Päivät vaan vilahtelevat ja vaihtuvat toiseen. En yhtään ymmärrä mihin aika häviää. Enkä oikein tiedä mitä tapahtuu ja vielä vähemmän osaan siitä kirjoittaa.

Eilen vietin iltapäivän studiossa spiikkaustöissä, tänään on ollut fysioterapiaa, uusien työkuvioiden suunnittelua ja tarjouksen tekoa sekä iltapäivällä tapaamista pr-henkilöni kanssa. Kaipa viime päivät voisi kiteyttää niin, että täällä minä kasailen ja käynnistän normaalimpaa elämää ja laitan vähitellen uutta vaihdetta päälle. Ja siinä se sitten vilisee.

Vielä viikko on sairauslomaa jäljellä, ja sen jälkeen olen ajatellut, että yksi vaihe elämää saa päättyä. Onhan sitä sairauslomaa jo vietettykin viisi kuukautta. Vaikka jalan kuntoutus tuleekin olemaan vielä pitkään ykkössijalla elämässäni, ja voimat vielä varmasti jonkin aikaa vähäiset, alkaa olla aika tarttua kunnolla elämänsyrjästä kiinni ja suunnata katse pois polvesta kohti uusia seikkailuja – niin toivon.

Fysioterapiassa tämän toiveen toteutuminen sai tänään kyllä paljon tukea. Fysioterapeuttini oli todella tyytyväinen viimeisen viikon sisällä tapahtuneesta kehityksestäni. Jännällä tavalla tämä kuntoutuminen on taas edennyt jotenkin piiloisesti ja ottanut yhdellä kertaa ison askeleen; fyssarini mukaan nyt otettu askel on suurin tähän mennessä tapahtuneista! En oikein itse osaa jotenkin edes ymmärtää, kun omaa kehitystään on vaikea välillä arvioida, mutta hänen sanojaan kuunnellessa ja silminnähtävää innostusta katsoessa sain itsekin vahvistusta sille, että nyt on todella kuljettu iso matka. Polveni kestävyys ja toimivuus ovat parantuneet huomattavasti nyt, 2,5 kuukautta leikkauksesta ja polvi taipuu ja ojentuu jo hyvin – ja minä luotan jalkaani jo paljon paremmin. Ensi viikolla lähdemmekin sitten fyssarin kanssa kuntosalille ja minä pääsen hikoilemaan ensimmäistä kertaa! Hurjaa. Ja vähän pelottavaakin.

Mutta nyt ennen kaikkea: voimat tyhjentävää. Fyssarin ja yhden palaverin jäljiltä olen aivan loppu!

Ai ni! Päivä on merkityksellinen myös siksi, että kävin tänään ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen Helsingin ihan ydinkeskustassa Aleksanterinkadulla ja Stockmannilla. Siellä se maailma näyttää edelleen olevan pystyssä, vaikka minä en olekaan noita katuja kuukausiin kuluttanut. Sellaista se elämä on.

TÄTÄ on ollut ikävä! Kunnon treeniä ja urheilua. Toistaiseksi olen vielä joutunut vain katsomaan kuvista vanhoja muistoja, ja tällaiseen, viime keväänä Vierumäellä Yhdistetyn maajoukkueen kanssa treenileirillä tehtyyn kuntoiluun on vielä matkaa, mutta yhden askeleen lähempänä olen taas. Ja niiiiiiin onnellinen!

/Äm, joka ei kykene tänään tekstillisesti enää parempaan kuin tähän tajunnanvirtaan