Aviciin tarina muistuttaa, ettei kukaan voi määrittää toisen rajoja – tähän sinunkin pitäisi herätä

En liene ainoa, jonka sai pysähtymään tieto musiikkinero Aviciin menehtymisestä. Itse kavahdin myös siitä syystä, että olin ehtinyt juuri katsoa Aviciista, siis muusikko ja säveltäjä Tim Bergling kertovan dokumentin Netflixista.

Dokumentti kertoo Timin elämästä Aviciina, mutta minulle yhdeksi sen keskeisimmistä teemoista nousi yksi pieni sana: ”Ei”. Katsottuani dokumentin ja heti sen perään kuultuani artistin menehtymisestä, aloin pohtia rajojen asettamista ja niiden kunnioittamista.


EI OLE VARMASTI ketään, joka ei viimeisten vuosien aikana olisi törmännyt Timiin. Kuollessaan 28-vuotiaasta Tim-nimisestä kaverista tuskin kovin moni oli kuullut, ja vaikkei hänen artistinimensäkään ei ole tuttu, vähintään yhden kappaleen on jokainen kuulleet tältä ruotsalaiselta konemusiikin säveltäjältä – niin suosittu hän oli.

Timin nousu maailmansuosioon tapahtui alle kaksikymmpisenä ja oli nopea. Hän rakasti musiikkia ja kaikki muu oli hänelle toissijaista. Keikkoja kertyi nopeasti päätähuimaava määrä, ja koska vauhti oli kovaa, vähitellen matkalla vastaan alkoivat nousta erilaiset terveydelliset ongelmat. Kohtasipa Tim myös yhä useammin kysymyksen siitä, onko jatkuva kiertäminen keikoilla maailman ympäri kaiken arvoista. Dokumentissa hän herää useamman kerran pohtimaan, miksi ei enää sytykään musiikista samoin kuin uransa alussa.

Haimatulehdus, paniikkikohtaukset ja umpisuolen puhkeaminen kaatoivat miehen sairaalan sänkyyn useaan kertaan kiertueiden varrella. Dokumentissa katsoja päästetään näkemään päätöksenteon hetkiä, joissa Timin täytyy päättää peruuko hän keikkansa vai ei. Hänen ympärillään kuhistaan: eikö nuori mies ymmärrä, että hänen täytyisi olla kiitollinen nopeasti huippukorkeuksiin nousseesta urastaan ja suorittaa velvollisuutensa ja vastuunsa fanejaan kohtaan.

On hurjaa nähdä, kuinka usein Tim joutuu taistelemaan siitä, että saa perua keikan, koska ei kykene sitä soittamaan.

Tämä auringonlasku on kuvattu taannoisella Madeiran matkallani.

 

OMAT RAJAT PALJASTUVAT usein hyvin yllättävästi, pitkän päänsisäisen, tiedostamattomankin prosessin tuloksena; silloin, kun jokin pieni havainto autttaa ne lopulta hahmottumaan konkreettisesti.

Hyvin koskettava on hetki dokumentissa, jossa Tim keikkabussissaan kertoo lukeneensa Karl Jungin kirjaa ja löytäneensä siitä itsensä ja vastauksen siihen, mikä häntä oli eniten elämässään ahdistanut. Hän sanoo tajunneensa olevansa Jungin määritelmien mukainen introvertti, ihminen, joka ei halua paistatella muiden edessä, vaan vain tehdä omaa juttuaan rauhassa.

Loisto nuoren miehen kasvoilla on pysäyttävä, kun hän oivataa, että hänessä ei olekaan mitään vikaa, vaikkei hän haluakaan olla tähti toisten edessä – sitä kun hän on koko uransa ihmetellyt.

Niinpä hän päättää lopettaa keikkailun ja keskittyä jatkossa vain musiikin säveltämiseen. Hän painaa symbolisesti julkaisu-nappia ja lähettää jäähyväistekstinsä Twitteriin.

Managerit, promootiopäälliköt ja muu hänen ympärillään pyörivä väki yrittää vielä viimeiseen pyörtää miehen pään. He muistuttelevat Timille kovaan ääneen, että lopettaessaan hän saattaisi menettää paljon rahaa ja vierellään olevia ystäviä. Mutta kun katsoo Timin kasvoja tuolla hetkellä, tajuaa, ettei hän välittänyt rahasta tai hännystelijöistä.

Raja oli asetettu, ”ei” sanottu – nyt sitä ei voisi enää kukaan toinen kyseenalaistaa ja perua.


TIM KÄVI DOKUMENTIN mukaan viimeisinä vuosinaan läpi isoa itsetutkskelun prosessia, ja oivallus introverttiyestä sekä omista rajoista oli hänelle hyvin merkityksellinen.

Moni meistä tunnistaa tämän saman: Kun on isossa itsensä hahmottamisen prsessissa ja tekee merkittäviä oivalluksia, mutta muut eivät olekaan kehittyneet samoin tai samaa tahtia, ristiriita itsen ja toisten välillä saattaa olla suuri.

Esimerkiksi Tim kehittyi ja kasvoi ihmisenä paljon, mutta muut hänen ympärillään eivät olleet samassa prosessissa mukana. Näin ollen he eivät tuntunee ymmärtävän mistä on kyse.Ha  katsoivat maailmaa vielä ”vanhan Timin” linssien läpi, mutta mies itse olikin jo paljon pidemmällä. Hänen rajansa olivat paljon selvemmät ja hän ymmärsi nyt itsestään huomattavasti enemmän. Mutta kukaan toinen ei hänen ympärillään ei pystynyt tähän näkemään – olihan hänen totuttu olevan toisenlainen, ja odotukset häntä kohtaan olivat entisen kaltaiset.

Kaikkea tätä Avicii-hahmosta oppimaani peilaten tuntuu kovin kohtuuttomalta, että hän menehtyi vain vähän aikaa sen jälkeen, kun oli oivaltanut omat rajansa ja alkanut toimia niiden mukaan muiden ajatuksista viis. Timin kuolinsyytä ei ole kerrottu julkisuuteen, enkä minäkän väitä sen johtuvan yllä esitetyistä asioista. Nämä ovat havaintoja dokumentista, jotka saivat minut pysähtymään ja oivaltamaan jotain suurta.


TÄRKEIN ASIA, JONKA tajusin dokumentin katsottuani, oli tämä:

Jos lähelläni on ihminen, joka tosissaan ja vakavissaan sanoo ”ei”, minun täytyy kunnioittaa ja tukea häntä. Vaikka itse hyötyisin hänen tekemisistään jollain tavalla, ja hänen kieltäytymisensä tarkoittaisi menetystä minullekin, ei ole mitään niin tärkeää kuin kunnioitus toista kohtaan. Meidän on pidettävä huolta toisistamme, se on vastuumme.

Todellisen rajan tunnistaminen toisessa ei ole vaikeaa. Sen tuntee. Sen näkee hänestä. Siksi on oltava korvat tarkkana, kohdattava ihmiset. Koko ajan.

Ja sinä, joka nyt olet uupunut, ihan siinä rajalla, muista, että sinun oikeutesi on sanoa ei. Kukaan toinen ei rakenna sinun rajojasi! Kukaan toinen ei aseta sinun arvojasi. Kukaan toinen ei taivuta sinun tahtoasi.

Mainokset

Suurin sankari tuntee rajansa – vastaus oli ei

Torstaina kerroin uudesta MaiLife Haasteestani: mäkihypystä ensi keväänä Salpausselän kisoissa. Keskiviikkona olin matkannyt Lahteen ja tavannut valmentajani Anssi Koivurannan ensimmäistä kertaa. Olin keksinyt haastaa mukaan mäkihyppyyn somekuningas Sampo Kaulasen, olinhan hänelle ”yhden velkaa”, ja julkistaa tämän tuon haasteen samalla kertaa kertoessani omat isot uutiseni.

Torstai-iltana nyhersin haastevideoni nettiin ja hihkuin intoa; tästä tulee hauskaa. Julkaisin haasteen sormet vapisten ja siirryin muihin hommiin, odotinhan kuulevani päätöksiä vasta myöhemmin. Ja sitten vain tunti haasteen heittämisen jälkeen sain jo vastauksen: korkeat paikat ja minkään sortin hyppiminen olisivat Sampolle liikaa eikä hän ottaisi haastetta vastaan. Hänen vastauksensa oli suora ja selkeä.

Minuun iski armoton häpeän tunne: enhän minä näin suunnitellut! En ajatellut, että noin nopeasti, miettimättä ja hätäisestikin hän tyrmäisi haasteeni. Mitä kaikki ajattelisivat, olinhan raahannyt mäkihyppytorniin olympiamitalistin ja maailmanmestarin? Olin valmistellut ja suunnitellut. Ihan vähän maalaillut haavekuvia tulevaisuuteenkin tästä mahdollisuudesta, vaikka mitään ei ollut vielä sen pidemmälle suunniteltukaan ja mahdollisuus hyppykaverin osallistumisesta oli alunperinkin joko-tai.

Mutta sitten vastaus oli ei. Nopea ei.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä missä menee uskaliaan haasteisiin heittäytymisen sekä järjettömyyden raja – milloin kannattaa katsoa vielä seuraavan nurkan taakse ja milloin taas kieltäytyä suoraan. Missä kohtaa olisi hyvä vielä ”antaa chaanssille mahdollisuus” ja katsoa mihin tie vie, vaikka ei ole ollenkaan varma kuinka lopulta käy? Milloin pelot voidaan vielä voittaa ja milloin on vain pakko todeta niiden olevan niin rajoittava, että rajan uhmaaminen olisi järjetöntä?

Nämä aiheethan ovat yksi minun blogini ja tutkimusmatkojeni ydinkysymys: miksi me niin usein tyydymme heti tyrmäykseen sen sijaan, että harkitsisimme hetken ja uskaltautuisimme kokeilemaan ja heittäytymään elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin? Missä kulkee todellinen raja, jota ei kannata ylittää? Ja miten sen voi tunnistaa? Mitä rohkeus oikeastaan on. Sitähän minä olen pohtinut jo monesti aiemminkin esimerkiksi tässä kirjoituksessani ja taas uudelleen mäkihyppyhaasteessani.

Vaikka monet meistä varmasti hyötyisivät siitä, että näkisivät oman piiloisen potentiaalinsa ja uskaltaisivat lähteä tutkimaan omia rajojaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle, omasta hämmennyksen hetkestäni häpeän tunteestani selviydyttäen tajusin lopulta hyvin nopeasti, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kieltäytyminen oli suurin lahja, jonka saatoin saada.

Olisi ollut kovin helppoa tuomita haastekumppanini typeräksi, kun hän kieltäytyi, eikä edes yrittänyt lähteä kokeilemaan olisiko haaste mahdollista suorittaa – enhän minäkään nyt tiedä vaikka pupu tulisi pöksyyn kun ensimmäisen kerran saan sukset jalkaan. Mutta ei. Tiedätkö, että minä arvostan Sampoa nyt enemmän kuin koskaan. Ei hän ole minulle nyt ”kärphänen”, vaan todellinen sankari! Paljon suurempi sankari kuin se, joka pyörittää hyvää bisnestä tai kerää sairaita määriä seuraajia someen ”hulluilla” tempaisuillaan.

Minulle todellinen sankari on se, joka tuntee rajansa ja uskaltaa myös sanoa ei. Ihminen, joka ei vain ajaudu ulkoisten virtojen mukaan tai ajattele mikä olisi päälleliimatulle maineelle tai bisnekselle hyväksi, vaan ajattelee myös itseään ja läheisiään. Todellinen sankari tuntee mikä on oikein juuri kullakin hetkellä.

Pohdintaani kunkin omien rajojen fundamentaaliudesta ei kai ole yhtä oikeaa vastausta. Oma raja on ehkä se tunne, joka tulee jostain hyvin syvältä. Sellainen tunne, jota ei ole tarpeen kyseenalaistaa ja johon vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu testata omaa rohkeuttaan ja äärilaitojaan – suhteet lähimpiin ihmisiin, syvimmät arvot ja elämän muut prioriteetit.

maisema

Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Ihana rauhoittumisen hetki hektisen viikon jälkeen Leppäveden rannalla

 

Arvaat varmaan että kannustusten lisäksi minä olen saanut lukemattomia ”sä oot ihan hullu!”-kommentteja kerrottuani tästä uudesta haasteesta. Emme me voi omasta maailmankatsomuksesta käsin arvioida mikä on toiselle hullua ja mikä ei tai mihin hänen todelliset rajansa piirtyvät. Siksi minäkin arvostan ja kunnioitan toisen päätöksiä, aina.

Minä puolestani olen päättänyt, että rohkeuteni rajoihin mahtuu se, että lähden hyppytreeniin ja kokeilen kuitenkin, sehän oli selvää alusta alkaen hyppääpä mukanani joku toinen tai ei.

Kun sain Sampon vastauksen, häpeän lisäksi ajattelin, että koko mäkihyppyni oli mennyt mönkään. Sen pienen sekunnin ajan ajattelin että kaikki oli mennyt hukkaan. Miksihän sitä aina ajattelee asiat menetyksen kautta? Tai takertuu niin helposti yhteen ratkaisuun, vaihtoehtoon tai toimintamalliin? Eihän yksi tie ole ainoa eikä sen sulkeutuessa tarvitse luovuttaa.

Tämä hyppyhaastehan saattaa lähteä seuraavaksi sellaiselle ladulle jota en olisi edes voinut kuvitella aiemmin. Nythän en voi tietää. Ja sitä paitsi, minähän olen saanut jo aivan valtavasti tähän pisteeseen mennessä. Eihän ihan kuka tahansa edes saa mahdollisuutta hypätä mäkihyppyä saati sitten istua kököttää oman olympiamitalisti-valmentansa kanssa!

* * *

Kiitos Sampo tästä lahjasta, jonka annoit kieltäytyessäsi; niin lukijani kuin sinäkin ymmärrätte varmasti, että tämä kokemus ja tapahtuma toimii esimerkkinä paljon suuremmalle viestille, jonka tässä kirjoituksessani haluan meidän kaikkien eteemme nostaa!

Ilman tätä tapahtumien kulkua ja käänteitä jo näin alkumetreillä ei näitäkään ajatuksia olisi syntynyt. Tätähän nämä haasteeni ja seikkailuni ovat parjaimmillaan. Nämä ovat kontrolloimattomien tapahtumien kulkua ja  rajojen tutkimista ei vain fyysisessä, vaan henkisessä mielessä. Ei näissä haasteissa lopulta ole juurikaan kyse siitä fyysisestä suoritteesta itsessään tai näennäisestä (uhka)rohkeudesta tehdä jotain. En minä näihin lähde vain näyttääkseni kuinka kova ämmä olen, vaan kertomaan matkasta. Sen varrella tapahtuvien asioiden kautta voin kiteyttää kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita matka synnyttää. Kyse on näistä oivalluksista, joita voin kanssasi jakaa – sinä poimit näistä ajatuksista sinulle sopivat.

Tällä kirjoituksellani varmaan koetan sanoa monta eri asiaa. Rajat, toisen päätöksen kunnioittaminen, valinta lähestyykö elämässään asioita menettämisen vai mahdollisuuksien kautta. Toisen ihmisen  arvostaminen ja omien sisäisten virtojen mukaan ohjautuminen, ei ulkoisten paineiden. Minun piti kohdata tämän tapahtuman aiheuttama häpeän tunne, jotta saatoin käsittää monta olennaista asiaa. Ajattele, mikä valtava oppi yhdestä pienestä tapahtumasta, yhdestä pienestä ei-sanasta!

Yhden asian kaikki omat kokemukseni viime vuosina ovat minulle opettaneet. Sen, että jokaisen tapahtuman – onnistumisen tai epäonnistumisen – jälkeen minä tiedän: tämän piti mennä juuri näin! Sillä jotain vielä hienompaa on luvassa!

Varmaa on kuitenkin se, ettei tänä varmasti jää yhden ämmän hyppäsyksi, vaan seuraa minä haluan jakamaan kokemukset kanssani. Nythän alkaakin sitten jännin paikka: kenet voisin haastaa mukaani hyppäämään, kelle voisin tämän haasteen seuraavaksi heittää? Nyt kaipaan ideoita teiltä! Ketä sinä ehdotat? Kommentoi blogiini tai lähetä ehdokkaasi nimi vaikka sähköpostilla. Tämä mäkihyppyhaaste on tehty levitettäväksi!

Näitkö muuten jo tämän videon, jolla valmentajani Anssi Koivuranta kertoo mitä mieltä hän on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen. Katsopa tämä, niin saat tietää, sillä nythän se rokkenroll vasta alkaa!

 

 

/Ämmä, toivottaen sinulle upeaa alkavaa viikkoa

Sanois sitten vaan ei, eikä piilottelis; en taidakaan saada töitä!

En tiedä. Tätäkään ei varmaan saisi sanoa ääneen, sillä tämähän voi paljastua itse asianosaisille – bloginihan voi Google transalatorilla kääntää ruotsiksi ja saada selvää mitä kirjoitan ja ajattelen, Mutta so what! Koska olen jokseenkin turhautunut (niinkun myös vähän yleismaailmallisfilosofiseettiselläkin tasolla), en voi kuin vuodattaa tämän ulos: ei taidakaan tämä tyttö saada töitä Ruotsista, vaikka toisin ajattelin muutama viikko sitten. Olin siinä haastattelussa, tein sen reissun Tukholmaan ja sen jälkeen.. NOTHING! Olen yrittänyt olla yhteydessä tähän potentiaaliseen työnantajaan ja kysyä jatkosta; mehän suunnittelimme jo yhteistä testiprojketiakin! Mutta. NOTHING! Viesteihini ei vastata. En tavoita ketään. Taitaapa siis olla niin, että mieli on muuttunut, ja työtä ei olekaan minulle tarjolla. Siis tätähän en tiedä varmaksi, mutta epäilen. Jäljet johtavat sylttytehtaalle; olen kokenut tämän niin usein aikaisemminkin.

Niin nyt tulee tämä yleismaailmallisfilosofiseettinen osa: MIKSI ON NIIN VAIKEA SANOA EI?! On helpompi olla vastaamatta, olla tavoittamattomissa kuin sanoa simppelisti ”EI”. Ihan face to face. Että ”nyt kuule olenkin harkinnut juttua, ja näyttää, että emme me lähdekään tähän yhteistyöhön.” Ei. On helpompi piileskellä. Vaikka toinen vain haluaisi yksinkertaisen simppelisti kuulla joko ”ein” tai”joon”, jotta pääsisi jatkamaan elämäänsä ilman jatkuvaa epätietoisuutta. Minä arvostan rehellisyyttä. Ja kyky sanoa ”ei” on rohkeinta ja rehellsintä, mitä tiedän. Kerro mulle! Miksi?

häh

/Maija, joka oli silloin, kun asiat alkoivat tapahtua ”näin” ja joka on taas nyt ”näin”, kun ei ymmärrä, mikä tässä maailmassa on vikana.