Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Orientoituminen muutokseen

Täällä ollaan, vaikka hiljaista on pidellyt. Viimeiset kuusi päivää ovat vilahtaneet 14-tuntisten työpäivien merkeissä erään tv-ohjelman kuvauksissa. Ja tietysti potien samalla kamalaa flunssaa! Keho ei näköjään kestä näitä kovia työpuristuksia kuten ennen – samoinhan sairastin Lahden MM-lisojen aikaan kammottavan flunssakuumeen. Vastustuskyky on laskenut valtavasti, koska kunto on huonontunut sändgyssä maattujen kuukausien jälkeen, enkä ole hetkeen ollut tekemisissä monien ihmisten kanssa.

Työputki oli huiman hauska mahtavan työryhmän kanssa. Vaikka päivät olivat pitkiä, olo flunssan ja kovan vauhdin ryydyttämä, tekeminen oli mahtavaa ja antoisaa. On hienoa voida työskennellä huippuammattilaisten kanssa. Mutta iltaisin kotiin tullessa takki oli niin tyhjä, etten ole saanut tehdyksi mitään muuta.

Tänään olen sellaisessa välitilassa. Näitä intensiivisiä työpuristuksia seuraa aina ”masennuskrapula”; kun on touhunnut tiiviisti paljon ihmisisä ympärillään ja työ lopulta loppuu, olo on hetken kovin tyhjä. Vaikka samalla olen tyytyväinen, että työrupema on ohi, silti mieli tekisi takaisin mukavien ihmisten ja työn pariin.

Nyt tyhjyyden tunteeseen sekoittuu muutaman päivän päässä siintävä muutto Kuopioon. En oikein osaa ajatella asiaa vielä, mutta olo on silti hieman outo (kun rehellisesti tunnustan, juuri nyt en haluaisi lähteä minnekään, vaan jäädä tähän paikoilleni Helsinkiin).

Ei auta, on alettava orientoitua muutokseen. Uusi, ja käänteentekevä viikko alkakoon!

Viime viikolla en ole juuri voinut ottaa kuvia julkaistettavaksi, mutta tällaisia kameroita on viikko tullut studiolla tuijoteltua.

 

Salainen päiväkirjamerkintä vuosien takaa

Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.

Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…

Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!

Kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä: suojakupla

Tämän ajatuksen olisin oikeasti halunnut kirjoittaa auki jo viime viikolla. Nyt tunne on ehtinyt jo laantuntua ja asian mittakaava pienentynyt, kun on ollut enemmän aikaa sulatella muuttoa Kuopioon.

Mutta hyvin todellinen minulle oli tämä yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka mieleeni nousi, kun tein päätöksen työpaikan vastaanottamisesta. En tiedä mikä se lopulta on, ehkä jokin tutusta irtipäästämiseen liittyvä pelko, mutta muutaman päivän minä mietin kuinka ikinä voisin lähteä Kuopioon, paikkaan, jossa en ole aiemmin asunut ja jota en kovin hyvin tunne; että kuinka voisin jättää Helsingin ja ympyrät täällä.

Tämä oli erityisen kummallinen ajatus minulle itselleni monesta syystä. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa ja ainoastaan viime vuosien aikana Ruotsiin ja Norjaan, enkä kummassakaan muutossa ulkomaille jäänyt hetkeksikään pohtimaan sitä, että muutto pois Helsingistä olisi lähtöä estävä asia. Eihän tässä lähdössä ole mitään erilaista! Toiseksi ajatukseni kummastutti siksi, että vaikka olenkin suurimman osan elämääni ja aikuiselämääni asunut Helsingissä, olen ollut täältä pois ulkomaan reissujen vuoksi vuosia ja nyt takaisin vain kaksi vuotta – eihän minulla oikeastaan ole täällä juuria! Ja kaiken tämän lisäksi viimeiset kuukaudet olen onnettomuuten vuoksi ollut rajattuna vain kotiini neljän seinän sisälle, enkä ole päässyt olemaan osa kaupunkia tai nauttimaan sen anneista. Eihän minulla ole täällä mitään kiinnekohtia!

Miksi siis Helsingissä asuminen olisi minulle niin merkityksellistä? Miksi tuntuu, että tämä maailma on ainoa oikea? Miksi epäilyttää voiko tämän kuplan ulkopuolella olla minulle mitään?

Vaikka juuri siellähän on! Minun uusi elämäni. Uudet mahdollisuudet. Kovin helposti sitä näyttää itselleen rakentavan sellaisen suojakuplan, jonka seinämien auki repiminen saattaakin sattua kummallisin tavoin. Ajattele, että minä, kaikista maailman ihmisistä, mietin tällaista. Mutta tällaisia ne kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä näemmä ovat. Pelot pistävät päähän erilaisia ihmetyksiä.

Tämän kuvan otin eilen tämänhetkisellä työpaikallani kahvitauolla. Sattuipa se sopimaan tähän ajatukseeni! Helsinki on varmasti 100 % ihana, mutta niin on Kuopiokin. Kovin moni on onnitellut minua siitä, että pääsen asumaan Kuopioon, että se on upea kaupunki. Ja minä olen ihan valtavan innoissani, että pääsen sinne pian.

Positiiviset käänteet

No nytpä sitten tiedät mitä on meneillään. Toivottavasti myös ymmärrät asian paremmin kuin minä – jostain syystä minulle on hyvin hankalaa käsittää mitä juuri nyt tapahtuu.

Olen kirjoittanut usein sinulle äärilaidoista, niistä erilaisista, toisistaan vastakkaisista olosuhteista, joissa minun on jostain syystä elämäni varrella annettu elää (lue esimerkiksi tämä, yksi hienoimmista kirjoituksistani). Kokea erilaisia tunteita ja asetelmia elämässä, jotka sitten vaihtuvat kertarysäyskellä ja nopeasti äärilaidasta toiseen.

Kuten nyt: takana on täysi hiljaisuus ja pysähtyneisyys, joka viime viikkoina on äkillisesti muuttunut ääniin ja vauhtiin. Olen maannut sängyssä kuukausia toimettomana ja nyt yhtäkkiä rytisee kovaa vauhtia. Olen aivan liian muutosten hämmentämä, jotta osaisin nyt asiaa tarkemmin kuvata. Mutta ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan. Vähän ärsyttääkin kirjoittaa, kun tuntuu, ettei nyt oikein kykene.

Kevään tulon myötä polvikin paranee. Kävin tänään kävelyllä ja nautin jo hyvin kulkevista askeleista.

 

Vaikka tulevat muutokset suuntaavat ajatukseni nyt tulevaisuuteen ja menneiden aikojen haasteet eivät enää ole huomioni keskipisteenä, on pakko nostaa esiin se, mikä elämääni on viime kuukaudet määrittänyt.

Polvi.

Sillä sillekin kuuluu nyt parempaa. Olin taas tänään fysioterapiassa. Jalkaa on hoidettu akupunktiolla ja se näyttää tuottaneen tulosta. Pitkä paikallaan junnaava vaihe on vihdoin ottanut pieniä edistysaskeleita, ja minä olen nyt oppinut kävelemään jo aivan oikein. Hetkellisesti saatan kävellä jo aivan normaalein askelein. Tällekään ei riitä pään kapasiteetissa sanoja ja kykyä kuvailla tunnetta, mutta usko, kun sanon että kehityskulku on iso. Pitkään olen kulkenut virheasennossa, vasempaan jalkaani enemmän tukien ja se on ollut keholle rankkaa. Nyt tasapaino tuntuu löytyneen ja saatan kävellä jo monta minuuttia normaalisti kunnes jalat väsyvät ja polvi jäykistyy, ja on pakko tukeutua toiselle puolelle. Tämä on hurja tunne. Keho tuntuu normaalilta. Ja kahdeksan kuukauden virheasennossa olemisen jälkeen se on mahtava juttu!

Nyt kun elämäni käänteet ovat positiivisia, on erittäin mielenkiintoista seurata, miten mielen suuntautuminen positiiviseen tulevaisuuteen vaikuttaa paranemiseen – uskon, että tällä on suuri merkitys.

Positiiviset käänteet värittävät nyt siis elämääni. Minä kuitenkin suhtaudun tähän kaikkeen hyvin rauhallisesti. Olen onnellinen ja iloinen, mutten tunne tarvetta suurelle suitsutukselle. Tämä on tavallaan aika jännää.

 

 

Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon

”Kaikki seikkailut alkavat hurjalla hämmennyksellä.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan. Tiedät, miltä minusta tuntuu juuri nyt.

Kun olo on sanalla sanottuna hämmentynyt.

Ja pöllähtänyt.

Ja sekava.

Hurjan hämmentynyt, pöllähtänyt ja sekava on olo juuri sillä hetkellä, kun on repäissyt itsensä irti normaalista arjesta ja uomastaan. Sillä hetkellä, kun on astunut sisään tuntemattomasta ovesta tietämättä mitä sen sisäpuolella on.”


JOS ELÄMÄSTÄNI KIRJOITETTAISIIN kirja, luulen, että tuo yllä esitetty, jo niin monta kertaa aiemmin kirjoittamani ajatus seikkailun syvimmästä olemuksesta olisi sen aloituskappale.

Et liene ihmeisessäsi, kun voin nyt kertoa tuoreesta käänteestä elämässäni; taas uudesta seikkailusta, joka totisesti on hämmentänyt, pölläyttänyt ja sekoittanut minun maailmaani viime päivinä. 


MINULLE ON TARJOTTU työ Yle Radio Suomen radiojuontajana ja muutan nyt Kuopioon. Työkeikka siellä alkaa heti kesäkuussa ja näillä näkymin kestää vuoden loppuun. Toimin siis jatkossa Kuopiossa Ylen radiojuontajana ja toimittajana.

Nopea käänne ja iso muutos monella tapaa. En tässä vaiheessa halua hehkua suuria opetuksia siitä, miten elämä voi muuttua pienessä hetkessä ja kuinka se kantaa aina oikeaan paikkaan. Tämä on vain toteamus tapahtumien kulusta; näin vain yksinkertaisesti tapahtuu nyt, ja näin on hyvä.

Onhan tietysti totta, että iso tehty työ ja raudanluja usko itseeni palkitaan nyt näin, ja tämä tekee minusta kovin kiitollisen. Tämä työtarjous on iso arvostuksen ja luottamuksen osoitus minulle. Henkilökohtaisesti se tarkoittaa hienoa mahdollisuutta päästä tekemään rakastamaani työtä ja vahvistaa omaa ammatillista olemustani. Muutos tarjoaa paljon odotetun käänteen elämään myös kuukausia kestäneen sairauslomani jälkeen.


KUTEN KAIKKI KÄÄNTEENI aikaisemminkin, tässäkään tilanteessa ei jäädä pähkäilemään ja pohtimaan, vaan tartutaan heti täysillä toimeen. Päätöstä ottaa työ vastaan ei juuri tarvinnut arpoa. Olen tiennyt tästä muutoksesta ja uudesta työstäni vasta tasan viikon, ja jo kesäkuun alussa asun Kuopiossa. Onnekseni viikon aikana sain järjestetty itselleni jo uuden kodin.

Hämmennykseni alla olo on varmasti helpottunut ja huojentunut, mutta juuri nyt minut täyttää apinanraivoinen suorittamismentaliteetti. Elämä Helsingissä on mäiskittävä pinoon seuraavien päiven aikana ja pakattava maailmani laatikoihin mukaan otettavaksi. Muutan Kuopioon nyt kokonaan, eikä Helsinkiin jää kotia tai tavaroita. Seuraavat päivät elämääni tulevat olemaan kovin kiireisiä; ensi viikon kun täyttää vielä 12-tuntiset työpäivät erään televisiotuotannon kuvauksissa, jossa vielä toukokuun olen töissä. Hetkellisesti mielessä pyörii, että missäköhän välissä sitä ehtii pakkaamaan ja muuttamaan.

Vielä tiedän itsekin kovin vähän käytännön järjestelyistä, mutta asiat ratkeavat ja vastaukset saapuvat pala kerrallaan. Kirjoitan sinulle varmasti seuraavien päivien aikana lisää (hyvin mielenkiintoisia tuntoja on koettu jo yhden viikon aikana!), kun tämä tieto todella alkaa pudota systeemiini – vielä on vähän perässä pysymistä itselläkin (pakko tunnustaa, että välillä nipistelen itseäni ja mietin, onko tällainen tapahtumasarja todella meneillään, ja vaikka tieto jo julkista tänään onkin, olen monta kertaa miettinyt uskallanko tästä kertoa).


”Kaikki seikkailut päättyvät ennalta-arvaamattomiin löytöihin ja mielettömiin yllätyksiin.

Jos olet joskus hypännyt johonkin uuteen paikkaan, uuteen haasteeseen ja uusien ihmisten seuraan, tiedät mitä tarkoitan.

Sanoinkuvaamaton.

Kiitollinen.

Sanoinkuvaamattoman kiitollinen on olo sillä hetkellä, kun on tehnyt jotain ennalta tuntematonta sekä oppinut jotain uutta ja arvaamatonta. Kokenut sellaista, jota ei osaisi ehkä kuvitellakaan.”


Jos elämästäni kirjoitettaisiin kirja, luulen, että tuo yllä esitetty, jo niin monta kertaa aiemmin kirjoittamani ajatus seikkailun syvimmästä olemuksesta olisi sen lopetuskappale. 

Tämän mielessä pitäen minäkin hyppään taas kohti uutta jännittävää tuntematonta sekä jätän taas pari vuotta kotipaikkanani olleen Helsingin – ja otan sinut siinä siivellä mukaan seikkailuun, sillä sellainenhan tästä nyt takuulla aukeaa.

Tämä kuva on tammikuulta, vuoden ensimmäiseltä juontokeikaltani ja vielä keskellä polvileikkausta seurannutta sairauslomaani. Silloin kirjoitin tämän kuvan alle kuvatekstiin: ”Tässä minä olen parhaimmillani. Jos jotain tänään voin toivoa, tuovat tulevat kuukaudet lisää rakkaita työmahdollisuuksia minulle.” Olisinpa tuolloin tiennyt, mitä tulisin saamaan. Kuva: Antti Nyman.

 

Näin tänään. Vaikka ei suuria sanoja ja vain toteamus tapahtumien kulusta, ehkä sinäkin nyt pysähdyt miettimään: Sillai se elämä voi muuttua ihan pienessä hetkessä.

/Äm

Sykähdyttävää sisältöä synkkyyden sävelistä

”En pyydä mitään muuta kuin että tämä alkava viikko toisi mukanaan yhden asian, joka antaisi minulle pienen varmuuden ja uskon elämän järjestymiseen. Muuten minä en taida jaksaa.”

Näin minä lausuin ääneen viikko sitten sunnuntaina nukkumaan mennessäni.


OLIN PERJANTAINA ERÄÄSSÄ sosiaalisen median vaikuttajien ja markkinointialan seminaarissa – Ping Helsingissä, jossa olen ollut mukana jo kahtena aiempana vuonna. 

Fiilikseni seminaarin astuessa oli hieman matala, sillä viime aikoina olen tuntenut kovaa riittämättömyyden tunnetta. Monella saralla elämässä tuntuu nyt, ettei riitä, ei osaa tai ei ole enää oma itsensä, sillä vamma on sekoittanut koko pakan täysin. Tuntui, etten ansaitse ilmaista, yhteistyökumppaneiden maksamaa paikkaani tässä huipputapahtumassa, sillä panokseni alalle ja tuottamani sisältö omaan blogiini tai vlogiini on ollut niin heikkoa viime aikoina – onhan minun totuttu tekemään hurjia repäisyjä ja kirjoittavan viihdyttävää huippusisältöä niihin kytketyin mielenkiintoisin elämänopetuksin.

Eniten minä olen tuntenut riittämättömyyttä sinun edessäsi. Sinun, joka kerta toisensa jälkeen palaat lukemaan blogiani, hakemaan siitä ideoita ja saamaan kenties jotain peiliä omiin ajatuksiisi ja maailmaasi. Sinun, joka haluat tietää mitä täällä tapahtuu, ja olet tottunut vaikuttumaan lukemastasi.

Mutta ei, en ole halunnut kirjoittaa paljon viime aikoina, sillä on tuntunut, että voin tarjota päävireeltään kovin synkkiä säveliä – sellaisia kun luonnollisesti on ihmisen elämänvaihe hetkessä, jossa hän yrittää nousta ylös ison vamman aiheuttamasta kaaoksesta ja tarttua kiinni elämään (esim. tässä jutussa lisää).

Päävireeltään kovin synkkiä säveliä. 


TAPASIN PING-TAPAHTUMASSA paljon tuttujani ja koko joukon ennalta minulle tuntemattomia sosiaalisen median persoonani seuraajia. Vaihdoimme kuulumisia ja – yllätys yllätys – minun perkeleellinen polveni oli jokaisen keskustelun päähenkilö. Se on vallitseva olosuhde, halusin tai en. Se on kaikkien tarinoideni lähde tällä hetkellä, taistelenpa sitä vastaan kuinka paljon vain.

Hieman häpeissäni kerroin kaikille, etten ole kyennyt tuottamaan inspiroivaa tarinaa seuraajakunnalleni, ja mieluummin valinnut jättää kirjoittamatta kuin kuvata synkkiä fiiliksiä, joita elämäni nyt tarjoilee.

Mutta saamani vastaukset yllättivät minut. Kaikki kiittelivät minua siitä, että olen avannut tätäkin, monelle tuntematonta prosessia yleisöni edessä. Että vaikka minusta ei siltä tuntuisikaan, matkani – kaikessa synkkyydessäkin – avaaminen on ollut kiinnostavaa ja antoisaa. Ja että ihmiset osaavat lukea ohi synkkyyden. Etteivät he tuomitse minua mielipuoliseksi tai kyvyttömäksi tekemään töitäni (mitä pelkään ihan valtavasti), vaikka kerron synkkiäkin kokemuksia.

Jotain siitä, että en ole ehkä ihan oma itseni tällä hetkellä kertonee sekin, että Ping-tapahtumassa otin tasan kaksi kuvaa, eikä kumpikaan niistä ole selfie 😀 Tässä niistä toinen, master class -luennolta, johon osallsituin.


MONI HOKEE, ETTÄ malttia. Kyllä, sitä tarvitaan, mutta ei minun tilanteessani ole kyse lopulta siitä. Synkkyyden tunteen elämääni tällä hetkellä luo valtava kaaos, jossa elän sekä samanaikainen paine saada itseni vihdoinkin koko kukoistukseen; olemaan tarpeellinen ja tekemään edes pieniä merkityksellisiä asioita samalla kuin kehittymään itse edelleen. Kaaos ja tarpeettomuuden tunne meinaavat sekoittaa pään, enkä edes minä, joka olen tunnettu elämänuskostani ja siitä, että osaan aina nähdä mahdollisuuksiin, kykene aina järjestämään päätäni sellaiseen asentoon, ettei mikään masentaisi tai synkistäisi maisemaa.

Minua rasittaa, väsyttää ja kyllästyttää – mutta yhtä aikaa ja aivan yhtä paljon innostaa, kiinnostaa ja kutkuttaa – tämä kaaostila, jossa ajatukset, tavoitteet, kehon fyysiset rajoitteet, uudet mahdollisuudet, menetetyt unelmat ja tuntematon tuleva sekoittuvat kummalliseksi mössöksi, josta minun polkuni eteenpäin vähitellen muodostuu.

Kaaos on myös syy siihen, etten nyt kykene juuri kirjoittamaan. Asiat eivät jäsennyt selkeiksi sanoiksi, inspiroiviksi ajatuksiksi tai kannustaviksi tarinoiksi, joita haluaisin sinulle aina kertoa. Mutta ne kykenevät kasaantumaan sinunkin eteesi konkreettisiksi kokemuksiksi. Tunteiksi, jotka nousevat esiin tästä hetkestä, ja ovat myös varmasti jollain tasolla tunnistettavissa sinullekin. 


VAIKKA MUUTEN MINÄ olen persoonana ja ihmisena aika huithapeli ja teen paljon liikoja pohtimatta, kirjoittajana ja esiintyjänä, sisällön tuottajana olen niin vaativa itselleni että en halua tuottaa maailmaan tyhjiä sanoja, vaan aina jotain ajateltavaa. Perjantain jälkeen asiaa pohdittuani päätin, että en aseta itselleni jatkossa niin korkeaa rimaa siihen, että jokaisessa tarinassa tarvitsisi olla jokin elämää suurempi opetus tai erikoinen kokemus. Ehkä joskus ne suurimmat tarinat rakentuvatkin rivien välistä ja ovat sellaisia, jotka sinä saat ainutkertaisena vain itsellesi. Joku toinen kenties lukee jutun sitten aivan toisella tavalla. Kolmas saa jotain, neljäs ei mitään.

Siksi haluan alleviivata ihan vähän:

Bloggaaminen ja vloggaaminen on tekijälleen valtava itsetutkiskelun matka; iso osa elämää sekä suuri vastuu seuraajien edessä, että aika ajoin se pistää isojen kysymysten äärelle. Tasaisin väliajoin minä pohdin, onko blogini kulkenut tiensä päähän, ja olen sen aikeissa lopettaa (kuten viime viikkoina). Blogini putoaa johonkin kummalliseen väliin maailmassa, jonka toisaalla täyttävät kauniit kuvat ja täydellisyys sekä toisaalla vahvat asiantuntijatekstit jostain erityisalasta. Minä tuotan tarinaa edestakaisin ja ylösalaisin polveileasta elämästä, ja altistan tämän kaaoksen sinun eteesi. 

Mutta sitten taas saan jostain vahvistuksen sille, että tätäkin tarvitaan. Lopulta kuitenkin jokainen blogi valottaa kirjoittajansa elämää aina kustakin vallitsevasta kokemuksesta, näkemyksestä ja elämäntilanteesta käsin. Minun ajatukseni käyvät välillä vaikeissa asioissa ja valottavat myös hieman synkkiä tilanteita elämässä, mutta näin elämä nyt on, eikä sitä vastaan käy taisteleminen. Tämä on se polku, jota yksi ihminen kulkee, kun puitteet ovat ne mitkä minun elämässäni ovat. Olosuhde on hyväksyttävä, ja siinä, maltillisesti kaaosta parhaalla mahdollisella kyvyllään kesyttäen, koetettava löytää tie eteenpäin.

Sillä se löytyy! Ja minä toivon todella, että kaikesta tästä pohdinnasta on hyötyä sinullekin – minä kun en ole ”päiväkirjabloggari”, vaan kirjoitan tätä inspiraatioksi sinulle. 

Bloggarina selvästi pyöritän tällä hetkellä mielessäni paljon sisältöön liittyviä kysymyksiä: sitä, millaisia tarinoita jatkossa tarjoan blogini ja uuden videoblogini puolella. Minä olen onnistunut erityisesti tässä asiassa, josta markkinointiguru Ann Hadley puhui; budjettia minulla ei ole tekemisiini lainkaan, mutta kun aivot toimivat (ehkä joskus vielä vähän paremminkin kuin tällä hetkellä), voi saada aikaan paljon timanttisempia tarinoita.


VIIKKO ON VIERÄHTÄNYT sunnuntaista toiseen, ja minua vähän huvittaa. Suomi aloittaa juuri vuoden iloisimman päivän viettämistä ja minä kirjoitan aivan toiselta äärilaidalta; synkkyyden sävelistä kohti vappupillien pärinää ja värinää. Mutta se on stoorini juuri tänään, ja minä rakennan sykähdyttävää sisältöä nyt synkkyyden sävelistä.

Mutta, kuule, ei ole huolta. Kun nyt katson kulunutta viikkoa taaksepäin, voin kertoa, että sain sen mitä tilasin. Pitkän vaikean ajan jälkeen tällä viikolla eteeni on noussut sen tilaamani yhden lisäksi yllättäen useampi asia, jotka ovat tuoneet minulle pienen varmuuden ja uskoa elämän järjestymiseen. Kerron niistä sitten, kun niiden aika on. Nyt hetken selvittelen päässäni kaikkien noiden mahdollisuuksien aikaan saamaa kaaosta 😀 

Iloista vappua, ystävät!

/Äm

Yllättävä muutos on aina myös mahdollisuus – näillä ohjeilla saat otteen kaaoksesta!

Minulla on rakenteellinen ongelma. Olin viikon verran masentunut. Sitten jokin naksahti päässä. En minä osaa olla masentunut!

Taidan olla sellainen yllättävien muutosten mestari. On tullut saatua oma osanen kontrolloimattomista käänteistä. Niitä olet sinäkin tässä blogissa päässyt seuraamaan. Jos luet tekstiäni ensimmäistä kertaa, nämä sivut kertovat enemmän, tervetuloa! Nyt vastaani tuli taas uusi muutosvaade odottamattomalla hetkellä ja minä olin vaarassa lamaantua. Mutta tänään aivot ovat jo osanneet suunnata olennaiseen: uusien ratkaisujen etsimiseen ja eteenpäin johtavan tien löytämiseen.

Olen pohtinut tänään paljon muutosta ja keinoja, joilla olen pyrkinyt ratkaisemaan erilaisten elämänmullistusten tuomaa näköalattomuutta. Haluan jakaa kanssasi yhden erityisen hyvin elämässäni toimivan tavan muuttaa yllättävät muutokset mielessä mahdollisuuksiksi. Ensin pieni taustatarina…

 

VIIME VIIKKOINA AJATUKSENI ovat olleet kovin levällään, eikä blogiin ole riittänyt oikein kerrottavaa. Kuntoutan polveani edellisen yllättävän elämänmuutoksen, puoli vuotta sitten tapahtuneen onnettomuuden jäljiltä (täällä lisää). Se on kovaa hommaa, ja juuri nyt tuntuu, että kehitys on jämähtänyt paikoilleen. Jalka vaivaa, kipuilee ja kärsivällisyyteni on koetuksella. Joka päivä törmään vajaavaisesti toimivaan kehooni, ja se kiukuttaa. Mutta olosuhteet minun on vain osattava hyväksyä, se on avainteijä muutoksista selviämisessä. Tapahtunutta vastaan ei voi taistella.

Voimat ovat vielä vähäiset, ja tämä pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Olenkin pistänyt isomman panoksen uuteen videoblogiini (näitkö jo tämän, tarinani siitä, kun Kauhuleffojen kiintiöblondi meni kalatehtaalle?). Videot siksi, että erityisesti töitäni ja brändini kehittämistä ajatellen on tuntunut tärkeltä tuoda esiin tiettyjä vahvuuksiani: esiintymistä, luovuutta, huumoria ja tarinankerrontaa.

Erityisesti haluan päästä jatkamaan Lahden MM-kisojen juontohommieni aloittamaa uutta, hyvää virettä pitkän sairauslomani jälkeen. Kun kisat ovat nyt ohi, ja on ollut hetkellisesti hiljaisempaa, olo on ollut vähän kärsimätön. Olen tehnyt viimeisten vuosien varrella muutoksia työurallani, ja tämä vahvistaa kärsimättömyyttäni: tarvitsisin näyttöjä työssäni, jotta voisin saada niitä lisää. Vaikka polvi vielä asettaa omat haasteensa, haluaisin vain päästä tekemään työtäni ja saamaan enemmän säpinää elämääni.

Olen tehnyt tiukan päätöksen, että nyt minun on suuntauduttava ”tietokoneen ja netin ulkopuolelle”, pois näiden seinien sisältä, jossa olen maannut sairauslomallani kuukausia. Haluan ihmisten pariin ja heidän eteensä – siellä minä olen parhaimmillani. Yrittäjän myyntikin on kovaa hommaa, ja töitä saa tehdä kovasti sen eteen, että pääsee taas kunnolla markkinoille omine taitoineen. Osaan paljon erilaisia asioita, mutta nyt joudun sanomaan paljon myös ”ei”. On rajattava, jotta olisi enemmän tilaa ja energiaa oikeille asoille. Jos jotain, muutosrumba, jossa minut on marinoitu, on opettanut vetämään rajoja.

Eipä ole tullut otettua viime aikoina oikein kuviakaan. Ja siinäpä sitten lähestulokoon ainoa, joka löytyi, oikein selfie-naamanvääntöjen kuningatar 😀 Olin viime viikolla lasten- ja koiranvahtihommissa.

 

NÄIDEN SEINIEN ULKOPUOLELLE MENO tapahtuu nyt myös ulkoisten voimien ohjaamana, vähän ulkona omasta kontrollistani: nykyinen asuntoni menee vuokrantantajan toimesta jossain vaiheessa myyntiin. Tämä on ollut uusi yllättävä käänne, jota en ehkä odottanut tapahtuvaksi juuri nyt kaiken muun myllerryksen keskellä. Vaikka minulla olisikin myyntihetkestä vielä aikaa kuusi kuukautta etsiä kotia, päätin, että aloitan uuden asunnon etsimisen heti. Pöytä puhdistuu taas. Tämä muutos yhdistettynä tilanteeseen, jossa yritän kuntouttaa jalkaani ja nostaa itseäni taas tauon jälkeen työareenoille, meinasi hetkellisesti pistää pakan sekaisin. Onneksi tämä kuitenkin on suhteellisen pieni verrattuna kaikkiin aiempiin myllyihini! 

Tuntuu se silti hassulta; tavallaan viimeinenkin kiinnike elämässä irtoaa. Etenkin, kun tästä kodista on minulle viimeisten kuukausien aikana muodostunut varsinainen turvapaikka. Tätäkin on vaikea sanoin selittää, mutta kun on ollut turvattomassa tilassa, epävarman polvionnettomuuden kynsissä, kodista on muodostunut turvasatama. Muistatko, kun kirjoitin tästä ajatuksesta jo aiemmin? Kun rukoilin Eteenpäin vetäviä enkeleitä? Niitähän minä nytkin tarvitsen, ja ehkä eniten juuri nyt kaipaan jotain ihmettä, apua, joka tulee minun ulkopuoleltani, jonkun toisen tahon toimesta, onpa kyse sitten töiden tai asunnon löytämisestä.

Mutta vaikka kaipaan jotain ulkopuolista enkeliä, kokemani muutokset ovat kasvattaneet minusta itsestäni ”eteenpäin vetävän enkelin”. Sellaisen, joka ei osaa maata masennuksen kourissa pitkään, vaan löytää ratkaisuja. Sellaisen, joka pystyy vetämään itseään eteenpäin, esteittenkin yli. Se on taito, josta olen kaikista kiitollisin. Yksinäisyys ja yksin selviytyminen on ollut vaikeaa, mutta se on opettanut minulle sen, etten pelkää yksinoloa tai toimeen tarttumista.

Uudet ja erilaiset näkökulmat kiehtovat minua, myös muutoksessa. Lapsethan ovat mestarillisia niitä löytämään. Tämä näky kauppakeskuksen pihalla huvitti minua suunnattomasti taannoin.

 

SEINÄLLÄNI ON ”TAULU”. Siihen, silmieni eteen, kokoan olennaisia asioita elämässäni: juttuja, joita minun täytyy tehdä ja asioita, joita tavoittelen. Sen keskeisimmät sarakkeet ovat ”tämä hetki” ja ”x-factor”. Olen viimeisen vuosien aikana saanut oppia kantapään kautta sen, että nämä kaksi asiaa vaikuttavat siihen, miten elämä kulkee. Toinen on omassa kädessä oleva ajattelu ja toiminta – se, miten tähän hetkeen suhtautuu – ja toinen se kontrolloimaton,  koko ajan läsnä oleva tuntematon, x-factor.

Minulla on kaksi kysymystä ja kaksi ohjetta, joita toistan itselleni päivittäin. Erityisesti silloin, kun elämä tuntuu näköalattomalta, kontrolloimattomalta ja vaikeaselkoiselta, nämä kysymykset ja ohjeet ovat kullan arvoisia – oikeastaan ainoa tie ulos myllertävästä mielestä.

Kysymykset ovat: ”Mikä on olennaisinta juuri nyt?” ja ”Mitä en osaa nähdä juuri nyt?” 

Ja ohjeet: ”Tartu siihen, mikä on.” sekä ”Mitä tahansa voi tapahtua.”

Kysymykset ovat tavallaan hieman ristiriitaiset: keskityn siis toisaalta tarttumaan niihin asioihin, jotka näen kirkkaasti ja konkreettisesti edessäni tehtävinä ja hoidettavina asioina (vain tarttumalla siihen, mikä on jo käsissäni ja varmaa, asiat menevät eteenpäin), mutta toisaalta samalla koetan pitää mielessä ja hahmottaa sen, mitä en voi nyt nähdä (vain se, ettei jää kiinni yhteen ainoaan edessä näkyvään ratkaisuun, tarjoaa mahdollisuuden uusien ideoiden tai vaihtoehtojen syntymiseen).

Siksi minä joka päivä muistutan itseäni, oli tilanne kuinka selvä tai epäselvä, että on tartuttava siihen, mikä on ja että mitä tahansa voi tapahtua.

Ja kun näitä kysymyksiä muistaa itseltään kysyä aina neuvottomuuden hetkellä, sekä luottaa siihen, että nuo ohjenuorat kantavat elämää, onkin kaikki yhtäkkiä hyvin selkeää ja helppoa.

 

EILEN OLIN VIELÄ ”MASENTUNUT”. En tiedä, mitä yön aikana tapahtui, mutta tänään herätessäni oivalsin: nythän taas mikä tahansa on mahdollista. Ehkä katsoin tuota postit-lappuviidakkoa seinälläni ja pohdin omia ohjeitani hieman tarkemmin. Jostain syystä olen tänään erityisen innokas! Koska minua ei mikään pidä kiinni, ja asunnostakin joudun vastoin omia suunnitelmiani nyt jollain aikataululla lähtemään, voin katsoa kauemmas, kohti isompaa kuvaa. Onhan tämä ollut mahdollista jo aiemminkin, mutta nyt tieto asunnosta jotenkin konkretisoi kaiken. Mikäli minulle tarjoutuu työmahdollisuuksia, jotka johtavat haluamaani päämääriin, pääkaupunkiseudun ulkopuolella, voin muuttaa nyt vaikka toiselle paikkakunnalle.

Tänään sain mieleeni uuden mahdollisuuden, jota en olisi osannut ajatella ilman tarvetta pohtia pois muuttamista, siis sitä x-factoria. Koska toiveeni on kehittyä tietyissä asioissa, joista en ole viime vuosina vielä saanut riittävästi kokemusta, totesin: Asun Helsingissä, mutta minähän voisin myös nyt muuttaa jonnekin toiselle paikkakunnalle, jos löytäisin työn vaikka maakuntaradiossa. Siellä voisin kehittyä ammatissani, ja ehkä sen jälkeen avautuisivat toiset, isommatkin ovet. Tämä on nyt pakko sanoa ääneen, jotta se voisi vaikka toteutua.

Minä sanon näitä asioita ääneen siksikin, että sinäkin saisit konkreettisen esimerkin siitä, miten elämän yllättävät käänteet tuovat mukanaan aina jonkin mahdollisuuden. Mahdollisuuksiin pitää osata katsoa. Välillä saa masentuakin, kunhan siihen ei jää kiinni. Välillä saa itkettää ja välillä saa naurattaa, eikä se tee ihmisestä jakomielitautista tai pakota syömään mielialalääkkeitä. Ei. Se on elämää!

Jos kaipaat apua yllättävän muutoksen hallinnassa, kokeilepa noita edellä esittämiäni kysymyksiä ja ohjeita! Luulen, että ne voivat auttaa.

/Äm, toivottaen tervetulleeksi vinkit asunnoista ja töistä sekä niiden yhdistelmistä 😀

Maaliskuun kymmenes ja puoli vuotta

Tiätteks tyypit mikä on hienointa elämässä? Vaikka mitä tapahtuu, aika kulkee aina eteenpäin ja parantaa hirveimmätkin haavat. On vain uskottava, ja välillä tiukasti tungettava läpi harmaan.

Tänään on taas kuun kymmenes. Sä tiedät mitä se minulle näinä aikoina tarkoittaa. Ajanlaskua. Tänään onnettomuudestani on tasan puoli vuotta ja leikkauksestakin jo reilut kolme! Huteraa on vielä meno, mutta taas ollaan yksi kuukausi kauempana kamalimmasta.

Valoa on, kun sitä näkee, muistathan sen, ystäväni!

Kaunista viikonloppua.

/Äm

Otan lähdön seikkailuun

Se on kuulkaas sellainen vilinä täällä tönössä, jota joskus olen vammaistuvaksikin kutsunut, että ei ole hetkeen nähty. Voisinpa jopa sanoa nyt niin, että vähitellen alkaa elämä voittaa.

Erityisesti siksi, että huomenna pääsen hetkeksi pois näiden seinien sisältä ja vaihtamaan maisemaa. Muutan hetkeksi Lahteen – niin, kun nyt vielä ei esimerkiksi Bahamalle voi lähteä. On aika Lahden MM-hiihtojen, ja minun työt siellä starttaavat torstaina. Olo on tavallaan vähän sekavakin, tästä tuvasta kun on tullut niin tuttu ja turvallinen vamma-aikojeni saatossa. Mutta varmasti juuri siksi parasta on päästä nyt pois ihmisten keskelle ja innostavien töiden pariin. Hyvin tervetullut on ajatus siitä, että elämässä olisi jotain muutakin sisältöä kuin polvi.

Tosin polvi elämäni sisältönä on tällä hetkellä kummallisella tavalla jopa innostava asia. Tänään oli taas fysioterapia, ja sen lisäksi, että kävelin takaperin juoksumatolla, sain ensimmäistä kertaa kunnon punan kasvoille ja lämmön pintaan, kun teimme erilaisia harjotteita kuntosalilla. Nyt voin ylpeänä todeta, että luotto polveen on saavutettu, ja uskallan jo tehdä sillä monenlaisia asioita. Keho vain on harmillisesti kovin hukassa, ja ihmisen keholle normaalitkin asiat tuntuvat kovin vaikeilta. Tätä minä jaksan aina ihmetellä ja harmitella, mutta on kai vain luonnollista, että viisi kuukautta maattua ote omaan olemiseen häviää. Nyt hahmotan kehoani pala kerrallaan ja koetan saada sen vähitellen tekemään erilaisia asioita.

Maailmaa ja aikaa minä hahmotan puolestaan fysioterapian kautta. Tuntuu, että havahdun päivien vilinään ja elämän etenemiseen aina astuessani fysioterapiakeskuksen ovesta sisään. Se on jonkinlainen mittapaalu elämässäni nyt. Viikot ja kuukaudet ovat vierähtäneet kummallisen nopeasti, ja aina minä havadun olevani fysioterapeutilla.

Mutta huomisesta eteenpäin karavaani vierähtää siis Lahteen ja raportoin sieltä seuraavan vajan parin viikon ajan. Ennen lähtöä, käyn vielä aamulla studiolla tekemässä asiakkaalle spiikkaustyön – englanniksi lunnollisesti. Tämän kerron siksi, että minulla ei ole muita kuvia elämästäni viime päiviltä kuin tämä

img_5326

Siinä on lyhyt, mutta niin piinaava pätkä suhteellisen pitkästä voice-over-työstä. Miten vaikea voi olla sanoa ”taken off on an adventure” ketterästi keskellä lausetta? Kokeilepa iltasi ratoksi!

Mutta nyt minä otan lähdön seikkailuun, täältä tullaan Lahti!

/Äm, joka viimeiseen asti yrittää vältellä pakkaamisen aloittamista