Arkistojen aarre: ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”

Tämän päivän sanoja ovat bronkiitti ja perspektiivi. Kesäflunssa muuttui keuhkoputkentulehdukseksi, siis bronkiitiksi, ja nyt hevoskuurilla antibiootteja koetetaan saada tauti kuriin ja välttää keuhkokuume.

Ja se perspektiivi: Vaikka edellinen sairaslomani ja sängyssä makaaminen kesti yli puoli vuotta, silti mieli meinaa mustua jo nyt, vaikka sängyssä on maattu vasta puolitoista viikkoa. Mutta niinhän sen pitääkin olla; ei yksi kärsimys ole toista vähempiarvoinen, vaikka joskus, tai jollain toisella ihmisellä, on ollut huonomminkin. Perspektiivi mielessä pitäen ajatus palasi tänään tähän kirjoitukseeni. Sen kirjoitin vasta tuon matkan alussa, onneksi en silloin tiennyt, mitä edessä olisi…


 

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Mainokset

Arkistojen aarre: ”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti

Toivo. Se on yksinkertainen ja pieni sana, jonka haluan sinulle tänään sanoa; yksinkertainen ja pieni kehotus, johon haluan sinua kannustaa.

Kuulin tänään eräästä minulle tuntemattomasta ihmisestä yhteiseltä tutultamme. Tämä henkilö on epätoivoisessa tilanteessa, vähän samanlaisessa kuin itse olin noin neljä vuotta sitten. Jäin miettimään, voisinko jotenkin auttaa häntä, vaikken häntä tunnekaan. Muistin tämän tekstini parin vuoden takaa, ja väitin sen hänelle yhteisen tuttavamme välityksellä.

Ja sitten kävi mielessäni: Ehkä sinäkin tai tuttavasi tarvitsette tätä juuri nyt – toivoa, jota ei välttämättä juuri nyt näy vaikealla hetkellä. Siksi tarjoilen tänään uudelleen tämän arkistojeni ehdottoman aarteen. Lue erityisesti kirje tekstin lopussa, se on ehkä hienointa, mitä olen ikinä osannut sanoa.


”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin” – näin selvisin, vaikka mieleni romahti
(Julkaistu MaiLifessa 21.12.2015)

 

21.12.2014. Lunta sataa rankasti. Valkoinen tuhru valuu taivaalta ja peittää alleen kaiken. Tiet, talot, kirkot, vuoret. Vain meri säästyy. Saavuttaessaan meren pinnan, tuhru sekoittuu tumman veden kuohuvaan pauhuntaan ja sulaa aaltojen mukana syvyyksiin.

Niin on käynyt minullekin. Tasan vuosi aiemmin. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Mutta nyt en ole syvyyksissä, vaan saarrettuna pieneen punaiseen pohjois-norjalaiseen mökkiin hiljaisessa kalastajakylässä. Kaikki kalastajat ja heidän apulaisensa ovat poistuneet kylästä joululomilleen. Hiljaisuus ja pimeys peittävät koko kylän.

Tuhruaa lunta ja tuuli puhaltaa huutaen ohuiden seinien läpi. Minä olen yksin. Hiljaisuudessa. Minä olen täällä.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Tältä näytti vuosi sitten Norjan Støssä

 

Ainoan jalkalamppuni valo on palanut ja istun kynttilän valossa. Nettiyhteys on kaatunut jo viikkoja aiemmin. Minulla ei ole televisiota, ei liiemmin kirjoja, joita lukea. Aika ajoin juoksen räsähtämiskuntoiseen, purku-uhan alla olevaan kalastusrakennukseen; siellä saattaa hetken käyttää kalastajan nettiyhteyttä ulkomaailmaan. On aikaa katsoa vain nopeasti kiireisimät viestit ja tervehdykset kaukaa kotoa. Vaikka eihän niitä juuri tulekaan – kaikki tuttavat viettävät joulun aikaa perheittensä kanssa.

Minä olen lähtenyt yksin seikkailulle aivan toiseen maailmaan kokemaan ja näkemään, mutta yhtäkkiä onkin aikaa ajatella. On aikaa tuntea. Tuntea tuska vuoden takaa.

* * *

21.12.2013. Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena. 

Istun sairaalan odotushuoneessa. Joulukuun kahdeskymmenes toinen päivä on juuri alkanut, ja viimeisimpiä pikkujoulujuhlia viettäneitä, verta päästä valuvia humalaisia ihmisiä lipuu sisään. Muutama lapsi köhii yskäänsä vanhempiinsa nojaten.

Minä en köhi yskääni, mutta nojaan äitiini. Minä itken. Tärisen.

Olemme istuneet ensiavun odotushuoneessa viisi tuntia odottaen, että nimeäni kutsuttaisiin. Tarvitsen apua.

Ei.

Aina jostain nurkan takaa tulee toinen toistaan väsyneempi ja enemmän verta vuotava sammaltaen örisevä potilas.

Minä itken.

Ei.

Minä en kestä. Joulukuun kahdentenakymmenenentenä ensimmäisenä päivänä, joitakin tunteja aiemmin, minun mieleni on romahtanut.

Norjalainen kalastajakylä myrskyn jälkeen.

 

21.12.2014. Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minulla on aikaa ajatella. Minulla on aikaa tuntea. Norjassa, lumimyrskyn keskellä minä muistan. Muistan sairaalan ja verta valuvat yön juhlijat. Näen äärilaidat, jotka olen vuoden aikana kokenut.

Kirjoitan sinulle niistä, ja julkaisen kirjoituksen (tämän: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”) tärisevin sormin nappia painaen. Pelkään, sillä olen juuri tunnustamassa heikkouteni. Kipeimmän kohtani, joka on varjostanut elämääni vuoden ja joka kieroutuneessa, kiiltävää pintaa rakastavassa maailmassa, saattaa pilata mahdollisuuteni olla uskottava sinun silmissäsi. Niin minä pelkään.

Ja sitten tapahtuu ihme. 90 000 ihmistä näkee ajatukseni. Lukee kirjoitukseni ja kokemukseni. Lähettää viestejä. Jakaa ajatuksia. Tuntee. Ymmärtää. Kiittää.

Heikkous ja vahvuus, samassa paketissa. Äärilaidat käsikädessä. Niille taitaakin olla maailmassa tarvetta.

 

Red Rock Canyon Las Vegasissa 20.12.2015

 

21.12.2015. Tänään. Kaksi vuotta kaiken jälkeen. Aurinko paistaa. Lasten iloinen mekkala ja iPadeissa pauhaavat lasten pelit sekoittuvat autoradion pauheeseen. Ajamme pitkin Las Vegas Bulevardia. Ympärillä kilisevät kasinot ja mitä ihmeellisemmät hotellirakennukset hohkaavat loistevaloisaan ympärillämme. Joka puolella on ihmisiä, vilinää, ääniä, joulun odotusta.

Olen päätynyt Las Vegasiin, muuttanut ystäväperheeni mukana hetkeksi Amerikkaan.

Äärilaita, ajattele! Vuosi sitten Norjan hiljaisuus, tuhruava lumi ja loputon sininen hetki kaamoksen keskellä. Nyt kasinokaupungin kilinä, kolina, mekkala, värivalot, huvitukset, houkutukset. Lasten iloinen, joulua odottava kikatus. Aurinko!

Minä mietin äärilaitoja. Hiljaisuutta ja mekkalaa. Luonnon hiljiasta pimeyttä ja kilisevää väriloisteputkien hehkua. Joskus on käytävä läpi niistä jokainen voidakseen selvitä. Joskus on oltava hiljaa voidakseen kuulla sydämensä pauheen. Ja joskus on kuultava kovinta mekkalaa, tunteakseen elämän sykkeen.

* * *

Tänään ajan amerikanraudallani pitkin auringon sillan värjäämää moottoritietä kohti vuoria ja palaan mielessäni aikaan kaksi vuotta sitten…

Joulukuun kahdentenäkymmenentenä toisena päivänä vuonna kaksituhattakolmetoista.

Tuhru.

Astun horjuvin astuvin kohti lääkärin huonetta pitkän odottamisen jälkeen. Vihdoin minusta on tullut tärkeämpi kuin verta valuvista känniläisistä. Nimeäni on kutsunut nainen, jolla ei ole päällään valkoista takkia. Kummastun; hän näyttää aivan sairaanhoitajalta. Katson varmistukseksi hänen rintakylttiään, ”lääkäri”, siinä lukee. Äitini kertoo mikä minun on vikana. Että olen tummunut tuhru. Lääkäri katsoo minua, hengittää syvään ja tarttuu käteeni:

”Nyt minä siirrän hetkeksi tämän lääkärintittelini syrjään ja puhun sinulle kuin ihminen ihmisenä”, hän sanoo.

Suuni loksahtaa auki. Hän kertoo tarinan omasta elämästään kuuden vuoden takaa. Istumme hänen huoneessaan pitkään ja hän kertoo minulle elämäntarinansa. Tasan kuusi vuotta hän on harhaillut samassa tilassa kuin minä ja kuinka nyt hänen elämänsä on hienompaa kuin koskaan.

”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”, hän tarttuu käteeni uskoa valaen.

Minä itken.

Äitini itkee.

Lääkärin silmässä kimmaltaa kyynel.

Kun lähden, me halaamme, lääkäri ja minä. On pakko. 

 

20.12.2015 Red Rock Canyonissa Nevadassa.

 

Nyt minä itken. 21.12.2015 minä istun upean Amerikan kotimme keittiössä, juon kahvia ja itken, kun muistan. Tunnen taas kaiken.

Tyhjyys.

Hiljaisuus.

Mekkala.

Kolmen vuoden rivi tunteita ja tapahtumia. Äärilaitoja.

Nyt minä itken, sillä olen kiitollinen. Onnellinen! Kaksi vuotta minä olen kulkenut. Ottanut askeleita eteen, taakse, sivulle, loikkia ylös ja alas: mennyt koko ajan oikeaan suuntaan.

Kuuletko? Oikeaan suuntaan! Juuri sinne, minne on pitänyt, vaikka aina ei ole siltä tuntunut.

Ja kuten lääkärini, minä olen näiden vuosien aikana riisunut tittelini ja takkini syrjään ja puhunut sinulle kuin ihminen ihmisenä. Se on tärkein asia, jonka romahdukseni on minulle opettanut. Että heikkous ja vahvuus eivät ole toistensa äärilaidat, vaan tärkeimmät kumppanit.

Vahva voi olla vain olemalla heikko.

Heikko voi olla vain olemalla vahva.

Ja nyt, ilman takkeja ja titteleitä, heikon vahvana ja vahvan heikkona minä sanon sinulle kuten lääkärini kaksi vuotta sitten: ”Sinä selviät tästä. Me selviämme tästä. Minä selvisin tästä! Ja elämä muuttuu paremmaksi!”. Niin minä huudan sinulle uskoa valaen. Lue minun tarinaani. Usko minun tarinaani! Mitä tahansa saatatkaan nyt kokea, pientä tai vähän suurempaa, sinä selviät siitä.

Sekoittunut tuhru tumman veden kuohuvassa pauhunnassa, aaltojen mukana syvyyksiin sulaneena.

Yksinäinen seikkailija äänettömän kaamoksen kosketuksessa.

Minä.

Tässä ja nyt.

 

* * *

* * *

Tänään. Joulukuun kahdentenakymmenentenä ensimmäisenä vuonna kaksituhattaviisitoista istun upean Amerikan kotini keittiössä ja alan yhtäkkiä kirjoittaa. Syntyy kirje, ajatuksia kahden vuoden taa. Jos sinä olet nyt siellä, tai olet joskus ollut, voisin sanoa myös sinulle näin. Lue sanat rauhassa ja vaikka osissa, sen mukaan kuin itse jaksat…

* * *

* * *

Rakkaani,

kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

Siellä sinä olet. Hetkessä, jolloin pelkäät vajoavasi. Hetkessä, jolloin sirpaleesi makaavat levällään lattialla. Hetkessä, josta et usko ikinä selviäväsi. 

Et nyt näe. Mutta minä olen täällä. Odotan sinua kahden vuoden päässä synkimmästä, ja kirjoitan sinulle sanat, joita et osaa nyt kuulla. Mutta usko minua; tulet vielä kaiken tämän ymmärtämään.

* * *

Ole.

Se on yksi pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinulle sanoa.

Ole, sillä et voi nyt muutakaan. Ole, sillä nyt juuri sinun ei tarvitse muutakaan.

Minä en osaa sanoa sinulle nyt muutakaan. Ei ole muuta.

Ole. Vain ole.

Muista, että sinä olet. Nytkin! Sinä et katoa mihinkään. Et häviä, vaikka siltä juuri nyt tuntuu.

Ole. Rehellinen.

Ole heikko, älä häpeä. Sinua ei tuomita. Tulet vielä huomaamaan, että heikkoutesi on suurin lahjasi. Se on minun suurin lahjani täällä, missä sinua odotan. Kahden vuoden päässä synkimmästä.

* * *

Anna.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun painavan mieleesi.

Anna kaiken tulla, ota kaikki vastaan. Itke, huuda, kiroile. Pelkää, sillä tulet huomaamaan, että pelkosi tarvitaan; pelon vastakkaisella laidalla on vapaus.

Sinun on nyt pelättävä, jotta voit pian päästä vapaaksi. Anna kaiken tulla, jotta voit antaa itsesi päästä vapaaksi kun sen aika on.

* * *

Rakkaus.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka haluan sinun tavaavan ääneen kirjain kirjaimelta. Et osaa nyt rakastaa, vaan mielesi täyttää tumma suru. Vihakin? Muista, että välinpitämättömyys on rakkauden vastakohta. Välinpitämättömyys on vihankin vastakohta.

Välinpitämättömyys on tunteista kylmin. Sinä tarvitset nyt kaikki tunteet, jotta voit ymmärtää. Tarvitset myös välinpitämättömyyden ymmärtääksesi mitä on todellinen rakkaus. Joskus on romahdettava tietääkseen mitä on todellinen kukoistus. 

Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää.

Sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

* * *

Mene.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jota toivon sinun pohtivan hyvin tarkkaan. Mene ja tee se minkä koet tärkeäksi. Pompi sen perässä, mikä innostaa. Käännä se kanto, joka kiinnostaa. Siinä on voimasi. Nyt luulet, ettet voi enää koskaan kokea merkitystä, iloa tai elämystä. Mutta nyt sinä menet. Menet juuri niin kuin jaksat. Vastaus selviää kun sen on tarkoitus. Kirjoittaessani sinulle täällä kahden vuoden päässä en vieläkään tiedä tuota tarkoitusta, mutta tiedän sen, että on mentävä.

On tehtävä.

* * *

Sinulla on tehtävä.

Nyt sinun tehtäväsi on selvitä.

Sillä sinä selviät.

Vain pimeässä voit oppia loistamaan.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Kirjoitan sinulle vapaudesta. Tänne pääset, kun uskallat kulkea polun, joka eteesi on nyt laskettu. Sinä kuljet sen, kun vain rohkenet muistaa, ettei mikään ole väärin. Ettei ole oikeaa, ei väärää. On vain.

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on paljon kauniimmin! Et ehkä saa sitä kaikkea mitä nyt juuri haluat. Mutta anna kun kerron: sitä mitä et saa, et tarvitsekaan. Uskotko, kun sanon, että et nyt voi tietää mitä sinä tarvitset?

Kun uskot ja uskallat, saat jotain paljon parempaa.

* * *

Horju.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, johon sinua kannustan. Rakkaani, sinä horjut nyt. Sinä horjut vielä monta kertaa, ja koet uusia rankkoja asioita. Horju, sillä se vahvistaa. Sinä selviät ja putoat aina jaloillesi. Sinun sirpaleesi korjataan aina uudelleen ja niistä kasataan paljon uutta ja hienoa.

Ota hämmennys vastaan syleillen. Älä säikähdä. Ole kuin taivaalla lipattava tuuliviiri. Katso tuonne, kurkista toisaalle, anna tuulen kuljettaa. Se tarvitaan. Älä kuuntele muiden arvostelevia ajatuksia, älä suotta vaivaa itseäsi kauhistuneilla katseilla. Muista, että tämä on sinun polkusi. Muista, että kukaan muu ei tiedä mitä sinä olet käynyt läpi. Muista, ettei kukaan muu voi määritellä, kuinka pitkään sinä voimistut ja paranet. Kukaan muu ei määrittele sitä, milloin sinä olet valmis.

Ole. Tuuliviiri! Sinä tarvitset sitä. Maailma tarvitsee sitä.

Vain tuulessa voit oppia lentämään.

* * *

Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Tulet hämmästymään, kun näet, että moni asia ei olekaan niin toisin täällä. Samat ajatukset valtaavat sinut iltaisin. Mutta muista; silloin niiden täytyy olla tärkeitä ajatuksia.

Pysähdy.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka minä toivon, että otat määräyksenä. Se on pieni ja yksinkertainen sana, käsky, jonka sinulle annan. Se on porttisi tänne, luokseni. Pysähdy kaikkien isojen kysymysten äärelle. Muista, etteivät ne välttämättä saa vastausta nyt. Tutki mahdollisia vastauksia. Niitä on paljon – niin paljon enemmän kuin nyt osaat kuvitellakaan. Kaikki selviää. Ja toisaalta, mikään ei selviä.  

Mutta sinä selviät.

Minä olen täällä. Odotan. Odotan, että selviät.

* * *

Kunpa.

Se on hassu, mutta yksinkertainen sana, jota ajattelen nyt. Kunpa näkisit tänne. Kahden vuoden päähän. Sinä elät hienointa elämää, sellaista, jota et ole ikinä osannut kuvitellakaan. Et olisi voinut saada tätä kaikkea, jos et juuri nyt makaisi  laittalla. Huuda tuskaasi, itke ikävääsi, sillä ne ovat avaimesi tänne.

Kunpa nyt tietäisit missä minä olen. Kunpa tietäisit miltä täällä näyttää, kuulostaa, tuntuu. Mutta ei. Sinun ei ole tarkoitus tietää sitä nyt. Usko, että tulet näkemään. Sinä tulet kävelemään polun, joka on kuljettava. Ja huomaat, että tämäkin on vain yksi piste elämäsi matkalla. Ymmärrät, miksi juuri nyt ole siinä pisteessä, johon sinut on laitettu. Sinä kuljet polkuja ja putoat. Huudat apuuan auttajaa, eikä kukaan tule. Sinä tiedät, että sinua testataan. Sinun on tarkoitus oppia. Sinun on tarkoitus hiljentyä ja nöyrtyä.

Sinun on tarkoitus ymmärtää, miksi.

* * *

Unohda.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka sinulle totean. Sinä unohdat. Oi, usko minua, sinä unohdat. Vaikka nyt voisit tappaa jokaisen, joka hokee klisheitään siitä miten aika parantaa, usko, kun sanon, että se on totta. Aika antaa sinulle jotain paljon parempaa. Aika antaa vapauden. Aika antaa rakkauden.

Rakkaani. Nyt sinä et voi unohtaa. Sinun sieluasi kirvelee, etkä usko pääseväsi pois synkkyydestä. Sinun on nyt pelättävä kuolevasi, jotta voit uskallat lopulta elää. Sillä sinä elät! Elät joka hetki ja menet eteenpäin.

Minä elän täällä, ja olen mennyt eteenpäin. Sinun vuoksesi. 

* * *

Tiedä.

Se on pieni ja yksinkertainen sana, jonka tulet oppimaan. Sinä tiedät, että kaikki kääntyy vielä hyvin. Sinä tiedät, että minä odotan sinua täällä kahden vuoden päässä, sillä rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin. Ja sinä tiedät, että tämä on vasta alkua. 

Kaksi vuotta on lyhyt aika, muista se. Sinä ehdit. Nähdä, kokea, kuulla, tuntea. Ja sitten kaikki on kauniimmin. Kun pääset tänne, tuo kaikki on kadonnut. Kun olet täällä, sinun ei enää tarvitse palata tuohon aikaan. Täällä olet työsi tehnyt ja olet valmis kulkemaan eteenpäin.

Minä odotan sinua täällä, rakkaani!

Sillä, tiedäthän, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin.

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis” – Esa Saarisen Tulenkantajat-seminaari ja kymmenen vuoden ihme

Tärisen lentokentällä. Viime kerrasta on seitsemän vuotta. Ensimmäisestä kymmenen! Filosofi Esa Saarisen seminaari Pafoksella on alkamassa ja 150-päinen joukko astelee lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla.

Tasan kymmenen vuotta sitten tieni toi minut tänne sattumalta. Ja nyt seitsemän vuoden tauon jälkeen sattuma on jälleen astunut peliin: kesäloma on sattunut juuri tälle ajalle, ja peruutuspaikka Pafokselle on avautunut. Tämä on neljäs kertani seminaarissa.

On outo olo. Mitähän edessä on? Miksi oikeastaan olen täällä taas? Jännittää, vaikka minunhan jo pitäisi tietää, mitä tässä seminaarissa tapahtuu.


”ON AIVAN hiljaista, ei missään ovi käy 
on sudenhetki tuttu tumma keskiöinen
ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy
ajatus kiertää niin etsien”

Kuuntelen Spotifysta Samuli Edelmannin versiota Kuuleeko yö -kappaleesta. Se on kaunis ja kiehtova, lyriikassaan pyäsyttävä.

Hymähdän. Tuollaistahan se on viime aikoina elämä ollut. Yksinäisenä vieraalla paikkakunnalla – tästähän sinäkin olet jo aiemmin kuullut (lue tästä lisää).

Ja viimeiset vuodet; ajatus on kiertänyt, etsien, paljon ja kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä Pafos-visiitilläni aukesi jotain. Jokin haparoiva sävel alkoi silloin soida. Ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin ajattelemaan omia ajatuksiani, elämääni, otin etäisyyttä. Tulin tietoiseksi itsestäni ja siitä, mitä kenties elämältä haluan.

Ei sellaista tule arjen putkessa tehtyä, ellei joku siihen suuntaan hellän dynaamisesti ohjaa.

Pysähtyinen, tiedostaminen, tietoiseksi tuleminen. Ne ovat kovin anti, jonka tämä seminaari voivat erityisesti ensikertalaiselle tarjota, sen tiedän jo nyt, lentokoneessa matkalla neljänteen Pafos-seminaariin, vaikka vielä ei olla edes ilmassa.

Minulle pysähtyminen ja tietoiseksi tuleminen tarkoittivat monta muutosta. Uusiksi kymmenessä vuodessa on mennyt kaikki, ja monta kertaa: nuoruuden parisuhde loppui, jätin yritykseni ja hyppäsin tyhjän päälle, rakastuin lopulta ensimmäisessä seminaarissa tapaamaani mieheen ja muutin hänen kanssaan Ruotsiin. Sitten tuli ero ja romahdin. Ja siteen itseni hakeminen, muutto Norjaan, polvivamma ja lopulta muutto Helsingistä Kuopioon ja HUUUUUHHHUH… Haparoivia säveliä joka suuntaan (tästä pääset lukemaa tuota tarinaa tarkemmin).

Tuli elämä ja monta hurjaa seikkailua! Ja näiden vuosien varrella olen ajatellut, pohtinut, hukannut itseni, etsinyt minuuttani, löytänyt itseni, analysoinut, penkonut, hehkunut iloa ja valoa maailmaan.

Siksi ei olekaan kummallista, kun minulta lähtiessäni on kysytty:

–Etkö ole tehnyt tuota työtä jo riittävästi? Miksi vielä tarvitsee lähteä uudelleen?

Kymmenen vuoden ihme. Se on tämän seminaarimatkani teema, päätän. Selvitän itsellenikin miksi vieläkin tulen tänne uudelleen. Mikä on se ihme, joka täällä syntyy?

Ja mitä ihmettä tämän jälkeen syntyy?


”KUULEEKO YÖ, kuuleeko taivas, tähtivyö
miten sen vanhan laulun tahtiin sydän lyö
sen vanhan laulun elämästä huolineen
ja murheineen todeksi teen”

Ihminen tarvitsee paluuta juurille, vahvistusta. Vanhat laulut palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen.

Lentokoneessa viereeni istahtavat herrakaverukset. He ovat matkalla seminaariin ensimmäistä kertaa. Esittäydymme, ja saman tien sysäydymme syvään keskusteluun. He ovat innoissaan, mutta samalla hieman jännittyneitä.

Kaikki jännitykseni katoaa saman tien. Muistan tämän matkan kymmenen vuoden takaa, jolloin itse istuin lentokoneessa ensimmäistä kertaa, enkä tiennyt mitä odottaa. Se on jännä tunne. Uteliaisuus.

Ja kevyt pakokauhu matkalla tuntemattomaan, omaan ytimeensä. Se on vaikein matka.

Lentokoneherrat. He ovat matkalla tuntemattomaan. Eikä minullakaan ole ymmärrystä millainen matka tästä käynnistyy, mutta kun nuo miehet istuvat vieressäni ja jo vain tunnin keskusteltuamme tuntuu kuin olisimme vanhoja ystäviä, muistan, mistä tässä kaikessa on kyse: rohkeassa heittäytymisessä, istumisesta uuden tuttavuuden viereen ja…


”KIITOS, KERRO lisää”, kirjoitan seuraavana päivänä tyhjän vihon ensimmäiselle sivulle Maestro Saarisen juuri lausuman lauseen. Seminaari on alkanut.

”Kiitos, kerro lisää” on tämän seminaarin henki.

Tuo lause sanotaan kerta toisensa jälkeen itselle ja jokaisessa kohtaamisessa toisille.

Täällä halutaan kuulla, mitä omassa mielessä liikkuu ja kiittää jokaisesta ajatuksesta. Ja täällä halutaan kuulla mitä toiset ajattelevat, mitä he sanovat, kiitetään jokaisesta pienimmästäkin kohtaamisesta.

Minä liikun porukasta toiseen tutustuen ja jutellen, se on vain niin luontevaa täällä. Kaikki ovat auki itselleen ja toisille. Hymyilevät ja haluavat kuulla lisää.

– Kymmenen vuotta sitten istuin tässä seminaarissa ensimmäistä kertaa, ja mietin ihmeissäni mihin Pafoksen pornoluolaan olen astunut. Mutta sitten parin päivän päästä, kun uskaltauduin heittäytmään mukaan tajusin: tästä pornosta minä tykkään!, 149 ihmistä hymähtävät esittelylleni koko seminaarisalin edessä.

Tuntuu, että on pakko ihan vähän kansantajuistaa tilannetta, sillä aika moni ensikertalainen saattaa jännittää tätä ympärillä leijuvaa energiaa ja aiemmin seminaariin osallistuneiden hehkutusta.

– Tiedän, että täällä on nyt monta maijaa, jotka miettivät ihmeissään mihin ovat tulleet. Toivon, että annatte itsellenne mahdollisuuden, se kannattaa, jatkan.

On pakko sanoa näin, sillä joskus tuntematon vaikuttaa aluksi hörhöilyltä ja epäilyttävältä. Ja juuri epäilyiden vallitessa usein tulee blokattua monta mahdollisuutta itseltään, etenkin arjessa. Täällä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä mitä hyvä ihmisyys on. Ihan perusasiota, ei lopulta mitään kovin kummallista! Mutta juuri nuo perusasiat usein unohtuvat arjessa.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Seminaarin tauolla Annabelle-hotellissa.

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö?
on vielä toiveilla ja unelmilla työ
kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa
on uusi aamu”

Se on tämä tila. Henkinen ja fyysinen. Ollaan auringossa, kaukana omista arjen ympyröistä, annetaan aikaa ja otetaan sitä rohkeasti.

Se on tämä henkinen tila, jossa jokainen on toisilleen avoin, kohdataan, kuullaan ja kohotetaan toinen toisiamme. Ollaan siten, miten aika harvoin arjessa päästään olemaan. Vaikka juuri sitä jokainen meistä kaipaa: hyväksyntää, tukea, kuuntelemista.

”Täällä Pafoksella olen tehnyt yhden merkityksellisen havainnon: Ihmiset kyllä haluavat olla hyviä ja kannustavia toisilleen, nauraa ja suhtautua elämään rennosti, kohottaa toisensa kohti parasta huippuaan. Miksi sitten siellä arjessa tämä perusvire unohtuu ja kohottamisen sijaan koetamme latistaa niin itseämme kuin muita? Tärkeintä kun vain olisi antaa toisille vapauden tila, tuki ja turva olla paras mahdollinen oma itsensä, eikä tyrmätä häntä…”, lataan kuvan ja tekstin Instagramiini.

Tämä on suurin oppini ja muistutukseni koko reissulla.

Ihmiset todella haluavat olla toistensa rinnalla, tukea toisiaan, nauraa ja heittäytyä elämään!

On oma valintamme kuinka käytämme energiamme: valitsemmeko avoimuuden vai sulkeutuneisuuden, lyttäämmekö vai kannustammeko. Ja jokaisen on tehtävä tuo valinta itse.


”OPETTAJA LÖYTYY, jos oppilas on valmis”, kirjoitan seuraavana aamuna muistivihkooni. Ympyröin tekstin sydämellä.

Eilisen päivän pohdinta perusvireen hukkaamisesta ja lyttäämisestä on jäänyt päähän pyörimään.

Niinhän se on. Kukaan muu ei voi toista muuttaa, vaan halu täytyy lähteä itsestä.

Mutta se, minkä voimme tehdä, on olla valmiina ja tarjolla silloin, kun toinen puoleemme vihdoin kääntyy. Silloin, kun hän on ottanut askeleen, ja avannut itsensä alttiiksi. Silloin on meidän tehtävämme toimia opettajina toisillemme. Seisoa rinnalla, tukea ja kohottaa.

Silloin, kun toinen avautuu, hän on heikoimmillaan. Tuolloin minun vastuuni on tarjota hänelle nolousvapaa alue, näyttää, mitä ovat inhimillisen yväksynnän ja kosketuksen voima. Juuri silloin hän tarvitsee hyväksyntää ja luottamuksen tilan. Nosteen, jotta voi kukoistaa.

Ja meidän tehtävä on tukea toistemme kukoistusta.

Olemme toistemme opettajia, kannustajia. Tämä pitäisi myös arjessa muistaa.

 

Minä seuraan päivittäin sivusta, hieman salaa, Lentokoneherrojen menoa. Mutta joka aamu menen ja halaan heitä. On sellainen tunne, että meillä on jokin oma juttu, se, jonka jaoimme lentokoneessa yhteisellä matkallamme vierekkäin. Alkujännityksen, joka meitä kaikkia kutkutti.

Jännä ajatella, että ihan tavallisessa bussisakin arjen keskellä voisi valita kohdata toisen tällä tavoin sen sijaan että sulkeutuisi omaan hiljaisuuteen. Valinta.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Auringonlaskuristeilyllä merirosvolaivalla.

 

”ON KOHTA ohi tuima tummuus yöllinen
On tullut tilaa taas, on tullut välimatkaa
jäi soimaan pohjasävel toivon arkaillen
ajatus kiertää – sut tavoittaa”

Olen soittanut koko seminaarin tätä kappaletta repeatilla. Jokin siinä resonoi.

Olen tullut ottamaan tänne tilaa, välimatkaa.

Yritän hahmottaa perspektiiviä ja koetan astua isompaan kuvaan. Havahdun, että olen taas käpertynyt liiaksi itseeni ja pieneen ympyrään. Ymmärrän, että kaikkien vaikeuksien, arjen hienojen haasteiden keskellä juuri tuo kyky asettua perspektiiviin, isompaan kuvaan on olennainen. Silloin ymmärtää, että kaikesta selviää. Se on se toivo.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?”, havahdun Esa Saarisen tarinaan. Tuo kysymys pysäytti minut kymmenen vuotta sitten.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?” – erinomainen kysymys, jonka olen kymmenen vuoden aikana esittänyt itselleni tasaisin väliajoin. Kirjoitan lauseen taas muistivihkooni. Se auttaa fokusoimaan olennaiseen.

Ja joskus täytyy matkustaa Välimeren aurinkoon muistaaksen kaikki tämä uudelleen.


TAAS OLLAAN lentokentällä, nyt matkalla kotiin.

”Some people live a lifetime in a minute”, kirjoitan taas Instagramiini kuvan kera lainaten seminaarissa siteerattua elokuvaa. Viikko on vilahtanut nopeasti, ja samalla siihen on kuitenkin mahtununut kokonainen elämä. On ollut risteilyä auringonlaskuun merirosvolaivalla, koko joukko upeita illallisia eri ihmisten seurassa, uimista ja auringonottoa sekä kruununa rauhoittava kylpyläretki seminaaripäivien jälkeen vapaapäivänä.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilahtaneet vauhdilla, ja voi pojat, onpa niiden aikana ehtinyt tapahtua. Ilman ensimmäistä visiittiäni Pafokselle ei olisi tätä blogiakaan, josta voit lähes koko tuon elämänkaaren oivalluksineen lukea.

Pafoksen seminaarissa ei ole kyse vain yhdestä viikosta, vaan matkasta, jonka se aloittaa.


TÄMÄN VIIKON jäljet kantavat arkeen. Ne kertaantuvat arjessa! Jotkut ovat olleet täällä yksin, osa työ- tai opiskeluporukassa ja osa puolisonsa kanssa. Mutta jokainen lähtökohdistaan huolimatta saa tästä viikosta siemenet joka elämän osa-alueelle: henkilökohtaiseen kasvuun, ihmissuhteisiin sekä työhön ja opiskeluun.

Kymmenen vuoden ihme. Minun elämässäni tuo matka on tarkoittanut monta muutosta, mutta se ei tarkoita, että kaikkien elämä rämähtäisi täysin uudeksi kertarysäyksellä. Eikä se ole tämä yksi viikko, joka muutokset saa aikaan. Tämä viikko kiteyttää monta mielessä alitajuisesti liikkuvaa prosessia, ja niiden oivallusten tiedostamisesta saattaa lähteä liikkeelle muuros. Tuo muutos on jokaisella eri tasoinen. Toiset pistävät kaiken uusiksi, toiset vain tarkistavat asennettaan.

Ja tärkein on juuri tuo asenne. Olen varma, että jokainen tästä seminaarista poistuessaan ymmärtää, mitä tarkoittavat läsnäolo, rinnalla oleminen ja maaginen noste. Ne ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen tärkeimmät elementit, inhimillisen ihmisen tarve ja mahdollisuus. Sellainen asenne, jota meiltä jokaiselta vaadittaisiin, jotta maailma voisi muuttua paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevammaksi..

Näen lentokonekaverukset kentällä ja seuraan heitä etäältä. He näyttävät rauhallisilta ja inspiroituneilta. Mietin, mitä heidän elämissään mahtaa tapahtua tämän jälkeen.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

 

 

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö
kun uusi aamu jossain oven kiinni lyö
ja kohti valoa ja kohti uutta päivää ajatus vie,
odotan niin!”

Rullaan muistivihkoni sivuja taaksepäin.

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis”. Teksti sydämen sisällä.

”Olen valmis”, kirjoitan vielä sydämen oikeaan alalaitaan.

Se on se ihme, jonka Pafos saa aikaan. Olkoonkin yhden vuoden tai kymmenen.

 

 

* * * *

Näiden vuosien aikana minulla on ollut suuri kunnia tutustua myös henkilökohtaisesti Esa Saariseen. Häntä kiitän sydemestäni siitä millaisen jäljen hän jättää yhteiskuntaamme yksi ihminen kerrallaan. Koskettaa, ja laittaa ajattelun liikkeelle. Me Tulenkantajat lupaamme kantaa oman osamme tätä iloa ja valoa eteenpäin.

Ja kiitos rakkaat 149 uutta ystävääni! Te olitte se tuli, joka sai oman viikkoni Pafoksella liekkeihin!

Olen itse valoisa ja iloinen ihminen, mutta minullakin tämä ominaisuus horjuu omien epäilysten ja ulkopuolisen kyseenalaistuksen johdosta. Mutta nyt lupaan, etten anna oman loistoni sammua. Siitä viis, mitä muut ajattelevat, aion vastedeskin suhtautua eämään innokkaasti, heittäytyen, toisia kannustaen ja valoa kantaen.

Ja tiedän, että juuri siitä sinäkin tykkäät eniten – itsessäsikin?

 

Lainaukset: Kuuleeko yö, Paula Koivuniemi

Kaverikerhon keväinen makkaranpaistoretki ja ihmeiden syvin olemus

”Nykymaailma on kumma. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa. Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa, ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.”

 

Näin kirjoitin aiemmin talvella blogiini. Tänään nuo samat sanat tulivat mieleeni, kun lähdimme Kuopion Kaverikerhon kanssa torstaiselle makkaranpaistoretkelle.

Ihmeiden syvin olemus.

 

Ajatella, että ryhmässämme on nyt jo ylo 600 jäsentä! Haluan jakaa tänään uudelleen tuon talvisen kirjoitukseni, sillä siinä on sinullekin valtavan tärkeä viesti – syy siihen, miksi on syytä uskaltaa, vaikka vähän jännittäisikin. Ja yksi ajatus siitä, mitä ihmeet oikeastaan vaativat.

 

* * *

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi
(Julkaistu MaiLifessa 11.2.2018)

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

”Mummokin sanoi, että pitäkee tuosta kiinni” – sisaruus on arvokas asia

Työni suola ja sokeri ja kaikkein kauneimmat maut ovat nämä, hieman yllättävätkin kohtaamiset erilaisten (ja ihan tavallisten) ihmisten kanssa.

Tänään vietetään sisarusten päivää, ja kuin sattuman kaupalla löysin haastateltavakseni nämä ihanat siskokset, Armi ja Kiia Antikaisen. He asuvat samassa talossa Kuopiossa ja jakavat toistensa ilot ja surut. Miten näin hyvä ystävyys voi syntyä siskojen välille ja miten yllätin Kiia hänen syntymäpäivänään?

Kuuntele näiden naisten ihana tarina ja ajatukset sisaruudesta täältä Yle Areenasta!

Kiia (oik.) täytti tänään 23-vuotta ja sain yllättää hänet onnitteluin. Isosisko Armi lausui kauniit sanat rakkaalle pikkusiskolleen, ne pääset kuulemaan kun kuuntelet juttumme!

 

Omia veljiäni lämmöllä muistellen (onneksi tapasin heidät juuri viime viikonloppuna!)

/Äm

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi

Seison tyhjällä parkkipaikalla aikaisin lauantaiaamuna. Ketään ei näy, ja kello on jo lähellä lähtöä. Olemme sopineet tapaavamme parkkipaikalla, mutta minä epäilen nyt, ettei kukaan olekaan tulossa. Ehkä kaikki ovat viime hetkellä muuttaneet suunnitelmiaan, ja minä joudun kääntymään takaisin kotiin.

Puhelin kilahtaa viestin.

Äh! Enhän minä tätä kaupunkia näköjään vieläkään tunne. Tönötän ihan väärällä parkkipaikalla, pitäisikin olla talon toisella puolella.

Kaunokirjallinen, elämänviisauslauseiden viljelyyn erikoistunut sieluni ei voi olla kiteyttämättä:

”Sitähän elämä on; ainaista väärällä parkkipaikalla seisomista.”


VIERAS KAUPUNKI. Yksinäisyys. Ikävä.

Ne ovat syy, jonka johdosta nyt kävelen pika-askelein kohti talon toista puolta ja oikeaa parkkipaikkaa, jolla muut jo minua odottavat.

Muutamaa viikkoa aiemmin olen tunkenut itseäni valtavan pelon läpi. Olen päättänyt kirjoittaa blogiini yksinäisyydestäni ja tarjota kaveruuttani toisille. Siihen asti olen odottanut ihmettä; että jotain tapahtuisi ja kääntäisi alakuloni iloksi. Voisinko ikinä tykästyä tähän kaupunkiin, jossa nyt työskentelen, vai pitäisikö vain kääntyä kotiin, kun täällä ei muuta elämää minulle ole?

Sitten on tullut tuo kummallinen pikku ajatus: entä jos joku muukin on kaltaisessani tilanteessa, voisinko minä tarjota hänelle kaveruuttani? Niin olen päätänyt kirjoittaa peloistani viis; kaikista eniten kun jännittää, että tunnen tekoni jälkeen itseni vieläkin yksinäisemmäksi, hylätyksi. Olen pelännyt, että sanani kaikuvat kuuroille korville, eikä kukaan tartu ehdotukseeni.


MUTTA EIVÄT NE ihan kuuroille kaikuneet. Vain muutamassa viikossa yksi askel on johtanut toiseen: mahtavaan kaupungin kaverikerhoon, jonka yli 400 jäsenestä (!) nyt neljä toisilleen tuntematonta on lähdössä yhdessä lumikenkäilemään.

Ryhmän jäsen Pertti on ehdottanut retkeä, ja me muutamat olemme tarttuneet hänen ehdotukseen. Niin tämä homma toimii; kuka tahansa voi  kutsua ihmisiä yhteiseen tekemiseen. Myhäilen tyytyväisyyttä, sillä juuri näin toivoinkin tämän menevän. Kyse ei ole enää minusta, vaan koko monisatapäisestä ryhmästä ihmisiä, jotka haluavat iloa, ystäviä ja tekemistä elämäänsä.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Me naiset!

 

 

Pertti näyttää kartasta reittiämme.

Tämä kuva: Marja Soininen

 

 

LUMIKENKÄILY KESKELLÄ METSÄÄ on mahtavaa homma ja retken kruunaa se, että Pertti tuntee metsän. Hän opastaa meitä läpi retkemme, kertoo tästä metsästä, jonka tuntee hyvin. Muilla osallistujilla on omat lumikengät, mutta minä saan lainata niitä Pertiltä. Ja sitä paitsi kuka tahansa voisi lainata sellaiset kirjastosta. Kynnyksiä ei tähänkään hommaan ole!

Tunnelma on välitön. Ihastelemme maisemia, hengästymme raskaasta liikunnasta ja jutelemme kaikenlaista. Tällainen toiminta on helppo mahdollisuus tutustua ihmisiin, toteamme yhdessä. Ja me vitsailemmekin jo kuin vanhat ystävät!

–Mahtavaa, kun nyt tietää muitakin ihmisiä, jotka tykkäävät retkeilystä. Aiemmin en ole oikein saanut ketään seurakseni ulkoliikuntaan, joku meistä toteaa.

Minä nyökkään päätäni. Juuri näinhän sen toivoin menevän!

Olen valtavan kiitollinen Pertille siitä, että hän on järjestänyt tämän retken. Häneltä on vaatinut rohekutta ja lämmintä sydäntä tarttua toimeen vailla tietoa tulisiko kukaan tälle retkelle. Olen käsittämättömän onnellinen siitä, että tarjoukseen ovat tarttuneet Marja ja Eeva. He ovat viitsineet vaivautua ja uskaltaneet lähteä retkelle tuntemattomien tyyppien kanssa.

Me kaikki toimimme. Osallistuimme.


KULJEMME PITKÄN MATKAN aivan hiljaa, metsän ääniä aistien. On aikaa ajatella.

Nykymaailma on kumma, minä pohdin. Kaikenlaisia hienoja elämänviisauksia heitellään ilmaan ja jengi liimaa niitä tauluina seinilleen samalla miettien, että mikä hemmetti on, kun elämä on siltikin ihan paskaa.

Mitä ovat ne kummalliset ihmeet, joita tunnumme alati odottavan? Miten muutos syntyy?

Vastaus on pirullisen yksinkertainen:

On toimittava.

On perkele tartuttava toimeen ja tehtävä jotain. On oltava rehellinen itselle ja muille, kohdattava menettämisen ja hylätyksi tulemisen pelkonsa ja niistä huolimatta uskallettava tarttuva toimeen.

Vaihtoehto on jäädä paikoilleen, kenties valittaa ja odottaa ihmettä, jota tuskin ikinä vastaan tulee.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen)

Makkaranpaistomajamme. Kuva: Marja Soininen

 

PARIN TUNNIN LUMIKENKÄILYN jälkeen istumme paistamaan makkaraa metsästysmajalle. Mussutan makkaraani ja kelailen: Vaikeissa tilanteissa tuntuu, ettei ulospääsyä ole eikä ratkaisua löydy. Mutta aina on se yksi pieni ajatus, joka yllättäen iskee mieleen. Siihen pitää silloin tarttua. Mitä voikaan saavuttaa, kun kokeilee!

Olen hämmentynyt siitä, miten hienoja asioita elämääni on viimeisten viikkojen aikana tullut. Yksi suuri syy niihin on tämä kaverikerho. En ole muita ihmeellisempi ihminen, mutta kuten ihan jokainen meistä, olen voinut antaa sysäyksen ihmeelle, sykkeen jollekin suuremmalle. Se on tässä. Tuo hetki lumikenkäretken jälkeen makkaranpaistossa.

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen pelon läpi”, kaunokirjallinen sieluni kiteyttää tuon hetken historian kirjoihin. Onhan tästä nyt joku lentävä lause tehtävä, sillä nyt taidetaan olla vihdoin ihan oikealla parkkipaikalla.

 



NIIN, SE VAAN kävi mielessä kaiken tämän jälkeen, että tämän tarinan kuulutuasi: onko sinulla jotain, johon odotat muutosta juuri nyt? Entä jos ryhtyisitkin itse toimimaan; ihmeeksi, jota nyt odotat tapahtuvaksi?

/Äm

Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.


OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.


”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”


”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?


PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.


TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?


Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa”

Avaan tietokoneen. Skype päälle ja odotettu soitto ystävälle. Näin me teemme nyt kun olemme liian kaukana toisistamme. Hän on pahalla päällä, tuskailee elämäänsä; kuinka se vain tuntuu lipuvan merkityksettömästi ohi päivästä toiseen eikä hän pysty tarttumaan kiinni hetkeen.

–Mikä tämän kaiken helvetin tarkoitus on, hän kysyy minulta epätoivoisena.

Vaikka minulla luulisi kokemusta näistä asioista olevan, en osaa sanoa hänelle mitään viisasta, en auttaa.

Hengitän syvään. Ehkä nyt voisin kertoa sen, mitä olen viimeiset vuodet päässäni pyöritellyt. Tarinani, jota olen salaa kirjoitettavaksi hahmoittanut. Avaan suuni, ja sanat alkavat soljua suustani jotenkin tähän malliin:


 

Samppanjapissis, Helsinki, Suomi, 2011

Katso, näet tietysti sen: Samppanjapissiksen! Tuolla se istuu, fiineimmässä baarissa kuohujuomaa juoden.

Se oli aika päämäärätietoinen nainen, halusi rakentaa bisneksen. Sillä oli oma firma, ja se halusi näyttää vähän paremmalta kuin naapurin Irma. Valkoinen tukka hulmuten se aikoi vallata kaiken. Sillä oli unelma, olla sillä lailla kova. Vain kolmissakymmenissä sen pää oli välillä aika pilvissä.

Se meni putkessa kovaa eteenpäin, kunnes yhtäkkiä, aivan yllättäin, se sanoikin itselleen näin:

”Mitä ihmettä, eihän tässä ole mitään järkeä!”

Ja kappas, arvaatko sen, aivan yhtäkkiä se kadotti merkityksen. Ja ajattele sitä vaan, nyt hän joutui itseään suoraan silmiin katsomaan.

 


Keskeytän tarinan, ja katsahdan ystävääni pikaisesti hakien hänen hyväksyntäänsä. Hän tuijottaa minua tiukasti ja nojautuu lähemmäs tietokoneensa näyttöä.

Hän taitaa haluta kuulla lisää. Köhäisen, ja jatkan:


 

Ei tainnut yhtiökumppani tykätä, kun yhtäkkiä Samppanjapissiksen oli vain pakko hypätä. Ei tiennyt mihin päätyy, mutta se ei ollut tähän jäämiseen syy.

Ensimmäistä kertaa elämässään siltä meni jokin mönkään. Sitä pelotti, mutta hyvin pian se oivalsi:

”Siivet kantaa, kun vain kyytiä jollekin painavalle taakalle uskaltaa antaa!”

Urheiluvaimo, Ruotsi 2012

Ja kuinkas sitten kävikään, tuli vastaan mies; kuka hurmuri ties! Ei mahtanut muutakaan kuin alkaa pakata laukkujaan. Se muutti Ruotsiin ja siitä tuli Urheiluvaimo, kappas niin! Se halusi olla tukena tähden takana, kuten Sirpa Ameriikanmaalla. Kasvaittaisi lapsiaan ja antaisi Urheilijalle puolisona parastaan.

Mutta aina välillä se hetkeksi jäi miettimään:

”Mitä hittoa, eihän tässä ole mitään järkeä. Entä jos sittenkin olisin jotain itsekin?”

Mutta ei; se hautasi ajatuksensa ja kiinnitti taas tähän hetkeen katseensa. Se niin paljon halusi rakastaa, ettei tainnut koskaan tajutakaan, ettei itseään saa ikinä unohta ja vain toisen taakse piilottaa.

Kunnes sitten päivänä muutamana, se kuuli miehen huutamana:

”Haluan erota”.

Ja kappas, arvaat jo sen, Urheiluvaimo kadotti kaiken merkityksen.

 


Vilkaisen ystävääni arasti ruudun taa. Nolottaa. On tullut paljastettua juuri sellaista, jota on vaikea tunnustaa todeksi itsellekään.

Hän pyörittää kättään ilmassa kuin vaatien äänettömästi, etten lopettaisi kertomusta…


 

Nimetön lintu, Helsinki, Suomi 2014

Niin tuli se Helsinkiin, ei kotiin, vaan toisten nurkkiin. Ei ollut omaa pesää, ei rakkautta, ei työtä ei rahaa, vain mielessä kaikkea pahaa.

Ei sillä ollut nimeäkään, niin huonosti tunsi nyt itseään, kun aivan yllättäen kaikki pohja viedään. Se meni rikki, palasiksi, ja kysyi koko ajan:

”Miksi?”

Nimetön lintu. Niin sitä kutsua alettiin, vailla siipiäkin, salettiin.

Ei ollut paljon voimia, ei iloa, laihtuukin monta kiloa. Vailla nimeä tuo lintu tarpoi, omaa olemustaan arpoi. Kysyi ”kuka olen”, ja arvannet jo sen: ei ollut kovin onnellinen, vaan kyysenalaisti kaiken merkityksen. Ja arvaa vaan, taas uudestaan joutui se omiin silmiinsä katsomaan.

Ja niin se meni kai, pala palata siivet sai. Yhteen asiaan tarttuen alkoi hitaasti asettua uuteen uomaan elämä sen.

 

Rampe Jenta – oman tiensä kulkija, Norja 2014

Lintu nimeton tuo elämää pohtii ihmeissään, ei tuntenut kuuluvan tännekään. Ei voinut muuta, kuin tutkia tuntematonta – melkein kuuta. Oli niin outo olla, että täytyi vain lähteä, ja toden totta; tällä kertaa lähestulkoon kohti tähteä.

Se tarttui seikkailuun, päätti tehdä jotain kovin outoa, tuntematonta. Muutti Norjaan pieneen kalastajakylään, josta ei tuntenut ketään. Alkoi kalastajan apulaiseksi, ehkä arvaat miksi:

”Jospa seikkailu tarjoaisi vastauksen kuka minä olen.”

Nimekseen sai nyt Rampe Jenta tuo uusi kylään tulija, norjaksi siis oman tiensa kulkija. Se teki mielenkiintoisia hommia ja kertoi niistä netissä tarinoita. Matkusti vuorilla ja merellä, aina seikkailu edellä.

Mutta myrskyt Norjaa heilutti niin kovasti, että kaikki kalastustyöt katkesi. Ei tullut palkkaa, ja siellä yksin mökissään, Rampe Jenta joutui miettimään:

”Onko tässä järkeä ensinkään? Vaikka sitä kuinka hallita koittaa, aina luonto ihmisen voittaa.”

 

Muottiin Mahtumaton Muija, Helsinki, Suomi 2015

Ja niin se teki äkkikäännöksen ja hyvin pikaisen päätöksen. Vaikka vuoden Norjassa viettää aluksi aikoi, jo puolessa välissä Suomi kutsuu, hoi hoi. Se hyppäsi kalarekan kyytiin ja lähti kiireellä kotiin.

Ja sitten Rampe Jenta, tuo sankaritarinoiden nainen, olikin yhtäkkiä ihan tavallinen. Ei ollut sadunhohtoista Norjaa, oli Helsinki, koti, jossa aina satoi. 

Se teki erilaisia töitä ja välin valvoi rahattomana öitä. Mutta se pärjäsi ja nopeasti huomasi:

”Kas tässä on kai se vitsi: vain vähän ihminen tarvitsee, ja silti elämä eteenpäin menee.”

Mutta yhden se päätti tasan varmaan; seikkailut eivät jää kokonaan. Se kokeili yhtä sun toista: Polki pyörällä päivän putkeen, asetti jalkansa mäkihyppääjän sukseen ja lähti työnjohtajan komennukseen. Ja kohta alkoi kuulua kummia, että kun teet kaikkea tuota hullua, et taida mihinkään muottiin, muija, mahtua.

Ja arvannet jo, peilistä kurkisti uusi olento.  Kaiken keskellä se oivalsi, että ihminen voi olla enemmän kuin yksi. Muottiin Mahtumaton Muija, se sai nimeksi.

 

2015 Amerikan Au Pair, Las Vegas, Yhdysvallat

Ja sitten, kerta kaikkiaan! Sitä pyydettiin au pairiksi Amerikkaan. Sinne se lähti moneksi viikoksi, vaikka ihmiset kutsuivat aikuiseksi. Eihän se homma yli kolmekymppisen ollutkaan, ainakaan monen mukaan.

Mutta nyt et ehkä ihmettele ollenkaan, kun kerron mitä tuo Amerikan Au Pair kantoi sieltä mukanaan. Se, lapseton ja perheetön, teki näet suuren keksinnön. Se sai tuntea mitä on olla osa perhettä; kun on isä, äiti ja lapsia, ja minäkin pala tätä kaikkea.

Silloin se ymmärsi, ettei ihmisen kuulu olla yksin.

Mutta silti se jäi miettimään, että missä se elämän merkitys piileekään.

 


On pakko pysäyttää. Kurkku on kuiva, ja muistot palaavat pintaan. Hengitän syvään ja päätän mennä eteenpäin, sillä tarinan seuraava vaihe on vain pakko jakaa!


 

Se näet tuli nyt Helsinkiin, taas tyhjän kolkkoon kotiin. Kuuli vain seinän läpi naapureiden äänet ja mietti; en voi olla ainoa, joka päivästä toiseen elämänsä yksin vietti. Ja siksi kai se ymmärsi, että nyt pois omasta navasta katsoa tarvitsi. Se halusi tehdä jotain hyvää, olla yhdessä, sillä siinä jotenkin tuntui olevan jyvää.

Ja arvaat kun kerron; yhtäkkiä alkaa elämä saada uuden lennon. Se näytti kirkkaammalta ja kummallisella tavalla paljon paremmalta. Ja niin tuo nainen tajusi, että voimia saa, kun omastaan jakaa muistaisi.

Ja kun kurkisti peiliin, se hymyili enemmän kuin aikoihin!

 

2016 Siipirikko, Helsinki, Suomi

No sitten voimien tunnossaan se meni osallistumaan urheilukisaan. Mutta tuo matka karusti katkesi kun sormet pahasti lipesi.

Ja kappas, hitto, sairaalasta kotiin palasi Siipirikko.

Se joutui kohtaamaan elämän karuimmillaan, kun omin jaloin ei yhtäkään liikutakaan. Ei voinut käydä töissä ja paha polvivamma valvotti öissä. Ystävät antoivat apuaan, kun ei Siipirikko itse voinut muutakaan.

”Olen minä hauras olento, ja vain yhteen hetkeen voi katketa linnun lento”, se mietti suruissaan.

Niin se joutui tajuamaan, ettei kukaan voi kontrolloida olemistaan. Oli opeteltava ottamaan apua vastaan – ja se se olikin hankalaa suorastaan!

Ja Siipirikko vain mietti: ”Tämähän on ihan hullua tämä leikki. Miksi elämä vain päähän potkii, vaikka koetan siitä vain hellästi ottaa kii?”

Ja kappas, arvaat sen, yhtäkkiä se kadotti merkityksen.

 


–Nyt sitten seuraavaksi en tiedä, mikä tämän seuraavan hahmon nimi on. En osaa sitä vielä tarinaani nimetä ja kirjoittaa, sillä olen liian lähellä näitä tapahtumia, tarinan hahmottaminen vaatii etäisyyttä, selitän ystävälleni, mutta jatkan eteenpäin:


 

2017 Minä(kö)? Kuopio, Suomi

Niin Siipirikko pohti ja pohti, asetti tavoitteitaan tulevaa kohti. Ja eräänä kummallisena päivänä heräsi puhelimen soittoon:

”Nyt tervetuloa Kuopioon!”

Ei ollut aikaa harkita, oli pakko vain uskaltaa pakata. Se tarttui vain kimpsuihinsa ja lähti taas rohkeasti matkoihinsa. Sai upean työn, jota oli elämässään toivonut useammankin yön.

Oli päivissä nyt kaksi asiaa: työ ja polven kuntoutus vaan. Ei tuntenut kaupungista ketään, mutta päätti, että tällä tavoin nyt mennään; Voi keskittyä tulemaan vahvemmaksi ja muut tavoitteet siirtää kauemmaksi. Ja kovasti se jaksoikin polven kanssa paiskia hommia, vaikka välillä teki mieli käyttää pommia. Niin pieni askel kerrallaan, sen jalat alkoivat kantamaan. Ja työ sujui kuin leikki, miten malliillaan olikaan siellä kaikki!

Ja mitä sitten! Tiedät jo sen: Taas se kyseenalaisti merkityksen!

”Miten ihmeessä voi olla kotiin Helsinkiin ikävä, vaikka saa näin mukavia hommia saa Kuopiossa tehdä.”

Ja arvaat jo; peiliin katsoa oli pakko. Se päätti istua alas lukemaan, hittovieköön, omaa blogiaan. Ja tajusi ennen aikojaan, että näinhän tämä tarina jatkuu vaan. Että elämä on virta ikuinen tämä – se jatkaa kulkuaan ja joka vaiheessa muutun minä vaan.

 


–Löytääkseen merkityksen elämäänsä on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa, lausun ystävälleni hitaasti, omia sanojani punniten, yhteenvetoa tarinalleni tehden.

Mutta vielä ei voi lopettaa, on vielä kerrottava sen loppuhuipennus:


 

Ei se ollut sen pituinen. Siis se tarina, se on elämän mittainen! Siinä on merkitys, se tajusi.  

Ja yksi seuraa aina vaan: kysymys omasta onnestaan. Joka kerta uudestaan, joudun peilistä itseäni katsomaan. Mutta kun pysähtyy ajattelemaan, omia muuttuvia kasvojaan tarkastelemaan, mitä voi oppiakaan!

Nyt kulkee mukana sen opit kaikkien vaiheiden: tarinat Samppanjapissiksen, Urheiluvaimon, Nimettömän linnun, Muottiin Mahtumattoman Muijan, Amerikan Au Pairin, Siipirikon ja sen, joka juuri nyt olen, mutta jolle nimeä vielä osaa antaa en. Ei ole yksi toistaan lainkaan parempi tai huonompi ollenkaan. Olen vain minä, nainen, ihan tavallinen ihminen!

Ehkä siinä piileekin salaisuus sen; siis, kuinka ihminen löytää merkityksen. Vaiheet, jotka versoavat toisistaan, minä, joka muuttaa alati muotoaan – viisaus, jonka saa kantaa mukanaan.

 


Ystäväni tuijottaa ruudun takana hiljaa kaukaisuuteen. Katson häntä takaisin ja pitkään tiirailemme toisiamme hiljaisina.

Ja sitten hän sanoo yhtäkkiä:

–Tiedätkö, mä aion kokeilla tuota. Aion kelata elämääni muutamia vuosia taaksepäin ja katsoa millaisia hahmoja minä olen ollut. Ja sitten katson, mitä ne minulle tähän hetkeen ovat kantaneet. Saakeli: on vaan pakko uskaltaa kohdata kaikki karuimmatkin kasvonsa.

Ja niin me yhdessä oivallamme; ehkä tämä tarina kannattaa kirjoittaa, ja jakaa sinunkin kanssasi! Ehkä tässä olisikin myös muille hyvä tapa hahmottaa oman elämänsä merkitystä?

 


Joten nyt, tehdäänkö ajatusleikki?

Ajattele elämääsi viimeisten vuosien varrella. Vastaa seuraaviin kysymyksin:

 

  1. Millaisia vaiheita tuon aikajakson varrella tunnistat?
  2. Millainen sinä olet kussakin vaiheessa ollut?
  3. Osaatko nimetä erilaiset hahmot, joita eri vaiheissa elämässäsi olet ollut?
  4. Kuvittele hahmo eteesi, ja kun katsot tuota hahmoa silmästä silmään, mitä näet?
  5. Entä, osaatko kiteyttää, mitä tuo hahmo ja sen eletty elämä sinulle nyt, juuri sellaisena kuin tässä hetkessä olet, ovat opettaneet. Käytä tarinaani mallina! 

 


 

Tällä tarinalla haluan toivottaa sinulle upeita vuoden 2017 viimeisiä päiviä! Ehkä vuoden vaihtuessa kurkistat peiliin? Mitä siellä näet?

Ja hei, blogissani on valtava määrä kirjoituksia, jotka tietenkin kaikki haluaisin tänne linkata luettavaksesi, mutta en voi. Laitan tämän tekstin oheen muutamia, ne tunnistat sinisestä linkistä teksissä. Tutustu niihin, ja pengo myös muita. Voin kertoa, että ikinä elämässäni en ole kyennyt mihinkään niin suureen ja hienoon kuin oivalluksiin ja ajatuksiin, jotka tässä blogissa tarinoiksi olen pukenut.

Ja tässä tarinassa esitettyjen hahmojen yhteydessä näet vuosiluvut, jotka auttavat sinua löytämään siihen hetkeen ja elämänvaiheeseen liittyviä juttuja jos joku erityisesti kiinnostaa.

Rakkaudella Maija

Ps. Tässä hahmojeni kasvot:

Samppanjapissis. Lempipuuhissaan… Voi millä lempeydellä tuota hahmoa nyt katsonkaan! Olisipa se vain tiennyt missä tulee olemaan, kun ottaa vastaan vuotta 2018!

Urheiluvaimo siivoushommissa.

Nimetön lintu; kaikkein karuin, mutta juuri siksi kaunein. ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”, oli yksi Nimettömän linnun kertomuksista.

Rampe Jenta Norjassa kalahommissa. ”Kun Valtiotieteiden maisterista tuli Kalastajan apulainen”, oli yksi kertomuksistani Norjassa.

Muottiin Mahtumattoman Muijan ensikosketus mäkihyppysuksiin Lahden mäkihyppytornien äärellä. Tuosta seikkailusta kirjoitin esimerkiksi näin: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”.

Tässä Amerikan Au Pair ihanine(?) lapsineen! ”Ei ihmisen yksin kuulu olla”, kirjoitin muun muassa tuolloin oivalluksistani.

Siipirikko, avuton ja kipeä. Blogistani löydät syysykuusta 2016 lähtien paljon tarinoita siitä, miten vammani koin. Esimerkiksi kirjoitin näin: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän.

Ja sitten: minä tänään! Tämä kuva kiteyttää koko vuoden 2017. Uskotko, kun kerron miten työn ja tuskan takana tähän pääseminen on ollut? Matkan varrella en olisi osannut kuvitella, että vielä pystyn seisomaan tuolla jalalla! Ja vieläpä näin vaa’assa. Ei se vielä täydellinen ole, mutta minulle valtava voitto. Tämä vuosi on ollut kaiken kaikkiaan työn vuosi. Se on opettanut, että kova työ palkitaan, ja vain askel kerrallaan voi päästä eteenpäin kohti tavoitteitaan.

Kenenkään onni ei ole täydellinen

–Oletko onnellinen? Tuolla kysymyksellä alkoi minun, nyt kai jo kahdeksatta vuotta käyvä muutostarinani.

Seisoin kahvijonossa eräässä seminaarissa, kun edessäni ollut mies kääntyi yllättäen minua kohti ja kysyi tuon kysymyksen. Sitten aivan yhtä arvaamatta kuin oli minuun päin kysymyksellään kääntynyt, hän pyörähti takaisin, otti kupin kahvia ja meni matkoihinsa.

Olenko minä onnellinen? Yllättävä kysymys jäi vaivaamaan päätäni pitkäksi aikaa.

–Ei, vastasin itselleni tuolloin ja pian sen jälkeen hyppäsin tuntemattomaan. Ymmärsin tuolloin jotain, mikä sai luopumaan minut loppuun väsyttäneestä bisneksestäni. Halusin tarttua siihen, mikä sisällä todella soi.


VUODET VIERIVÄT JA tässä blogissani olet sinäkin päässyt todistamaan niitä uskomattomia seikkailuja, joihin sysäydyin. Pohdinnat onnellisuuden ytimestä liittyvät vahvasti tähän tarinaan. Kysymys ei ole päästänyt irti otteestaan, vaan vuosien varrella olet sinäkin kanssani pysähtynyt kenties pohtimaan, mitä onnellisuus todella tarkoittaa.

Sitten tuli tämä vuosi, jonka viimeisiä säveliä nyt soitetaan. Tuli unelmieni työ ja yllättävä muutto työn perässä Kuopioon. Uusi seikkailu täynnä mahdollisuuksia, päämäärä, jota olen pitkään etsinyt.


VIIME VIIKOT OLEN ollut hyvin vihainen itselleni. Ajattele, minulla on nyt lähes kaikki, mistä olen elämässäni viimeiset vuodet unelmoinut. On innostava työ, mukava koti, rahaa. On vähitellen onnettomuudesta kuntoutuva keho ja kohentuva terveys.

Mutta minä olen onneton. On kamala koti-ikävä Helsinkiin, on vuoden pimeimpinä päivinä aikaisen aamutyön aiheuttama valtava väsymys. On yksinäisyys, on vain työ. On malttamattomuus, että pitäisi jaksaa luoda suhteita, osallistua, harrastaa – luoja paratkoon olla voimia blogin päivittämiseen. Tarve juurtua tänne tai sitten mahdollisimman pian päästä palaamaan kotiin omien ystävien luo.

Tämän piti olla vain väliaikaista, mutta olen päättänyt jäädä Kuopioon aiemmin suunniteltua pidempään – onhan minulle nyt suotu suurin kunnia ja pyydetty jatkamaan hyvin onnistuneessa työssäni pidempään. Niin ei käy kaikille. Eihän minulla pitäisi olla syytä olla surullinen!

Saanko tuntea näin, vaikka kaikki on ulkoisesti ihan oikein päin? Pitäisikö minun pyrkiä täydelliseen onneen?


ONNI JA ONNETTOMUUS. Ehkä onnea ei olekaan ilman onnettomuutta? Ehkä onnellinen voi olla vasta, kun hyväksyy, että onni elää äärilaidallaan; että todellinen onnellisuus on jatkuvaa liikkumista onnen ja onnettomuuden tunteiden välillä.

Äärilaita, niistähän olen sinulle niin monesti kirjoittanut. Mitä olisi elämä ilman näitä toistensa vastakkaisia tunteita? Haaleaa, vaaleaa ja tappavaa. Sillä ei ihminen hetkittäisen onnettomuuden tunteeseen kuole, se kuolee siihen jos sielu ei tunne mitään.

Tässä olen oikeasti onnellinen. Itsenäisyyspäivän viikko tarkoitti minulle paria vapaapäivää töistä ja reissua Helsinkiin. Siellä oli ystäväni upeat itsenäisyyspäivän juhlat, joissa sain kunnian toimia seremoniamestarina. Oli ihana olla kotona. Kuva: Sebastian Danberg

 

TYYTYVÄISYYS JA TYYTYMÄTTÖMYYS. Ehkä onni sekoittuukin tyytyväisyyden kanssa? Voisiko silti olla onnellinen, vaikka kaikkiin elämänsä osa-aueisiin ei olisi täysin tyytyväinen?

Ehkä onni on sitä, että hyväksyy sen, että elämä on aina jostain kohdasta virheellinen. Että osaa olla tyytymättömyydessäänkin tyytyväinen – ja tietää mihin asioihin voi itse vaikuttaa, jotta arjesta tulee sellainen, että sitä voi joka päivä rakastaa.

Ehkä minulla saakin olla koti-ikävä. Ehkä saankin surkutella, kun olo on yksinäinen. Mutta ei niiden tarvitse antaa ottaa valtaa koko elämästä. Niiden ei tarvitse antaa hämmentää koko kuvaa. Vaikka onneaan voi itse monelta osin rakentaa, liittyy siihen kuitenkin aina arvaamaton elementti, se taitekohta, piste, johon ei oi vaikuttaa, vaan jossa täytyy valita keskittyykö siihen mitä puuttuu, vai ottaako kaiken irti siitä, mitä on.


–OLETKO ONNELLINEN?

Jos juuri tänään joku kääntyisi puoleeni kahvijonossa ja kysyisi yllättäen näin, sanoisin:

Välillä olen, välillä en. Mutta jokainen hetki koetan olla tyytyväinen, ja jakaa muille mitä tunnen sekä ajattelen. Elämä on opettanut sen; että kenenkään onni ei ole täydellinen.

Kuva: Sebastian Danberg

 

Jotenkin näin minä tänään ajattelin.

/Äm

Ps. Jos nyt ensimmäistä kertaa törmäät blogiini, alla olevista linkeistä saat muutaman poiminnan kautta jonkinlaisen pikakatsauksen tarinaani, jonka jokaisesta käänteestä, onnesta ja onnettomuudesta olen muuten tänään ihan valtavan kiitollinen:

Synninpäästöni
Tervetuloa Varbergiin, täällä minä asun
Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää
Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen
Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
Minusta tulee radiojuontaja ja muutan Kuopioon