Kaipaatko kannustusta tai haluatko auttaa toista? Tartu tähän kutsuun, ja tehdään mentoroinnista mahdollisuus monelle!

Muutama viikko sitten kerroin blogissani omasta muutostarinastani sekä urapolustani ja jaoin haastattelun, jossa uratarinani kuvattiin mielestäni hienolla ja inspiroivalla tavalla.

Tuon jutun löydät tämän linkin takaa:

”Itsensä likoon laittaminen avasi Maija Ilmoniemelle uuden uran media-alalla”,

Kirjoitin myös blogipostauksen ”Etsitkö mentoria muutostilanteeseen – voisinko olla avuksesi?” ja etsin yhtä ihmistä mentoroitavakseni. Sain tähän tarjoukseeni todella monta viestiä, joista jokaisesta kiitän. Valinnasta muodostuikin tästä syystä valtavan vaikea. Ei ollut mitään erityistä perustetta miksi juuri valitsin mentoroitavaan, johon nyt olen päätynyt, mutta valinta on vihdoin tehty ja odotan innostuneella jännityksellä, että pääsen pian tapaamaan tämän henkilön.

Oli mielenkiintoista huomata, että heitä, jotka mentorointia kaipasivat yhdisti moni asia, ja tarve tuelle oli aika samankaltainen. Muutostilanteet elämässä ja uralla yhdistivät jokaista. Haluttiin ajattelun tukea, mahdollisuutta saada uutta näkökulmaa, etsittiin inspiroitumista ja vahvistusta rohkeudelle toimia. Toivottiin kannustajaa ja kirittäjää! Moni kaipasi rinnalleen ihmistä, joka kuuntelisi ja kysyisi kysymyksiä, joita he eivät ehkä osanneet itse automaattisesti ajatella.


NÄIDEN viestien joukossa oli myös yksi eräältä seuraajaltani, joka ei itse mentoria nyt tarvinnut, mutta esitti minulle erään ajatuksen ja antoi samalla yhden arvokkaimmista lahjoista.

”Olisiko tuossa mentoroinnissa mahdollisuus lumipallolle?”, hän kysyi.

Ja saman tien tajusin: tietysti on!

En olisi tätä osannut ajatella ilman tuota viestiä ja ihmistä, ja häntä kiitän lumipallon vyöryttämisestä – tai ehkä ennemminkin se oli lumipallon heittämistä ystävällisesti suoraan minua päin, jotta oivaltaisin, että mehän voimme saman tien laajentaa tätä ajatusta, kun niin moni apua tuntuu kaipaavan.

 

Nyt heitän ilmaan tämän ehdotuksen:

Olen varannut maanantaina 3.6. klo 18–20.00 ryhmätyötilan Helsingistä Oodista ja kutsun nyt paikalle ihmisiä, jotka haluaisivat vastavuoroisesti niin kannustusta kuin kannustaa. Tämä tarkoittaa siis, että kutsu on tarkoitettu niin heille, jotka etsivät mentoria kuin heille, jotka toivoisivat voivansa toimia jonkun apuna.

Tämä on täysin epävirallinen ja epämuodollinen maksuton kohtaaminen, jonka yksityishenkilönä järjestän. Lupaan itse kertoa tilaisuudessa oman tarinani ja ajatuksiani urasta sekä muutoksesta, mutta loput on kiinni paikalle tulijoista. Lupaan herätellä keskustelua ja auttaa sen ohjautumisessa eteenpäin tuossa tilaisuudessa, ja sitten paikallaolijat itse voivat katsoa löytyisikö tilaisuudesta joku, jonka kanssa voisi jutella enemmän myöhemminkin – siis matchautua mentorointimielessä keskenään.

Minun motiivini on vain tarjota mahdollisuus tällaiselle kohtaamiselle ja ehkäpä jonkun ihmisen elämän muutokselle. Kaikkia en voi itse auttaa, mutta uskon, että voisimme saada näin muitakin matchautumaan ja ainakin voimme viettää hetken yhdessä keskustellen työuriin liittyvistä kysymyksistä. Ja huom, en ole itsekään mikään ”virallinen” ja koulutettu mentori, vaan kyse on tavallisten ihmisten kokemusten ja ajatusten jakamisesta ja sparraamisesta, joten keneltäkään ei odoteta erityistaitoja. Tämä tarkoittaa myös sitä, että jokainen mahdollinen tässä yhteydessä syntynyt keskustelupari toimivat aivan vapaaehtoisesti ja omalla mallillaan sekä vastuullaan. Virallisia mentoreita ja mentorointisuhteita toivovien kannattaa kääntyä tällaisia palveluja tarjoavien tahojen puoleen.

Nyt siis kutsun paikalle ketä tahansa, kaiken ikäisiä ja sukupuolisia ihmisiä; kuka tahansa on tervetullut, vain aitoa halua osallistua odotann. Mikäli saamme teknisesti asian järjestettyä, on tähän hetkeen mahdollisuus liittyä myös netin välityksellä, tätä selvittelemme sitten, jos joku toivoo mahdollisuutta etäosallistumiseen.

Olisiko tässä jotain sinulle?

 

Pyydän ilmoittautumaan minulle sähköpostitse osoitteeseen maija(at)ilmoniemi.com 28.5. mennessä ja ilmoittamaan tässä yhteydessä erikseen jos haluaa osallistua etänä. Kerro lyhyesti kuka olet, mikä tilanteesi on ja etsitkö itse mentoria vai haluatko tarjota apuasi. Pyydän myös kunnioittamaan tilaisuutta siten, että viime hetken peruutuksia ei tule. Tila on rajattu ja toivon, että he, jotka tätä mahdollisuutta todella tarvitsevat pääsevät ja tulevat paikalle sovitusti.

Muuten annamme lumipallon lentää (vaikka tuolloin jo kesä onkin!), ja katsomme mihin asti se yltää!


USKON ja toivon todella, että voimme saada jo yhdessä illassa liikettä aikaan. Nyt on vain sinusta kiinni, tartutko tähän tilaisuuteen. Ainakin minä ja upea uusi mentoroitavani olemme paikalla.

Täällä ollaan, vastaan mielelläni kysymyksiin!

Ilolla, Äm

PS. Tätä tekstiä saa ja kannattaa jakaa!

PPS. Tässä kuvassa muuten on jo vuosia sitten kirjoittamani elämänohjeet; ne haluan jakaa tänään uudelleen tämän kutsuni yhteydessä. Olkoon tämä yksi osa mentorointia, jonka haluan kaikkien kesken jakaa.

Mainokset

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

”Etsi nyt se mies, kyllä toi sun yksinäisyyshöpötys loppuu sitten.” Kamalin saamani kommentti viime päivinä.

Ensiksikin, ethän ikinä kutsu yksinäisyyttä höpötykseksi, sillä se on kokijalleen karua totta. Ja toiseksi, kokemusta on; kukaan toinen ihminen, puoliso tai ystävä, ei poista yksinäisyyttä.

Tätä asiaa en ole uskaltanut aiemmin sanoa ääneen, mutta nyt sanon, sillä siihen kytkeytyy tärkeä oppi, jonka haluan jakaa kanssasi. Julkaisen tuoreimman vieraskynä-kirjoitukseni myös tänne MaiLifeen.

 

 

”Olin parisuhteessa yksinäisempi kuin koskaan” – Toinen ihminen ei voi poistaa tarvetta yksinäisyyden taustalla

(Julkaistu Hidasta elämää -sivustolla 2.4.2019)

 

Kuva on painunut syvälle mieleeni. Jännällä tavalla näen sen nyt ulkopuolisen silmin, aivan kuin leijuisin itseni ympärillä. Istuin lattialla, oli pimeä syksyinen ilta. Mies oli lähtenyt viikon työreissulle, ja minä olin yksin keskellä hiljaisuutta itkemässä.

Ruotsiin muutimme miehen työn takia. Minulla ei ollut siellä kunnollista työtä eikä työyhteisöä, vain osa-aikaista hanttihommaa. Olin lähtenyt tukemaan häntä, ja otin askeleen taaksepäin omalla urallani. Ystäviä ei vieraassa maassa ja pienellä paikkakunnalla tuosta vaan saanutkaan. Mieheni reissasi matkoilla ja oli paljon kiinni työssään.

Tunne painaa edelleen. Kun hän tuli kotiin reissultaan, latasin kaiken ahdinkoni häneen. Tarvitsin huomiota, hyväksyntää ja ymmärrystä: Etkö tajua, mitä sinun vuoksesi koen! Olen yksin ja odotan, että tulisit takaisin ja täyttäisit hiljaisuuteni. Muistan hänen lasittuneet, lautasen kokoiset silmänsä. Näin, ettei hän ymmärrä.

Olimme vierekkäin, yhdessä, mutta hän ei nähnyt minua, vaikka yritti varmasti. Välillä meillä oli hyvin hauskaa, mutta jollain syvemmällä tasolla emme koskaan kohdanneet. Minun tehtäväni on ymmärtää ja tukea häntä, mutten saanut samaa takaisin. Olimme epätasapainossa vailla yhteyttä. Olin yksinäisempi kuin ikinä elämässäni aiemmin – yksin, vaikka kaksin, tyhjä ja hukassa. Hän oli kumppanini, muttei osannut tarjota minulle turvaa, jota tarvitsin.

Vaikka olen kokenut yksinäisyyttä monessa eri elämäntilanteessa ja sittemmin päättänyt puhua kaikesta rohkeasti ääneen, tämän kertominen on hyvin vaikeaa.

Tuossa vaiheessa elämää halusin peittää kaiken. Oli näytettävä, että onnistun, että tuo suhde toimii erityisessä olosuhteessakin. En halunnut kertoa, että olin epäonnistunut. Lopulta tuli raastava ero.

Yksinäisyyttä on vaikea käsittää. Ulkopuolelta on helppo sanoa, että mene ulos ja hanki kavereita tai parisuhde, niin et ole enää yksin.

Mutta tiedän kokemuksesta, että kukaan toinen ei poista yksinäisyyttä, ei sitä tyhjyyttä ja syvempää tarvetta, joka aina on yksinäisyyden tunteen taustalla.Minä toivoin mieheni täyttävän tarpeeni ja itseni. Mutta eihän se niin mene. Toisen ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.

Yksinäisyys parisuhteessa oli minulle merkittävä kokemus. Olen kokenut yksinäisyyttä paljon myös eron jälkeen ja sitä ennen, ja tämän kaiken keskellä oivaltanut jotain hyvin tärkeää: yksinäisyyteni ei ole kenenkään toisen syy, eikä sitä voi kukaan toinen tuosta vain poistaa. Niin ihanaa kuin olisi omalla kohdallanikin syyttää yksinäisyydestään siitä, että on tehnyt vääriä valintoja parisuhteissa tai ettei ole onnistunut muodostamaan pysyviä ystävyyssuhteita, kyse ei ole lopulta vain siitä.

Yksinäisyyteni on tunne ja tulkinta, joka on syntynyt minussa erilaisten kokemusten seurauksena. Ajattelumalli, joka on muuttunut minulle todeksi. Yksinäisyys on minulle totta, tulkinta kasaantuneista kokemuksista, mutta se ei ole todellisuus. Tämä ollut huojentavaa ymmärtää, sillä nyt tiedän, että voin tehdä asialle jotakin.

 

Vaikka elämä oli välillä vaikeaa, on niin ikävä tätä Ruotsin kotini maisemaa! Siinä me, jotka hyppäsimme rohkeaan seikkailuun, mutta upposimme vaikeaan kuiluun. Elämä kasvattaa, se opettaa, sen siivet kantaa. Mikään ei mennyt kuten piti, ja sitten kuitenkin lopulta kaikki kääntyi juuri oikein; erityisesti tänään ymmärrän tämän hyvin konkreettisesti. Varbergiin on kuitenkin kova ikävä, sillä rakastin tuota paikkaa paljon.

Elämästä on uskallettava nauttia myös yksin – sinkkuus ei ole sairaus!

”No, onko löytynyt jo joku? Oliko sillä Kanarialla ketään ”pabloa”? Miten sä nyt noin hymyilet, nyt oot kyllä rakastunut!? Mistä sä kuule löytäisit äkkiä miehen, niin ei tarvitsisi matkustaa yksin? Pitäiskö sun nyt alkaa myös miettiä vaihtoehtoa, että tekisit lapsen yksin, kyllä se lapsi tuo merkityksen elämään?”

Muita kysymyksiä en enää keksi. Nuo ovat yhtään kärjistämättä ne, joita minulle aina ensimmäisenä esitetään, kun kohdataan. 

Miksi olet vielä yksin? 

 

VIETIN juuri ihanan loman Kanarialla, Gran Canarian pienessä Arinagan kylässä. Se oli kaukana turistikohteista ja seuranani olivat vain paikalliset ihmiset. Asuin suloisessa majatalossa meren rannalla. Villiinnyin vapaudesta ja iloitsin rauhasta, nautin auringosta ja tuulesta! Sillä kävinkin: kuljin oman tuuleni mukaan ja sinne minne nenä kulloinkin näytti. 

Silti ensimmäisenä reissunikin jälkeen kysyttiin: ”Onko sinulla nyt jo joku?” 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Tiedän, nuo kysymykset tarkoittavat vain hyvää ja tuohon asiaan on helppoa tarttua; olenhan nainen, joka on ollut yksin jo monta vuotta, ja yksin oleminen siksi ulospäin selvä minua määrittelevä muoto.

Mutta se, minkä joku toinen kokee oikeaksi maailmanjärjestykseksi ei välttämättä ole sitä minulle. Ei ainakaan ainoa asia johon elämäni keskittyy. Minulla on mielessä niin paljon muutakin: toiveita, unelmia, tavoitteita. Niin paljon elettävää elämää ja hyvää, jota voin tehdä yksinkin.

Silti nuo kysymykset saavat minut pohtimaan: Olenko oikea ihminen tällä tavoin ollenkaan? Onko elämän päätavoite vain löytää pari? Onko minulla lupa elää täysipainoista elämää yksinäänkin ja ottaa siitä kaikki irti? 

Eihän sinkkuus ole sairaus! 

 

YKSIN oleminen ja yksinäisyys ovat aivan eri asioita. Tämän ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun olin puolen vuoden seikkailullani Norjassa; kun muutama vuosi sitten asuin pienessä kalastajakylässä luonnonvoimien armoilla (lue täältä lisää). Vaikka olin aivan yksin, en tuntenut itseäni koskaan yksinäiseksi. Ympärilläni oli jotain itseäni paljon suurempaa, luonto ja sen ääretön turva, jotka saivat minun kokemaan olevani osa, kuuluvani tuohon suureen kokonaisuuteen.

Tämä sama kokemus toistui kauniilla tavalla nyt Kanarialla lenkkeillessäni saaren karuilla aavikkopoluilla, kiivetessä korkealle vuorelle ihailemaan merimaisemaa tai istuessani illan pimeydessä rannassa aaltoja kuunnellen ja tähtiä tuijottaen.

Kuinka vapaa onkaan ihminen, joka uskaltaa olla yksin – miten tasapainoiseksi sielun saa, kun voi olla itsensä kanssa ja hiljaa. Mitä sydämeen kertyykään, kun vain keskittyy elämään!

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

MUUALLA maailman eri kolkissa olen ollut välillä kovinkin yksinäinen, ja tulen varmasti vielä tuota tunnetta kokemaan, senhän olen todennut ääneen jo aiemmin. Mutta yksin eläminen tai oleminen eivät tuota yksinäisyyden kokemustani. Sen taustalla on paljon isompia elämänkulkuja, joista vielä eräänä päivänä kirjoitan, sen lupaan! Mutta ennen sitä haluan vain muistuttaa, että elämästä on uskallettava nauttia myös yksin.

Ihmisen on osattava olla yksin. On niin paljon sellaisia, jotka välttelevän yksin jäämistä viimeiseen, ihmisiä, jotka ympäröivät itsensä alati muilla tai keksivät koko ajan jotain tekemistä. Yksin ollessa joutuu kohtaamaan hiljaisuuden, itsensä ja omat ajatuksensa. Yksin ollessa pääsee kohtaamaan itsensä – myös huonoine puolineen. Ja se on pelottavaa, tiedän sen. 

Yksin on opittava olemaan.

 

TOIVOISIN, että jokainen meistä, elämäntilanteestaan riippumatta saisi kokea yksin olemisen kauneuden. Kun osaa olla itsensä kanssa, huomaa, ettei tarvitse toista täyttämään mitään. Tajuaa sen, että toisten ihmisten tehtävä on täydentää kokonaisuutta; ei paikata puuttuvaa tai täyttää tyhjyyttä.   

Jokainen vaihe elämää on ohimenevää. Siksi ajattelen, että kaikista eri aikakausista tulisi nauttia. Tulisi olla lupa nauttia! Mitä on elämä, jos vain etsii ja odottaa jotain tapahtuvaksi? 

Ehkä siitä meidän tulisi toisiltamme kohdatessamme kysyä ensimmäisenä: Olethan varmasti nauttinut elämästäsi?

 

Kuva: Milo’s Surf Travels

 

Huh, näitä Milo’s Surf Travelsin upeita kuvia (heidän majatalossaan asuin ja päädyin myös kuvattavaksi Gran Canarian Barranco de Guayadequen upeissa maisemissa)! Toivon, että ne kiteyttävät sen kauneuden, jonka voi kokea vain yksin.

 

/Ämmänne, jonka hymy hehku tulevat auringosta, hyvästä voinnista ja innostuksesta elämään!

Kirje minulle – käyvätkö toiveet menneisyydestä toteen?

LÖYSIN satunnaisten papereitteni seasta kirjeen. Olen kirjoittanut sen itselleni toukokuun 27. päivä vuonna 2014. Vain muutaamaa kuukautta aikaisemmin koko elämäni oli romahtanut – ja olen päättänyt kirjoittaa itselleni tulevaisuuteen. En tiedä piilotinko kirjeen itseltäni tarkoituksella, vai hukkuiko se vahingossa elämän heitellessä minua paikasta toiseen.

Mutta nyt minä kirjeen vasta löysin, aivan sattumalta. Olisiko se pitänyt löytää ja lukea jo aikaisemmin?


TAVAAN omia sanojani, viestiä itselleni, ja kylmät väreet kulkevat selkäpiitäni. En tiedä mitä ajatella. Olen kirjoittanut kauniille paperille, sellaiselle, jonka takapuolella on kuvia kengistä, ja liimannut kulmaan sydäntarroja. Miksi? 

Toiveitako? Unelmia? Vai jotain, joka voi käydä toteen?

Osasinko kuvitella tuolloin, missä tilanteessa tulisin kirjeen löytämään? Osasinko ajatella, millaisen matkan olen kulkenut? Toivoinko, että tähän kaikkeen olisi mennyt näin monta vuotta?

No, en varmasti.

Nämä vuodet ovat vieneet minut sellaisiin syvyyksiin, kantaneet korkeuksiin ja seikkailuihin, joita en ikinä olisi uskonut voinut uskoa yhden ihmisen kokevan. Olen elänyt, ihmetellyt ja pudonnut vielä monen monituista keraa – mutta vain tuolla tavoin olen voinut päästä sen kukoistuksen äärelle, jota tuolloin kaikista eniten janosin.


OLENKO minä nyt kaipaamani kaltainen, vai onko matkaa vielä jäljellä? Kuinka kauan matkaa täytyy tehdä, jotta pääsee perille? Ja mitä sitten tapahtuu, jos kaikki eteeni asettamat etapit täyttyvät?

 

Näin kirjeessä lukee, sanasta sanaan:

 

”27.5.2014

Rakas Maija,

Ihana nähdä sinut taas kukoistavana naisena. Olet päässyt yli vaikeiden aikojen, yli riippuvuuden. Olet taas iloinen, hehkuva itsesi; riippumaton ja itsenäinen nainen, joka osaa ja uskaltaa rakastaa.

Teet asioita, joita rakastat ja olet osoittanut itsellesi, että voit tienata hyvän elannon itsenäisenä toimijana niiden asioiden parissa, joihin eniten uskot. 

Hehkut elinvoimaa, saat kaikki ympärilläsi hymyilemään. Uskallat luottaa itseesi ja olet juuri sellainen kuin olet: Avoin, rehellinen, rakastettava. 

Tiedät, että sinä olet rakkaus, ja että olet kunnon miehen arvoinen. Hän tulee vastaasi pian.”

 


JOS kirjoittaisin itselleni kirjeen tulevaisuuteen juuri tänään, mitä siinä sanoisin?



JOS et tarinaani vielä tunne, lue esimerkiksi näitä tekstejäni, joita olen seikkailuistani kirjoittanut:

”Löytääkseen merkityksen elämään on rohkeasti kohdattava karuimmatkin kasvonsa

”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

”Kun samppanjapissiksestä tuli köyhä – tällaista on köyhyys”

”Kun valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen”

”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”

”84380 Stø”

”Kauhuleffojen kiintiöbloni kalatehtaalla”

”Täällä poissa minä olen tasan”

”Rakkaani, kahden vuoden päästä kaikki on kauniimmin – näin selvisin, vaikka mieleni romahti”

”Kyläboheemien kokoontumisajot”

”Ilman sinun tukeasi minun loistoni sammuisi – tältä tuntuu kun saa apua vaikeuksissa”

”Ihmeitä ei tapahdu, ne täytyy tehdä – ja tunkea torjutuksi tulemisen tunteen läpi”

”Sen saa, minkä itse tekee todeksi”

Ja paljon lisää löydät, kun selaat näitä sivuja.

 

Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Ei ihminen eniten pimeyttään pelkää, vaan valoa, voimaansa

Etpä uskokaan, miten vaikeaa oli aikoinaan julkaista tämä kuva.

Koko tarinan tämän kuvan taustalla voit lukea tästä kirjoituksestani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

 

Siinä olen… noh, kai sen siitä näkee: aika rikki. Sen astisen elämäni vaikkeimmat vuodet olivat juuri kulminoituneet eroon ja koko maailmani romahdukseen. Mutta halusin ottaa tämän kuvan herkällä hetkellä ja jukaisin sen lopulta tässä kirjoituksessani: ”Kun mieli romahtaa”.

Tuon kuvan otosta alkoivat vieläkin hurjemmat vuodet, joista nyt viides on päättynyt. On uusi vuosi. 2019!


Tässä minä olen vain viikko sitten.

Näiden kuvien välissä on viisi vuotta.

Noihin vuosiin en nyt enää mene sen syvemmälle, sillä olen päättänyt, että on aika jättää ne taakseen. Näiltä blogini sivuilta pääset kyllä lukemaan polkuni opetuksia – ja niin toivonkin sinun tekevän, sillä monet niistä ovat hyvin viisaita tekstejä!

 

Mutta siiretäänpä katse tuohon jälkimmäiseen kuvaan. Mitä sinä näet?

Olen itse tuijotellut näitä kuvia viime päivät ja pohtinut, mitä itsessäni näen. Mitä oikeastaan näiden vuosien aikana on tapahtunut? Olen miettinyt, mikä on ollut kaikista hurjinta – pelottavinta.

Ja yhtäkkiä tajusin: Vaikka viimeiset vuodet ovat olleet välillä käsittämättömän kovia, en lopulta olekaan eniten pelännyt pimeyttä tai vaikeita hetkiä; ne on vain täytynyt kohdata, kun ei ole ollut vaihtoehtoja. Voisi ajatella, että hurjinta on ollut lipua synkkyyteen, menettää voimansa ja vaipua toivottomuuteen. Mutta tiedätkö, eniten minua on säikäyttänyt ymmärtää miten vahva ihminen on ja kuinka kuinka paljon voimaa sekä valoa ihmisen sisältä löytyy.

Se on pelottavaa siksi, että kun tuon voiman tunnistaa ja löytää, tajuaa automaattisesti, että sitä on myös käytettävä. On hurjaa havaita olevansa täynnä hehkua, jota voi hyödyntää hyvään, kun oikeastaan olisi vain helpompi pyöriä pimeydessä, uhriutua ja valittaa. Silloin ei tarvitsisi tehdä mitään.

 


Olen pohtinut tätä teemaa viimeiset päivät ja oivaltanut jotain hyvin tärkeää, sellaista, joka koskee myös sinua:

Emme me itsessämme eniten pimeyttä pelkää, vaan valoa. Emme hätkähdä heikkoutta, vaan voimaa, vahvuutta. Sitä, joka laittaa katsomaan toista suoraan silmiin, lausumaan lempeän sanan – toimimaan, kun tarvitaan.

Eikä pimeytensä pelko ole suurin synti, vaan se, ettei valjasta valoaan voimaksi maailmaan.


 

Törmäsin tähän asiaan konkreettisesti tällä viikolla, kun Twitterissäni pyysin ihmisiä ilmiantamaan jonkun tyypin, joka on omilla hyvillä teoillaan iloa ja positiivisuutta muidenkin elämään.

Vastauksia alkoi yllättäen sadella valtava määrä ja jäin ihmettelemään miksi tuollainen pieni ajatus sai ihmiset liikkeelle.

Ihmiset haluavat sanoa toisistaan ja toisilleen hyvää, mutta usein siihen tarvitaan joku sysäys, lupa, joka tähän tekoon annetaan.

Ja nyt tullaan kaikista olennaisimpaan. Vaikka sen luvan lopulta voi antaa vain itselleen, välillä tarvitaan toisia, jotka näyttävät suuntaa. Sellaisia, jotka antavat luvan, näyttävät mallia. Toivon, että omalta osaltani voin olla sellainen. Sillä, perhana vieköön, minulla on siihen voimaa!


Ei näissä kuvissa lopulta ole mitään eroa. Se sama valo on tuolla sisällä. Mutta tuolloin, viisi vuotta sitten, en tuntenut sitä, en ollut siihen kosketuksessa, sillä elämäni pakotti minut ensin tutustumaan heikkouteeni.

Nämä vuodet vain ovat vapauttaneet valoni. On täytynyt menettää kaikki itsessään ja ympärillään, käydä syvimmässä synkkyydessä ja pahimassa pimeydessä; on täytynyt uskaltaa olla heikko. Se on ollut raastava tie, enkä sellaista toivo toisille.

Mutta rohkeuden tarttua omaan voimaansa ja valaista toistenkin tietä; sen minä toivon kaikille. Sinullekin!

 

Se on uusi vuosi nyt, ystävät! Nyt on aika loistaa!

Lämmöllä, Äm

Arkistojen aarre: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Sairastuin yllättäen kolme viikkoa sitten influenssaan. Sen päälle iski vielä bakteeri-infektio, ja olen ollut hyvin kipeänä. Arvatenkaan en ole jaksanut tehdä yhtään mitään, en myöskään kirjoittaa.

Kohta kolme viikkoa olen maannut sängyssä, yksin kotona eristyksissä muista, en ole tavannut ketään ja puhunutkin vain muutaman lauseen. Voimat ovat vähissä ja nyt alkaisi todellakin vähitellen riittää.

Oli pakko hakea vähän perspektiiviä. Kaksi vuotta sitten oli aika paljon hurjemmat ajat ja kirjoitin (vasta matkan alussa, sillä tästä kakusta tuli puolen vuoden mittainen) silloin tämän tekstin. Ja siitäkin selvittiin! Nyt ei toimi pää, enkä kykene asettamaan ajatuksia, mutta juuri tämän haluan tänään sanoa. Ehkä sinäkin saat kirjoituksestani jotain pohdittavaa?

 


Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

 

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

 

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

 

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

 

Iltajumpalla.

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Tallenna sydämeesi nämä hetket

Olen miettinyt pääni puhki, mitä kirjoittaisin, kun ei vain nyt irtoa mitään. Niin paljon sulateltavaa, järjesteltävää ja… en edes tiedä mitä. Kaksi viikkoa Kuopiossa jäjellä. Ehkä noin kaksi kuukautta pohdintaa takana; mitä tekisin seuraavaksi elämässäni. Ja sitten tuli yllätävä ehdotus Helsingistä. Kaikkien näiden tapahtumien keskellä olen keskittynyt nyt vain olennaiseen: tekemään työni täällä hyvin ja pohtien uusien kuvioiden alkua.

Mitäpä tässä selittelemään, blogiin ei ole vain irronnut yhtään ylimääräistä ajatusta.

 

Kävin tänään aamulenkillä, ja yhtäkkiä näin oman varjoni. Muistin parin syksyn takaa kuvan, jonka otin tuolloin varjostani, ja päätin ottaa nyt samanlaisen.

Kuinka ollakaan tuo kuva oli tasan tarkalleen kolmen vuoden takaa, huomasin, kun kotiin päästyäni etsin kuvan.

 

Tuolloin kirjoitin blogiini näin:

”Olen ottanut tämän viikonlopun rauhassa. Pää pyörällä viime viikkojen hulabaloosta ja uusista avauksista. Blogiinkaan en ole kovin montaa ajatusta jaksanut tuottaa. Kävin eilen kävelyllä ja pohdin tämänhetkistä elämääni vähän päätäni pyöritellen: kunpa vain näkisit mitä tämä on, noin niinku ”kulissien” takana. Isot unelmat vaativat paljon työtä ja uhrautumista, yksinäisiä hetkiä ja lujaa, mutta alati horjuvaa tahtoa – monelta osin elämäni on kovin repaleinen.

No, tämä on nyt taas näitä juttuja… mutta kerronpa silti. Siinä hetken käveltyäni ja päätäni selvitettyäni jostain syvältä ja selittämättömästä paikasta kumpusi tämä lause ja minä pysähdyin kuin seinään:

”Tallenna sydämeesi nämä hetket, sillä vuoden päästä kaikki on toisin.” 

Niin, ajattele! Nämä hetket, juuri tämä hetki ja nämä ajatukset ovat arvokkaita, sillä kohta kaikki on jo toisin eikä tämä enää koskaan palaa.

Mitä sinulle tapahtuu juuri nyt? Muistathan ottaa kaikki elämäsi käänteet vastaan ja kohdella niitä suurimpana lahjana, jonka voit saada! Myöhemmin, etäisyyden takaa osaat arvostaa jokaista kokemaasi hetkeä.

Kaunista sunnuntaita! Olkoon tämä hetki muistoissamme aina.”

Lainaus: ”Vuoden päästä kaikki on toisin”, MaiLife 13.9.2015

 

Kuinka erilainen tilanne elämässäni tuolloin olikaan, ja silti ajatukset olivat kuin identtiset tälle hetkelle. Tänään haluankin toistaa juuri nuo samat sanat kuin kolme vuotta sitten; sanasta sanaan.

Vasemmalla kuva vuonna 2015 ja oikealla tänään.

 

Kaunista sunnuntaita! Olkoon tämä hetki muistoissamme aina.

/Äm

Hiljaisuus

Hiljaisuus. Olla hiljaa.

Miten se on niin vaikeaa?

Että jos ei ole kovin kummoista sanottavaa, sellaista asiaa, jota on välttämätön tarve jakaa, miksi ei vain voi olla hiljaa?

Voisiko hyväksyä hiljaisuuden, ajatusten äänettömyyden?

Miksi koettaa puristaa edes jonkin äänen, jotta saisi vaiennettua näkymättömyyden? Jotta tulisi esiin, kuuluville, toisten katseille ja korville? Jotta tuntisi, että on olemassa toisille?

Mutta onko silloin olemassa itselle?

Miksi hiljaisuus on kamalaa, vaikkei olisi mitään sanottavaa; sellaista jaettavaa, joka olisi kaikille kasvattavaa? Miksi mieluummin täyttää ilmaa hälyyn, vain oman egonsa hyväilyyn?

Miksi on niin vaikea olla hiljaa, kun voisi vain kuunnella; odottaa, että ajatus on ovella. Kun voisi antaa turhuuksilta tilaa jollekin suuremmalle.

Olisi hetken syrjässä, ei aina kaiken keskellä, vaikka muiden ääni olisi helisevä?

Ehkä maailma ei unohda – kenties avautuu uusi, avara?

.

.

.

Olen valinnut tänä kesänä blogissani kokeilla hiljaisuutta. Olen valinnut nauttia. Olen keskittynyt olemaan, kuulemaan, tuntemaan. Seuraamaan!

Siksi en ole kirjoittanut juuri sanaakaan moneen viikkoon. On ollut vaikeaa, sillä olen toki halunnut ilmoittaa olevani täällä. Olen halunnut kirjoittaa jotain nasevaa ja kovaa, mutta voimat eivät ole riittäneet. Vaikeaa, mutta hyvin tarpeellinen kokemus.

Ja siksi syntyi tämä ajatus.

 

Oletko koskaan miettinyt hiljaisuutta?

Viikonloppuna keskityin nauttimaan ihanien ystävien ja ajatusten seurasta. Kokoonnuimme yhteen Esa Saarisen Pafos-seminaarissa olleiden ihmisten kanssa Mantyharjulle. Kävimme myös Taidekeskus Salmelassa, missä vierähti monta tuntia mielenkiintoisen taiteen luomoissa. Luepa muuten linkin takaa kertomukseni seminaarista, sen kirjoitin kesäkuussa ”Opettaja tuee, jos oppilas on valmis”.

Syötiin, juteltiin, ja nautittiin upeasta auringonlaskusta. Ja tähdenlennoista!

Arkistojen aarre: Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä

”Mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja.”
Tässä viisaimmat sanat elämästä, jotka opin, kun menin ”peinttaamaan piissii” nuorten graffittitaiteilijoiden kanssa. Muistatko tämän jutun muutaman vuoden takaa, törmäsin siihen sattumalta itse tänään? On aika MaiLifen arkistojen aarteen! Lue, ja pysähdy pohtimaan, se on käsky!
(Ja nyt olisi kyllä jo myös aika uudelle haasteelle, ehkä jollekin tämän kaltaiselle: Anyone?)

 

Suomen tulevaisuus syntyy graffittiseinällä
(Julkaistu MaiLifessa 30.6.2014)

 

Huppari päähän, helposti kasvojen eteen vedettävä pääkallohuivi kaulaan – ihan vaan sen varalta, että kytät sattuu kurvaamaan paikalle ja täytyy suojautua – minä olen lähdössä maalaamaan elämäni ensimmäistä graffittia. Tai ”peinttaa piissii seinälle”, kuten alalla sanotaan. Eikä nyt oikeasti ole kiinnijäämisen varaa, sillä työ tehdään ihan lailliselle graffittiseinälle Helsingin Arabianrantaan. Minulle on heitetty haaste. Tänään saan kokeilla millaista työtä graffitin maalaaminen on.

* * *

Tapaan rannassa pari hupparipäistä kundia. Myhäilen yhteenkuuluvuuttani. Hupparini (joskin sen kuulemma pitäisi olla väärin päin) ja bad ass -huivi saavat posseni hyväksynnän, mutta boyfriend-farkkuni ovat kuulemma liian tiukat. Ens kerralla vedän jalkaan siis niinku sellaset lökäbyysat ettei siis niinku mitää rajaa, ajattelen koettaen hahmottaa oikeanlaista slangia, jolla näitä nuoria herroja lähestyä. Niin jos sitä ensi kertaa nyt edes tulee. Selvittäisiin edes tästä.

Tätä possea ohjaa tänään Emilio Mäkipää, parikymppinen graffittitaiteilija. Mukaan on tullut myös Aapeli, Ape, ja hänen veljensä.

– Meä posse, huudan ja pistän vähän nyrkkitägiä ilmaan häveten itseäni samalla hengenvedolla ja mietin miten juuri tapahtuneen saisi vedettyä takaisin kitaan. Mummo! 

Tämän kohtaamisen minulle ja kundeille on järjestänyt Lena Salmi, joka haastoi minut taannoin longboardaamaan. Hänkin peinttaa piissii, tietysti! Kukapa kuusikymppinen nyt ei.

Emilio on sketchannut minulle tägin. Tai piissin…. Katutermit pyörivät päässäni ja pyydän Emiliota opettamaan minulle tärkeimmät, jotta ansaitsisin edes hitusen uskottavuutta. Minä kun olen kertonut etukäteen tuttavilleni lähteväni ”maalaamaan kirjaimia seinään”.

– Siitähä täs oikeesti onki kyse, kirjainte maalaamisest seinää. Parempi käyttää sellaist kielt, joka sopii omaa suuhu”, Emilio sanoo kohteliaasti.

Katson häntä kerran. Katson toisen. Mummo, ajattelen että se varmaan ajattelee.

Käymme työhön. Jo pelkän seinän lähestyminen hirvittää. Minun pitäisi saada tuo sketchi (tai sketsi…) siirrettyä seinään. Ain’t gonna happen. Olen todella hukassa ja epätoivoinen. Emilio näyttää kuinka ”kannuja” käsitellään, millaista viivaa syntyy missäkin asennossa ja miltäkin etäisyydeltä. Tuijotan häntä. Hän taitaa aistia ahdistukseni, vaikka yritän piilottaa sen keinolla millä hyvänsä, ja lähtee vetämään pari viivaa seinään koettaen auttaa minua hahmotamaan kuvaa. Tuo taito minulta näyttää puuttuvan. Hahmotuskyky!

Nyt Lenakin ryntää apuun. Pistämme apupisteitä seinään ja vedämme ääriviivoja. Ne tehdään ensin, sitten tulee pohjaväri, sen jälkeen varjostukset ja viimeisenä mustat viivat, selittävät verkkokalvolleni piirtyvät Emilion ja Lenan päät – sellaiset, jotka on leikattu vartalosta irti, ja joille mieleni rakentaa vielä punaiset pellen nenät. Pääni on pyörällä. Pellenaamat nauravat korvissani ja kovaa. Musta sadepilvi räjähtää päällemme. On varmaan pakkasta.

Tämä on tahtolaji. Tahdo! Lena hokee.

Isäs tahto ku sinua teki, ajattelen ja mietin, että jos olisi sallittua ojentaa itseään vanhempia, niin nyt saattaisin vähän kopauttaa. Mutta olen herrasnainen ja tyydyn kiroilemaan oman huppuni sisällä. Ärsyttää!

 

Salaa osoitan mieltäni kuitenkin kuvaajalleni Mirkulle.

 

Peinttaamme paraatipaikalla. Helsingin kaupunki on pystyttänyt seinän upean merenrantalenkkipolun lähelle. Ohitsemme kulkee lenkkeilijöitä tasaisena virtana, seinän takana pelataan jalkapalloa. Keski-ikäinen koiranulkoiluttajanainen kävelee paikalle ja huudahtaa ihastuneena kovaan ääneen:

– Onpa täällä upeita taitelijoita työssä!

Taiteilijoita! Sähköistyn. Olen siinä pahimmassa geometrishahmottamis-
kaaoksessa, enkä usko työstäni tulevan mitään. Ja nyt joku kutsuu taiteilijaksi. Mietin paljastanko hänelle ollenkaan että spreijaan tässä elämäni ensimmäistä piissiä. Kiitän häntä kehuista epäillen koskeeko hänen ”taiteilija”-viitteensä lähtökohtaisestikaan minuun, ja kerron asian. Hän lupaa tulla seuraavana päivänä tarkistamaan työni jäljen.

– Tule aikaisin! huudan hänen peräänsä, sillä odotettavissa on, että piissiini saattaa peittyä seuraavan alle aika pian.

Seinä on lyhyt, pintaa maalata ei ole paljon, huomaan. Ja tässä bisneksessä kun pointti on, että edellisen kuvan päälle maalataan surutta. Itken jo vähän etukäteen kädenjälkeni kohtaloa. Jos siitä nyt ylipäänsä tulee mitään. Kyynelehtimisen lomassa huomaan tutkivani kuinka pitkälle seinää voisi vielä jatkaa, jotta yhä useampi mahtuisi maalaamaan.

On pakko ottaa tauko, pää on ihan sekaisin muotoja ja matematiikka. Mietin koiranulkoiluttajanaista ja seuraan poikien työtä vieressäni. Juuri tuota he tarvitsevat, ajattelen. Että joku vastuullinen aikuinen tulee ja kehuu heidän tekemistään. Näin sen pitäisi olla. Ei niin, että kohta ne kytät oikeasti kurvaisivat pihaan, kärräisivät kundit maijallansa putkaan ja rapsauttaisivat päälle isomman rangaistuksen kuin toisia satuttaneille rikollisille. Ja tämä vain siksi, että näillä kundeilla nyt vaan on tarve toteuttaa itseään tällä tavoin.

Tämä kun on ollut näiden poikien todellisuutta. Poliisit ja putkat. Ja se kaikki muu siihen kovin helposti päälle tuleva.

– Eihä kukaa vaik Vantaalt jaksa lähtee Arabiaa tai Suvilahtee maalaa. O paljo helpompi sitte vaa tuhria yöl mihi sattuu, ku laillisii seinii ei oo. Ja koht sit ollaa putkas. Ei me sitä haluta, pojat kuvailevat.

* * *

Emilio, siis Efe tai 3feR, kertoo elämästään. Onhan siihen kaikkea mahtunut jo noin nuoreksi duudsoniksi. Tussi on aina kulkenut mukana taskussa ja oma nimi on pitänyt saada ihan mille tahansa pinnalle ja sitten sattunut ja tapahtunut. Mutta siitä viis, tai juuri sen takia, Emilio on tässä juuri nyt. Hän käynnistelee oman yrityksen toimintaa ja opiskelee Pekka Halosen akatemiassa.

Minunlaisteni mummojen lisäksi Emilio ohjaa myös kaltaisiaan nuoria laillisen graffaamisen pariin. Hän toteaa, että hänen tehtävänsä on näyttää näille nuorille, että muutakin elämää on. Ohjata uuteen, ”terveellisempään” posseen. Olla esimerkki.

– Nykyää Efe mukan kulkee kaikkialle Moona, Ape kertoo ja osoittaa seinän läheisellä nurmikolla chillailevaa suloista sekaroitusta koiraa.

– Se o mu tärkei vastuu. Et Moona pääsee kolme kertaa päiväs lenkille, Emilio analysoi aikuismaisesti.

Olen mykistynyt. Siinä Moona nyt seuraa isäntänsä työtä. Mietin omaa koiraani Hermannia. Se on minun tärkein vastuuni. Ei me ehkä ollakaan kundien kanssa ihan eri planetoilta.

Parin tunnin taistelun jälkeen olemme saaneet ääriviivat valmiiksi. Olen ollut valmis lopettamaan koko roskan tekemisen jo monta kertaa. Luulin, että valmiin piissin maalaamisessa ei menisi kahtakaan tuntia. Nyt aloitetaan pohjan täyttäminen ja yhtäkkiä homma alkaa luistaa. Pitää vain valita sopivat värit ja pysyä jotenkin ääriviivojen sisällä. Tämähän on hauskaa, huomaan ajattelevani. Sadekin on loppunut. En huomaa missään vaiheessa, että olen kastunut aivan litimäräksi.

Samalla kun spreijaan omaa taidettani pysähdyn taas miettimään. Tuossa nuo nuoret miehet spreijaavat yhdessä piissiään keskittyneesti ja tägäävät nimensä seinään. Tuossa vieressäni he ovat samaa possee, broideja. He voisivat myös maata juuri tällä hetkellä kotonansa, potkia seinää ja vasta yön hämärässä poistua ovesta tekemään taidettaan. 

Mutta ei, he ovat tulleet näyttämään minulle mikä heidän intohimonsa on. Kuuntelen sivusta kun kundit suunnittelevat yrityksiään ja bisneksiään. Puheissa vilahtavat miljonääriys, rakkaus taiteeseen, itsensä toteuttaminen ja jengissä tekeminen.

Täällä niitä unelmia luodaan! Pieniä ja suuria. Yhdessä meän possen kanssa. Vaikka kuka muu mitä ajattelisi, sanoisi tai tekisi. Ja minä, siis MINÄ olen päässyt hetkeksi katsomaan miten nuo unelmat syntyvät!

Tajuan, että olemmekin Emilion kanssa enemmän toistemme kaltaiset kuin erilaisia, eri sukupolven edustajia. Meillä molemmilla on unelma, jota haluamme toteuttaa. Meillä molemmilla on tahto, jolla sitä toteutamme. Meillä molemmilla on samanlaiset tähdet, jotka johdattavat tietämme. Meillä molemmilla on oikeus unelmiimme! Ja me molemmat tarvitsemme lähellemme oikeat ihmiset, meän possen, joiden kanssa tehdä unelmastamme totta.

Onpa kyse minusta, sinusta tai tästä uudesta possestani, ilman ympäristön tukea, kannustusta ja apua on hyvin helppo ajautua väärille urille: yksinäisyyteen, masennukseen, laittomuuksiin… Mutta kun niitä tuetaan oikein, syntyy ihmeitä; hyvinvointia, töitä, liiketoimintaa – mitä tahansa!

Jokaisella meistä on tarve jättää täginsä tähän maailmaan. Näille kundeille se on heidän taiteensa, minulle blogini ja työni, sinulle jotain muuta.

Tajuan, että elämähän on oikeastaan ihan hirveän helppoa: meidän tehtävä on tukea ja auttaa toisiamme unelmiemme toteuttamisessa, aivan kuten Emilio tekee toisille nuorille. Meidän aikuisten on nähtävä millaista työtä nämä nuoret tekevät, tarjottava heille mahdollisuuksia tehdä taidettaan ja toteuttaa itseään jengissä. Se on aika helppoa ja ihan pieniä juttuja, kuten nyt esimerkiksi näiden kundien kanssa: tarjota heille lisää laillisia seiniä sekä antaa heidän kokea elämänsä merkitykselliseksi ja siinä peinttaamisen ohessa suunnitella tulevaisuuttaan ja työtään. Näillä unelmilla me luomme tämän yhteiskunnan tulevaisuuden ja uutta, elävää kulttuuria!

Suunnittelemme yhdessä kuinka koko Helsingin uusi polkupyörätie, Baana, muutettaisiin lailliseksi graffittiseinäksi.

– Siis kelatkaa mite siistii ois rullat tsygäl kohti Kiasmaa, niinku siis Stadin nykykulttuurin kehtoo, pitki sellast sikapitkää baanaa täyn piissei! huudan ja hätkähdän itsekin katu-uskottavaa sananparttani. Nyt tajuan miksi Facebookissani on niin paljon politiikan parissa toimivia kavereita: nyt niille on käyttöä, myhäilen mielessäni.

Juttelen Lenan kanssa pari päivää peinttaamisen jälkeen. Kerron hänelle miettineeni paljon tämän kokemukseni jälkeen seinällä näkemääni veljeyttä ja toisen jeesaamista. Voi kun ihmiset tajuaisivat sen että on ihan jees jeesata muita! Että ei toisen jeesaaminen ole itseltä pois, vaikka niin tuppaamme usein ajattelevan.

– Meitsi on oppinut tässä seinä-elämässään, että mitään ei tartte hävetä, kaiki jeesaa. Jokainen tekee oman päänsä, jokainen näkee ja kokee maailman vain ja ainoastaan paikasta nimeltä ’minä’. Ei kukaan toista ohita toisen opeilla, vaan yhdessä syntyy ihan sikamageita juttuja, Lena kiteyttää.

Onneksi on meän posse, Efe ja Ape kyllä näyttävät kyllä esimerkkiä niille, jotka ei tajuu tätä vielä. Ja sit ku kaikki tajuu, täst maailmast tulee BULI!

* * *

Facebook näyttää saapunutta viestiä. Se on Emiliolta.

– Ota sun dogi ens kerralla mukaa peinttaa, ni on Moonalleki seuraa, hän sanoo.

Otan! Sillä seuraava kerta tulee, varmasti. Meitsi ja duudsit!

Toivon, että koiranulkoiluttajanainen on käynyt katsomassa piissini seuraavana aamuna. Vaikka haluaisin, en uskalla kysyä Emiliolta mikä tilanne seinällä on, sillä en halua kuulla työni peittyneen jo seuraavan alle. Mutta tällainen siitä lopulta tuli. Ei oo ihan turha miisa tää mummo!

Ja tos o mu posse, kundien peinttaaman piissin edessä! Mul meni mun piissin peinttaamisee viis tuntii, näilt ehkä kaks tähä:

/Mai – se on mun uus täginimi (tai joku…)

 

Kuvat: Mirkku Merimaa Photography

 

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Katso lisää MaiLife Haasteesta tästä.