Carpe diem my ass!

”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi ja lopettaa tuo eri suuntiin heiluminen? Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa, nehän osoittavat vain että sä olet ihan hukassa ja epävarma etkä osaa rauhoittua?”

Tällaista palautetta viime päivinä. Noin niinku kiteytettynä. Menin hölmö taas ottamaan yhden haasteen vastaan ja sehän ei näytä kaikkia miellyttävän. Sinällään koko elämäni viime vuosina ei näytä kaikkia miellyttävän; on ollut yhtäkkistä putkesta pois hyppäämistä, firman lopettamista, rakkauden perässä Ruotsiin muuttoa lyhyen seurusteun jälkeen, eronneena ja romahtaneena takaisin Suomeen tuloa, nopeita impulsseja, haasteita, heittäytymisiä, Norjaan kalastajan apulaiseksi lähtemistä, sieltä suunniteltua aiemmin takaisin Suomeen tuloa rahatta, koditta ja mitä muita näitä puutteita nyt on, taas uutta nollapistettä, työnhakua, bloggaamista elämän isoista ja pienistä asioista, itsen alttiiksi laittamista edessänne, uutta työtä, Somekuningatar-projektia, uusia haasteita. 345 kilometriä Norjaan.

On menty tunteella, impulsiivisesti, älyttömiin mahdollisuuksiin tarttuen, sydäntä kuunnellen. On heittäydytty.

* * *

Carpe diem! Sitähän meille toitotetaan nykyään joka puolelta. Tartu hetkeen ja elä tässä ja nyt, paasaavat elämäntaito-oppaat ja konsultit. Ole rohkea, ota riskejä! Tämä hetki on tärkein! Elä! Jokainen päivä voi olla viimeinen! Elä! Huutomerkki!

Entä jos tuo yllä esittämäni on nyt sitä hemmetin hetkeen tarttumista ihan käytännössä?

Se on nimittäin se hetki, kun joku todella tarttuu hetkeen, kun alkaa: ”Pitäisikö sun nyt vaan vihdoin asettua aloillesi… Mitä sä noilla tempauksillasi oikein yrität todistaa…?” 

Carpe diem my ass, sanon minä!

* * *

Johan se nyt on hemmetti: yhteiskunnassa, joka paasaa carpediemiään joka jeeran tuutista, sillä hetkellä, kun joku sitten hetkeen oikeasti tarttuu, siitä tuleekin kiellettyä. Onko carpe diem vain yksi suuri huijaus, josta on ihan ok lukea elämäntaito-oppaista laiturinnokassa turvallisesti unelmoiden tai postailla nättejä mietelauselmia Facebookiin, mutta kun toimii ja kokeilee mihin elämä vie, saakin otsaansa tuhoon tuomitun, eksyneen harhailijan leiman?

En minä ole valintojani ja yllä esitettyjä asioita tehdessäni tai minulle haasteita heitettäessä miettinyt sen suuremmin yhtään mitään. Olen vain tarttunut minulle mielenkiintoisiin asioihin ja kokeillut. Ja olen kovin pahoillani jos se on jollekin osoitus siitä kuinka hukassa olen elämässäni.

Ja sitä paitsi, onko hukassa oleminen nyt niin hirveää? Miksi ei saisi olla hukassa? Siksikö, että se on pelottavaa muiden mielestä?

”Entä jos kaikki toimisivat kuten sinä? Missä tämä yhteiskunta sitten olisi?”, minulta kysyttiin. Pakko sanoa, että en tiedä. En osaa vastata. Muuta kuin sen, että varmasti tässä yhteiskunnassa olisi enemmän elämästään nauttivia ja hymyileviä ihmisiä.

* * *

Kirjoitin taannoin keskustelusta, jonka kävin erään tuttavani kanssa. Okei, haukkaan itseäni vähän nilkasta nyt esittämällä mietelauseen, mutta teen sen silti – omapahan on nillkkani.

Tuttavani esitti minulle tämän ajatuksen:

levottomuus

Ja minä rupesin ajattelemaan: entäpä jos toiset meistä ovatkin hieman levottomampia, tarttuvat suuremmalla frekvenssillä hetkeen, haluavat kokeilla, erehtyä, tehdä asioita, tarttua hetkeen kaikkilla raajoillaan, liikkua pois sijoiltaan? Entäpä jos se on juuri se rauha, jonka se joku meitä täällä ohjaileva voima on meihin, kaltaisiini ihmisiin asettanut. Entäpä jos se on ihan ok ja juuri oikea tapa näille ihmisille. Ja ehkäpä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa pois paikoiltaan tökkivä voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ja ehkä niille toisille ihmisille joku toinen tapa on oikeampi. Ehkä nämä ihmiset ovat se jokin yhteiskuntaa rauhoittava voima, jonka olemassaolo on tärkeää.

Ehkäpä meitä erilaisia ihmisiä tarvitaan – jotta rauha ja levottomuus voisivat muodostaa välilleen tasapainon?

Entäpä jos juuri noin on hyvä? Entäpä jos vaan antaisi niiden toisten elää elämäänsä omalla tavallaan ja keskittyisi siihen kuinka itse haluaa oman elämänsä elää?

Siksi minäkin annan sinun lukea elämäntaito-oppaita laiturinnokassa. Annan sinun olla lukematta niitä ollenkaan. Annan sinulle oikeuden päättää kuinka tartut hetkeen tai olet tarttumatta, kuinka löydät oman paikkasi rauhan ja levottomuuden välimaastosta. Ja annan sinun seurata omaa tarinaani jos niin haluat. Tai olla seuraamatta sitä. Tämä on minun tapani elää.

Ja tällä hetkellä aika mahtava tapa elää se onkin. Voi miten hieno päivä tänään, ja kuinka hienoja juttuja tapahtuu niin polkuhaasteessani kuin muutenkin. Pyörät pyörii ja kovaa. Niistä kuulet tulevina päivinä lisää, sillä nyt keskitytään suhteellisen paljon vain tekemiseen ja hetkeen tarttumiseen. Yhtään en tiedä, mitä luvassa on.

Tänään minä toivon, että meistä jokainen saa polkea juuri niin kovaa ja juuri niihin suuntiin kuin itse haluaa. Tai olla polkematta.

Nainen, luonto ja seikkailu – tästähän tässä on juuri parhaimmillaan kyse. Meitä ympäröivän luonnon ja ihmisluonnon seikkailuista. Ei vain hurjista repäisyistä tai näyttämisen riemusta. Kun heittäydyn seikkailuun ja otan haasteen vastaan, tutkin samalla ihmismieltä; kuinka me, sinä ja minä, käyttäydymme kun itse tai joku toinen rikkoo rajojaan, henkisiä tai fyysisiä. Näitä tarinoita haluan kanssasi jakaa: seikkailuja ja oivalluksia. Minusta ja sinusta. Ehkä pysähdyt ajattelemaan jotain? Tästä syystä minä näitä juttuja teen. Ei se ole se seikkailu, vaan se, että saan jakaa nämä hetket ja kokemukset kanssasi!

Tiesitkö, minä tykkään sinusta!

/Äm niinku Ämmä

 

 

 

 

Mainokset

Carpe diem, terveiset Teatterikorkeakoulun vessasta

Ehei, tämä kuva ei suinkaan kuvaa ollenkaan sitä miten pääsykokeeni meni.

vessanpönttö

Monologiani ei vedetty vessanpöntöstä alas, vaan päin vastoin! Olen todella tyytyväinen suoritukseeni. Tiedän, että paremmin en olisi voinut pääsykoettani suorittaa. Nyt vaan sitten jännitetään miten käy. Saamme varmasti tietää jo ensi viikolla, koska opiskelukin alkaa ihan pian.

Mutta tämä kuva, se edustaa a) minulle niin tuttua paikkaa, ihan kuin kotiin olisi tullut; pyrin aina ennen Teatterikorkeakoululla pyöriessäni käymään juuri tässä vessassa, koska tämä istuin on vaan jotenkin niin filosofinen. Ja b) tätä Carpe diem – tartu hetkeen -filosofiaa minä olen taas tänään ja tässä asiassa onnistuneesti toteuttanut. Tartuin tähän mahdollisuuteen, joka minulle tässä hetkessä oli tarjolla. Jos ei muuta, ainakin olen taas yhden onnistumiskokemuksen rikkaampi, ja tiedän, että en ole jättänyt kokeilematta unelmiani, vaan tarttunut rohkeasti saada ne toteutumaan.

Ja nyt en siis ensisijaisesti puhu toiminnastani tällä wc-pöntöllä. Vaan siis filosofoin tätä pyrkimistäni kurssille. Onnistuneesti? En tiedä. Mutta oli miten oli, nyt vedän kumpparit jalkaan, pyöräytän koiran räntäsateessa ja sen jälkeen alan valmistautua iltaan. Tämä neitokainen nimittäin lähtee ulos ensimmäistä kertaa sitten.. huh… pitkään.

20140315-105848.jpg

Maija, Peace and love!