Tältä näyttää intohimo

Onko sinulla jokin asia, jonka puolesta annat kaikkesi, vaikka seinä nousee jatkuvasti vastaan? Silloin todennäköisesti tiedät, mitä intohimo on todellisimmillaan…

Joitakin viikkoja taaksepäin heräsin aamuneljältä lähteäkseni erääseen uuden urani kannalta tärkeää työreissuun. Juttu ei mennytkään ihan putkeen, sillä yön aikana tilaisuus oli peruuntunut viime metreillä. Kukonlaulun aikaan pettymykseni purkautui aika randomisti tälle videolle.

Jos aito ihminen ahdistaa, tätä videota ei kannata edes katsoa. Eihän minun ollut tätä edes tarkoitus julkistaa – kukapa itseään haluaa esitellä haavoittuvimmillaan ja tämän näköisenä julkisesti. Halusin tuolloin vain tallentaa hetken itselleni, jotta muistaisin myöhemmin. Mutta juuri tänään päätin uskaltaa antaa näiden intohimon kasvojen välittää sinulle tärkeän viestin.

”Isot unelmat ja hullut tavoitteet. Sisu ja sinnikkyys. Niistä on puhuttava, mutta erityisesti on annettava konkreettisia esimerkkejä erilaisista poluista, joita isoja haasteita kohdaneet tai niitä itselleen asettaneet ihmiset kulkevat. On näytettävä kuinka kuminauha venyy (ja välillä katkeaa pettymysten ja epäonnistumisten keskellä) sitä käytettäessä, jotta me muut voisimme oppia ja uskaltaa itsekin”, kirjoitin eilen.

Kiitos tuon julkaisemani Emilia Lahden haastattelun tajusin, että heikoimman itseni kautta voisin ehkä antaa sinullekin luvan kohdata niitä tunteita, joita usein pakotamme itsemme ja toisemme piilottamaan.

Ehkä voit kokea niitä mukanani?

Ei intohimo ole kauniita, täydellisiä onnistumisen hetkiä, ne ovat vain kirsikka kakun päällä. Todellinen intohimo on tätä: epätoivon hetkiä, joista noustaan uskon voimalla sekä oivalluksia, joita voi toisten kanssa jakaa. Intohimo on sitä, että lataa sydämensä peliin ja tietää, että se riittää. Sitä, että suurimmankin menetyksen hetkellä uskaltaa päästää irti ja katsoa uteliaana mikä portti seuraavaksi avautuu.

Intohimo on uteliaisuutta tulevaan.

Minä en ole luopunut unelmastani, vaikka märkiä rättejä lentää naamalle lähes päivittäin ja painan työtä palkatta antaakseni näyttöjä kyvykkyydestäni. Ethän sinäkään! Olkoon tämä motivaatiopuheeni sinulle…

Lämmöllä,
Äm, joka asettaa nyt itsensä sen verran alttiiksi, että pyytää kunnioittavaa kommentointia ja suhtautumista ajatuksiini.

Ai ni ja PS, nyt niitä hyviä asioita tapahtuu jopa epäonnistumisiakin enemmän, kiitos sen, etten jää kiinni yhteen vaihtoehtoon… Peukut pystyyn, että pian minulla olisi sinulle hauskoja asioita kerrottavana.

Suurin sankari tuntee rajansa – vastaus oli ei

Torstaina kerroin uudesta MaiLife Haasteestani: mäkihypystä ensi keväänä Salpausselän kisoissa. Keskiviikkona olin matkannyt Lahteen ja tavannut valmentajani Anssi Koivurannan ensimmäistä kertaa. Olin keksinyt haastaa mukaan mäkihyppyyn somekuningas Sampo Kaulasen, olinhan hänelle ”yhden velkaa”, ja julkistaa tämän tuon haasteen samalla kertaa kertoessani omat isot uutiseni.

Torstai-iltana nyhersin haastevideoni nettiin ja hihkuin intoa; tästä tulee hauskaa. Julkaisin haasteen sormet vapisten ja siirryin muihin hommiin, odotinhan kuulevani päätöksiä vasta myöhemmin. Ja sitten vain tunti haasteen heittämisen jälkeen sain jo vastauksen: korkeat paikat ja minkään sortin hyppiminen olisivat Sampolle liikaa eikä hän ottaisi haastetta vastaan. Hänen vastauksensa oli suora ja selkeä.

Minuun iski armoton häpeän tunne: enhän minä näin suunnitellut! En ajatellut, että noin nopeasti, miettimättä ja hätäisestikin hän tyrmäisi haasteeni. Mitä kaikki ajattelisivat, olinhan raahannyt mäkihyppytorniin olympiamitalistin ja maailmanmestarin? Olin valmistellut ja suunnitellut. Ihan vähän maalaillut haavekuvia tulevaisuuteenkin tästä mahdollisuudesta, vaikka mitään ei ollut vielä sen pidemmälle suunniteltukaan ja mahdollisuus hyppykaverin osallistumisesta oli alunperinkin joko-tai.

Mutta sitten vastaus oli ei. Nopea ei.

* * *

Olen miettinyt paljon sitä missä menee uskaliaan haasteisiin heittäytymisen sekä järjettömyyden raja – milloin kannattaa katsoa vielä seuraavan nurkan taakse ja milloin taas kieltäytyä suoraan. Missä kohtaa olisi hyvä vielä ”antaa chaanssille mahdollisuus” ja katsoa mihin tie vie, vaikka ei ole ollenkaan varma kuinka lopulta käy? Milloin pelot voidaan vielä voittaa ja milloin on vain pakko todeta niiden olevan niin rajoittava, että rajan uhmaaminen olisi järjetöntä?

Nämä aiheethan ovat yksi minun blogini ja tutkimusmatkojeni ydinkysymys: miksi me niin usein tyydymme heti tyrmäykseen sen sijaan, että harkitsisimme hetken ja uskaltautuisimme kokeilemaan ja heittäytymään elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin? Missä kulkee todellinen raja, jota ei kannata ylittää? Ja miten sen voi tunnistaa? Mitä rohkeus oikeastaan on. Sitähän minä olen pohtinut jo monesti aiemminkin esimerkiksi tässä kirjoituksessani ja taas uudelleen mäkihyppyhaasteessani.

Vaikka monet meistä varmasti hyötyisivät siitä, että näkisivät oman piiloisen potentiaalinsa ja uskaltaisivat lähteä tutkimaan omia rajojaan tavanomaisen ja totutun ulkopuolelle, omasta hämmennyksen hetkestäni häpeän tunteestani selviydyttäen tajusin lopulta hyvin nopeasti, että tässä nimenomaisessa tapauksessa kieltäytyminen oli suurin lahja, jonka saatoin saada.

Olisi ollut kovin helppoa tuomita haastekumppanini typeräksi, kun hän kieltäytyi, eikä edes yrittänyt lähteä kokeilemaan olisiko haaste mahdollista suorittaa – enhän minäkään nyt tiedä vaikka pupu tulisi pöksyyn kun ensimmäisen kerran saan sukset jalkaan. Mutta ei. Tiedätkö, että minä arvostan Sampoa nyt enemmän kuin koskaan. Ei hän ole minulle nyt ”kärphänen”, vaan todellinen sankari! Paljon suurempi sankari kuin se, joka pyörittää hyvää bisnestä tai kerää sairaita määriä seuraajia someen ”hulluilla” tempaisuillaan.

Minulle todellinen sankari on se, joka tuntee rajansa ja uskaltaa myös sanoa ei. Ihminen, joka ei vain ajaudu ulkoisten virtojen mukaan tai ajattele mikä olisi päälleliimatulle maineelle tai bisnekselle hyväksi, vaan ajattelee myös itseään ja läheisiään. Todellinen sankari tuntee mikä on oikein juuri kullakin hetkellä.

Pohdintaani kunkin omien rajojen fundamentaaliudesta ei kai ole yhtä oikeaa vastausta. Oma raja on ehkä se tunne, joka tulee jostain hyvin syvältä. Sellainen tunne, jota ei ole tarpeen kyseenalaistaa ja johon vaikuttaa moni muukin asia, kuin vain halu testata omaa rohkeuttaan ja äärilaitojaan – suhteet lähimpiin ihmisiin, syvimmät arvot ja elämän muut prioriteetit.

maisema

Vietin viikonlopun näissä maisemissa. Ihana rauhoittumisen hetki hektisen viikon jälkeen Leppäveden rannalla

 

Arvaat varmaan että kannustusten lisäksi minä olen saanut lukemattomia ”sä oot ihan hullu!”-kommentteja kerrottuani tästä uudesta haasteesta. Emme me voi omasta maailmankatsomuksesta käsin arvioida mikä on toiselle hullua ja mikä ei tai mihin hänen todelliset rajansa piirtyvät. Siksi minäkin arvostan ja kunnioitan toisen päätöksiä, aina.

Minä puolestani olen päättänyt, että rohkeuteni rajoihin mahtuu se, että lähden hyppytreeniin ja kokeilen kuitenkin, sehän oli selvää alusta alkaen hyppääpä mukanani joku toinen tai ei.

Kun sain Sampon vastauksen, häpeän lisäksi ajattelin, että koko mäkihyppyni oli mennyt mönkään. Sen pienen sekunnin ajan ajattelin että kaikki oli mennyt hukkaan. Miksihän sitä aina ajattelee asiat menetyksen kautta? Tai takertuu niin helposti yhteen ratkaisuun, vaihtoehtoon tai toimintamalliin? Eihän yksi tie ole ainoa eikä sen sulkeutuessa tarvitse luovuttaa.

Tämä hyppyhaastehan saattaa lähteä seuraavaksi sellaiselle ladulle jota en olisi edes voinut kuvitella aiemmin. Nythän en voi tietää. Ja sitä paitsi, minähän olen saanut jo aivan valtavasti tähän pisteeseen mennessä. Eihän ihan kuka tahansa edes saa mahdollisuutta hypätä mäkihyppyä saati sitten istua kököttää oman olympiamitalisti-valmentansa kanssa!

* * *

Kiitos Sampo tästä lahjasta, jonka annoit kieltäytyessäsi; niin lukijani kuin sinäkin ymmärrätte varmasti, että tämä kokemus ja tapahtuma toimii esimerkkinä paljon suuremmalle viestille, jonka tässä kirjoituksessani haluan meidän kaikkien eteemme nostaa!

Ilman tätä tapahtumien kulkua ja käänteitä jo näin alkumetreillä ei näitäkään ajatuksia olisi syntynyt. Tätähän nämä haasteeni ja seikkailuni ovat parjaimmillaan. Nämä ovat kontrolloimattomien tapahtumien kulkua ja  rajojen tutkimista ei vain fyysisessä, vaan henkisessä mielessä. Ei näissä haasteissa lopulta ole juurikaan kyse siitä fyysisestä suoritteesta itsessään tai näennäisestä (uhka)rohkeudesta tehdä jotain. En minä näihin lähde vain näyttääkseni kuinka kova ämmä olen, vaan kertomaan matkasta. Sen varrella tapahtuvien asioiden kautta voin kiteyttää kokemuksia, tunteita ja ajatuksia, joita matka synnyttää. Kyse on näistä oivalluksista, joita voin kanssasi jakaa – sinä poimit näistä ajatuksista sinulle sopivat.

Tällä kirjoituksellani varmaan koetan sanoa monta eri asiaa. Rajat, toisen päätöksen kunnioittaminen, valinta lähestyykö elämässään asioita menettämisen vai mahdollisuuksien kautta. Toisen ihmisen  arvostaminen ja omien sisäisten virtojen mukaan ohjautuminen, ei ulkoisten paineiden. Minun piti kohdata tämän tapahtuman aiheuttama häpeän tunne, jotta saatoin käsittää monta olennaista asiaa. Ajattele, mikä valtava oppi yhdestä pienestä tapahtumasta, yhdestä pienestä ei-sanasta!

Yhden asian kaikki omat kokemukseni viime vuosina ovat minulle opettaneet. Sen, että jokaisen tapahtuman – onnistumisen tai epäonnistumisen – jälkeen minä tiedän: tämän piti mennä juuri näin! Sillä jotain vielä hienompaa on luvassa!

Varmaa on kuitenkin se, ettei tänä varmasti jää yhden ämmän hyppäsyksi, vaan seuraa minä haluan jakamaan kokemukset kanssani. Nythän alkaakin sitten jännin paikka: kenet voisin haastaa mukaani hyppäämään, kelle voisin tämän haasteen seuraavaksi heittää? Nyt kaipaan ideoita teiltä! Ketä sinä ehdotat? Kommentoi blogiini tai lähetä ehdokkaasi nimi vaikka sähköpostilla. Tämä mäkihyppyhaaste on tehty levitettäväksi!

Näitkö muuten jo tämän videon, jolla valmentajani Anssi Koivuranta kertoo mitä mieltä hän on mahdollisuudestani onnistua haasteessa ja millaiset ohjeet hän antaa mäkihyppytreenin aloittamiseen. Katsopa tämä, niin saat tietää, sillä nythän se rokkenroll vasta alkaa!

 

 

/Ämmä, toivottaen sinulle upeaa alkavaa viikkoa

Minun rakkaat, viisaat lukijani – ajatuksianne epäonnistumisesta

Tiedätkö miten hienoa on kuunnella avonaisen parvekkeenoven takaa sisälle kotiin kaikuvaa mustarastaan kujerusta? Tiedät ainakin, jos asut Rakkauden Saarella. Minkä konsertin me saamme päivittäin kuulla! Olen seistä töjöttänyt olohuoneessani silmät kiinni ja kuunnellut pitkän ajan. Linnut, no sinä tiedät: kovin kiehtovia minulle. Jos rullaat blogini etusivua vähän alaspäin ja syötät tuosta sivun oikeasta reunasta löytyvään ”Etsi MaiLifesta”-ruutuun hakusanan ”lintu”, löydät tarinoita kohtaamisistani lintujen kanssa.

Oikeastaan hauskaa pysähtyä tänään taas lintujen äärelle, sillä päivälleen vuosi sitten kerroin blogissani kuinka olin juuri huomannut, että entisen kotini ikkunalaudan alle oli pesinyt lintuperhe – tuota ihmeellistä luonnon näytelmää minä sitten sain seurata pitkin kesää.

* * *

Eilinen kirjoitukseni herätti teissä ajatuksia. Henkilökohtaiselle Facebook-seinälleni kertyi monta niin hyvää oivallusta, että ajattelin nyt koota muutamia lainauksia kommenteistanne tänne sinunkin luettavaksesi.

Mitä sinä olet mieltä? Millaisia ajatuksia nämä sinussa herättävät?

* * *

Jukka: ”Tuli mieleeni sanonta: ”epäonnistut vain, jos lakkaat yrittämästä.””

Perttu: ”Se joka ei tee elämässä virheitä ei tee elämässä yleensä mitään muutakaan.”

Vesa: ”Omat odotukset on yleensä suurin este onnistumiselle. Tai siis sille että pystyisi epäonnistumisestakin löytämään ne asiat missä on onnistunut. Täydellisesti onnistuneita tapahtumia mahtuu elämään aika vähän…tai sitten pitää hiukan karsia omia odotuksia. Ja paskat muiden odotuksista.”

Minä: ”Oma pää, omat odotukset.. siinähän ne varmaan suurimmat haastajat. Ja aina täytyy uskaltaa nousta epäonnistumisesta. Luottamusta se vaatii. Luulen, että silloin kun luottamus horjuu, tapahtuu parhain kehitys.”

Jukka: ”Joo, egon kaitseminen on jotain, mikä pitää aloittaa joka päivä alusta. Jos erehtyy luulemaan, että nyt se on jotenkin kurissa, niin kappas, se ryömii takaovesta ohjaksiin. Aluksi sitä luulee, että on tosi henkistynyt ja ylevässä tilassa. Sitten rupee kelaileen, että jopas muuten olenkin fiksu, oikeastaan muut on aika tyhmiä ku ne ei hiffaa tätä juttuu. Sit huomaa, että alkaa ahdistuu, ku ei jaksa enää noudattaa sitä omaa ylevää ideaalia. Ja sit sen ahdistuksen kääntää muihin, ku ne aina pilaa mun jutut. Ja about tossa vaiheessa on turvallista sanoa, että ollaan itseasissa pisteessä, jossa tuskin enää tapahtuu se mikä olis parhaaksi. Sitä rupee luulemaan, että tietää milleen homman pitäs mennä, eikä hyväksy muuta, vaikka se oma luulo ois ihan väärä juttu. Tai siis, oikea, koska kyllä siitä oppii, mut helpommallakin ois voinut sen opin saada. Tai oikesstaan ei, koska ei saanut – ei ollut valmis. Tartti treenii. Näin se menee. Vaikeemman kautta. Syitä voimme vain arvailla.”

Minä: ”Mulle tulee mieleen joidenkin kuukausien takaa oma kirjoitukseni (johin muuten viime viikkoisessa sinkku-kirjoituksessanikin viittasin) ”Stressiä ei aihe epävarmuus vaan älytön tarve kontrolloida”. Se on yksi fiksuimmista oivalluksistani ja kiteytyksistäni, mutta vaatii perkele työntekoa joka päivä. Elämä.”

Jukka: ”Oot ihan oikeassa. ”PAKKO ONNISTUA ja sit mä olen onnellinen.” Sekunnin. Tyytyväisyys loppuu kehitykseen. Ja päin vastoin.”

Minä: Sitä minä mietin edelleen, että kuinka pitkälle onnistuminen on kiinni itsestä? Mikä on sattuman vaikutus?

Jukka: ”Totta, mutta (ainakin mulla) tuossa ymmärryksessä on todella suuri riski siihen, että luisuu lakoniaan: ”Aivan sama mitä teen tai tapahtuu, koska kaikki on mitä on.””

Eeva: ”On vapauttavaa, kun tajuaa, että jokainen tie on oikea tie.”

Minä: ”Niin, Eeva, toi on vaikea ajatus vaikka olenkin sinällään ihan samaa mieltä. Kun nyt realistisesti itse ajattelen esim omaa tilannettani, niin tietyllä tavalla jokainen tie ei ole oikea. En mä ihan mihin tahansa halua päätyä.”

Vesa: ”Ei oikeata tietä ole olemassakaan, on vain helvetin paljon kyltittömiä risteyksiä joista sitten valitaan. Olis tarjolla, umpikujaa, oikotietä, kiertotietä, loputonta tietä, ylä-ja alamäkeä. Kun joku tie tulee tutuksi, kehittyminen loppuu… Mä tykkään siitä että aloittaa tekemään jotain jossa luulee itsekkin epäonnistuvan. Tekee, tekee saa valmiiksi eikä se olekkaan sellainen kuin odotti, eli epäonnistui. Silti kuitenkin projektista jää fiilis, ei saatana onnistuin paremmin kuin ne jotka eivät edes yrittäneet. Mulla on kaikennäköisiä toissijaisia tällaisia projekteja jotka ei liity elämisen ylläpitämiseen milläänlailla…vapauttavia. Rakennan, korjaan, ehjään ja entisöin. Ihan puhdasta ammattitaidotonta puuhastelua, mutta antaa älyttömän paljon. Ja niissä ei tarvitse onnistua.”

Hanna: ”Mut kaiken tuon mietinnän keskellä pitää muistaa se, että ihminen muuttuu vuosien varrella. Se epäonnistuminen joka tapahtui viisi vuotta sitten on ehkä muokannut sinua johonkin suuntaan ihmisenä. Ehkä silloin viisi vuotta sitten se oli oikea suunta, mutta ei enää. Joku sanoi hyvin, epäonnistumisista oppii, tyhmä on silloin kun suorittaa pieleen menneet ajatukset uudestaan.
Yksi ystäväni sanoi hyvin hieman pilke silmäkulmassa ; leuka rintaan ja uusia pettymyksiä kohti.”

Aili: ”Epäonnistuminen on osa elämää ja elämä mahdollistaa myös onnistumiset. Terveisin syöpäpotilas, joka ottaa ilolla vastaan epäonnistumiset, kun elämä vain saisi jatkua.”

Minä: ”Aili ❤ kaikki on suhteellista, kiitos että muistutat siitä.”

* * *

Tämän lisäksi muutamia ajatuksia löytyy vielä MaiLifen Facebook-ryhmästä. Tule tykkäämään sivusta, ja näet millaista keskustelua siellä käytiin.

Kiitos te rakkaat, viisaat lukijani! Te olette parhaita. Tätä työni ja elämäni on parhaimmillaan; keskustelua teidän kanssanne! Ja linnun laulua!

linnut

Tuossa muuten ne linnut ikkunani takana tasan vuosi sitten! Tänään on ollut niin haipakkaa menoa, etten ole ehtinyt ottamaan yhtäkään kuvaa päiväni varrelta.

 

/Ämmä, joka tykkää teistä ihan valtavasti

Ethän anna mun taas epäonnistua!

On ollut kovin outo olla viimepäivinä. En tiedä mikä on vaivannut ja huonon oloni syytä on ollut vaikea tunnistaa. Myöhään eilen illalla iskin lenkkarit jalkaan ja kuulokkeet korviin. Nyyhkymusiikkia, tarkoituksella. Oikein sellaista sydäntä riipivää ja raastavaa laulantaa. Halusin itkeä. Se ei ole onnistunut pitkään aikaan, kyyneleet kai kuluivat loppuun minun osaltani aikoja sitten.

Ajattele! Tyyppi haluaa uikuttaa huvikseen. Mutta minä tiedän, että itku puhdistaa, ja nyt se oli saatava tulemaan ulos. Niinpä minä kävelin; nyyhkymusiikki korvissani merenrantaan. Ja lopulta kyynel tuli. Check!

Itkin. Kävelin. Ja pysähdyin aina välillä tuijottamaan merta.

Mikä on vikana?

Aikani tätä suhteellisen surkuhupaisaa performanssiani tehtyäni se yhtäkkiä iski. Ymmärrys. Minä pelkään että epäonnistun taas.

* * *

Epäonnistumisen varjo on painava. Kovasta yrittämisestä ja tahdosta huolimatta moni askel, joita olen ottanut viime vuosina urallani tai elämässä yleensä on mennyt väärään suuntaan ja ollut lopulta tuhoon tuomittu. Sitten on tätynyt aloittaa alusta. Kerta toisensa jälkeen.

Nyt olen taas uuden alun äärellä. Mutta tällä kertaa minä en halua enää epäonnistua!

Erityisesti minua mietityttää unelmani koskien työtäni ja ammattiani. En halua muutaman kuukauden päästä huomata tehneeni aivan vääriä ratkaisuja ja menneeni väärään suuntaan. En halua olla kohta hautaamassa unelmiani – luovuttamassa. Muistatko kun Norjassa kirjoitin sinulle siitä? 

Mikä on väärä suunta? Mistä sen voi tunnistaa? Mikä on oikea suunta? Voinko olla varma, että tämä on sellainen?

* * *

Viime päivinä on tuntunut että minua on välillä yritetty vetää väärälle polulle, siis sivuun siitä, mikä sisäinen paloni ja totuuteni on. Tuntuu, että koko ajan tätyy olla valppaana ja varpaillaan etten menetä fokustani enkä hukkaa oikeaa tietä tarttumalla tohinassa johonkin väärään.

Mistä tietää, että on oikealla tiellä? Miten voi olla varma, ettei eksy ja epäonnistu jälleen kerran?

Sillä sitä minä en enää kestä. Epäonnistumista. Niin monta vuotta on heitetty hukkaan. Ennen kuin ehdit sanoa ”kaikki tapahtuu tarkoituksella”, minä huikkaan väliin, ja kerron tietäväni sen. Mutta yhtäältä ajateltuna vuosia on vierähtänyt ja epäonnistumisia on tapahtunut. Minun keississäni, enemmän kuin laki sallii – tosiasia on, että kaikki isot valinnat, joita olen viime vuosina tehnyt ovat mennyt jotakuinkin keturalleen. Yritys, parisuhteet, Ruotsi, Norja.

Miksi?

Siksikö, että omassa totuudessa on niin vaikea pysyttäytyä? Hälinä ympärillä ja toisten imu vetävät harhaan?

Kuinka paljon me oikeastaan voimme määrittää sitä mitkä toimemme epäonnistuvat? Kuinka pitkälle oma kova tahto tai osaaminen riittää? Voiko onnistumista taata ja varmistaa? Mitä pitää tehdä? Miksi ihminen epäonnistuu? Miten on mahdollista onnistua? Mistä onnistuminen tulee?

Ja mitä epäonnistuminen oikeastaan tarkoittaa? Miten pelko epäonnistumisesta vaikuttaa toimintaani, onnistumiseeni? Mitä se estää; mitä ei voi tapahtua, koska pelkään epäonnistumista? Mihin pelko vaikuttaa?

Miksi epäonnistumisen varjo on niin painava?

* * *

Keskustelin tänään näistä kysymyksistä erään ystäväni kanssa.

”Mikä on pahin mahdollinen asia, joka sinulle voi tapahtua?” hän kysyi.

”Se, että muutaman kuukauden päästä olen taas lähtöpisteessä, uuden alussa, enkä ole saanut niitä asioita elämääni, joita haluan”, vastasin.

”Entä jos vaan hyväksyt, että voit epäonnistua ja noin voi käydä?” hän jatkoi.

”Ei, se ei ole vaihtoehto. Haluan, että asiat, jotka ovat unelmani ja joita kohti nyt kuljen, alkavat konkretisoitua, eikä minun tarvitse enää perääntyä tai muuttaa suuntaa kokonaan. Täysin uusi alku vaihtaen taas suuntaa kokonaan ei ole mahdollinen”, vastasin jämäkästi.

”Entä jos hyväksyt sen, että ”okei, voin epäonnistua tuolla tavalla, mutta siitä huolimatta että se on mahdollista, haluan nyt eteeni enemmän niita asioita, jotka auttavat minua onnistumaan. Asia kerrallaan””, ystäväni ehdotti.

* * *

Niin. Hyväksyntä. Että epäonnistuminen on mahdollinen. Onko se ainoa tie onnistua? Mitä sinä olet mieltä epäonnistumisesta? Onko sinulla vastauksia? Minulla tuntuu vain olevan kysymyksiä.

* * *

On yksi asia, joka ei ole mennyt keturalleen, vaikka moni muu suunta ympärillä on kääntynyt ylösalaisin. Se on tässä.

Annathan mun onnistua!

epäonnist

/Äm ja aika isot piipussa tänään. Tuon pikkuruisen kiveen piirretyn elefantin löysin eilen illalla oivaltaessani nämä isot kysymykset, muuten sillä ei ole kyllä mitään tekemistä koko tämän jutun kanssa.

 

Pelkään kertoa missä kävin tänään

Kävin taas visiitillä Göteborgissa. Ajattelin ensin etten kertoisi tästä käynnistä ennen kuin tiedän kuinka asian kanssa käy, mutta tuossa kotiin ajellessani totesin, että mitä ihmettä minä spennaan. Tämähän on elämääni! Ja siihen kuuluuvat kaikki nämä asiat; varmat ja epävarmat. En siis voi jättää tätä asaa kertomatta vain siksi, että pelkään menettäväni kasvoni jos asia ei toteudukaan. Miksiköhän sitä häpeää ja pelkää epäonnistumisen mahdollisuutta ja siitä julkisesti kertomista? Tuntuuko epäonnistuminen sitten vielä pahemmalta, jos on jo kertonut kaiken julkisesti?

koelaulu1

Matkalla koelauluun. Lupaan, etten ota jatkossa enää yhtään kuvaa ajaessani autolla.

Kävin erään lauluyhtyeen koelaulussa. Olen todella innoissani ja haluaisin niin kovasti päästä ryhmään mukaan! Ryhmä tekee erilaisia näyttämöprojekteja (yhdistää siis vähän teatteria ja musiikkia; juuri niitä asioita, joita rakastan!). Olo on nyt samanlainen kuin aina kaikkien koe-esiintymisten jälkeen: hyvin epävarma ja sekava. Laulu meni hyvin, ja esiinnyin varmasti oikein vakuuttavasti ja osasin perustella miksi minun kuuluisi olla mukana, mutta eihän sitä koskaan voi tietää. Hakijoita on useita, eikä raadin mielenliikkeitä ei voi koskaan ennustaa. Saan tiedon jo perjantaina. Jännittää! Pitäkää peukut pystyssä minulle!

koelaulu2

Göteborgissa juuri ennen koelaulupaikan ovesta sisään astumista

/Maija, jättää nyt tämän asian muiden käsiin ja iloitsee onpa tulos mikä tahansa