Jokaisen kiiltokuvan takana on hillitön epävarmuus

Kata soitti. Kysyi lähdenkö yhteen tilaisuuteen hänen kanssaan syyskuussa. Pato murtui. Se mitä olen pitänyt sisälläni paljastamisen pelossa. Hillitön epävarmuus. En minä voi luvata lähteväni mihinkään syyskuussa. Syyskuussa! En minä tiedä missä silloin olen, enkä voi suunnitella elämää niin pitkälle.Olen miettinyt paljon viime päivinä kirjoittaisinko tästä mieltäni painavasta asiasta ollenkaan. Ylipäänsä viime päivinä olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä mitä uskallan kirjoittaa jotta en tahrisi naamaani ja näyttäisi epävakaalta minua arvioivien ja seuraavien ihmisten silmissä. Enkä haluakaan syöksyä siihen sysipimeään suohon pyörittelemään ongelmiani kun olen sieltä jo kerran noussut.

Mutta Katan soittaessa tajusin että olen tainnut sortua siihen mitä eniten karsastan: kiiltokuvablogielämään, jossa kaikki näyttää niin hyvältä ja harmoniselta ja energiseltä ja jengi kuiskii, että sillä taitaa mennä nyt tosi hyvin. Niin voin kertoa et menis varmaan f***n amazing jos ei joka päivä tarvitsisi käydä tätä taistelua. Minun ensisijainen tehtävänihän on valottaa yhden ihmisen inhimillisiä puolia, joten kaipa teidän kuuluu kuulla tästäkin. Epävarmuudesta, joka seuraa minua kuin lokakaivon puhdistaja kakkapökäleitä.

sandro2

sandro1

Eilen oltiin syömässä Katan ja Virven kanssa Sandrossa. Tämä on hyvä esimerkki epävarmuuden vaikutuksista elämääni: pitää miettiä todella tarkkaan uskaltaako tällaisiin huvituksiin pistää rahaa, sillä kaikki pennit on laskettava tarkkaan tulevan varalle – kun ei tiedä.

Minullahan menee nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin. Lujaa! Se ei ole valetta eikä näytelmää. Teen ihan sairaan mageita asioita, ja ensimmäistä kertaa elämässäni rakastan sataprosenttisesti sitä mitä teen. Mutta kaikkea tätä varjostaa iso epävarmuus. En minä tiedä mihin kaikki tämä into kantaa. Olen tilanteessa, jossa ihan yhtä hyvin voin elää tätä unelmaani tulevaisuudessa tai sitten kaikki räpsähtää sormille hetkenä minä hyvänsä.

Aamuni alkaa sellaisella jokapäiväisellä taistelulla. Aivot täytyy asettaa tietoisesti oikeaan asentoon, jotta jaksan. Hirveän helposti mieli harhautuu olennaisesta, itseensä uskomisesta, ja vaatii valtavaa työtä kyetä hallitsemaan epävarmuuden tunne. Ja juuri viime päivinä en ole ollut varma pystynkö siihen. Olen ollut valmis lopettamaan blogini ja haikailuni unelmieni työn ja elämän perään.

sandro4

Virve ja mä – tunnetaan myös Esa Saarisen meille antamalla nimellä ”Latteladyt”.

sandro3

Ja Sandro – se oli kyllä kaiken sinne laittamani rahan arvoinen! Parasta ruokaa ikinä!

Minähän joudun jättämään väliin kaikki huvitukset ystävien kanssa, en edes uskalla matkustaa mökille kun pitää säästää rahaa. Entäs jos minulla ei ole töitä kohta? Ja samalla raadan takamuksen ruvelle lähes korvauksetta, koska kova usko itseen kuitenkin toitottaa, että nyt kannattaa tehdä kovaa työtä, koska sillä luon pohjaa tulevalle.

En nyt tästä epävarmuudesta tule enää paasaamaan sillä se sekoittaa hyvän vireen ja ohjaa huomioni pois olennaisesta. Mutta jutun juoni? Se, että jokaisella tarinalla on aina kääntöpuoli. Suurimmaltakin näyttävän varmuuden ja kiiltävimmän ulkokuoren takaa löytyy yleensä iso kasa epävarmuutta. Sen vaan halusin tehdä selväksi.Onko tuttua? Miten sinä hallitset epävarmuuden? Ja kuinka paljon sinun mielestäsi minun kannattaa näistä ”kiiltokuvaelämän” nurjista puolista kirjottaa?

sandro5

Onneksi kuitenkin lopulta hullulla on halvat huvit. Kuvassa niistä kaksi: tarjoilijan peppu ja Katan vatsalääkkeet, jotka voi tunkea kitaan vaikka koko paketin…

 

/Ämmä, sielunsa puhdistaneena. UGH.