivon, että hyväksyt ajatukseni, että vain tällä tavoin, päästämällä sinut lähelleni voin auttaa ja olet sen avulla myös valmis ottamaan turvallisen riskin pysähtyä oman elämäsi äärelle.

Aiemmat vieraskynä-kirjoitukseni voit lukea täältä, täältä ja täältä.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Posted on by

0

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Hiljaisuus

Posted on by

0

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Luova prosessi konkretisoituu salamaniskussa – yksi ratkaisu ”writer’s blockiin”

Posted on by

1

Kuten eilisessä kirjoituksessani kerroin, en ollut aikeissa kirjoittaa erityisherkkyydestä – ainakaan vielä tässä vaiheessa. Tämä johtui osin tuosta liiallisen ”uuh, olen löytänyt tästä kehyksestä itseni” -hehkutuksen välttelystä johtuen ja osin puhtaasti siitä syystä, etten ole tiennyt mitä ja miten asiasta kirjoittaa.

Koko kevään ajan mielessäni on hahmottunut tiettyjä tähän teemaan liittyviä aiheita, mutta jokin blokki on ne tähän mennessä siirtänyt syrjään eikä ole purkautunut oikeiksi sanoiksi. Tuossa vaiheessa en edes vielä osannut osoittaa noita ajatuksia kuuluvaksi herkkyyden teemaan, mutta sitten, kun näin erityisherkkyydestä kertovan dokumentin, josta jo eilen mainitsin, aloin ymmärtää miten irrallaan toisistaan leijailleet ajatukset liittyivät toisiinsa.

Mutta siltikään, en ajatellut, että olisi tarpeen kirjoittaa.

Mutta sitten tuli se lauantainen ukkonen.

Tämä tarina on vaan pakko kertoa erityisesti siksi, että se on iso oivallus jo sinällään: Oppi siitä mitä luovuus on ja kuinka luovat ideat syntyvät. Ja kuinka yllättäen ajattelua estävät muurit murtuvat.

SEN LISÄKSI, että olen lukenut viime aikoina erityisherkkyydestä, luen parhaillaan kirjaa luovuudesta. Nuo teemathan kohdallani liittyvätkin vahvasti yhteen, sillä erityisherkkyyteni ilmenee erityisesti ja hyvin ilmeisenä vahvassa luovuudessani ja lahjakkuudessani.

Kaltaiseni luova ihminen törmää jatkuvasti blokkeihin, jotka yhtäkkiä ilmestyvät kulman takaa järkyttämään luovuuden virtaa. Sellaisen olen viime viikkoina, jopa koko keväänä kokenut. En vain ole saanut kirjoitettua blogiini juuri mitään; en mistään aiheesta. Ja tässä vaiheessa todettakoon, että tämä blogi on minulle yksi merkittävimmistä kanavista, joissa toteutan luovuuttani.

Mutta sitten: Ukkonen!

Olin lajittelemassa pyykkiä, kun se iski. Tuo ukkonen todella tuli puskien takaa, sillä vain hetkeä aiemmin oli ollut pilvetön taivas, eikä merkkiäkään myrskystä.

Pyykkien parissa ajatellut mitään erityistä, en varsinkaan sitä, että olisin aikeissa kirjoittaa jotain, sillä tiesin jo, että se ei tuolla hetkellä onnistuisi. Olin keskittynyt viikaamiseen ja vaatteiden viemiseen vaatekaappiini paikoilleen. Käteni olivat hyvin konkreettisessa tekemisessä ja työssä. Samalla sekunnila, kun ukkonen iski, ryntäsin ikkuaan ihmeissäni. Jollain tavalla tajusin heti, että jokin sytyke syntyi. Keskeytys tasaiseen toimintaani oli nin äkilllinen ja kova (ukkosen jylinä oli todella kovaa), tulin uteliaaksi nähdä muuttuneen tilanteen.

Juoksin ikkunalta toiselle ja jollain tavalla tulin hyvin tietoiseksi tilanteesta ja olin siinä vahvasti läsnä. Palasin useamman kerran pyykkieni pariin ja sitten taas takaisin ikkunalle. Ukkonen, sen ennalta-arvaamaton räiske ja kova sade olivat minusta käsittämättömän mielenkiintoiset.

Ja yhtäkkiä salamojen välkkymisen myötä mieleni palautui lapsuuden kokemukseen pallosalamalla pelottelusta. Ehkä kyseessä oli ihan todellinen fyysinen ja erityisesti kuuloaistini virittänyt myrskyn ääni, joka myös minussa sai aikaan ”salamaniskun” Huh, tämä kuulostaa varmaan tosi kummalliselta, mutta sellaista se luovuus ja luva prosessi on: Yksi nopea impulssi johtaa toiseen, avaa muiston, tunteen ja sitä kautta johtaa johonkin päättelyketjuun.

Lapsuuden muisto viritti toisen ajatuksen peloista, tämä puolestaan johti seuraavaan, ja… Pyykkien laitto jäi minulta kesken, ja ryntäsin tietokoneelle. Aloin kirjoittaa, ja yhdellä, hyvin lyhyellä istumalla (en muista tarkkaan, mutta tuskin puolta tuntiakaan meni, kun se oli valmis) kirjoitin tekstin. Se vain tuli kauttani ja mudostui sanoiksi blogiin. Kun olin saanut tuon kaiken kirjoitettua, laitoin loput pyykit paikoilleen ja päätin mennä viimeistelemään tekstin lasillisen äärelle. Matkalla sain vielä mieleeni muutamia lauseita ja ajatuksia, ja ne auttoivat minua viimeistelemään tekstin.

Suhteellisen suoraviivaista, sanoisin!

TUOSSA SALAMANISKUSSA, kirjaimellisesti, palaset loksahtivat kohdilleen eikä minun ei enää tarvinnut tavallaan tehdä mitään. Vastustelu ja epätietoisuus ratkesivat itsestään.

Enää ei ollut kysymystäkään, etteikö tuota tarinaa ja kertomusta erityisherkkyydestäni olisi kuulunut juuri tuolla hetkellä kertoa. Olin miettinyt monta muuta aihetta, joista olisin voinut kirjoittaa, mutta mikään niistä ei lähtenyt purkautumaan todelliseksi tekstiksi. Sitten vain tuli tuo kertomus.

Näin se menee. Joka ihmeen kerta. Saattaa olla pitkäkin aika, joka tuntuu itsestä järjettömältä blokilta, mutta asiat kehittyvät mielessä, ja kun niille on oikea aika tulla ulos, ne tulevat. Kyseessä on juuri tuollainen jokin pieni hetki, joka varastaa huomion, ohjaa ajattelun johonkin ilmeisestä poikkeavaan ja luo tilan synnyttää se ”luova tuote”, jota on tekemässä. Pitää luottaa prosessiin. Ja siihen, että joskus asiat vain ratkeavat itsestään, omasta puolesta.

LUOVUUS JA LUOVA prosessi ovat ihan järjettömän mielenkiintoinen asia. Ehkä joku, joka osaa ns. mallintaa toimintaa, siis poimia tällaisesta kertomuksesta itselleen malliksi konkreettisen prosessi, jolla olen kyseisessä tilanteessa toiminut – itse kun en osaa sitä tämän paremmin ja vähemmän hörhömmin juuri nyt kuvata.

Ehkä oppi tässä lopulta on se, että prosessiin luottamisen lisäksi blokkitilanteissa on hyvä hakeutua jonkin uudenlaisen ja erilaisen impulssin pariin, jos luonto ei sellaista tällä tavoin järjestä, tekemään jotain erilaista, ihan muuta kuin ilmeistä kirjoittamiseen liityvää.

Ohhoh. Olipas purkaus 😀 Mutta ihan järjetön kokemus itselleni, ehkä edes pieni osa siitä välittyy sinullekin tämän tekstin kautta.

Ah! Tämä on työni yksi hienoja puolia! Koska työpäiväni alkaa jo aamulla klo 5 ja työt loppuvat jo puolen päivän jälkeen, pääsen nauttimaan näin kesäisin pitkästä iltapäivästä auringossa. Tänään lähdin puistoon ottamaan aurinkoa ja lukemaan. Nyt luen Elisabeth Gilbertin kirjaa luovuudesta. Suosittelen, jos asia kiinnostaa! Enemmän tämä kenties tarjoaa inspiraatiota ja kannustusta oman luovan työn tekemiseen kuin varsinaista oppia. Mutta se on kerrassaan inspiroiva teos!

Unelma

Posted on by

0

Minulla on unelma: Kirjoitettuani MaiLife-blogiani nyt viisi vuotta ja ennen sitä pari vuotta Hidasta elämää -sivustolle, toivoisin, että nämä tarinat tavoittaisivat ihmiset vieläkin laajemmin. Ehkä, seurattuasi tätä tarinaa ymmärrät miksi näin ja mistä tässä kaikessa on kyse.

Se oli sellainen viaton ja utelias kokeilu alkaa rehellisesti ja avoimesti kertoa omaa tarinaa vaiheessa, jossa jätin entisen ja hyppäsin tuntemattomaan tyhjän päälle. Matkasta alkoi syntyä tarina, joka kertoo ihmiselämän peruskysymyksistä, menestyksistä ja menetyksistä, hurjimmista seikkailuista, joihin kuka tahansa voi päästä mukaan, kun vain lähtee!

Nämä seitsemän vuotta ovat muuttaneet tämän yhden ihmisen elämän (ja monta kertaa…), mutta kuulemani mukaan myös monen muun. Itselleni on vähitellen alkanut kolahtaa tajuntaan se, miten upeita ja ensisijaisesti (näin toivon) muille ajatuksia tuovia kertomuksia olen osannut kiteyttää – tästä on pirskattivie tullut elämäntehtäväni, ja olen kehittynyt niin ihmisenä kuin kirjailijana valtavasti! Ja nyt uskallan sen jo sanoa ääneen, vaikka edelleenkin joka toinen kerta tekstejäni julkaistessa pelottaa ja joka toinen kerta hävettää; ja ovatpa jotkut uskoani kovasti koettaneet horjuttaa. Mutta näinkin saa tehdä, ehkä jopa pitää!

Haaste tällaisessa kirjoittamisessa on se, että vaikka lukijoita riittää paljon, moni ei teksteistäni somessa julkisesti tykkää, sillä ne saattavat kolahtaa niin kovaa, että lukukokemus halutaan pitää henkilökohtaisena. Ja niin se saa ollakin! Saan valtavan määrän henkilökohtaista palautetta, ja se yllättää aina; näinkö moni tarinaani seuraa!? KIITOS SIITÄ! En teekään tätä tykkäyksien takia, mutta saamani palaute huomioiden ja ne monet sadat tunnit sekä eletty elämä, jonka tähän tekemiseen olen laittanut, tarkoittavat, että nyt on aika viedä tätä hommaa uudelle tasolle.

KUN tykkäät, niin tykkää rohkeasti! Ja tykkää blogini Facebook-sivusta, suosittele sitä kenties ystävillesi.

Ja sitten se toinen unelma: Nyt on aika kirjata tämä matka ja MaiLifen tarinat sekä niiden takana olevat kertomukset kirjan kansiin. Otan vastaan yhteydenottoja kustantajilta, erityisen suuri tarve käsikirjoitusvaiheessa olisi kustannustoimittajalle! Että tykkää tästä erityisesti KUN haluat kuulla koko tarinan kirjana 😀

(Niin ja se kolmas unelma; että saisin laulaa enemmän! Tämä video siksi, että tämä on tasan kaksi vuotta sitten ystävieni häissä esitetty, ja vaikka vähän rosoinen ääneltään, just nyt ja tähän kohtaan, enemmän kuin täydellinen.)

Kutsuni sinulle, joka olet kavereita ja tekemistä vailla: löydetään yhdessä ilo arkeen!

Posted on by

3

VIIKKO SITTEN KERROIN yksinäisestä elämästäni uudessa asuinkaupungissani.

”Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla. Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee?”

Näin kirjoitin uuden vuoden alkajaisiksi (katso tästä) ja kehotin sellaisten ottamaan yhteyttä, jotka kenties kaipaisivat elämään uusia ihmisiä ja tekemistä.

 

EN TIENNYT MITÄ kirjoittamastani ajatella tai odottaa. Niinpä en jäänyt asiaa sen kummemmin vatvomaan. Päätin vain katsoa, mitä tapahtuu.

Yllätyksekseni sain paljon viestejä. Totta puhuakseni, en ehkä uskonut itsekään, että juttuni toimisi näin hyvin. Mutta se toimi todella, ja huomasin, että kavereita ja uutta tekemistä arkensa iloksi kaipaavia on paljon. Yhteyttä ottaneet olivat muiden muassa perheellisiä, korkeassa asemassa työssään olevia, vasta kaupunkiin muuttaneita opiskelijoita – siis ihan kaikenlaisia ihmisiä.

Tajusin, ettei ulkokuori kerro, kuka ihminen todella on, mitä hän kaipaa ja tarvitsee, ja että uusia ystäviä kaipaakin yllättävän moni. Oman arkensa kulkua voi muuttaa mielekkäämmäksi vain jos toimii. Siksi päätin järjestää yhteisen kahvihetken. Toivon tämän kutsuni tavoittavan mahdollisimman monen Kuopion alueella:

 

Tule kohtaamaan uusia ihmisiä, löytämään kivoja kavereita ja keksimään yhdessä hauskaa tekemistä arjen iloksi Kuopion Hygge Brohon (Kauppakatu 28) torstaina 18.1.2018 klo 18–20.30 välisenä aikana. Tarjoamme kahvit ja pullat! *

Pyydän ilmoittatutumisesi sähköpostiini maija@ilmoniemi.com 15.1. mennessä.

Olen itse paikalla koko tuon ajan, ja sinä saat tulla vain hetkeksi pyörähtämään tai pidemmäksi aikaa juuri silloin, kun haluat. Toivon kuitenkin, että suurin osa paikalle tulijoista ajoittaisi tulonsa 18–19 aikaan, sillä silloin voisimme taata mahdollisimman suuren porukan yhteisen kohtaamisen. Myös te kuopiolaiset blogini lukijat, jotka olette minulta kaipailleet tapaamista, olette lämpimästi tervetulleita. Järjestän tapahtuman yksityishenkilönä.

 

VOI, MITKÄ SANAT osaisinkaan tähän kirjoittaa kannustaakseni; osoittaakseni, ettei minkään pelon kannata nyt rajoittaa tähän tilaisuuteen tarttumista. Ettei kenenkään, ulkoisesta asetelmastaan tai olosuhteistaan johtuen tulisi jättää tätä väliin.

Tämä ei ole ankeiden yksinäisten valituskerho, vaan toivorikkaiden ihmisten kohtaaminen. Se, mitä kukin meistä toivoo, on jokaisen oma asia, jos ei halua sitä jakaa. Tullaksesi tänne sinun ei tarvitse kokea lohduttominta yksinäisyyttä, motivaatiosi saattaa olla vain pienen piristyshetken saaminen arkeesi.

Haluaisin auttaa sinua näkemään mahdollisuuden, jonka se voi parhaimmillaan tarjota ja ymmärtämään, että jo vain lähteminen ja toimeen tarttuminen saattaakin olla tämän juju.

Haluan myös tehdä kohtaamisesta mahdollisimman vapaamuotoisen ja turvallisen. Et joudu tahtomattasi esittelemään itseäsi kaikkien edessä, et kertomaan syytäsi osallistumiseen; saat olla koko ajan hiljaakin jos niin haluat. Mutta minä olen siellä aivan varmasti, valmiina tutustumaan sinuun. Loppu on sinun käsissäsi.

Tai meidän! Toivon, että paikalle tulee useampia ihmisiä, sillä kyse ei ole minusta, vaan meistä: Joukosta ihmisiä, joka tapaa ja juo kahvit, nauttii pullat ja miettii olisiko aihetta keksiä jatkossakin jotain yhteistä tekemistä.

Näin ajattelin nyt toimia. Toivon, että sinäkin toimit!

Lämmöllä, Äm

 

*mikäli ihmisiä tulisi kymmenittäin, sitten saatan pienen kolehdin kerätä, olen varautunut kahvien tarjoamiseen rajatulle määrälle.

 

Tämä kuva ei varsinaisesti liity kirjoitukseeni, mutta sen sanoma tässä yhteydessä lienee selvä. Vaikka lupaankin, etten sinua halaa, ellet niin tahdo 😀 Kuva on tekstistäni elokuulta 2019 ”Kuuminkaan aurinko ei kuivata janoista”. Sen voit lukea tästä.

 

 

Vaikka tungettelevat treffipyynnöt ahdistavat ja likaiset lyönnit loukkaavat, tuntuu palautteen puutekin tappouhkaukselta – vinkkini palautteen käsittelemiseen

Posted on by

2

Kun vuosia sitten aloitin blogin kirjoittamisen, tein tietoisen päätöksen siitä, että osasta elämääni tulisi julkista. Sittemmin myös muut työtehtäväni ovat olleet julkisia, mikä tarkoittaa, että työni tulokset ja elämäni osaltaan ovat jatkuvasti muiden arvioitavana.

Työni on laadultaan sellaista, että seuraajien, kuuljoiden ja katsojien määrällä sekä laadulla on väliä; yksi onnistumisen keskeisistä mittareista on se, kuinka pystyn koskettamaan ihmisiä, saamaan heitä tarinoitteni pariin ja pysymään seurassani.

Joka päivä on ansaittava paikkansa yleisön edessä, ja siksi palautetta on nöyränä kuunneltava. Olen kovin kiitollinen, että saan jatkuvasti ja paljon yhteydenottoja. En ainoastaan äkkipikaisia ääripäiden kommentteja, vaan myös poikkeuksellisen paljon pitkiä, häkellyttävän kauniita ja harkittuja viestejä, joissa lähettäjä jakaa paljon itsestääni. Nämä ovat hienoimpia, mutta usein myös pelottavimpia palautteita. Tunnen suurta vastuuta siitä, mitä viestin lähettäjälle vastaan.

TAPANI ON PÄÄSTÄÄ ihmiset hyvin lähelle itseäni ja ajatuksiani. Radiossa olen läsnä yleisöni aamuissa ja arjessa, blogissani hyvin intiimeissäkin hetkissä ja tuntemuksissa. Jotkut ihastuvat, toiset vihaavat ja kolmannet inspiroituvat. Tässä piilee myös illuusion vaara. Moni ajattelee julkista toimintaani seuratessa, että tuntee minut näin kokonaan. Se ei ole totta, vaan vain osa elämästäni ja ajatuksistani on julkisia – osan pidän aina vain itselläni ja vain ne, jotka todella ovat tekemisissä kanssani voivat minut tuntea.

Ymmärrän hyvin, miksi minuun on helppo ihastua tai vihastua. Kun antaa itsestään paljon ja päästää lähellle, herättää se väistämättä tunteita ja kehottaa toisia avautumaan tunteissaan. Ja se on tarkoituksenikin. Kaltaiselleni tekijälle tietysti suurin surma olisi olla hajuton ja mauton.

MINUA HENKILÖKOHTAISESTI ON KOSITTU, kysytty emännäksi maataloon sekä haukuttu ulkonäkö ja ajatukset. Välillä treffipyynnöt ahdistavat, enhän voi kaikkien tuntemattomien tunteisiin saati edes viesteihin vastata, ja kaikenlaiset loukkaukset lannistavat. Ja silti, jos työstä ei tule palautetta, tuntuu kuin olisi saanut tappouhkauksen olemassaololleen.

Palautteen suurin ristiriita on se, että siitä tulee helposti myös riippuvaiseksi. Se koukuttaa ja jos sitä ei saa, voi tuntua, ettei ole olemassa. Että on ilmaa ihmisille, eikä kukaan ole kiinnostunut. Ja sitten taas samalla koko ajan toivoo, ettei kukaan sanoisi mitään, jotta voisi kuvitella kaikkien pitävän minusta – hyväksyntäähän ja konfliktien välttämistähän jokainen meistä haluaa. Tämän ristiriidan tunnistavat varmasti ainakin kaikki julkista työtä tekevät.

Itsensä julkisesti altistaminen ja tästä palautteen saaminen on jatkuvaa hämmentävää pyöriskelyä oman häpeän ja onnistumisen tunteiden välillä. Rakastan palautetta, arvostan sitä ja tarvitsen sitä. Mutta samalla joka kerta saapuessaan se säikäyttää. On osattava käsitellä kaikki palaute järkevästi ja oikein; ettei ylpisty ylistyksistä, eikä lannistu lyönneistä.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Tämä yllätys ja ihana palaute suoraan aamun lähetykseemme perjantaina oli kyllä hetkeen kaikista upein ja pysäyttävin. Sain kukkia kiitokseksi kuulijaltani. Tällaista ei sentään ihan joka päivä tapahdu!

 

ONPA TYÖ MIKÄ TAHANSA, kun siitä saa palautetta, on tämä usein kriittistä sävyä. Vaikka positiivisella aikeella ja kehittävästi annettu, silti kritiikki itseä kohtaan tuntuu pahalta – taidat tunnistaa tilanteen? Eivätkä kehutkaan saisi kolahtaa liikaa.

Miten sinä käsittelet saamaasi palautetta?

Palaute minun työssäni on usein äärimmäistä: isoa ihastusta tai hurjaa haukkumista. Tästä äärilaitojen kokemuksesta käsin pohdin tänään, miten käsitellä palautetta; ottaa siitä oikeat oivallukset opiksi ja tunnistaa turhat äkkipikaisuudet. Mitä voisit oppia tästä seuraavasta…?

* * *

Huolimatta siitä, onko palaute ensisilmäykseltä kannaltani postiivista tai negatiivista, jotakuinkin tällainen prosessi pyörähtää päässäni kun saan palautetta:

 

YKSI: IRROTA OMAT TUNTEET.

Ihan ensimmäisenä irrotan itseni palautteen annon tilanteesta ja pyrin erottamaan oman tunnereaktioni palauttesta. Palautetta ei pysty käsittelemään, eikä kehittävästi antamaankaan, jos sitä ei saa irti itsestään, egostaan ja akuutista tunnereaktiosta, jonka palaute herättää. Jotta pystyisin suhtautumaan palautteen ojektiivisesti, saatan käyttää jopa mielikuvaharjoitetta, jossa piirrän silmieni eteen mielessäni kuvan itsestäni katsomassa palautetta– kaikki keinot ovat sallittuja.

Suoraviivaisia tilanteet eivät aina tietenkään ole. On selvä, että aina palaute kolahtaa jollain tavoin syvälle sieluun. Joskus palaute satuttaa niin paljon, että jopa oma itsetunto joutuu koville. Silloin ei ole muita keinoja kuin jutella muiden kanssa, yrittää saada perspektiiviä palautteeseen keinolla millä hyvänsä.

 

KAKSI: HAE PERSPEKTIIVI.

Perspektiivin saamiseksi pohdin aina palautetta itsessään krittisesti, arvioin sen sanomaa ja antajan motiivia: Miksi ja miten tämä palaute on annettu? Onko se nopea ja äkkipikainen roiskaus vai harkittu ja palautteen antajasta paljon ammentava? On tärkeää muistaa, että lopulta palaute kertoo vain hyvin vähän minusta; ennemminkin se kuvaa antajansa maailmaa ja ajattelua, enkä siihen minä voi vaikuttaa, vaikka mihin suuntaan kääntyisin.

Osa palautteesta pitää asettaa heti omaan arvoonsa. Niin sanottua paskaa lentelee tasaisin väliajoin. On muistettava, ettei kaikille voi koskaan kelvata. On tajuttava, että kaikkiin ei kolahda.

 

KOLME: PÄÄTÄ MITEN TOIMIT.

On tärkeää päättää, mitä palautteella tekee: otanko jotain siitä mukaani vai onko palaute sellainen, että se on parempi jättää omaan arvoonsa. Usein palaute saa minut oivaltamaan jotain tärkeää. Otan palautteen aina huomioon, ja mikäli koen että siinä on jotain merkityksellistä, se ilman muuta jollain tavalla vaikuttaa toimintaani.

Joskus palaute koskettaa kuitenkin esimerkiksi persooonaani tai jotain sellaista elementtiä minussa, jolle en voi enkä halua tehdä mitään; eipäs-juupas-asioita siitä äännänkö asiat siten kuin tämä kyseinen kuulija haluaisi. Silloin päätän jatkaa kuten aina ennenkin. Minä olen minä, ja juuri tällaisena työhöni valittu.

 

NELJÄ: ARVOSTA. AINA.

Arvostan aina palautetta ja kiitän siitä. Otan jokaisen palautteen tosissani. Joka kerta palautetta saadessani ihmetyn siitä, että joku ihminen todella on vaivautunut lähestyä, ottanut sille ajan. Millainen tahansa palaute sävyltään onkaan, erityisesti minun työssäni tämä tarkoittaa, että kyseinen ihminen on koskettunut ja liikuttunut työstäni. Usein negatiivinenkin palaute on parempi kuin ei palautetta lainkaan.

Mikäli palaute lähetetään minulle suoraan esimerkiski sähköpostiini, vähintään vastauksena kiitän saamastani palautteesta; on kunnia-asiani vastata sen lähettäjälle jotain (aina, ja jos palautetta tulee paljon, ei ehdi). Esimerkiksi saamani treffipyynnöt ja suuret ihastuksen osoitukset ahdistavat minua usein juuri siksi, että arvostan jokaista palautteen antajaa, enkä halua vaikuttaa ylimieliseltä. On vaikeaa vastata näille ihmisille, koska en halua loukata. Tosiasia kuitenkin on, etten voi jokaisen minuun ihastuneen tunteisiin vastata. Enkä osaa kaikkiin viesteihin vastata mitään; joskus vain kiitos ja tämän häkellyksen kertominen ääneen riittää.

 

VIISI: ÄLÄ JÄÄ KIINNI.

Kun olen käsitellyt palautteen, siirryn eteenpäin, sillä mihinkään ei tule jäädä kiinni. Onpa palaute minua mairittelevaa tai kritisoivaa, on tärkeää on ymmärtää, että kaikki palaute on ohi menevää. Huomenna kaikki jo unohtuu. Positiivisen palautteenkaan ei saa antaa ylpistää.

Ja jos sitä palautetta ei tulekaan, ei se automaattisesti tarkoita, että olisi ilmaa vain. Joskus myös hiljaisuus on tarpeen. Se opettaa nöyräksi, sekin. Tärkeintä on, että keskittyy aina työhönsä ja sen tekemiseen omien arvojen mukaisesti ja yleisöään ja työtovereitaan kunnioittaen. Siten pääsee parhaaseen tulokseen.

 

Uskomattominta ja siksi niin hienoa on se, miten yleisöni vaivautuu palautteen annossa. Tämän mielipiteen Viikko-Savo-nimisessä paikallislehdessä huomasi eräs tuttavani. En osaa itse aina ajatellakaan, miten tekemiseni tai olemiseni ihmisiä voi liikuttaa. Aina palaute ei tule suoraan minulle, vaan sitä laitetaan näköjään myös muihin medioihin. (Radio Suomi ja Yle Kuopio, jossa nyt olen töissä, on ennen ollut nimeltään Radio Savo.) Minusta tämä on hauska siksi, että Savo on selvästi saanut sisäisen jyväskyläläisen ja sanojen venyttämisen minusta esiin… 😀

 

Annathan minulle jatkossakin paljon palautetta ja avaat myös minulle ajatuksiasi! Vain siten voin tarjota ajateltavaa ja inspiraatiota, joilla todella on merkitystä.

Ja vaikka työni ei olekaan mikään Tinderi, älä silti lopeta lähettämästä treffipyyntöjä 😀 Eihän sitä koskaan tiedä…

/Äm

Tavoitteena täydellinen tarina? Ota vinkkini käyttöösi ja tartu tarjoukseeni!

Posted on by

0

Minulle on suotu tarinankerronnan lahja, ja minut tunnetaan kovin heittäytyvänä sekä eläytyväisenä tarinankertojana. Moni kyselee usein kuinka tarinani syntyvät. Nyt jaan salaisuuteni kanssasi tällä videolla. 

Nämä asiat olen poiminut omasta kokemuksestani olennaisimmiksi täydellisen tarinan elementeiksi. Sanottavaa riittäisi toki paljon enemmänkin, ja saattaa olla, että teen vielä lisää vinkkivideoita tästä aiheesta.

Ainakin yhden aion tehdä, sillä haluan tehdä tämän teorian vielä eläväksi.

Siksi ETSIN NYT YHTÄ TARINAA KERROTTAVAKSENI. Onko sinulla tai yritykselläsi joku aihe, jonka tulisi muuttua tarinaksi? Anna minä, ammattilainen, autan! 

Diili on se, että samalla kun teen sinulle tarinan, luomme yhdessä opettavaisen esimerkin siitä, miten tarinoita tehdään. Minä kuvaan siis tälle ”Tavoitteena täydellinen tarina? Näin se tehdään!” -teoriavideolle samalla 2-osan, jolla avataan tarinankerrontaprosessi käytännön kautta. Ja sinulla on mahdollisuus olla sen esimerkkinä!

Hiffaatko jutun hyödyn? Haluatko apuni?

Näin homma etenee:

  1. Laita minulle viesti, ja kerro siinä:
    1. kuka sinä olet / yrityksesi on,
    2. mikä aiheesi olisi sekä
    3. miksi siitä tulisi tehdä tarina!
  2. Minä valitsen lähiaikoina yhden yhteyttä ottaneista, jolle tarinan teen. Tarina on kirjoitetussa muodossa. Mikäli haluat tarinan videomuodossa, sekin järjestyy yhdessä sovitun mukaisesti.
  3. Sovimme yhdessä kaikista käytännön asioista. Voin matkustaa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolelle, mutta tällöin veloitan matkoistani.
  4. Kun tarina on valmis, ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, maksat siitä yhdessä sopimamme mukaisen korvauksen.
  5. Tarina on käytettävissäsi ja meillä on video siitä, kuinka se on syntynyt!

 

Tähän teoriaan soveltuvia esimerkkejä omista tarinoistani voit myös lukea heti tästä:

Esimerkit videon 1. vinkistä ”kokemus”

Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – Because I’m a Pikkumäkihyppääjätär

Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla ja haaste helvetistä

Esimerkit videon 2. vinkistä ”havainnot”

”Kuinka usein täytyy sheivata, jos käy salilla?”

Kepit 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Esimerkit videon 3. vinkistä ”tunnistettavuus”

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille

Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä

Tämä blogi ja Youtube-kanavani ovat toki pullollaan tarinoita, joissa pätevät nämä samat säännöt, joten halutessasi voit penkoa täältä lisää.

Toivon todella, että saat vinkeistäni hyödyllisia ajatuksia itsellesi ja että pääsemme jonkun tahon kanssa rakentamaan mielenkiintoista tarinaa!

/Äm

Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Posted on by

1

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀