Tag Archives: ero

Jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi – miten menneet haamut hyvästellään?

Posted on by

2

Olen nähnyt unia viime aikoina. Urheilijasta. Kummajainen kaukaisuudesta. Urheilija; tuolla nimellä entinen elämäni nyt kulkee näissä kirjoissa, sillä muuta nimikettä ei enää ole. Ei tunnetta, ei sidettä, vain välinpitämättömyys.

Silti jokin vaivaa.

Miksi mennyt palaa uniini, miksi se pyörii päässäni, kun annan alitajunnan unessa vapaaksi? Siksikö, että kaikki katkesi kuin seinään: iso räjähdys ja sitten hiljaisuus? Ei kysymyksiä, ei vastauksia. Ei liiemmin lausuttu hyvästejä, ei sanottu kiitos ja näkemiin. Ei huudettu vihaa kovaan ääneen, ei huudettu ääneen, ei ääneen… ei ääntäkään!

Viisi vuotta. Yritän työntää menneen pois, mutten tunnu onnistuneen siinä vieläkään. Viiden vuoden jäljeenkään!

Jokin vaivaa.

En jaksaisi enää katsoa noita turhia kuvia eilisestä, ne varjostavat tietäni vieläkin! Miksi en pääse eteenpäin?

Iso räjähdys, äänettömyys, hylkäys; poikki ja pinnon ja seuraavaan. Kaiken kulku nakersi luottamuksen. Kipu jäi jälkeen. Nyt olen kasannut luoton itseen, mutta en uskalla luottaa muihin. Kykenenkö siihen ikinä!

Se vaivaa!

Mikä estää menemästä eteenpäin, kulkemasta sinne, minne tarvitsee? Voiko entinen aika pitää vielä kiinni niin, että se täytyy irrottaa kokonaan?

Miten menneelle heitetään hyvästit, jotta voi jatkaa matkaa – jottei enää pelottaisi, että jo luottaisi? Miten käsitellään kipu, ettei se estä elämää?

Osaatko vastata? Oletko kokenut samaa, että menneisyyden haamut huutavat edelleen, vaikka aika tuntuu jo menneen?

 

Tämä laulu olisi kai pitänyt laulaa jo vuosia sitten. Mutta niin ei käynyt. Ei ollut tilaa, ei tahtoa. Onko se laulettava nyt; edelleen, entiseen? Onko sanottava suoraan kohti kasvoja? Onko se syy, ettei voi luottaa kehenkään – ettei pääse vielä mihinkään?

 

Tässä olen minä, kuusi vuotta sitten; silloin nyt jo menneessä. En haluaisi pyristää tuosta ajasta ajatuksissani eroon, sillä siihen liityy niin paljon kaikkea kaunista ja hyvää, jotka haluan kantaa mukanani tästä ikuisuuteen. Siihen liittyy kiitollisuus, jota ilman en eläisi tällaisena ihmisenä tänään.

 

/Äm, hienoisen herkkänä juuri nyt

Kovatkin kokemukset ovat oppeja, jotka täytyy jakaa

Posted on by

0

Joskus sitä miettii, että miksi ihmeessä elämä on mennyt juuri näin. Mutta tuo ei ole olennainen kysymys. Tärkeämpää on pohtia miten voi hyödyntää kaikkea kokemaansa ja kuinka palvella toisia tällä tiedolla – kääntää romuttavatkin vaiheet rikastaviksi ratkaisuiksi.

Saan paljon haastattelupyyntöjä, mutta edelleenkään ei tunnu helpolta nähdä oma nimensä ja kasvonsa liitettynä suuren iltapäivälehden otsikkoon, jossa lukee:

Maija eli miehensä elätettävänä toisessa maassa – ero vei sossun luukulle: ”Opin, että naisella pitää olla omat rahat”

Mutta tämä on tärkeää: Meidän tehtävämme on jakaa kokemuksia ja auttaa toisia oivaltamaan! Tässä on tuore haastatteluni Iltalehdessä. Juttu on todella hienosti kirjoitettu, uskalsin luottavaisin mielin kertoa näistä tapahtumista syvemmin kuin ikinä aiemmin.

 

Lue juttu Iltalehdestä TÄÄLTÄ!

 

Kuva: Taru Tammikallio / Iltalehti

Arkistojen aarre: Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

0

Ymmärrykseni mukaan Iltalehdelle antamani haastattelu on nyt julkaistu. En ole juttua vielä nähnyt itse, mutta blogissa virta näyttää nyt myös sähköistyneen, joten haluan tervehtiä kaikkia uusia lukijoita. Ihana, että olette täällä!

Elämässäni on nyt meneillään muutoksen vaihe: palasin pari viikkoa sitten Helsinkiin takaisin Kuopiosta, missä olin vajaat puolitoista vuotta työkeikalla. Nyt olen myös uudessa työssä, ja tämä kaikki muutos ja muutto ovat vieneet voimat ja huomioni niin, että blogi on päivittynyt hieman rauhallisemmin viime aikoina.

Iltalehden juttu käsittelee tarinaani ja elämänseikkailuani, jossa vahvassa roolissa on myös talouden teema, se miten nainen ajattelee rahasta. Tämä on minulle tärkeä läheinen, kantapään kautta opittu teema.

Siksi ajattelin nostaa esiin uudellee tämän arkistojeni aarteen, tuoreimman blogitekstini, jossa olen käsitellyt naisen rahat -teemaa. Ja näitähän tästä blogista löytyy muitaki – tervetuloa penkomaan! Ja tule seuraamaan minua somessa. Instagram päivittyy aina aktiivisesti!

 

 

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

(Julkaistu MaiLifessa 24.7.2018)

 

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla”taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Taloudellinen tasapaino on parisuhteessa yhteinen päätös – ja koskee niin naista kuin miestä

Posted on by

1

Nostin viime perjantaina uudelleen esiin sosiaalisessa mediassa minusta Kodin Kuvalehteen kirjoitetun jutun, jossa kerron tarinaani siitä kuinka minulle kävi, kun päädyin elämään parisuhteessani miehen rahoilla ja kohtasin lopulta yllättävän eron; ja kuinka tämä kokemus auttoi minut hyvin konkreettisesti ymmärtämään miten tärkeää on, että naisella on parisuhteessa omat rahat.

Palasin tuohon juttuun juuri perjantaina siksi, että luin iltapäivälehdesttä jutun, jossa laulaja Marita Taavitsainen kertoi, kuinka hänen vasta päättyneessä avioliitossaan mies vastasi kaikesta taloudesta. Jopa Taavitsaisaisen pankkitunnukset olivat miehen hallussa.

”Eron jälkeen ei ole edes omia pankkitunnuksia”, luki lehden lööpissä isoin kirjaimin.

Ja kuinkas sitten kävikään? No, Taavitsaiselle ei ehkä ihan yhtä huonosti kuin minulle. Minulla kun eron jälkeen ei ollut omaa rahaa juuri lainkaan. Siksi tiedän hyvin tarkkaan kokemuksesta, mistä puhun.

”SYDÄMENI SAI osuman. Voi, kunpa otsikot tämän sijaan kertoisivat siitä, kuinka naiset ottavat oman taloutensa haltuun. Itse olen kokenut tuon kummallisen kääntöpuolen (paitsi, että minulla kyllä oli sentään omat pankkitunukset) ja siksi ole halunnut siitä muillekin muistuttaa”, kirjoitin somenostojeni yhteyteen.

Naisella täytyy olla omat rahat ja tuntuma talouteensa. Tämän ajatuksen takana aion seistä maailman tappiin asti. Sen verran syvä ja mullistava kokemukseni kohta jo viiden vuoden takaisen eromme jälkeen on ollut. Täältä voit lukea tarinani ”Raha, nainen ja parisuhde – näin minulle kävi kun elin miehen rahoilla” taustaksi.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Ja tässä Kodin Kuvalehdessä lokakuuss 2016 ilmestynyt juttu.

 

PERJANTAISTA SOMENOSTOANI ja kirjoitustani luettiin sekä tykättiin ja kommentoitiin suhteellisen paljon. Kävin useammankin keskustelun aiheesta, ja ne jäivät pyörimään päähäni. Erityisesti minua jäivät pohdituttamaan pari erityistä kommenttia.

”Oma kokemukseni on että toimivassa parisuhteessa on yhteiset rahat ja naisen rahat. Yhteisistä rahoista hoidetaan talousmenot, investoidaan, käydään ulkona syömässä ja matkustellaan. Naisen rahoilla nainen voi ostaa jotain kivaa itselleen. Jos miehellä sattuu kuitenkin olemaan ”omaa jemmahyvää”, se on tarkoitettu naisen lahjoihin”, kommentoi eräs mies.

Veikkaan ja toivon, että tuo kommentti on osin vitsillä kirjoitettu, mutta jos ei, niin tuolla pariskunnalla on kyllä aika paljon puhuttavaa.

Se, että naisella täytyy olla omat rahat ei ole mitenkään mieheltä pois.

Eikä se, että miehellä on rahaa, tarkoita automaattisesti, että ne ovat naisen.

Tai toisinpäin.

KYSE ON mielestäni taloudellisesta tasapainosta parisuhteessa. Tasapaino tarkoittaa, että raha- ja talousasiat ovat tasa-arvoisesti molempien osapuolien vastuulla – vähintäänkin niin, että kummallakin on ymmärrys yhteisistä, omista sekä toisen rahoista ja että jonkinlainen pohjakassa kummallakin on yllätysten varalle. Täysin ymmärrettävää on, että usein toisella osapuolella on enemmän ymmärrystä taloudenpidosta ja jopa suuremoi vastuu raha-asioista. Mutta kumpikaan ei saa olla altavastaaja.

Ja taloudellinen tasapaino on yhteinen päätös parisuhteessa. Rahasta on puhuttava heti suhteen alussa, sovittava siihen säännöt ja ymmärrettävä, että molemmilla on vastuu tasapainon ylläpitämisestä, ja valta omiin rahoihinsa, jos sellaiset päätetään yhteisesti pitää. Kukinhan luo omat sääntönsä, ja jollekin voi toimia sekin, että päävastuullinen talouden ylläpidosta ja perhee elättämisestä on vain toinen suhteen osapuolista.

Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

JA TÄSTÄ pääsemmekin erääseen toiseen kommentoijaan, jonka ajatus pysäytti minut miettimään pitkäksi aikaa.

”Onko sitten väärin, että mies on vastuussa taloudesta ja nainen elää hänen turvaamana?”, hän kysyi ja kertoi oman tarinansa menneisyydestä, jossa hän oli ottanut uuden suunnan uralleen, opiskelleen ja etsineen uusia töitä, millä välin mies oli ollut päävastuullinen tienaaja perheessä.

Toistan itseäni: Vain silloin jokin asia voi ylipäänsä toimia, jos on päätetty ottaa asiasta omistajuus; keskusteltu ja luotu pelisäännöt. Silloin voidaan myös soveltaa tilanteissa, joissa joustoa tarvitaan.

Sillä joustoa tarvitaan. Se lienee parisuhteen peruslogiikka. Se lienee tasapainon peruselementti.

Taloudellista tasapainoa ei olisi ilman epätasapainoa – toistensa äärilaidat määrittävät kokonaisuuden. (Äärilaidoistahan olen sinulle usein kirjoittanut, muistatko esimerkiksi tämän tarinani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”? Kun yhteinen keskustelu on käyty, asiat ymmärretään samalla tavoin ja on luotu pelisäännöt, parisuhde kestää hetkellisen heilunnan suuntaan ja toiseen.

Sitä vartenhan ihmiset toisiinsa sitoutuvat pitkällä tähtäimellä: että ollaan toisen tukena. Silloin nähdään isompaan kuvaan ja ymmärretään, että hetken epätasapaino on toisen hetken tasapaino ja kolmannessa hetkessä osat voivat myös kääntyä.

Minun tapauksessani ei näin ollut. Tämän ymmärrän nyt jällikäteen hyvin tarkkaan. Ei oltu sitouduttu riittävästi, saati käyty keskustelua tilanteesta. Kuka ties eroakaan ei olisi tullut, elleivät säännöt olleet selvät – ja kumpikin sitoutunut toiseensa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)


TALOUDELLINEN TASAPAINO on asia, johon meidän pitäisi kiinnitää huomiomme, kun puhutaan rahasta parisuhteessa. Taloudelinen tasapaino kulkee molempiin suuntiin, on parisuhteessa yhteinen päätös ja molempien vastuulla. Tässä maailmassa vain nyt vielä tuntuu, että erityisen paljon rahasta ja parisuhteen taloudesta puhuessa täytyy voimistaa naisten osaamista ja ymmärrystä rahasta; autta naisia ottamaan ote omasta taloudenpidosta.

Minä olen nyt jossain alkuvaiheessa tuota matkaa nyt koettuani aika kovan koulun.

/Ämmänne, kiittäen kaikista kommenteistanne, ne ovat suuria lahjoja, ja pistävät aina pohtimaan.

Talouttani horjutti vielä tässä eron jälkeen esimerkiksi vammani yrittäjäaikana. Siitä taustaksi lisää tässä kirjoituksessani ”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”.

Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille – Arctic Challenge 2016

Posted on by

16

Sokkotreffien kaava on yksinkertainen: mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta kun ensikohtaaminen tapahtuu turvallisen kahvilamiljöön sijaan tunturissa keskellä Lapin maagista lumoa, muuttuu kaikki kovin kimurantiksi. Ehkä jopa rakkaudeksi…

* * *

RAKKAUS ON VIHONVIIMEINEN asia mielessäni, kun herään heinäkuisena lauantaiaamuna kello 8.00. Pakokauhu ja ahdistus sen sijaan jumittavat tiukasti ohimolla, ja tahtotila on kaivautua takaisin syvälle Levin Alppitalojen huoneistoni pehmeään tyynyyn. Muutama viikko aiemmin minut on haastettu: Arctic Challenge -kisa ja sokkotreffit (lue tästä lisää). Ihan kuin pelkässä fyysisessä kidutuksessa ei olisi riittämiin, tämä haaste repisi myös henkiset kantimet.

Minä olen sellainen valkohevosprinssityttö. Antideittailija, joka odottaa mieluummin, että prinssi ratsastaa valkoisen hevosen kanssa kotiovelle – sehän on tunnetusti toimiva strategia.

Ja sokkotreffit sitten. Painajainen! Että joku toinen suhmuroi selän takana ja järjestää jonkun tuntemattoman ihmisen pariksi ja sitten mennään kahville, jutellaan hetki vaivaantuneena, morjestetaan hyvästit ja sanotaan että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten yleensä alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Mutta koska minä olen tunnetusti myös rento heittäytyjä, olen itsellenikin yllätyksenä vastannut haasteesen lungin myöntävästi.

* * *

RENTO HEITTÄYTYJÄ. Ketut. Jäykkä jännittäjä minä olen kun puhutaan mistään miehiin liittyvästä.

Jo illalla olen asetellut kaikki tavarat kauniiseen riviin lähtövalmiiksi, suunnitellut ehostukseni ja kaksi vaatteenvaihtoa: ekat kun nähdään, tokat itse kisaan ja bonuksena yksi asunvaihto lisää JOS sattuu, että treffit jatkuvat kisan jälkeen. Ja sitten tietysti vielä se ekstrabonus neljäs asunvaihto JOS sattuu, että illalla mennään vielä syömään.

JOS.

Seuraavaan päivään en ole asunvaihtoja suunnitellut. Tämä SAATTAA kostautua myöhemmin tässä tarinassa…

Mutta mitä hiuksiin ja meikkiin tulee, siinä on oltava tarkka. Ollaan urheilutapahtumassa, ja se asettaa ehostukselle luonnollisuushaasteen. Missään tapauksessa ei saa näyttää liian laitetulta, vaan tukan on oltava sopivasti pörröinen ja meikin tiukantarkka huoleton.

Ja tämän kaiken huolettomuuden takia minä herään KAKSI TUNTIA ennen kuin minun on määrä tavata sokkotreffiparini!

Sitten tulee se piinaava viimeinen puolituntinen jolloin tajuaa, että on kuitenkin herännyt liian aikaisin!!

Minuutit matelevat. Juoksen peilille tarkistamaan ”huoletonta” ehostustani, plärään kännykkää, juoksen takaisin peilille, pörrötän hiuksia vielä kerran ja suihkaisen vielä vähän hajuvettä korvan taakse. Ehkä vielä kerran peilille.

Aikaa on liiiiiiiikaaa. En minä tähän pysty, ajattelen. Valkohevosprinssin odottaminen on niin paljon helpompaa. Teen epätoivoissani Facebookissa nimitestinkin, mutten kehtaa jakaa sitä seinälleni, se olisi vähän noloa. Otan siitä kuvan muistoksi

IMG_3146

–Minä hallitsen katuja, hoen peilille valaen uskoa itseeni.

Kai se on sitten sama, mistä voiman koetoksiinsa saa.

* * *

ETUKÄTEEN OLEN PÄÄTTÄNYT, että jännittäminen on lopetettava astuessani ovesta ulos. No. Ei toimi. Jalat tutisevat joka askeleella kovemmin lähestyessäni kisatoimistoa, sinne minut on komennettu tulevaksi tasan kello 10. Siirrän tavoitteeni toimiston ulko-ovelle: kun astun siitä sisään, on oltava sillai niinkuet mä syön näitä sokkotreffejä välipalakseni.

Astun kynnyksen yli ja heilautan hiuksiani huolettomasti.

No.

Ei toimi.

Istun puuskuttamaan jännitystäni sohvalle oven viereen ja työnnän pääni ”HUOLETTOMASTI” kännykkään.

–Hei mikä sun ryhmän nimi on? kuuluu jostain.

–”Sokkotreffit”, lipsautan hätäisesti ennen kuin ehdin edes päätäni nostaa.

Niin, Arctic Challenge on parikisa, ja jokaisella parilla on tiiminimi. Ja minun tiimilläni se on näin kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä.

Nostan katseeni ja näen edessäni neljä miestä. He osoittavat viidettä, joka seisoo loitommalla:

–Toi on sun pari.

Kevyen vihjailevasti suoraan asiaan menevä on ollut myös Laura Peippo, tuo Arktinen Amor ja Arctic Challengen emäntä, joka nämä sokkotreffit on järjestänyt. Tämä nyt edessäni seisova, kuumottavasti minua ylhäältä alas ja alhaalta ylös skannaava kundiporukka on ollut osallistumassa kisaan parina tiiminä, mutta yhden sairastumisen takia pakka on mennyt sekaisin. Asiaa on setvitty Lauran kanssa pari viikkoa aiemmin.

Kolme miehistä on sinkkuja.

–Valitkaa kuka teistä sinkuista on komein, mulla on hänelle sokkotreffit, on Laura täräyttänyt. Valintariteerit kohdallaan…

Tommi, porukan varattu mies, on toimittanut Cupidon virkaa ja valinnut komeimman – ja nyt tuo mies seisoo edessäni.

Ja hän ON komea. Iiik. Ihana.

Kukkasia ja perhosia ja ruususia.

Ja iiiik!

Jari.

IMG_3166

Minä ja minun pojat ennen lähtöä. Tytöt vink, ainakin noi kaksi oikealla on sinkkuja, minulta saat lisätietoja… Kuva perhealbumista.

 

Paljon muutakin hän on, huomaan hyvin nopeasti. Hyväkäytöksinen, kohtelias, mukava, hauska, iloinen, mielenkiintoinen… Huima heittäytyjä, sillä on tämä sokkotreffiparillenikin aika kuumottavaa. Odotamme kisan alkua jutellen niitä näitä ja huomaan, etteivät sokkotreffit välttämättä olekaan niin vaivaannuttavia, kuin olen aiemmin ajatellut.

Toteamme majailevamme Levillä toistemme naapurissa. Siinä me olemme koko edellisen illan kököttäneet vierekkäin toisistamme tietämättä. Lähtöviivalla tämä fakta hieman ärsyttää. Näissä kisoissa nimittäin lähtölaukaus annetaan uudella hienolla AMG-Mersulla, jota pojat kertovat käyneensä ajamassa edellisenä iltana. Miksi emme tunteneet jo eilen?

Minun prinssini saattaakin ajaa AMG-Mersulla, ajattelen, ja ehdin jo alkaa rakentaa mieleeni kuvaa, jossa valkoinen hevonen hukuttautuu lampeen ja minä sekä komea Jari istumme Mersussa ajaen auringonlaskuun. Niin ne valkohevosprinssiunelmatkin voivat muuttua, jos tarjolla on jotain vielä parempaa.

Ajatukseni katkeavat, sillä nyt Laura kuuluttaa lähtöalueella koko kansalle, että joukossa on yksi sokkotreffipari. Käskee meidän tulla kaikkien eteen, jotta porukka pääsee arvioimaan yhteensopivuutemme. Minua punastuttaa.

ArcticChallenge2016-161

Valmiina lähtöön! Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-006

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-008

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-370

Kaikkien pöllinkantajien sankari! Kuva: Arctic Media

 

WRUUUUMMM. MERSU PÄRÄHTÄÄ, ja me säntäämme juoksuun. Kisa alkaa uintiosuudella. Minä en juuri osaa sammakkoa kummemmin uida, eikä osaa Jarikaan. Hän meinaa hukkua. Arctic Challengen henkeen kun kuuluu, että kukin pari kuljettaa mukanaan koko 10 kilometrin ja 10 esteen mittaisen matkan kymmenkiloista puupölliä ja prinssini on urhoollisesti ottanut pöllin kuljetettavakseen uintiesteen yli. Ja ei, meidän pöllimme ei kellu. Uintimatka on vain muutaman kymmenen metrin mittainen, mutta kuolema kolkuttaa ovella. Kun selviämme vastarannalle, sovimme, että seuraavat treffimme pidetään aikuisten uintikoulussa.

Kas näin. Olemme kulkeneet muutaman kymmentä metriä ja seuraavat treffit on jo sovittu. Tämähän sujuu mallilla.

–Hei, hyviä sokkotreffejä! huudahtaa joku edessäni.

Näen kaksi t-paitaa, jossa kummassakin lukee ”Sarajärvet”.

–Me ollaan täällä viettämässä 15. hääpäivää, toinenkin Sarajärvi kääntyy puhumaan.

–No tässähän on sopiva merkki, Jari naurahtaa ja katsoo minua silmiin. Minun sydämeni hypähtää kurkkuun. Takuuvarmasti Sarajärvet on laitettu eteemme arviointitehtäviin joltain korkeammalta taholta. Herra Sarajärvi auttaa Rouva Sarajärveä esteen yli. Heistä huokuu kaunis välittäminen ja rakkaus.

–Olisihan se ihanaa, jos… ajattelen hiljaa mielessäni kun katson tuota 15 vuoden avioliiton yhteen hiomaa paria.

ArcticChallenge2016-343

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-295

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-031

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI VUOTTA. Niin pitkään minä olen ollut yksin. Sinkkuuteni syy ja seuraukset: raastavat. Tämänhän tiesitkin jo jos blogiani olet aiemmin lukenut (täältä lisää).

Kaksi ja puoli vuotta siihen on mennyt. Paranemiseen. Pelastumiseen. Nousemiseen.

Nyt minä nousen 15-vuotishääparin takana saatanallista ylämäkeä tuntematon vierelläni. Ensimmäinen reittimme kolmesta noususta, Levin eturinne, on puolessa välissä ja puuskutan tuskissani sen paineesta. Mietin viime vuosien parisuhdealamäkeäni. Aikaa on mennyt omien jalkojen alle saamiseen. Edellisen perään on täytynyt rakentaa ylle paksut kuoret. Muuri, jonka alle ei kukaan ole saanut tulla. On pelottanut. On houkuttanut, mutta heti perään kauhistuttanut. Entä jos en pysty? Jos sattuu? Jos yksinäiset illat ovatkin suojani, vaikka välillä viereen on kaivannut jotain? Jos se ei toimikaan, ehkä ei kannata yrittääkään? Jos en olekaan vielä valmis?

Jos…

–Jos tehdään niin, että mä lyön tuon renkaan tuolla lekalla, se sujuu multa aika helposti.

Hätkähdän Jarin ääneen. Olemme saavuttaneet tunturin laen, rämpineet huomaamattani läpi parin vesiesteen ja saapuneet nyt rengasesteille. Ensimmäisessä niistä täytyy lyödä isoa traktorin rengasta lekalla saaden se liikkumaan paikasta toiseen.

Suihk, Jari mäiskäyttää ison renkaan liikeeseen ja on valmis silmänräpäyksessä.

Sanoinko muuten jo, että lihaksikaskin?

–Jos tehdään niin, että istu sä ton renkaan päälle ja mä vedän sut siinä. Se on seuraava tehtävä. Hiekkatie, ja paria on vedettävä autonrenkaan päällä pitkä matka.

–Jos, kuiskaan.

ArcticChallenge2016-265

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-048

Kuva: Arctic Media

IMG_3165

En tiiä, jotenki vähän muikee on toi muikkeli tuossa… Kuva perhealbumista.

 

Ja siinä renkaan päällä istuessani ritarini vetäessä minua paahtavassa auringossa minä tajuan, että ehkä tässä on jossiteltu riittämiin. Että kun vain antaisi palaa ja pistäisi itsensä likoon, katsoisi mitä voi syntyä KUN antaa mennä. JOS jokin on varmaa, niin se, että tämä kaksi ja puoli vuotta ovat tehneet minusta niin vahvan naisen, ettei minun tarvitse enää pelätä JOS, sillä selviän siitä huolimatta.

Niin minä annan mennä. Ajattelen, että ehkä minä pystynkin. Ajattelen Sarajärviä. Kelaan omaa elämääni viisitoista vuotta taaksepäin, viisitoista eteenpäin. Katson Jaria ja hymyilen. On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille vaan antaa mahdollisuuden.

ArcticChallenge2016-325

Kuva: Arctic Media

 

 

ARCTIC CHALLENGESSA ALAMÄET OVAT hieno asia. Nyt kuljemme loivaa laskua, ja osa kisaajista pistää juoksuksi. Me päätämme yksissä tuumin kävellä. Ehkä kyse on huonosta kunnosta, ehkä siitä, että yhtäkkiä on alkanut tuntua, ettei maaliin olekaan niin kiire. Mitä nopeammin perillä, sitä nopeammin nämä treffit saattaisivat loppua.

En tiedä miten alamäkijuoksuun suhtaudutaan 15 vuoden avioliiton jälkeen, mutta Sarajärviä ei enää näy missään. Onkohan viidentoista vuoden jälkeen jo kiire maaliin?

Mitä hitaammin kulkee, sitä enemmän ehtii jutella. Ja me haluamme jutella. Kaikki tuntuu kovin luontevalta. Tällainen deittailu sopii meille; kun on jotain yhteistä tekemistä, kun fokus ei ole toisen skannaamisessa läpikotaisin, vaan luontevassa yhdessä eteenpäin kulkemisessa. Se hioo meitä lähemmäs toisiamme, eikä mikään tunnu vaivaannuttavalta tai väkinäiseltä. Meistä on tullut hyvä tiimi.

Hyviä tiimejä ovat muodostaneet kaikki muutkin näistä yli viidestäsadasta kisaan osallistuneesta ihmisestä. Tämä on hieno tapahtuma – erityisesti upean tiimihengen takia. Toista autetaan ja kannustetaan. Kohtaamme tiukassa nousussa uupuneelta vaikuttavan naisparin ja Jari tarjoutuu kantamaan heidän pölliään. Minä, riski nainen, kannan meidän tukkiamme. Joka välissä Jari muistaa kysyä jaksanko minä edelleen. Joka välissä hän muistaa varmistaa kuinka minä voin ja kuinka muut voivat.

IMG_3162

Arctic Challengen henkeä parhaimmillaan: minun parini auttaa toista tiimiä. Kuva perhealbumista.

 

Sokkotreffien kaava on kovin kohtelias. Se on meidänkin kompastuskivemme. Kohteliaisuutemme kulminoituu pölliin. Kohteliaasti muistamme muistutella toisiamme, että minäkin voin kantaa välillä pölliä ja sitten toinen sanoo, että ”ei mitään hätää, kyllä minä jaksan”. Siksi hätkähdän kun viimeisessä nousussa Jari sanoo:

–Hei, voisitko sä nyt ottaa hetkeksi tämän pöllin?

–TAHDON!  huudahdan jostain alitajuntani syövereistä.

–No jos ei ihan vielä tuota kuitenkaan, Jari nauraa.

Sarajärvet näkyvät horisontissa. Minä katson heidän menoaan. He ovat tahtoneet.

ArcticChallenge2016-377

Kuva: Arctic Media

ArcticChallenge2016-091

Kuva: Arctic Media

 

KAKSI JA PUOLI PÄIVÄÄ ON KULUNUT paluustani Lapin reissulta. Kirjoitan blogipostaustani ja mietin pääni puhki miten kaiken kokemani kiteyttää.

”Kun”. Se on ainoa sana, joka on päässäni.

Kun.

Kun on jossiteltu riittämiin, on aika toimia, katsoa mitä syntyy KUN antaa vain mennä. Ei tarvitse pelätä JOS, sillä selviää siitä huolimatta. Kun on mahdollisuus. Ja mahdollisuus on itse vaihtaa omaa ajatteluaan. Hukuttaa valkoiset hevoset lampeen, hypätä Mersuun ja painaa kaasu pohjaan.  On mahdollista, että parisuhdealamäen jälkeen seuraa parisuhdeylämäki, kun sille antaa mahdollisuuden.

Sokkotreffeilläni tajusin, että JOS-sanasta oli tullut suojamuurini. Sen taakse oli ollut helppo piiloutua. Jos en olekaan valmis. Jos sitä. Jos tätä.

Ja silti, elämässä eteenpäin voi kulkea vain sanomalla ”kun”.

Ja ”Tahdon” on kans aina ihan hyvä…

* * *

MAALIIN TULTUAMME olo on vähän pöllähtänyt. Kokemus on murtanut hullut ennakko-oletukseni kaikilla mittareilla. Tapaamme Sarajärvet ja vaihdamme kisakuulumiset.

–Kyllä te kuulkaa voisitte hyvin yhteen sopia, he sanovat kaunista lämpöään hehkuen.

Niin. Ehkä sitä vähän voi 15-vuotishääpäiväänsä viettävää paria kuunnella.

ACmaali1

Kuva: Arctic Media

Upea viikonloppu ansaitsee ison kiitoksen. Kiitos Laura, Arktinen Amor, joka puskit minut rajoilleni. Kiitos Cupido-Tommi, joka valitsit minulle komeimman kumppanin. Kiitos Nahkapää-, eiku Paskapää- (eiku mikä se pohjoisen sana vävylle olikaan…), no Artsi kuitenkin! Kiitos Tero ja Mikko. Ootte kaikki mun! Kiitos ihanat, rakkaat Sarajärvet; te olette kunniavieraita mun häissä jos sellaiset ikinä tulee. Kiitos Ohari-Kimmo, joukkueen huoltaja, joka et koskaan saapunut tunturiin tuomaan meille vettä.

Kiitos Jari! Upeampaa sokkotreffiparia ja hienompaa kokemusta en olisi voinut toivoa. Olo on etuoikeutettu!

* * *

Niin ja ne treffit.

No.

Ne saattoivat jatkua sunnuntaille. Ja saattoivatpa ne vielä venyä maanantaillekin. Ja siirtyä toiselle paikkakunnallekin. Saattoivat, mutta en minä paljasta. Saattoihan myös olla, että morjestettiin hyvästit ja sanottiin että ”älä sää soita mulle, mää soitan sulle” ja saattaa olla että, sitten joko soitetaan tai ei soiteta ja sitten saattaa alkaa jonkinsorttinen helvetillinen säätö, jossa vahdataan kännykkää ja mietitään että ”mikseise soita ja mitähän se nyt ajattelee ja oonkohan mä sen mielestä liian läski”.

Saattoi olla. Mutta KUN enhän minä sitä paljasta.

Enhän minä nyt mikään julkisesti treffeistäni lörpöttelevä nainen ole…

IMG_3163

/Äm, joka taitaa alkaa seuraavaksi romanttisen naiskirjallisuuden kirjailijaksi, tässä kirjoituksessa lienee meriittiä kerrakseen… 😀

 

PS! Hei sinä Etelän vetelä! Ei tarvitse lähteä Leville saakka voidakseen nauttia Arktisista supertreeneistä. Arctic Bootcamp järjestetään Espoossa 20.-21.8. Katso tästä lisää ja tule mukaan. Minä ainakin aion olla paikalla! Ja koskaanhan ei tiedä millaiset treffit silloin vietetään.

 

 

* * *

Mihin sinä haluaisit minut haastaa? Johonkin rajoja rikkovaan, heittäytymistä vaativaan? Ehkä rohkeaan repäisyyn tai mielikuvitukselliseen juttuun? Johonkin uuteen tai jännään vanhaan tuttuun? Hulluttelun hetkeen tai mielenkiintoiseen retkeen?

MaiLife Haaste on kutsuni sinulle heittätyä kanssani leikkiin. Opettaa minulle joku uusi taito tai laittaa minut pelkojeni äärilaidoille. Sinä päätät. Ja minä – niin, jos minulla on pokka – otan haasteen vastaan, suoritan sen ja raportoin siitä tekstein, kuvin ja videoin.

Ota minuun yhteyttä!

Kun erossa ei koskaan annettu anteeksi…

Posted on by

2

Se on se yksi golfbägi, joka minun mieltäni kalvaa. Ja se taulu. Ne pari tavaraa, jotka jäivät jälkeeni Ruotsiin ja joita en koskaan saanut takaisin. En kysynytkään, sillä en halunnut kohdata. Ei tarjottu, sillä varmasti pelätiin. Halusin työntää kaiken pois: done deal, materia on minun haavojani merkityksettömämpää.

Ja haavat unohtuvat, kun niitä ei kaivele.

Minä erosin yli puolitoista vuotta sitten. Tarina on tässä blogissa jo käsitelty, eikä sitä tai siitä allkaneita tapahtumia ole tarpeen enää toistaa. Jos et ole tuntojani ja tapahtumiani lukenut, voit katsoa vaikka nämä blogini ”Kun poikaystävä jättää”, ”Kun mieli romahtaa” ja ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää”

On unohdettu, on menty eteenpäin.. vai onko? Viime aikoina olen miettinyt elämääni monelta kantilta. Olen huomannut, että siinä ei ole sellaista palikkaa kuin ”mahdollisuus parisuhteelle”. Mikä estää eteenpäin menemisen? Miksi en ole avoin uusille mahdollisuuksille, vaan mieluummin kaivaudun puskaan piiloon?

Eroni oli syvä ja se palasi mieleeni tänä aamuna, kun luin Helsingin Sanomista tämän jutun Heli Thorénista. Hän käsittelee syyskuussa julkaistavassa kirjassaan eron kivuliaisuutta. Thoeén toteaa haastattelussa, että:

”Kaikki erot muistuttavat toisiaan. Tunteet ovat samat, vaikka mittakaava vaihtelee… syy on usein pohjimmiltaan heikossa itsetunnossa. Nurinkurista kyllä, tarvitaan riittävän vahvaa omanarvontuntoa, jotta vikoja uskaltaa nähdä myös itsessä. Jos lasketaan pois suhteet, joissa on väkivaltaa tai hyväksikäyttöä, yksikään ero ei ole vain toisen osapuolen syy. Erokriisissä järkevinkin meistä saattaa uhrata periaatteensa loukatakseen toista.”

Ja minä aloin miettiä omaa mittakaavaani. Omanarvontuntoani. Loukkauksia ja loukkaantumisia. Kykenemättömyyttä käsitellä tilannetta. Oli satuttamisia, mielen romahtamisia, epäkypsyyttä, jotka ajoivat kaiken yli. Annettiin mennä ja päästettiin käsistä.

Myös se ystävyys, josta suhde alkoi.

Tavarani jäivät maailmalle, monet tunteeni unohtuivat noihin tuuliin. Tuli seikkailua, tuli elämää, tuli kokemuksia. Mutta koskaan ei annettu anteeksi. Ei pyydetty anteeksi. Ei ole annettu anteeksi. Ei kohdattu ja kiitetty. Ei ole puhuttu, ei ole tavattu.

On annettu unohtua. Millaisia seurauksia on sillä, kun ei koskaan sanota kiitos ja anteeksi? Voiko toisen ihmisen vain painaa mappi ö:hön? Unohtaa? Thorén puhuu avioliitosta. Lapsista, jotka säännöllisesti saavat eronneet kohtaamaan. Entä sitten kun ei ole mitään yhdessä sitovaa liimaa; lapsia tai lemmikkieläimiä? Silloin ei ole pakkoa kohdata. Voiko joskus niin intensiivinen ja tärkeä suhde räjähtää tuhkaksi taivaalle? Kannattaako sen antaa tehdä niin?

Vai jääkö joku silti kaivamaan?

Minä en tiedä. Hyvin on mennyt näinkin. Olen tyytyväinen kaikkeen elämässäni nyt olevaan.

Mutta silti.

Voiko joku haamu hypätä esiin? Pitäisikö jotain tehdä? Mitä? Olisko minun omanarvontuntoni nyt siinä kunnossa, että se osaisi jo kiittää ja antaa anteeksi?

Materia on haavojani merkitysksettömämpää. Mutta voiko minun haavojanikin merkityksellisempää olla se kauneus, jonka yhdessä koimme? Ajat, jotka edelleen lämmittävät mieltäni?

web-reso-2412

Ensimmäinen kuva, jonka löysin Ruotsin elämästäni. Siinä minä olen. Nainen parisuhteessa.

 

/Äm, joka huomauttaa, että tämä kirjoitus syntyi muutamassa minuutissa, hetken intensiivisessä impulsissa. Mutta juuri tämä tuntui tärkeältä sanoa tänä aamuna. Juuri tällä tavalla.

 

Kun poikaystävä jättää…

Posted on by

10

Minulla kesti 32 vuotta tulla jätetyksi ensimmäistä kertaa elämässäni. Jättänyt olen, ja ollut omalla painollaan ilman draamaa kuihtuneessa suhteessa. Mutta jätetty minua ei aiemmin ole. Että oli kai se jo vähän niinkun aikakin. En tietenkään toivo kenellekään tällaista tilannetta, mutta samalla se on kyllä aika olennainen ja tärkeä kokemus ihmisen elämässä.

Onko sinut jätetty?

Koska siis tavallaan sä ja mä, jotka on dumpattu, tiedetään vähän paremmin. Me ollaan vähän niinkun partners in crime. Jos ei ole tullut koskaan jätetyksi, ei voi ikinä tajuta, että aina sitä ei itse voikaan päättää koko maailmasta, vaan joku toinen voi vaan ykskantaan todeta, että lällällää mä en haluakaan sua enää – että haluaakin jättää sinut eikä sinulla ei ole mitään sanavaltaa tapahtumien kulkuun.

jätetty1

Jätetyksi tulemiseen liittyy varmaan miljoona eri tunnetta, jotka hyppävät silmille ihan vaan yhtäkkiä, välillä vaihtuvat johonkin toiseen ja tulevat taas kohta takaisin. On syyllisyyttä, pelkoa, ikävää, silmitöntä vihaa, katkeruutta, vahingoniloa, kaihoa, kaipuuta, tyhjyyttä, iloa, vapautta… you name it! Jos minä saisin kuvailla jätetyksi tulemisen syvimmän olemuksen se menisi jotekin näin:

Alussa tulee syyllisyys. Sitä ajattelee, että on itse syypää jätetyksi tulemiseen. Että on ollut paha ihminen, joka ei kelvannut toiselle, vaan teki hänen elämästään kurjaa – että toisella oikeastaan olikin oikeus käyttäytyä niin tökerösti. Itsetunto rapsahtaa nätisti pohjalukemiin, ja sitä tietää varmasti, että kukaan ei enää tällaista kakkiasta halua. Siinä sitä pyörii oman aikansa, mutta jotenkin kummasti kun saa ihan vähän etäisyyttä eroon, huomaakin, että itse ei ehkä olekaan syyllinen. Syy on myös toisessa; hänen epävarmuudessaan, itsekkyydessään ja peloissaan.

ranta

Kaipuu ja ikävä iskevät alussa jatkuvalla syötöllä sekoittuen välillä itsesyytöksiin ja välillä pelkoon. Sitä katsoo läpi vanhoja yhteisiä kuvia ja pillittää itsensä uneen. Jos luona on vieras, häntä ei halua päästää lähtemään, sillä ei kestä yksin jäämistä. Yksin ollessa iskee kaiho; viiltävä kipu, koska paikka vieressä on tyhjä, vaikkei sitä itse halua. Ja se silmitön suru, sydämen tyhjyys ja kipu. Ja veri, joka valuu silmistä ulos; kun vaeltaa ympäri kaupunkia ja itkee valtoimenaan välittämättä siitä, että muut tuijottavat. Hiljaiset illat ovat pahimpia – kun yksinäisyys iskee väsyneen mielen luihin ja ytimiin. Tiedätkö, minulla surua on ollut valtavasti, paljon enemmän kuin olen sinulle kertonutkaan. Se on niin yksityinen asia, etten siitä halua puhua. Suru ehkä onkin sellainen asia, joka on vain kohdattava yksin ja käsiteltävä itse. Ei ole vaihtoehtoja. Kukaan ei voi ottaa kipua pois.

Katkeruus on tunteista luihuin. Se, kun ei voi lakata ajattelemasta miten toinen on pilannut koko elämän; että on antanut hänelle kaikkensa, mutta silti toinen tekee ratkaisevan ja itsekkään päätöksen puolestasi. Katkeruudesta nousee myös häpeä – kuinka on voinut ajautua tuollaiseen suhteeseen, onko hän käyttänyt hyväkseen?

Vihaa en osaa sanoin kuvailla. Se on silmitöntä raivoa, sitä kun haluaa kaivaa kaikki toisen heikot kohdat esiin ja iskeä niihin. Julistaa koko maailmalle, että ettekö te tajua! Viha iskee usein kun on liikkeessä, tunkee kehosta ulos. Tekisi vain yksinkertaisesti mieli kuristaa. Ja kovaa. Mutta viha on kuulemma se tärkein vaihe – sen läpi käytyään voi päästää irti. Koska sitten, kun on riittävästi vihannyt, sitä yhtäkkiä tajuaakin olevansa maailman onnellisin nainen tai mies päästyään eroon sellaisesta ihmisestä, joka ei arvosta tai kunnioita – eihän sellaisen kanssa olisi ollutkaan hyvä elää! Ja sitä paitsi kyllähän minä nyt paljon paremman näkoisen saan! Se on se  m-a-i-r-e-a  hymy, kun tajuaa, että saa taas katsella uusia tyyppejä ja voi löytää oikeasti ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla. Tajuaa, että elämän kiertokulku on aika siisti juttu.

jätetty2

Sitten tulee haasteellinen vaihe: ensikohtaaminen sydämen murskautumisen jälkeen. Jännitys, ahdistus… ja… outo ajatus: huomaakin ajattelevansa ettei oikeastaan enää tunne tuota ihmistä, vaikka samalla se on niin tuttu. Aika hänen kanssaan tuntuu kuin unelta. Itse asiassa aika pahalta painajaiselta. Ja sitten hiljaa mielessään miettii että tuonko takia tosiaan olen itkenyt itseni uneen. Oliko se sen arvoista? Ovatko nämä kaikki tunteet olleet vaivan arvoisia?

Minulle on ollut valtavan tärkeä sallia itselleni kaikki nämä tunteet – jopa se vahingonilo, kun kuulee, että toiselle on käynyt jotain ikävää. Sillä tunteella olen itseäni vahvistanut, myönnän. Nauranut ja kikattanut. Perhana, siitäs sai! Mutta kuule, kun minä uskon, että se on inhimillisen ihmisen tapa selviytyä, nousta omille jaloilleen. Kun sallii tunteet ja antaa niiden jyllätä oman aikansa, tajuaakin yhtäkkiä, että elämä menee eteenpäin. Kunnes tunnevuoristorata nytähtää käytiin uudelleen. Mutta jo vähän entistä laimeampana ja lopulta tulee se päivä, kun vuoristorataan ei enää tarvitse istua.

Kuulostiko tutuilta? Oletko kokenut jotain samalla tai eri tavoin? Kerro mitä jätetyksi tuleminen on sinulle opettanut?

Minut poikaystävän jättämäksi tuleminen sai ymmärtämään, että toista ei voi pakottaa haluamaan yhdessäoloa. Se on vaan vähän niinkuin elämän laki. Mutta hei muistathan tämän: jos toinen ei halua, hän ei ole arvoisesi – sinä ansaitset paljon parempaa!

/isosiskosi Maija, ylpeänä näistä päivän lenkillä Stadikan kulmilla otetuista kuvista – kun tarpeeksi tuijottelee masennuksissaan maahan, löytää sieltä kaikenlaisia hienoja blogiin sopivia tekstejä… 😉

Mihin vedän rajan yksityisyydessä?

Posted on by

1

Olen miettinyt nyt tässä parin päivän ajan sitä mihin vedän yksityisyyden rajan tässä blogissa – mitkä ovat niitä asioita, joita en halua käsitellä julkisesti, vaan pitää vain itselläni? Selvää on se, että muiden asioita en blogissani käsittele; kerron aina vain omia näkemyksiäni ja näkökulmia asioihin, vaikka niihin liittyisikin toisia ihmisiä. Mutta mitkä ovat ne asiat, joita minun ei ole hyvä jakaa? Kun minulla on ongelma; en halua kirjoittaa mistään turhanpäiväisestä vain siksi, että en uskalla jakaa jotain henkilökohtaista, sellaista minkä yksityisyyden rajaa epäilen. Blogini pääsääntö on puhua minua mietittyttävistä asioista aidosti ja rehellisesti. Missä sitten menee raja? Tajuatko mitä tarkoitan?

Niin kuin esimerkiksi nyt. On jotenkin tällainen hormoonien virttämä Hormonizilla-olo. En keksi mitään turhanpäiväistä kirjoitettavaa, jolla voisin sivuuttaa mielessäni oikeasti liikkuvat asiat. En uskalla kirjoittaa todellisista ajatuksistani, sillä ne tuntuvat kovin yksityisiltä. Olen miettinyt viime päivinä paljon sitä kuinka minusta yhtäkkiä on alkanut tuntua, että olen päässyt eroni tuottaman pettymyksen yli ja että olen valmis kohtaamaan maailman uudella tavalla. Olen miettinyt parisuhteeseen liittyviä asioita, pohtinut uuden parisuhteen mahdollisuutta ja sitä kuinka löytää uusi kumppani rinnalle sitten kun sen aika on. Mutta en yksinkertaisesti tiedä haluanko jakaa näitä asioita, vaikka ne ovat juuri niitä naisen elämän peruskysymyksiä, joista kirjoitan. Ja jos päätän kirjoittaa näistä asioista, mihin vedän rajan?

Mitä sinä sanot? Mihin ja miten on hyvä vetää raja?

pohdinta

/Maija, jolle tulee aina kovasti funtsiessa ja pohtiessa otsaan tuollainen kaaren mallinen ryppy tuonne noiden pitkittäisten ryppyjen yläpuolelle. Ihan vaan, että tiedät.

Miesten ja naisten erot: oksentaminen

Posted on by

0

Nonni. Naapurilla on oksennustauti. Tämän havainnon tein yhteisen seinämme välityksellä viime yönä. Ja monta kertaa. Huoh.

Mutta siitäpä tuli mieleeni yksi sellainen naisen elämän peruskysymys, niinku ero miesten ja naisten oksentamisen välillä.

Ootteks ajatelleet koskaan, että miksi miesten oksentaminen on ihan hirveän dramaattinen tapahtuma? Että kun yrjötään, niin yrjötään sitten kaikki mahdollinen pernaa ja munuaisia myöten valtavalla volyymilla. Se kama työntyy ulos sellaisella valtavalla draaman kaarella: ”YYYYYYYYYYYYYYYÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ-GGGGGGGGGGGHHHHHHHHHHHHHHHHHHÖ!!!!!!!!!!!!!!”

Toisin kuin meillä naisilla. Se on vain vaatimaton ”yyööhhh – pientähän tää on synnyttämiseen verrattuna”. Ja piste.

Niin tää nyt tuli mieleen. Niin, ja tää naapuri on siis mies.

En jotenkin keksi nyt tälle jutulle oikein sopivaa kuvaa, joten poseeraan nyt sitten itse.

oksennut

/Maija, joka on todistanut sen verran muutamat miesten oksennustaudit elämässään, että voi todeta tämän havainon olevan fakta