Sinä selviydyt, tiedäthän!

On muuten tänään tasan vuosi tästä…

 

Ei mikään hirveä ikävä ole kyllä tuota aikaa; koko maailma ja työt vamman alle pari kuukautta aiemmin kaatuneina ja juuri koko kassan tyhjentäneestä leikkauksesta heränneenä.

Nyt jos suhteuttaa tämän kuvan eiliseen postaukseeni, niin voisin vaikka yhden elämänviisaan heittää:

Jos nyt käyt läpi rankkaa aikaa, usko, kun sanon – vuoden päästä kaikki on kauniimmin, kun vain vielä hetken jaksat kestää. Mitä tahansa voi tapahtua milloin tahansa, myös paljon positiivisempaa.

Sinä selviydyt, tiedäthän!

Mainokset

Kun elämässä ei ole muuta kuin työ – muutto vieraalle paikkakunnalle herätti yllättävän yksinäisyyden

–Tunnetko olevasi täällä kuin turisti? kysyi työkaverini tänään, kun juttelimme muutostani Savoon.

–Ei. Minä tunnen, että olen vain töissä täällä ja ihan hemmetin yksinäinen.

Näin vastasin hänelle.

Tämä keskustelu pysäytti minut. Pystyin vihdoin kiteyttämään ääneen ajatuksen, joka on viime viikkoina vaivannut mieltäni.


NYT SE KUHERRUSKUUKAUSI on kai viimeistään loppunut. Olen muuttanut pääkaupunkiseudulta työkomennukselle Savoon kohta neljä kuukautta sitten.

Alussa ehkä tuntuikin kuin olisin turisti ihmeellisessä maailmassa, mutta nyt uuden ihmetys on vaihtunut tyhjyyden tunteeseen. Elämän keskiössä on työ. Vain työ. Älä ymmärrä väärin, olen työstäni kovin innoissani ja kiitollinen, asiat kun ovat olleet joskus huonomminkin. Mutta se ei poista tunnetta, joka on nyt alkanut kalvaa.

Se ei poista ajatusta, joka mielessäni pyörii:

vaikka mitä kuvittelin, ei ihminen vain työllä elä. Se tarvitsee myös muuta.

Minä tarvitsen myös muuta!


MUISTAN, MITEN OTTAESSANI tämän työtarjouksen vastaan moni ihmetteli rohkeuttani lähteä vieraalle paikkakunnalle, josta en tunne juuri ketään – se kun tarkoittaisi kokonaan uuden elämän aloittamista ja rakentamista.

Itse en tuolloin osannut ajatella sitä niin isona juttuna. Kuvittelin selviytyväni tästä hyvin: kävisin töissä, hoitaisin työkomennukseni ja vapaa-ajallani kuntouttaisin leikattua polveani.

Mutta tämä onkin paljon kovempi pala kuin romantisoiduissa kuvitelmissani mietin. En osannut ajatella, että kokisin tällaisia tunteita. Ulkopuolelta on ehkä helppo ohjeistaa, että hakeudu ihmisten ilmoille ja harrastuksiin. Mutta vieras kaupunki ja rajatut mahdollisuudet tekevät tästä vaikeaa. Kun tulen töistä kotiin, ei minulla ole juuri mitään tekemistä saati seuraa. Olen vähän umpikujassa. Miten ja mistä voisin löytää jotain mielekästä tekemistä tai tarvittavia verkostoja?

Ennen minulla oli koira, tämä ihana Herra Hermanni, joka oli seuranani, vaikka olin muuten yksin. Esimerkiksi Norjan seikkailullani se oli tärkeä kaveri. Nyt kun muistelen aikoja taaksepäin, huomaan, että jo pelkästään lemmikkieläin täyttää elää ja tekee siitä paljon rikkaampaa. Nyt ei ole tätä rakastakaan enää seurana.


YKSINÄISYYS EI SUINKAAN
ole minulle uusi tuttavuus. Se on seurannut minua polullani erilaisissa muodoissa. Olen kokenut muun muassa Ruotsissa asuessani millaista yksinäisyys voi olla parisuhteessa. Ja vain vuosi sitten tutustuin onnettomuuteni myötä tunteeseen, joka syntyy kun jää kuukausiksi yksin kotiin makaamaan sairaana ja liikuntakyvyttömänä.

Ja nyt tämä yksinäisyyden uusi muoto. Siihen sekoittuu ajatus väliaikaisuudesta, siitä, ettei edes uskalla alkaa rankentaa juuria ja verkostoa, sillä arvelee kuitenkin pian lähtevänsä taas jonnekin muualle; onhan työkomennukseni seitsemän kuukauden mittainen.

Mutta vaikka kuinka väliaikaista, ei elämä voi vain pyöriä työn ympärillä.

Sinulle, jolla on ystäviä, sukua ja perhe lähellä, mutta silti valitset keskittää elämäsi työhösi, haluan sanoa: pysähdy, ja käännä katseesi ihmisiin ympärilläsi. Mieti mikä todella on tärkeää. Ei ihminen työllä elä. Kaikilla kun ei ole varaa valita. Jotkut täyttävät elämänsä työllä, sillä ei ole mitään muuta.

Tämän minä olen nyt tajunnut.


JOS OLET SEURANNUT toimiani, tiedät, että olen aina pyrkinyt kääntämään nämä oman elämäni isot kysymykset ja hankaluudetkin niin opiksi kuin innostukseksi muille.

Reilu vuosi sitten kertoessani ensimmäistä kertaa yksinäisyydestäni päätin järjestää tempauksen kaltaisilleni yksinäisille. Siitä syntyi hieno kohtaaminen upeiden ihmisten kanssa ja muun muassa tämä video.

Nyt mietin, voisinko tehdä taas jotain tämän kaltaista. Keksisinkö jotain? Mitä?

Oletko sinä muuttanut vieraalle paikkakunnalle vailla verkostoja? Miten olet löytänyt itsellesi tekemistä ja seuraa? Vai oletko?

/Äm, ratkaisuja pohtien

Ei perkelettä tai kuokka-Jussia – periksiantamattomuus on ulostuloja itsestä matkalla maaliin

Olen miettinyt paljon maanantaina julkaisemiani ohjeita tarinankerronnasta tuskailen samalla sitä, etten löydä kirjoitettavaa blogiini. Haluaisin kertoa täällä tarinoita, joilla voisi olla merkitystä jollekin. Haluaisin viedä sinut maailmoihin, joihin et ehkä ole päässyt kurkistamaan – ottaa sinut kanssani kokemaan.

Mutta ei. Koska polvivammani estää nyt erilaisiin kokemuksiin heittäytymisen, en saa aiheita tarinoilleni. En voi lähteä sokkotreffeille tunturille, pyöräillä vuorokautta putkeen tai osallistua pitkospuutalkoisiin suomaisemissa (jonne todella haluaisin juuri nyt mennä!).

Tuska on ollut viime viikkojen vallitseva tunne. Minä ponnistan nyt pitkän sairauslomani pohjilta takaisin työelämään, mutta asiat eivät etene niin nopeasti kuin haluaisin. Täytyy viritellä kaikki käyntiin uudelleen, sillä poissaolo markkinoilta on painanut minut monien mielessä unholaan.

Kokemus! Siinähän se on, tajusin eilen.

”Mitä samaistuttavaa on tässä hetkessä ja kokemuksessani juuri nyt?”, pysähdyin kysymään itseltäni, ja päätin puhua kertoa sinulle tarinan periksiantamattomuudesta…

* * *

AAMUNI ALKAVAT AINA samoin. Kännykän herätyskello soi. Minä tökkään sen sormellani hiljaiseksi, vedän peiton korviini, ja painan rähmäiset silmäni tiukasti takaisin kiinni.

Makaan kohmeisena kyljelläni ja räpyttelen silmiäni. Hamuilen kännykkää käteeni uudelleen ja tökkään sormeni Facebookin kuvakkeelle. Sitten Instagram. Sitten Twitter. Sähköposti… ei, siellä ei ole kuitenkaan mitään. En minä edes näe mitään. Rähmäinen lima vetää silmät umpeen.

Tuhisen ja tsemppaan itseäni nousemaan. Sytytän lampun, ja silmiä kirvelee. Oion kankeaa ja kipeää polveani. Se on mielessä koko ajan. Aamusta iltaan. 

Lopulta löydän itseni pesemässä silmiä rähmästä ja hampaita yön tunkiosta. Keitän kahvin ja paistan kananmunan. Keittön pöydällä on tietokoneeni, ja istun sen ääreen. Selailen ja surffaan. Kananmuna maistuu palaneelta kumilta, mutta kahvin tumma maku miellyttää. Tätä hetkeä en päivästäni vaihtaisi.

Näköjään myös kuvaan itseäni ruudussa… Juttupulan lisäksi kuvapula 😀

 

TUIJOTAN RUUTUA. On aika alkaa luoda. Joka päivä minä teen sitä.  Luon itseni uudelleen. Kerta toisensa jälkeen koetan löytää uusia kulmia itseeni ja maailmaan – tehdä itseni sille tarpeelliseksi.

Se on työni nyt. Työni on olla periksiantamaton.

Nyt naputan kolmea käsikirjoitusta yhtä aikaa: videotyöhakemus, myyntivideo ja seuraavan videoblogini tarina. Sormet hakkaavat näppäimistöä napakasti.

Nyt ne rullaavat jo hiirimattoa. Selaan kuvia itsestäni. En osaa enää ajatella, että ihminen ruudulla olen minä. Se on joku ulkopuolinen, josta tuotan ulostuloja erilaisissa konteksteissa. Tuon ihmisen takia minä olen päättänyt olla periksiantamaton. 

Viimeistään vammaisvuoteellani olen tehnyt päätöksen monen itseäni etsivän vuoden jälkeen; on uskallettava olla se, joka on. On olemassa tarve, johon se asettuu, ja sen minä löydän, vaikka se vielä veisi aikaa.

Havahdun siihen, että voimani valahtavat. Työ on temmannut mukaansa, ja jossain välissä olen nauttinut lounaankin. Nyt pää ei tunnu enää tuottavan tajuntaa. Laitan herätyskellon soimaan 15 minuutin päähän, asetun makaamaan sängylle, ja painan silmät kiinni.

Suloinen päiväuni ei tule.

Ehkä olisi aika päivän polvikuntoutuksen? Sitä en lyö laimin, sillä se on tieni pelastukseen. Konkkaan koivellani kuntosalille. Se kipuilee nyt kovasti. Kehitys kulkee vuoristorataa. Puolessa välissä treeniä iskee huimaus ja paha olo. Oksettaa ja jalat alla muuttuvat hyllyväksi makaroniksi. Yllättävä voimattomuuden puuska alkaa itkettää, ihan tuosta noin vaan. Annathan minun jaksaa!

Tämä on yksi periksiantamattomuuteni muoto; kova polvikuntoutus. Se auttaa minua luomaan itseni uudelleen päivä toisensa jälkeen.


MITÄ TAPAHTUISI, JOS 
antaisi periksi? 
Istun taas tietokoneen ääressä. Kummallinen heikko hetki on päätynyt roiskeeksi wc:n posliinille. Ruokamyrkytyskö?

Ulkopuolinen maailma yrittää horjuttaa. Kaikessa karuudessaan se on kovin kiehtovaa. Kuinka tämän haasteen hallitsen? Mietin seitsemän kuukauden takaista polvionnettomuuttani: Kun polveni pamahti rikki, kaiken kauhuni keskellä minä oikeastaan olin kovin innoissani. Nyt saisin uuden seikkailun!

Koko tämän matkan olen antanut itseni oppia. Minusta, ympäristöstäni, tunteistani. Olen heittäytynyt mielen seikkailuun sen sijaan, että olisin antanut tilanteen lannistaa loputtomiin. Välillä onnistun, välillä en. Välillä itkettää, mutten enää en jää siihen kiinni.

Sillä tavoin ihminen luo itsensä ja mahdollisuutensa uudelleen. Ei hätkähdä heikkouden hetkistä, vaan tietää, että on jotain, mitä nyt ei näe. Tuntee, että on tartuttava siihen mitä nyt on, jotta näkemätön voi avautua.


YKSI ASIA ON MINULLE
vielä näkemätön: eräs yhteydenotto. Sitä minä odotan, puhelua hetkenä minä hyvänsä, jonka mahdollinen myöntävä vastaus antaisi minulle työtä ja toivoa. Tehdyn myytityön saldo on yhtä kuittausta vailla viimeistelty. Vastaus voi olla vielä mikä tahansa!

Sen merkitys on suurempi kuin sanoin osaan kertoa. Kun on ollut kovin hiljaista, pienikin askel vie suuresti eteenpäin. Minä tahtoisin talsia nyt reippain askelein. Olla siellä missä sinäkin, en täällä kammiossani.

Tuon näkymän pidän mielessäni, ja tartun tekemään uutta ulostuloa itsestäni taholle, jonka toivon kiinnostuvan taidoistani. En voi olla pysähtymättä aika ajoin miettimään: mitä muut ajattelevat, kun tuotan kerta toisensa jälkeen heidänkin nähtävilleen tarinoita itsestäni. Kyllästyvätkö jo?

Sitä on työnhaku tai palveluitten myynti kaltaiselleni itseni työllistävälle yrittäjälle. Se on minun periksiantamattomuuteni muoto juuri nyt. On hyödynnettävä kanavia, jotka hallussani on, on saatettava sanaa maailmalle. On tuotava taitonsa tehokkaasti esiin, sillä kukaan ei niitä kammiostani kaivele.

Vaikka sitä välillä toivonkin. Odotan ihmettä. Että joku auttaisi. Kovin moni ihmisistä tai tahoista, joihin otan yhteyttä tarjotakseni palvelustani tai kysyäkseni apua, ei vastaa minulle. Sitä kummastelen, mutten jää asiaan kiinni. Heillä on kai syynsä siihen, enkä minä voi pakottaa. On muistettava tämä tunteeni ja toimittava itse tulevaisuudessa toisin. Tämän painan syvään mieleeni. Periksiantamattomuus on paras opettaja.

Kävin tällä viikolla tekemässä myös vähän musiikkia.


TUIJOTAN NÄPPÄIMISTÖLLÄ LEPÄÄVIÄ 
sormiani, niiden kynsinauhoja, jotka ovat halkeilleet periksiantamattomuuteni perukoilla. Olen viimeisten päivien aikana tehnyt ison työn. Rakentanut kolme päivää videota, jolla autan toisia tarinankerronnassa. Tehty työ ei johda suoraan mihinkään tai maksa minulle palkkaa. Olen lopputulokseen kovin tyytyväinen. Mutta videota on katsonut kunnolla vain kourallinen ihmisiä, ja minä mietin mikä järki. Miksi annan itsestäni näin paljon saamatta suoraa vastinetta?

Mutta mahdollisuus voikin olla juuri siinä, että tarttuu asioihin, jotka tuntuvat oikeilta. Tämä saattaa olla kulma, jolla pääsen eteenpäin. Ja jos ei ole, ainakin olen kokeillut ja oppinut itse paljon. Se avaa portteja jossain, minne en nyt vielä kykene näkemään. Matka maaliin vaatii koko joukon erilaisia ulostuloja, epäonnistuneitakin.

Minä näen nyt iltahämärään kääntyneen päivääni. Pohdin periksiantamattomuutta. Mitä se on?

”Ei periksiantamattomuus ole perkelettä ja kuokka-Jussia – ei pään seinään hakkaamista, vaan kyky luoda itsensä uudelleen. Se on voima, jolla mahdollisuus avautuu. Se on rohkeus rakentua muuttuvassa hetkessä, mieli, joka ei tartu yhteen totuuteen ja osaa päästää irti. Se on energia saada itsensä kokeilemaan, innostus laittaa itsensä toimimaan. Se on myös uskallus antaa asioille aikaa. Periksiantamattomuus on erilaisia ulostuloja itsestä, joista joku johtaa lopulta maaliin.”

Näin päätän kiteyttää kokemuksen blogiin. Sillä sitä se on – periksiantamattomuus.

Katson näppäimistöllä tahtiaan hidastavia sormiani. On aika antaa olla. On aika rauhoittua ja antaa ajatusten tasaantua.

Asetan aamuksi herätyksen kelloon. Huomenna minä avaan taas rähmäiset silmäni uuteen päivään. Huomenna minä luon itseni taas uudelleen.

Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Luopumisia ja luovuttamattomuuksia

Tänään on pieni juhlapäivä! Olen päässyt eroon tikeistä! Tai siis niistä kammottavista metalliniiteistä, joilla polveni oli hakattu kasaan.

Niiden kanssa on meinannut mennä jo viimeisinä päivinä hermo. Ovat kiristäneet ihoa ärsyttävästi ja sitä mukaa, kun polven turvotus on laskenut, olen alkanut tuntea ne paremmin ja paremmin.

Siksi olen kovin onnellinen, että tänään vihdoin pääsin niistä eroon. Vaikka samalla tuntuu vähän pelottavalta; entä jos haava repeääkin auki… ÄÄÄÄH. Tarvitsisi varmaan vähitellen jo jotain muutakin ajateltavaa kuin tämä polvi, niin typeristä asioista ei nousisi hölmöjä huolia.

Ilolla luovuin tänään tikeistäni, mutta samalla tajusin myös sen, mistä haluan pitää kiinni kynsin ja hampain.

Paljon saatte minulta viedä, mutta yhdestä en luovu ikinä. Nauru! Kyky hytkyä hervottomasti huolestuttavimmillakin hetkillä. Niin pitkään, kuin minussa riittää tätä lapsenomaista leykeyttä, tiedän, että luotan elämään. Tajusin tänään, että kyky nauraa merkitsee minulle erityisesti luottamusta – että vaikeillakin hetkillä tietää kaiken järjestyvän niin kauan kuin osaa nauraa. Siksi naurua, iloa ja hymyä minusta ei pois saa ottaa.

Oletko sinä koskaan ajatellut; mikä tekee sinusta sen mikä todella olet? Mistä et luopuisi mistään hinnasta?

img_4716

/Äm, tunnustaen, että muutamaan päivään ei kyllä ole naurattanut yhtään, sillä edelleen maataan sängyssä…

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

 

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

img_3761

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

 

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

 

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

 

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

 

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

 

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

 

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

 

11938914_10153307864209457_1398686571_n

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

 

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

 

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

 

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

 

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

 

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

img_4130

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

 

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

 

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

 

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

img_4192

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

img_4193

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

 

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

 

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

 

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

img_4191

 

 

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

 

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

 

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

 

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

 

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

img_4163

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenlö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

 

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

 

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.


”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

 

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

 

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

 

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

 

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

 

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

 

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

img_4185

 

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

 

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

 

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

img_4188

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

 

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

 

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

 

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

 

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

 

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

 

Kello 22.13

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

img_4190

Iltajumpalla

 

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

 

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Auta minua: mikä kirjoitukseni on koskettanut sinua? Tämä on minulle yksi parhaimmistani

Olet varmasti viime päivinä huomannut, että blogiini on ilmestynyt pari tekstiä englanniksi. Olen päättänyt julkaista joitakin kirjoituksistani myös kansainvälisille seuraajilleni. Tulevina aikoina käännän jo julkaisemieni blogieni parhaimmistoa englanniksi, ja nyt kaipaan sinun mielipidettäsi: mikä tai mitkä teksteistäni ovat jääneet sinulle mieleen? Kerrothan mikä blogini on koskettanut sinua? Haluan, että vain lukijoilleni merkityksellisimmät ansaitsevat tulla julkaistuksi. Kiitos avustasi jo etukäteen!

Vuosi sitten tulin takaisin Norjasta. Ajattele, niin kulkee aika. Näin kirjoitin sinulle silloin matkastani. Tämä on omasta mielestäni paras koskaan kirjoittamani blogi. Kun nyt luet sen, ymmärrät varmasti miksi. Puhuin eilen esimerkin antamisesta. Tämä Rekkapilottini on minulle henkilökohtaisesti kuluneen vuoden aikana yksi eniten esimerkkiä antaneista ihmisistä.

 

Unelmien Rekkapilotti – matka kalarekassa Norjasta Suomeen

Seison pohjoisnorjalaisen huoltoaseman pihassa. Jännittää. Minulla on puhelinnumero, nimi ja kellonaika. Ei muuta. Olen hyppäämässä kalarekan kyytiin ja matkustamassa Vestreålenin maakunnasta kohti Suomea. Se näyttää olevan helpoin tapa matkustaa tästä maailman kolkasta. Pari päivää aiemmin olen saanut nimen ja numeron. Soittanut virolaiselle rekkakuskille, joka rundaa rekallaan kalaa ympäri Napapiirin pohjoispuolen. Puhelimessa hän on toivottanut minut tervetulleeksi kyytiinsä ja kertonut voivansa kuljettaa minut kalojensa kanssa Ouluun. Olemme sopineet  ajan ja huoltoaseman. Parissa päivässä olen pakannut kotini ja kamppeeni Norjassa sekä sanonut hetkeksi hyvästit elämälle Støssä. Nopeaa toimintaa.

Olen ihmeissäni. Miten minun pitää käyttäytyä? Miten rekan kyytiin kiivetään? Onko luvassa hurjaa kaahailua Norjan serpentiiniteillä? Selviänkö hengissä? Minkälainen tyyppi kuljettajanani seuraavan parin päivän ajan toimii? Osaanko minä puhua hänen kanssaan mistään? Rekat ja minä emme tunne toisiamme. Mietin tunnenko ketään rekkakuskia.

Ajatukseni katkeavat. Se ajaa pihaan. Iso kalarekka. Tuo sen on oltava. Suomalainen nimi ja rekisterikyltti. Hätkähdän. Tuntematon ja tietämätön, nehän ne saavat ihmisen aina varpailleen. Kalarekkakin voi olla tuntematonta ja tietämätöntä.

IMG_8225

Kapuan penkille ja tömähdän siihen istumaan. Kujettaja nostaa painavan rinkkani kyytiin ja katsahtaa minua kysyvästi ja hieman ihmeissään. Minua hävettää. Nainen matkalla. Rinkassa on lähes koko elämäni.

Kuski kipaisee huoltoasemalta kahvin. Nousee auton ja kertoo, miten hienoa on, kun juuri tältä kyseiseltä asemalta rekka-autoilijat saavat aina hyvää kahvia. Monella muullakin asemalla on aiemmin tarjottu ilmaiset sumpit, mutta sitten, kun jotkut alkoivat hakea kahvinsa isoihin termoskannuihin, moni asema on alkanut taas rahastaa. Siksi hän käy aina täällä. Ja ottaa vain yhden termosmukillisen.

En osaa kiinnittää turvavyötä. Siinä on joku outo systeemi. Pitää napauttaa se molemmille puolille turvavyön lukkoihin. Hävettää taas, kun kuljettaja joutuu useamman kerran puuttumaan sähellykseeni vyön kanssa. ”Olen ekaa kertaa rekassa”, mongerran englanniksi. Kuski kyllä puhuu vähän suomea, mutta me olemme puhelimessa matkasta sopiessamme valinneet yhteiseksi kieleksemme englannin.

Iso auto rykäisee käyntiin. Katselen ympärilleni. On aika äijämäinen olo. Sellainen maailmanvaltiasmeininki. Täältä näkee paljon. Melkein kaiken. Koko maailman. Tiirailen maisemia. Meille on sattunut hyvä matkustuspäivä, eilen oli kova myrsky ja tiet todella liukkaat.

”Kiva, kun tulit kyytiin”, kuski sanoo. ”Jostain syystä minulle on tullut viime aikoina useampi puhelu ja kyytiläinen. Kyselin firman muilta kuskeilta, ovatko he saaneet matkustajia mukaansa, mutta kenellekään muulle ei ole koskaan soitettu. Ihmeellistä, aivan kuin minulle olisi tarkoitettu tällaisia matkalaisia mukaani”, hän kummastelee.

Palaamme rinkkani painavuuteen. Kerron, että siinä todella on koko elämäni. Aiemmat kyytiläiset ovat olleet vain viikonloppumatkaajia mukanaan pienet kantamukset. Se selittää kuskin ihmetyksen. Minua ei enää hävetä. Ja sitten minä huomaan jo kertoneeni koko elämäni tarinan tuolle tuntemattomalle rekkakuskille. Huoli on väistynyt mielestäni. Tästä voi tulla hauska matka.

rekka3

Meelis on hänen nimensä ja hän on joitakin vuosia minua vanhempi. Hän on ajanut rekkaa jo vuosia. Opiskeli hetken Virossa meriakatemiassa, mutta nopeasti tajusi:

”Minut on tehty tähän työhön. Minulla oli lapsena kirja, jossa oli erilaisten rekkojen kuvia. Meillä oli monta muutakin autokirjaa, mutta minä halusin aina selata juuri tuota rekka-autojen opusta. Se oli paras asia, jonka omistin. Jos olin huonolla tuulella, itkin tai muuten allapäin, vanhempani toivat minulle aina rekkakirjan, ja minä rauhoituin kuin salamaniskusta. Halusin aina ajaa rekkaa! Niin tekivät isäni ja isoisänikin.”

Toinen varma asia Meelisille on Pariisi. Sinne hän vie pian vaimonsa. Yhteistä lomaa on suunniteltu pitkään, ja se on tärkeä juttu.

”Oletko käynyt Eiffel-tornissa”, hän kysyy hieman huolestuneena. ”Minulla on aika kova korkeanpaikan kammo…”, hän katsoo minua suurilla silmillään.

Vaimo on selvittänyt, että portaita pitkin kävellen torniin pääsisi huomattavasti hissiä halvemmalla. Uskaltaisiko Melis?

Perhe, rakkaat lapset ja koirat. Tyttären soittotunnit. Viro. Rekka-auto. Ne ovat Melisin elämän tärkeimmät asiat. Hän kutsuu vaimoaan Vaimoksi, vaikka he eivät ole naimisissa. Avioliitto on mielessä. He asuvat pienessä kylässä Virossa. Meelis viettää siellä viikon kuusta ja loput kolme hän kiertää Pohjoismaiden pohjoisimpia alueita. Niin on mahdollista  ostaa tyttärelle sähköpiano, harrastaa koirien kanssa – ja viedä Vaimo ensimmäiselle ulkomaanmatkalle Virosta Suomen kautta Pariisiin.

Meelis haluaa, että Vaimo näkee Helsinki-Vantaan lentokentän. Se kun on äänestetty yhdeksi maailman parhaimmista. Pariisin lentokenttä häntä vähän huolestuttaa. On kuullut, että se on iso, likainen ja sekava. Kuinkahan he sieltä löytävät hotellille? On sovittu Vaimon kanssa, että taksilla mennään. Pariisi on iso juttu. Minun sydämeni sulaa.

* * *

Edessämme kurvaa henkilöauto. Opel. Meelis kertoo juuri päättäneensä ostaa sellaisen. Rahaa on säästetty pitkän aikaa, ja pian auto on tulossa kotiin. Hän on innoissaan.

”Minusta tuo on maailman kaunein ja paras auto”, hän sanoo tuijottaen edessä kulkevaa autoa innosta lasittuinein silmin ja katsahtaa kysyvästi minuun.

Minä hymyilen. Minustakin juuri täällä hetkellä tässä rekan ohjaamossa se on maailman kaunein ja paras auto. Koko pikkuruinen ohjaamokoppi huokuuu hyvää tunnelmaa. Meelis on ilopilleri, ja jos noista hänen kuljettamistaan kaloista joku istuisi ohjaamossa, saisi hän senkin puhumaan ja nauramaan. Varmasti.

* * *

Kuuntelemme cd-levyiltä East 17 -yhtyettä ja venäläistä kansanmusiikkia. Minä pääsen käsinkosketeltavasti Meelisin maailmaan. Se on upea maailma. Täynnä intohimoa, innostusta, inspiroitumista ja ennnen kaikkea ihmisyyttä. Minä mietin salaa, kuinka meistä jokainen voisi saada osakseen ja omaan elämäänsä tätä tunnetta, jota saan nyt hänen kanssaan jakaa.

”Meitä oli koulussa kolme parasta kaverusta, vietimme lähes kaiken ajan yhdessä. Myöhemmin yhdestä meistä tuli lentopilotti, toisesta helikopteripilotti ja minusta rekkapilotti.”, Meelis kertoo ylpeänä.

* * *

Matkaa on taitettu jo muutama tunti. Melis hörpää kahvia termosmukistaan. ”Lämmintä, edelleen!”, hän huikkaa innostuneena. Termosmuki on hyvä keksintö.

Jossain keskellä Ruotsin Lappia pysähdymme. On seisahduttava 45 minuutiksi tienposkeen keskelle ei mitään, sillä nyt on lakisääteisen tauon paikka. Tauko ei katso paikkaa eikä aikaa. Kun piirturi napsahtaa, on pysähdyttävä.

”Onhan tämä vähän hassu laki, minun on seisahduttava pariin otteeseen 45 minuutiksi. Mutta minkäs teet, lakia on aina noudatettava”, Rekkapilottini sanoo rehellisen vakavalla ilmeellä.

Melis suhtautuu työhönsä tosissaan. On tärkeää, että ajetaan turvallisesti ja noudatetaan sääntöjä. Viimeistään tässä vaiheessa tiedän, että henkeni on hyvissä käsissä. Hän todella on tittelinsä veroinen: pilotti.

Tuuli ulkona on alkanut kiristyä. Satunnaisesti joku toinen rekka suhahtaa ohitsemme, ja ohjaamo huojahtaa sen voimasta. Olemme hetken hiljaa pimeydessä.

”Uskotko sinä, että on jotain korkeampaa? Että mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee?”, pilottini kysyy yhtäkkiä. Ja sitten siinä me kaksi, toisensa vasta kohdannuutta, eri maailmoista tähän rekan ohjaamoon asettunutta ihmistä istumme pimeässä tienposkessa jossain keskellä Ruotsin erämaata ja keskustelemme uskosta. Toivosta ja rakkaudesta. Siitä mihin sielu päätyy. Alkaa sataa lunta.

* * *

45 minuuttia on istuttu. Melis nostaa kahvikupin telineestä. ”Oho, siellä on edelleen kahvia”. Hän on jo ehtinyt minulle kertoa, miten hän ja Vaimo voittivat Viron lotossa aikoinaan ihan pienen rahavoiton. Sen käyttötarkoitus oli itsestään selvää; pariskunta osti voitollaan espressokeittimen, suurimman aarteensa. Kun keitin kuusi vuotta sitten kannettiin kotiin, on se ollut koko kodin sydän. Me jaamme saman intohimon. Vahva, tumma kahvi. Minäkin haluaisin juoda kupillisen, mutten uskalla. Sitten minun pitäisi juosta heti vessaan, enkä uskalla ehdottaa kuskilleni enää lisää pysähdyksiä. Pissatauot jäävät tässä rekassa ainoaksi asiaksi, josta en uskalla pilottini kanssa keskustella.

rekka4

Rakkaus ja tosissaan ottaminen. Ne tulevat ensimmäisenä mieleen Rekkapilottini suhtautumisesta työhönsä. Ne tuntuvat olevan koko hänen elämänsä keskeisimmät periaatteet.

”Tämä on unelmatyöni, en tiedä mitään parempaa”, hän kertoo minulle. ”Mutkaiset pohjolan tiet, yksin oleminen, omien ajatusten ajatteleminen, vapaus ja rauha. Minä en tarvitse muuta”, hän vastaa kun utelen työn parhaita puolia.

* * *

Nyt istumme Ruotsin Kiirunassa ison marketin vieressä kököttävän huoltoaseman pihassa. On päivän toisen 45-minuuttisen aika. Tässä ei oikeastaan saisi olla. Monet marketit ja huoltoasemat ovat kieltäneet rekkojen pysäköimisen pihoihinsa.

”Se tuntuu vähän tylsältä, missä me sitten voisimme pysähtyä tauollemme?”, pilottini kysyy.

Me otamme nyt riskin. Hallitun sellaisen. Minä lupaan hoitaa puhumisen ruotsiksi, jos joku tulee ihmettelemään pysähdystämme. Melis vilahtaa markettiin ja tulee sieltä takaisin kattilan kanssa.

”Jotta pääsee Suomen-kodissa Pellossa tekemään vähän paremmin ruokaa”, hän tarkentaa, kun katson häntä hieman ihmettyneesti.

Minä poikkean huoltoasemalla. Pissalla. Katson kaihoisasti kahvikonetta, mutten edelleenkään uskalla ostaa kupillista, vaikka alkumatka on pärjätty hyvin ilman pissapysähdyksiä. Nappaan sämpylän ja hyppään takaisin rekan kyytiin. Onneksi Rekkapilottini osti kattilan, jotta voi kokata kotona parempaa ruokaa, eikä tarvitse elää koko ajan näillä pullamössöillä. Huomaan miettiväni millaista ruokaa hän mielellään laittaa. Siitä tulee seuraava keskustelumme aihe matkan jatkuessa.

* * *

Olemme matkanneet kaksitoista tuntia. Yhtäkkiä huomaan tutun kyltin. ”Suomi, Finland” siinä lukee sinisellä pohjalla keltaisten tähtien ympäröimänä. Olemme Suomessa. Kotona. Mihin nämä tunnit vilahtivat? Minä yövyn majatalossa Pellossa, Melis kantaa kattilansa omaan, työnantajan Suomesta hänelle järjestämään majapaikkaan.

”Haluatko ottaa rinkkasi mukaan”, hän kysyy noustessani kyydistäni hieman ujosti. ”Ajattelin, että jos et luota minuun – kyllä se tuossa yön voi olla, mutta jos sinä vaikka epäilet että minä ottaisin sieltä jotain.”

Katson häntä. Minä luotan tähän 12 tuntia tuntemaani ihmiseen enemmän kuin moneen muuhun. En voisi kuvitellakaan, että hän tekisi mitään tavaroilleni. Kerron tämän Rekkapilotilleni. Hän hymyilee huojentuneesti ja lähtee kotiinsa.

* * *

Aamulla Rekkapilottini odottaa minua sovitusti pellolaisen huoltoaseman kylkeen rakennetun majapaikan pihalla ja tervehtii iloisesti termosmuki kädessään. Minäkin olen juonut tänään kahvia. Siitä tuli kamalaa. Huoneessani on kahvinkeitin, mutta ei suodatinpaperia. Käärin kasan vessapaperia keittimeen suodattimeksi. En uskalla kertoa siitä Rekkapilotilleni, vaikka kaiken muun olen jo jakanut hänen kanssaan. Naurattaa.

rekka1

Käymme tullissa ja suuntaamme Ouluun. Keli on hurja, joudumme pysähtelemään puhdistelemaan laskinpyyhkijöitä tasaisin väliajoin. Mutta minua ei pelota; olen hyvissä käsissä. Huonosta säästä huolimatta tämä matka on nopea. Vähän harmittaa. Olisipa ollut vielä hauska kysellä enemmän elämästä virolaisessa pikkukylässä. Unelmista. Siitä miltä Suomi tuntuu virolaisen silmin. Mutta minä tiedän: kun seuraavan kerran lähden Norjaan, minulla on ystävä, jolle soittaa ja kysyä kyytiä. Sitten me ehkä voimme jatkaa jutustelua. Ja vaikkemme koskaan enää tapaisi, olen näiden tuntien aikana kokenut jotain ainutlaatuista: tavannut uuden ihmisen, saanut uusia ajatuksia, tutustunut maailmaan, johon en olisi koskaan ehkä päässyt mukaan. Saanut kokea, mitä ovat intohimo, työnilo ja positiivinen elämänasenne. Sen, mitä on, kun rakastaa toista niin paljon, että on valmis korkeanpaikan kammostaan huolimatta kiipeämään Eiffel-tornin rappuset.

* * *

Minulle kalarekassa Suomeen matkustaminen tarkoittaa myös uutta alkua. Norjan seikkailuni jälkeen olen taas uusien haasteiden äärellä. Etsin uusia töitä. Mitä tahansa minulle tapahtuukin, haluan, että voin suhtautua työhöni ja elämääni samalla asenteella kuin Meelis. Koska vain sillä on merkitystä. Mitä tahansa työksensä tekeekin, tärkeintä on rakkaus tekemiseensä. Sen Melis, minun Rekkapilottini, ehti opettaa minulle yhteisellä kalankuljetusmatkallamme. Tällaisia työntekijöitä jokainen työnantaja tarvitsee! Tällaisia ihmisiä tämä maailma tarvitsee!

* * *

Rekasta pois noustessani mietin aiempaa keskusteluamme ja Melisin ihmetystä siitä kuinka kaikista Pohjoisessa ajavista rekkapiloteista vain hänelle on tarjoutunut kyytiläisiä matkaan. Ehkä todella on tarkoitettu, että me olemme päässeet matkustamaan juuri hänen kyydissään. Olen siitä aika varma.

Tartu siihen mikä on

Huhhuh, mikä viikko. On etsitty luovuutta, kiteytyksiä, selityksiä. Töitä iso kasa, mutta onpa ollut vaikea löytää lankojen päitä ja saada jotain järkevää aikaan. Lisämausteen tähän soppaan on aiheuttanut se, että sitä soppaa ei ole; siis tämä ihana lähes hiilihydraatiton puhdistuskuurini, joka jatkuu vielä puolitoista viikkoa. Se tekee hyvää, tiedän, mutta huhhuh kun keho ja aivot huutavat hiilareita.

Viimeisillä voimillani ennen tämän aikajakson paketointia historian unoholaan kiteytän parhaimman mahdollisen elämänviisauden tämän viikon opeistani. Se on tämä.  

Kun kaaoksen hetki on käsillä sitä jää niin helposti junnaamaan asioihin, joita ei voi hahmottaa tai hallita – asioihin, joita ei vielä ole olemassa, vaan jotka syntyvät oikean ajattelun ja toiminnan tuloksena. Tyhjästä on vaikea nyhjästä, olen tajunnut tällä viikolla. 

Siksipä on lähdettävä liikkeelle siitä mikä jo on – tuossa edessä ja tässä näin – ja kysymysmerkit alkavat muuttua huutomerkeiksi, pisteiksi ja pilkuiksi – yksi kerrallaan ja juuri siinä järjestyksessä kuin tarkoituksenmukaista on. 
Näillä eväin kohti uutta viikkoa. Kiitos, että teette siitä taas seikkailujen arvoisen! 

/Ämmä

Vuoden päästä kaikki on toisin 

Olen ottanut tämän viikonlopun rauhassa. Pää pyörällä viime viikkojen hulabaloosta ja uusista avauksista. Blogiinkaan en ole kovin montaa ajatusta jaksanut tuottaa. Kävin eilen kävelyllä ja pohdin tämänhetkistä elämääni vähän päätäni pyöritellen: kunoa vain näkisit mitä tämä on, noin niinku ”kulissien” takana. Isot unelmat vaativat paljon työtä ja uhrautumista, yksinäisiä hetkiä ja lujaa, mutta alati horjuvaa tahtoa – monelta osin elämäni on kovin repaleinen.

No, tämä on nyt taas näitä juttuja… mutta kerronpa silti. Siinä hetken käveltyäni ja päätäni selvitettyäni jostain syvältä ja selittämättömästä paikasta kumpusi tämä lause ja minä pysähdyin kuin seinään  

Niin, ajattele! Nämä hetket, juuri tämä hetki ja nämä ajatukset ovat arvokkaita, sillä kohta kaikki on jo toisin eikä tämä enää koskaan palaa.

Mitä sinulle tapahtuu juuri nyt? Muistathan ottaa kaikki elämäsi käänteet vastaan ja kohdella niitä suurimpana lahjana, jonka voit saada! Myöhemmin, etäisyyden takaa osaat arvostaa jokaista kokemaasi hetkeä.

Kaunista sunnuntaita! Olkoon tämä hetki muistoissamme aina.

/Äm

Epävarmuudessa on ihmeen siemen!

epävarmuus

Maanantai voi tarkoittaa vain yhtä asiaa: minä olen taas filosofistisella tuulella. Eilinen ajatus epävarmuudesta yhdistyi viime kuukausien ehdottomasti epävarmimpaan yksittäiseen hetkeen. Tähän kalatehtaalla. Jos et tiedä mistä kyse, lue blogista joulukuinen juttuni ”Kauhuleffojen kiintiöblondi kalatehtaalla”. Silläkin kertaa epävarmuudesta nousi ihmeellinen kokemus!

Epävarmuus on asennekysymys. Stressiä on ihan hirveän helppo lieventää – ota rennommin! Ja koska tietenkään ei riitä että itse löysentää jos puoliso tai pomo nalkuttaa edelleen niskaan samoista asioista asioista ja yrittää kontrolloida, ehkä tänään olisi oikea päivä keskustella töissä siitä mitä epävarmuus ja sen sietäminen teille tarkoittavat. Tai puolison kanssa illalla ennen nukkumaan menoa?

Ihan vaan ajatus oli tuo.

Äm, toivottaen ihmeellistä maanantaita!