Rikki mennyt elämä on korjattava pala kerrallaan – ulkopuoliset neuvot voivat myös tuhota

Piippiip. Whatsapp. ”Miten menee, onko jo löytynyt savolainen mies?” Plimplopm. Messenger. ”Noooo, joko on joku komee napattu? Sä niin tarttet nyt jo seuraa. Hei, kohta neljä vuotta, hei!”  Piripiri. Puhelin. ”Hei, nyt kyllä alat ottaa ton elämäs haltuun. Meet Tinderiin. Sä tarttet miehen.”

Viriviritööttööt.

Minun pääni.

Jostain syystä keskustelut viime aikoina ovat kulkeneet tätä rataa. Jostain syystä ulkopuolisia kiinnostaa ja huolestuttaa elämässäni se, miten ja mistä löydän miehen. Mutta minä sanon:

Lopettakaa.

Huolenpito lämmittää, ja arvostan sitä todella, sillä tiedän sen tulevan kyselijöiden sydämistä. Mutta kuultuani riittävän monta kertaa saman kysymyksen ennen mitään muita uteluja elämästäni, tajusin, että ehkä voisin kirjoittaa aiheesta…

Kun päädyin aikoinaan Ruotsiin, oli elämä siellä täynnä jos jonkinlaista käännettä. Mutta monia niistä muistelen hymy huulilla. Kuten tätä tarinaa nimeltä ”Ruusupitsiverhogate”.

 

ÄH, ON VAIKEAA pukea sanoiksi ajatusteni virtaa. Yritän kirjoittaa tekstiin vain yhden selkeän näkökulman, mutta siihen tunkee väistämättä kaksi: toisaalta ajatus siitä, millainen prosessi on rikki menneen elämän korjaaminen ja toisaalta siitä, kuinka tärkeää on muistaa ettei toisen elämää voi arvioida omasta elämäntilanteesta ja kriteeristöstä käsin.

Näitä kahta asiaa en ole voinut olla ajattelematta viime aikoina kohdatessani tuttavieni ja lukijoitteni kysymyksiä seuraelämästäni tai parisuhdehalukkuudestani tällä hetkellä.

Ehkä nuo näkökulmat soljahtavat tässä tuotoksessa toisiinsa yhteenliittyväksi teemaksi; sellaiseksi, joka ei oikeastaan kerro mitään minusta, vaan  auttaa sinua ymmärtämään jotain. Kenties elämäsi on mennyt juuri rikki tai koet huolta jostain läheisestäsi elämäntilanteessaan ja koetat kaikin keinoin löytää hänelle oikeat ohjeet?

 

Jos elämässäsi on nyt meneillään todella vaikea hetki, tästä ajatuksestani saattaa olla sinulle jotain hyötyä. Kannattaa lukea: ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakeseen uskaltaa elää”.

 

MINÄ OLEN PÄÄTYNYT nyt töihin Helsingistä Savoon. Jo kaksi ja puoli kuukautta täällä! Uusi vaihe elämässä, joka meni joskus pahasti rikki – ja teki sen toisen kerran uudelleen. Elämä, joka on ollut viime vuodet täynnä tutkimusretkiä kohti todellista omaa itseään.

Juuri nyt elämässäni on kaksi tärkeintä asiaa: työ ja polvi.

Niistä ensimmäinen on osa uuden unelmani täyttymistä. Pitkään etsityn uuden uran alku, ja tärkeä askel kohti seuraavaa. Seitsemän kuukauden työkomennus, jonka päätavoitteeksi olen asettanut itselleni ammatillisen kehittymisen. Tehnyt valinnan, että kaikki muu tulee toisella sijalla. Ehkä siksikin, ettei muuta elämää kannata rakentaa näissä olosuhteissa kovin pysyväksi, onhan todennäköisintä, että tie jatkuu tämän jälkeen jonnekin muualle.

Elämäni pääasioista jälkimmäisintä taas moni ei voi edes ymmärtää. Yksitoista kuukautta onnettomuudesta ja kohta yhdeksän leikkauksesta, polvi on mielessäni edelleen joka hetki. Sen kuntoutus vaatii kestävyyttä, hermoja ja kovaa päivittäistä työtä, jotta jonain päivänä olisin taas täydessä ruumiin voimassa. Tekemiseni on nyt hyvin rajattua ja päivittäinen tuska siitä, etten saa enkä voi urheilla tottumaani tapaan on suuri. Siksi säästän kaikki työstä (ja suuresta elämänmuutoksesta, joka tämä Kuopioon muutto on) liikenevät voimat polven kuntoutukseen.

Viime vuoden loppuouolella kerroin blogissani muun muassa tämän kiteytyksen elämästäni onnettomuuden ja sitä seuranneen leikkauksen jälkeen ”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi”.

 

JOTTA RIKKI MENNEEN elämän voi saada kuntoon, on uskallettava myöntää tämä: palaset on kursittava kasaan yksi kerrallaan. On otettava neula käteen, laitettava lanka sen silmästä sisään ja pantava pistoa pieneen kangastilkkuun yksi toisensa perään.

Kun elämä romahtaa palasina maahan, on uskallettava ja osattava kaiken kaaoksen keskeltä valita olennaisin, josta liikkeelle lähtee. On tunnistettava mikä on keskeisintä juuri nyt, mikä tärkeintä minulle. Muutoin voi käydä niinkin ettei tapahdu mitään, ettei päääse mihinkään.

Kukin meistä valitsee tärkeimmät kangastilkkunsa ja niiden kursimisjärjestyksen itse. Se on lopulta kovin helppoa; on vain tunnusteltava, mikä sydämessä tuntuu oikealta. Joku toinen voisi tehdä vastaavassa tilanteessa toisin, mutta kyse on omista arvoista, omasta tarpeesta. Kyse on siitä, että ihminen pystyy järjestämään kaaoksen vain asia kerrallaan sen mukaan mikä merkityksellisimmältä tuntuu.


MINULLE OLENNAISIN ON nyt hyvin selvää. Jos olet tarinaani seurannut, tiedät, ettei näin ole aina ollut. Monta pistoa on pistetty turhaan ja kankaan paloja heitetty roskiin. Mutta juuri siitä syystä voin tänään kaiken tämän kirjoittaa.

Koska emme näe toistemme elämiin kovin syvälle, on jopa vaarallista arvioida sitä omasta elämäntilanteestaan ja kriteeristöistä käsin.

Parasta perhe-elämän aikaa elävä voi ajatella, että toinen perheettömänä, vain työuraansa keskittyen menettää elämän tärkeimmän kokemuksen. Monta tuntia päivästään urheilulle uhraava himokuntoilija voi katsoa sohvaperunaa jopa ällötyksen tuntein ymmärtämättä miksi toinen ei saa itseään liikkeelle. Uraansa kaikkensa satsaava voi ihmetellen katsoa toista, joka tuhlaa parhaimmat työvuotensa kotona perhettään passaten.

Kuitenkin kaikkien näiden valintojen takana on tarina, polku, jota kukin meistä yrittää parhaalla tavalla kulkea. Sellainen tie, jota kukaan toinen ei voi silmälasiensa läpi tuomita. Sanomalla jotain ehdotonta saattaa osua toista niin arkaan paikkaan, että kommentti kääntyykin tuhoavaksi.

Kyllähän minkäkin joka kerta parisuhde-kysymyksen kohdatessani hätkähdän. Kohta neljä vuotta sinkkuna ja yksin, onko minussa jotain vikaa? Pitäisikö tuohonkin vielä pystyä kaiken tämän keskellä? Olisiko tämä sittenkin se pala, joka kääntäisi kaiken?


MITÄ OPIT VIIME viikolla? Missä onnistuit, missä epäonnistuit? Mikä elämässäsi on nyt tärkeää ja kuinka voin tukea siinä? Mitä olet mieltä parisuhteesta juuri nyt?

Ehkä ne olisivat asioita, joita voisit minulta nyt udella.

Olen kirjannut sinulle tarkoituksella oppeja tämän tarinani varrella, joka sai alkunsa jo viisi vuotta sitten, kun käänsin uuden lehden työurallani: luovuin viestintäyrityksestäni, sillä sen johtaminen ei tuntunut enää oikealta. Suin surminkaan en tuolloin uskonut, millaisia havointoja oman elämäni kautta tulisin sinulle näiden vuosien aikana kiteyttämään. Toivon, että ne antavat jollekin jotain ajateltavaa. Ja suurin opetus, jonka viimeiset pari kuukautta ovat minulle opettaneet: näin on ihan hemmetin hyvä. Siten, että elämässäni on kaksi asiaa, jotka ohjaavat sitä tässä hetkessä. Vaikka joskus väsyttävän työpäivän jälkeen sohvalle käpertyessäni mietinkin, että olisipa hienoa jos olisi enemmän muuta äksonä, olen tyytyväinen ja kiitollinen elämääni juuri tällaisenaan – asiat kun ovat olleet vain hetki sitten paljon pahemmin.

 

/Äm, joka helpotukseksenne kertoo, että yksikään ulkopuolisten mies-utelu ei ole kuitenkaan minun elämääni tuhonnut – dramaattisesta otsikosta viis 😀

 

Valloittava väsymys

Arki on ollut viime aikoina melko väsyttävää. Voimat ovat jotenkin kumman kortilla. Tämä johtuu tietysti siitä, että töitä on ollut reippaasti ja aamuherätykset suhteellisen brutaaleja.

Mutta olen myös miettinyt, että ehkä keho ja mieli nyt hieman vetäytyvät, onhan alun (kyllä, olen asunut Kuopiossa nyt kaksi kuukautta!) turbuenssi ja uuden haltuunotto töissä takana ja olen asettunut täysin kodiksi asuntooni. Ehkä kroppa on nyt alun kuormituksen jäljiltä taipunut hetkeksi, antanut myös luvan minulle rentoutua minkä mukana on tullutkin nyt väsymys.

Väsymys on sellainen, että ei se mitään haittaa, en vaan nyt jaksa suhista joka suuntaan. Jos tarkkaan ajattelee, niin väsymys ei ole ehkä ihme siksikään, onhan takanani pitkä sairausloma ja sen myötä pieneksi käyneet voimat. Aina ei enää edes muista millainen polku on kuluneen vuoden aikana tullut käytyä läpi. Tai vuosien. Siinä mielessä oikeastaan aika lohduttavaa: aika painaa vaikeatkin ajat osin unhoksiin, vaikkei niiden keskellä sitä uskoisikaan.

Toki välillä harmittaa, ettei elämässä täällä ole muuta kuin työ ja jalan kuntoutus, josta siitäkin pidin parin viikon tauon. Mutta ehkä syksy tuo mukanaan jotain harrastusmahdollisuuksia.

Toivon ainakin, että syksy toisi mukanaan uuden kuntoutusinnon – se on ollut vähän hukassa. Olen koko Kuopiossa olon ajan treenannut itsenäisesti ja nyt alan huomata ikävöiväni fysioterapeuttiani. Minua viime syksystä lähtien kuntouttanut luottofyssarini kun on Helsingissä, enkä ole täältä uutta hankkinut. Hetken vielä jaksan vääntää minulle kesäksi rakennettua ohjelmaa, mutta kohta on pakko päästä tapaamaan fysioterapeuttia. On uskomattoman tylsää vääntää kuukaudesta toiseen samaa ohjelmaa.

Ja silti millään muulla tavalla tämä jalka ei kuntoudu. On vaan väännettävä, ja välillä tajuttava ottaa pientä aikalisää, kuten nyt viime viikkoina tein. Kumma miten mieli ei oikein antaisi rauhaa ja armoa. Siltikin, vaikka on ollut motivaatio ja voimat hukassa, mieli on hokenut että jumpata pitäisi, sillä se pelkää, ettei kehitystä tapahdu.

Ohho. Tulipa tajunnanvirtainen teksti. Mutta ehkä se kertoo juuri oikealla tavalla asiat, jotka olen viime päivinä oppinut:

Kun turbulenssi tyyntyy, ja elämä alkaa asettua uomaan, keho ja mieli saattavat yllättää tarpeellaan vetäytyä. Ja silloin sen on annettava tehdä niin. Ei ole kiire, ja on muistettava, miten hienoa oikeastaan on, että on vihdoin jokin uoma. Tila, jossa voi olla ja hengähtää, tehdä sen varrelle määriteltyjä asioita kurottelematta liikaa minnekään muualle. Ei ole kiire, ja tulee aika, kun on taas valmis sykkimään.

Tämä tila on oikeastaan aika ihana, valloittava kaikessa väsyttävyydessään. Ei mitään turhaa, vain nautinto siitä, että edes jokin asia elämässä on hetken kovin hyvin. Sillä niin on; työni saa minut nyt hyvin onnelliseksi.

Veljeni tuli viikonloppuna kylään ja kävimme muun muassa Puijon tornissa. Siinä se on, maisema, jossa minun uomani nyt on. Tältä näyttää Kuopio yläilmoista.

Valtavasti metsää ja järveä siintää näkyvissä. Tässä tornin varjo sen alla lepäävän urheilualueen yllä.

 

/Äm

 

Hyvä juuri tässä

Paljon se antaa, paljon se ottaa.

Työt sujuvat hienosti, mutta juuri nyt olen aika väsynyt. Viime viikosta tuli kuuden työpäivän mittainen. Voit uskoa, kun ensin viisi päivää herää ennen aamuneljää antamaan kaiken itsestään lähetyksessä ja sen päälle vielä tekee lauantaisen työvuoron valtakunnan radioon, on olo aika raato. Yksi vapaapäivä ei riitä palautumiseen.

Onneksi kuuden päivän työviikko oli kuitenkin poikkeus, eikä tällaisia normaalisti tule. Onhan tässä aamutyössä jo itsessään omat haasteensa jaksamisen kannalta. Rytmiin tottuminen vie oman aikansa, ja on tarkasti vahdittava, että saa riittävästi unta.

Nämä ovat aikoja, jolloin kaikki voimat suuntautuvat ensin työhön, sitten vasta jaetaan yli liikenevät muille asioille. Tämä viikko on vielä otettava muilta puristuksin vähän rauhallisemmin ja polven kuntoutus on jäänyt nyt vähemmälle. Onneksi tälle koivelle jo kävelylenkit tekevät hyvää.

Mutta on juuri hyvä näin. Kaikesta työlastista huolimatta olo on hyvä, innostunut ja kiitollinen – olen juuri siellä missä pitääkin ja missä olen niin pitkään halunnut olla. Hassua, miten palaset loksahtelevat elämässä kohdalleen.

Kuvien ottaminenkin on jäänyt hyvin vähälle viime aikoina. Mutta tässä ehkä yksi viime viikon huippukohdista, kun tapasin Kuopiossa keikkailleen Megadeth-yhtyeen jäsenet ja pääsin heitä haastattelemaan.

/Äm, joka suunnittelee taas nukkumaan menemistä; elämä koostuu nyt pienistä rutiineista

Kiitoksia keholle ja työniloa

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

 

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

 

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Kaikki muu seuraa – menestys on kontaktilaji

Ah. Istun sohvalla ja tuijotan televisiosta Tarkkomarkkinoita. Väsyttää tiiviitten työpäivien jäljiltä, mutta mieli muhii ajatuksia.

Nyt mieli kyllä oikeastaan haluaa palata takaisin viime vuoteen ja Tangomarkkinoille, joilla olin tuolloin töissä. Vähän erilaisissa hommissa kuin tänä päivänä. Mutta tavallaan taas ei sitten yhtään. Samat teemat kun kulkevat nyt ajatuksissani.


VIIME VUONNA POHDIN Tango-työkeikkani jälkeen blogissani menestystä. Sitä, miten tangoartistit kohtaavat yleisönsä, ja mikä saa suosituimmat heistä erottumaan. Näin minä kirjoitin viime vuonna blogitekstissäni ”Saanko luvan? Tangomarkkinat ja menestyksen oppitunti” (lue koko juttu tämän linkin takaa).

”- – – olkoonpa laji mikä tahansa, onnistuminen, suosio ja menestys syntyvät, kun fokus on yleisössä, ei itsessä. Kun haluaa antaa jotain toiselle.

Vaikka vastaan tulisi sekopäisiltä vaikuttavia mäkihyppääjä ja hiihtäjä, ei katsota nenänvartta pitkin, vaan pysähdytään kuuntelemaan ja juttelemaan. Loistetaan lavalla toista ajatellen. Otetaan jokainen vastaan, ollaan uteliaita, kiinnostuneita, annetaan aikaa.

Annetaan!

Ja mitä annetaan on lupa: koskettaakseen, saadakseen hymyn toisen kasvoille sekä innostuksen syttymään on oltava ensin itse esimerkinä. On annettava lupa – ensin itselle ja sitten toiselle – heittäytyä ja tuntea. – – – 

Elämä on kontaktilaji. Parhaimman vaikutuksen toiseen tekee kiinnostumalla hänestä, antamalla hänelle täyden huomion ja osoituksen siitä, että välittää. Niin menestytään. Kaikki muu – taito, mammona, whatever – on toissijaista.

Tärkein on kohdata ja koskettaa. Antaa toiselle lupa nauttia, tuntea, elää. Sitten kaikki hurmaantuvat – – –

Jonkun on näytettävä mallia. Jonkun on annettava lupa. Ja ne luvan antajat; he, ovat menestyjiä!”

Viime vuosien kaksi kuningatarta Susanna Heikki ja Erika Vikman juhlistivat Erikan voittoa viime kesänä Tangomarkkinoiden viimeisenä iltana päälavana backstagella. Lisää kuvia ja tunnelmia viime kesältä tässä blogissani.

 

TÄMÄ LAINAUS MUISTUI mieleeni nyt tv:stä seuraamani Tangokunigatarfinaalin lisäksi eilen, kun haastattelin laulaja Katri Helenaa. Hän on yksi upeimmista ihmisistä, jonka olen tavannut.

Hänestä on tehty tänne Kuopioon kesäteatterinäytelmä, ja minä kysyin häneltä syytä siihen, miksi hän on niin suosittu, että hänen tarinansa on päätynyt tarinaksi usealle teatterilavalle.

Hän sanoi, että on aina halunnut ainoastaan laulaa; että kaikki muu uralla vastaantullut maine ja mammona ovat olleet toissijaisia. Ne ovat vain seuranneet perässä, kun hän on tehnyt työtään, jota rakastaa – palvellut yleisöään ja viihdyttänyt heitä parhaalla lahjallaan. Keskittynyt siihen, mikä tuntuu hyvältä ja antanut sen kummuta ulos muille.

Mikä esimerkillinen nainen onkaan Katri Helena! Oli suuri ilo päästä haastattelemaan häntä.

 

TÄSSÄ AJATUKSESSA ON JOTAIN niin tärkeää, että on pysähdyttävä jälleen kerran sen ääreen. Mietittävä, miten minä toimin, miten kohtaan muut, miten läsnä olen ollessani tekemisissä muiden kanssa.

Sillä kaikki muu seuraa perässä – sen minulle kaikki tapaamani menestyneet esiintyvät taiteilijat ovat opettaneet.

Oletko sinä ikinä miettinyt tätä?

/Äm, joka siirtyy taas jännittämään Tangokuningatar-kisan tulosta

Ulkopuolisena omassa elämässä

Kävin äsken ruokakaupassa. Siellä hyllyjen välissä minuun iski yhtäkkiä hyvin vahva fyysinen muisto – tunne siitä, kun viisi vuotta sitten kuljin ensimmäistä kertaa uuden Ruotsin kotikaupunkini ruokakaupassa. Ja sitten; sama tunne, ja muistin ensimmäisen visiittini uuden Norjan kotikyläni ruokakauppaan.

Värähdys voimakasta muistoa. Koetun kokemuksen aallot.

Hirveän vaikea on tätä tunnetta sanallistaa. Mutta sellainen tunto syntyy kai jossain pienessä, merkityksellisessä hetkessä ja jää kehoon kytemään. Ei irtoa ikinä, ja palaa takaisin voimakkaana värähdyksenä, kun elämä kuljettaa samankaltaiseen pisteeseen uuden kerran.

Ehkä tuo muisto koostuu koetun hetken jännityksestä, jännitteistäkin. Se ei niinkään ole yksittäinen kuva mielessä, johon jokin hetki on tallentunut, vaan valtava tunteen aalto, joka valtaa kehon.

Ja äsken ruokakaupassa vaeltaessani minun vielä tuntemattomien hyllyjen välejä tutustuen uuteen arkeeni hyvin konkreettisesti kaiken tämän myllerryksen keskellä, minä ehkä koin jotain samaa kuin viisi vuotta sitten Ruotsissa. Ja sitten; saman kuin kolme vuotta sitten Norjassa. Innostava, kutkuttava, mutta samalla myös vähän pelottava kokemus sekaisin menneestä rutiinista, jolle on löydettävä nyt uusi rytmi.

Ruokakauppa.

Vanha rutiini, mutta sen tuore näyttämö. Perusjuttu, mutta myllättynä kaikella uudella, tuntemattomilla raameilla. Uusi sävel elämässä, joka tuntuu vieraalta, vaikka se on omaa elämää.

Tuntuu kuin olisin nyt ulkopuolinen omassa elämässäni. Tämä kaikki ON minun elämääni, mutta katselen sen ääriviivoja jostain itseni ulkopuolelta, vierain silmin. Ehkä juuri se on tuo tunne, johon tämä hetki minut palautti aiemmissa kokemuksissani. Ehkä se on yksi elämäni merkityksellisimpiä asioita, tarina, jota voin toisille kertoa. Kertomus siitä miltä tuntuu, kun on hetken ulkopuolisena omassa elämässään; silloin, kuin jo uusi ruokakauppa rutiineineen synnyttää tällaisen innostavan, kutkuttavan, mutta myös vähän pelottavan vireen.

Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan, jos olet kokenut samaa.

Sitten jäin miettimään, että miitähän minä tästä hetkestä, tästä ajasta täällä Kuopiossa tulen kantamaan kehossani muistona vuosien taakse? Vai kannanko mitään? Koenko joskus vuosien päästä tämän saman voimakkaan värähdyksen ja muistan juuri tämän hetken? Tunnen vuodet ja niitä yhdistävän kokemuksen?

Vietin juhannuksen perheemme mökillä Keski-Suomessa, ja siellä ollessani oivalsin tämän oman elämän ulkopuolisuuden tunteen. Sieltä käsin kun ajattelin Kuopiota, työtä ja uutta elämääni täällä, tuntui, kuin kaikki tämä olisi vain unta, ei totta lainkaan.

Oli hyvin vaikea ymmärtää todeksi se, että palaisin juhannuksen jälkeen tänne Kuopioon, enkä Helsinkiin. Sekin yksi minulle tuttu ja vanhan rutiini; hypätä Helsingin bussiin tai junaan Jyväskyltästä. Mutta ei, nyt minä tulin takaisin Kuopioon. Ehkä joudun tätä vielä hetken opettelemaan ja ymmärtämään.

/Äm, toivoen sinulle ihanaa alkavaa viikkoa

Yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi uuden alussa

Kuun kymmenennen muistopäivä meinasi taas mennä ohi, onhan tänään jo yhdestoista. Mutta siltikään en vielä voi luopua tästä merkkipaalusta. Yhdeksän kuukautta sitten polveni naksahti. Jos tuolloin sairaalassa maatessani olisin tiennyt missä olen yhdeksän kuukauden kuluttua… niin, en kyllä oikeastaan tiedä, mitä olisin silloin ajatellut.

Varsinainen matka on kuljettu ajassa, jossa olisin voinut myös synnyttää uuden ihmiselämän. Tavallaanhan niin teinkin – joskin nyt itselleni. Tänään, kun kotini alkaa olla vähitellen asuttavassa kunnossa ja pohtiessani huomenna edessä siintävää toista työviikkoa, tajusin vasta ensimmäistä kertaa kunnolla, miten uusiksi elämäni on mennyt kuluneessa kuukaudessa.

Kuukausi sitten kun kirjoitin vamma-ajanlaskuni merkkipäivänä mietteitäni olin juuri saanut tietää uudesta työpaikastani ja muutosta Kuopioon (lue tästä). Silloin en voinut vielä kertoa sinulle uutisestani. Silloin mietin tuolloin kulunutta kahdeksaa kuukautta taaksepäin ja yritin hahmottaa kuinka nopeasti tuollainen ajanjakso kuluu; tiesinhän juuri, että olisin tulossa Kuopioon kuudeksi kuukaudeksi.

Nyt tuntuu aika hurjalta. Ennen kuin huomaankaan, on puoli vuotta jo vilahtanut. Ja vielä en ole alussakaan. Tänään pää on täynnä hassua sekasortoa. Olen miettinyt paljon sitä, miten nyt tämä aika Kuopiossa olisi elettävä maltillisesti päivä kerrallaan nauttien niistä kaikista kokemuksista ja tunteista, joita tämä aika synnyttää. Sillä luulen, että juuri nyt, tässä ja tänään yhdeksän kuukautta vanhan lopussa ja kuusi kuukautta uuden alussa, minulle on avautumassa matka, jolla on suuri merkitys.

Tuntuu kuin tänään olisin matkallani eräänlaisessa tienristeyksessä.

/Äm, suunnaten jännityksellä kohti uutta viikkoa

 

Orientoituminen muutokseen

Täällä ollaan, vaikka hiljaista on pidellyt. Viimeiset kuusi päivää ovat vilahtaneet 14-tuntisten työpäivien merkeissä erään tv-ohjelman kuvauksissa. Ja tietysti potien samalla kamalaa flunssaa! Keho ei näköjään kestä näitä kovia työpuristuksia kuten ennen – samoinhan sairastin Lahden MM-lisojen aikaan kammottavan flunssakuumeen. Vastustuskyky on laskenut valtavasti, koska kunto on huonontunut sändgyssä maattujen kuukausien jälkeen, enkä ole hetkeen ollut tekemisissä monien ihmisten kanssa.

Työputki oli huiman hauska mahtavan työryhmän kanssa. Vaikka päivät olivat pitkiä, olo flunssan ja kovan vauhdin ryydyttämä, tekeminen oli mahtavaa ja antoisaa. On hienoa voida työskennellä huippuammattilaisten kanssa. Mutta iltaisin kotiin tullessa takki oli niin tyhjä, etten ole saanut tehdyksi mitään muuta.

Tänään olen sellaisessa välitilassa. Näitä intensiivisiä työpuristuksia seuraa aina ”masennuskrapula”; kun on touhunnut tiiviisti paljon ihmisisä ympärillään ja työ lopulta loppuu, olo on hetken kovin tyhjä. Vaikka samalla olen tyytyväinen, että työrupema on ohi, silti mieli tekisi takaisin mukavien ihmisten ja työn pariin.

Nyt tyhjyyden tunteeseen sekoittuu muutaman päivän päässä siintävä muutto Kuopioon. En oikein osaa ajatella asiaa vielä, mutta olo on silti hieman outo (kun rehellisesti tunnustan, juuri nyt en haluaisi lähteä minnekään, vaan jäädä tähän paikoilleni Helsinkiin).

Ei auta, on alettava orientoitua muutokseen. Uusi, ja käänteentekevä viikko alkakoon!

Viime viikolla en ole juuri voinut ottaa kuvia julkaistettavaksi, mutta tällaisia kameroita on viikko tullut studiolla tuijoteltua.

 

Salainen päiväkirjamerkintä vuosien takaa

Huh, näkisitpä kotini juuri nyt. Kaaos. Kaikenlaista sälää joka puolella, osa pakattavaksi mukaan, osa heittettäväksi pois tai annettavaksi eteenpäin. Luojankiitos olen tehnyt tätä perkaustyötä niin monta kertaa elämässäni, että nyt on aika vähän tavaroita muutettavana. Viimeiset kaksi vuotta asuttuani tässä nykyisessä kodissa olen hankkinut hyvin vähän mitään uutta. Mutta silti tässä muuttorumba yhteydessä kaikkiea roinaa jostain vain paljastuu ja tarpeettomasta saa taas luopua. En halua mitään turhaa mukaani.

Mutta onneksi arkistojen kätköstä löytyy myös kaikkea jännää; kuten nyt esimerkiksi yksi irrallinen sivu vanhaa päiväkirjaani. Pysähdyin lukemaan sitä, ja sepä sattuikin olemaan kovin mielenkiintoinen. Haluan jakaa tuolle sivulle kuusitoista vuotta sitten kirjoittamani ajatuksen sinun kanssasi tänään. Miksi, katso tästä uusimmasta Youtube-videostani lisää, kun luen sinulle palan päiväkirjastani…

Ps. Video on kuvattu juuri ostamallani uudella hienolla kameralla, mutta en vielä saanut tilaamaani mikrofonia. Siksi äänen laatu ei ole nyt ihan priimaa. Mutta odotapa vaan, kun saan mikrofoninkin käsiini – sitten alkaa syntyä muuten hienoa materiaalia!

Kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä: suojakupla

Tämän ajatuksen olisin oikeasti halunnut kirjoittaa auki jo viime viikolla. Nyt tunne on ehtinyt jo laantuntua ja asian mittakaava pienentynyt, kun on ollut enemmän aikaa sulatella muuttoa Kuopioon.

Mutta hyvin todellinen minulle oli tämä yksi ensimmäisistä ajatuksista, joka mieleeni nousi, kun tein päätöksen työpaikan vastaanottamisesta. En tiedä mikä se lopulta on, ehkä jokin tutusta irtipäästämiseen liittyvä pelko, mutta muutaman päivän minä mietin kuinka ikinä voisin lähteä Kuopioon, paikkaan, jossa en ole aiemmin asunut ja jota en kovin hyvin tunne; että kuinka voisin jättää Helsingin ja ympyrät täällä.

Tämä oli erityisen kummallinen ajatus minulle itselleni monesta syystä. Olen muuttanut elämässäni monta kertaa ja ainoastaan viime vuosien aikana Ruotsiin ja Norjaan, enkä kummassakaan muutossa ulkomaille jäänyt hetkeksikään pohtimaan sitä, että muutto pois Helsingistä olisi lähtöä estävä asia. Eihän tässä lähdössä ole mitään erilaista! Toiseksi ajatukseni kummastutti siksi, että vaikka olenkin suurimman osan elämääni ja aikuiselämääni asunut Helsingissä, olen ollut täältä pois ulkomaan reissujen vuoksi vuosia ja nyt takaisin vain kaksi vuotta – eihän minulla oikeastaan ole täällä juuria! Ja kaiken tämän lisäksi viimeiset kuukaudet olen onnettomuuten vuoksi ollut rajattuna vain kotiini neljän seinän sisälle, enkä ole päässyt olemaan osa kaupunkia tai nauttimaan sen anneista. Eihän minulla ole täällä mitään kiinnekohtia!

Miksi siis Helsingissä asuminen olisi minulle niin merkityksellistä? Miksi tuntuu, että tämä maailma on ainoa oikea? Miksi epäilyttää voiko tämän kuplan ulkopuolella olla minulle mitään?

Vaikka juuri siellähän on! Minun uusi elämäni. Uudet mahdollisuudet. Kovin helposti sitä näyttää itselleen rakentavan sellaisen suojakuplan, jonka seinämien auki repiminen saattaakin sattua kummallisin tavoin. Ajattele, että minä, kaikista maailman ihmisistä, mietin tällaista. Mutta tällaisia ne kysymykset kaikkien hyppyjen äärellä näemmä ovat. Pelot pistävät päähän erilaisia ihmetyksiä.

Tämän kuvan otin eilen tämänhetkisellä työpaikallani kahvitauolla. Sattuipa se sopimaan tähän ajatukseeni! Helsinki on varmasti 100 % ihana, mutta niin on Kuopiokin. Kovin moni on onnitellut minua siitä, että pääsen asumaan Kuopioon, että se on upea kaupunki. Ja minä olen ihan valtavan innoissani, että pääsen sinne pian.