Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto – minulla on uusi blogi!

Kaiken lomatohinan keskellä olen unohtanut kertoa: Minulla on uusi blogi!

Ei, ei syytä huoleen, MaiLife porskuttaa edelleen, mutta nyt sen rinnalla kokeilen jotain ihanaa ja uutta.

Tänä vuonna tuntuu siltä, että elämäni ja tekemiseni erityinen teema on ”Yhdessä”. Haluan tehdä asioita muiden kanssa. Kun palasin syksyllä Helsinkiin takaisin Kuopiosta, jossa vietin paljon aikaa yksin, olen nyt halunnut tavata ystäviä niin paljon kuin mahdollista – kun siihen nyt on vihdoin parempi mahdollisuus täällä kotonani.

Olen kirjoittanut ajatuksiani myös tähän blogiini kovin yksin. Mielessä on jo pitkän muhinut, että haluaisin tehdä jotain yhdessä; kirjoittaa jotain jonkun kanssa yhdessä keskustellen elämästä, ihmetellen isoa ihmisyyttä, valaen uskoa, tukien toista. Kenties kirjeitä toiselle, joita muutkin pääsisivät lukemaan, ajattelin idean idean saadessani. Mutta ihan kuka tahansa ei ehkä kykenisi kanssani tällaiseen, ja olenkin etsinyt sopivaa kirjekaveria jo jonkin aikaa.

Sitten viime kesänä lähdin filosofi Esa Saarisen seminaariin Pafokselle, muistatko kun kirjoitin mm. tämän? Kohtasin siellä Ulrika Björkstamin, jonka kanssa ystävystyimme huomatessamme, että kokemuksissamme on paljon yhteistä. Ja niinpä me, ystävänpäivänä julkistimme yhteisen blogimme KIRJEITÄ SINULLE!

Tuon linkin takaa pääset blogiin, mutta haluan tässä erikseen jakaa eilisen kirjeeni Ulrikalle, sillä sen tarina on sellainen, jonka haluan myös MaiLife-ystävieni lukevan.

Tervetuloa siis myös Kirjeitä sinulle -blogin seuraan! Olen itse kovin innostunut ja ihmeissäni siitä, mihin tuo matka saattaakaan johtaa.

Nämä ihanat blogimme kuvat otti Mirkku Merimaa.

 

Olen kiinnostunut sinusta!
(Julkaistu Kirjeitä sinulle -blogissa 24.2.2019)

Hei Ulrika!

Jessica Myers Kalifornian Sacramentosta! Hän oli ensimmäinen kirjekaverini ala-asteen kolmannella luokalla. Mitähän hänelle mahtaa kuulua? Jessica palasi mieleeni, kun puhuit viime kirjeessäsi kirjeenvaihdon hienoudesta ja jännittävyydestä.

Voi, millainen maailma aukesikaan Keski-Suomessa asuvalle pikkutytölle kahdeksankymmentäluvun lopussa, kun hän sai kirjeitä kaukaa meren takaa! En ikinä unohda Jessican lähettämiä kuvia maatilalta, jossa hän perheineen asui. Olin valtavan kiinnostunut Amerikasta, maailmasta jossa kirjeystäväni eli. Ahmin kaikki tarinat, joita hän elämästään kertoi ja innostuin jakamaan omiani. Ajattele, millä tavoin kaksi pientä koululaista voivatkaan kohdata – ala-asteemme opettajat olivat ihan sattumanvaraisesti laittaneet juuri meidät kirjeenvaihtoon.

Kirjeet ovat kaunis kohtaamisen muoto.

Luulen, että kirjeiden taika on siinä, että ne todella osittavat kiinnostuksen. Vaihdetaan kuulumisia, ja ollaan kiinnostuneita siitä, mitä toiselle kuuluu! Kun viitsii ja vaivautuu kirjoittaa, ajatella toista ja sitä mitä juuri hänelle haluaisi sanoa tai kysyä, on yksi hienoimmista keinoista kertoa olevansa aidosti kiinnostunut toisesta. Kirje vaatii sen, että istuu ajattelemaan ja pureskelemaan hetkeksi, mitä oikeastaan haluaa sanoa ja toiselta kuulla. 

Ai niin, terveiset Kanarialta! Lähdin tänne vähän äkkiyllättäen yksin lomalle, sillä tunsin tarpeen päästä etäälle, ottaa vähän aikaa ja pysähtymään saada perspektiiviä elämään; mikä oikeastaan juuri nyt onkaan tärkeintä? Sellaiseen usein toimii juuri lähteminen pois omista ympyröistä. Ja etenkin täällä, pienessä paikallisessa Arinagan kylässä, kaukana turistirysistä ja tekemispaljoudesta, mieli on vapaa.

Olen täällä miettinyt paljon kohtaamisia; kuinka hassua on, miten eri tavoin ihmisten tiet kohtaavat.

Onpa se sitten sattumaa tai jostain korkeammalta suunniteltua, erilaiset kohtaamiset ovat arvokkaimpia asioita elämässä, joita tiedän. Ajattelen, että muut ihmiset asettuvat polullemme opettajiksi, peileiksi ja usein joksikin sellaiseksi vertaisiksi, että – kun annamme itsellemme siihen luvan – ymmärrämme heidän kauttaan paljon enemmän elämästä, itsestämme.

Täällä reissussa on tapahtunut käsittämättömän upeita kohtaamisia. Ihmiset kylässä, jossa majoitun tässä pienessä majatalossa, jonka katolla sinulle juuri kirjoitan, ovat iloisia, ystävällisiä, hymyileviä. Puhuvat käsillään ja kovaan ääneen, sitä minä rakastan! Jo pelkästään kaiken tuon näkeminen antaa minulle paljon.

Aivan kuten nyt täällä, kaikki kohtaamiset eivät ole kovin pitkiä, eivätkä kaikki ihmiset jää elämäämme pitkäksi aikaa. Joskus kohtaaminen on vain yhden nyökkäyksen tai tervehdyksen mittainen. Mutta, oletko ajatellut, että sekin saattaa olla kovin merkityksellinen? 

Kuten sinäkin kerroit kirjeessäsi, myös minä ollut ollut paljon yksin – yksinäinenkin. Olen monessa eri tilanteessa omassa arjessani viime aikoina harmitellut, kun kukaan ei talven synkkyydessä edes hymyile toisilleen muusta kohtaamisesta puhumattakaan.

Ja olenpa minä mietiskellyt sitäkin, millaisia kohtaamisia tiellemme asettuu päivittäin, jotka voisivat antaa meille paljon, mutta me päätämmekin torjua ne.

Kerron sinulle esimerkin:

 

***

Istuin raitiovaunussa jokin aika sitten. Tiedät ne sellaiset neljän hengen penkit, joissa istutaan vastatusten ja jollaisia sitten on käytävän molemmin puolin?

Eräs nainen astui raitiovanuun sisään. Hän ei näyttänyt laitapuolen kulkijalta, mutta jotain silmiinpistävää hänessä oli; sellaista, että hänen olemuksensa sai ihmisen pysähtymään. Nainen oli pukeutunut tummiin ja oli alakuloisen oloinen.

Näillä neljän istuttavilla paikoilla, ikkunan vieressä kasvot menosuuntaan istui kaksi miestä, siis yksi kummallakin puolella käytävää. Muut kolme paikka heidän vieressään olivat tyhjiä.

Nainen kysyi ensin toiselta heistä: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Mies katsoi naista vihaisen lasittunein silmin, ei sanonut mitään, mutta hänen katseesestaan pystyi lukemaan: “Mitä sinä keskeytätä minun kännykkän tuijottamiseni ja tuollaista kysyt, mene muualle, tämä on minun paikkani!”

Nainen huokaisi surullisena ja kääntyi toisella puolella käytävää istuvan miehen puoleen: ”Anteeksi, olisiko mahdollista saada istua paikallesi siihen ikkunan viereen?” 

Tämä toinen mies harkitsi asiaa sekunnin sadasosan, päätti antaa paikkansa naiselle ja siirtyi sitten istumaan tätä vastapäätä.

”Miksi halusit istua siihen, kun täällä on niin monta vapaata paikkaa?” mies kysyi.

”Minua pelottaa”, nainen vastasi.

”Miksi sinua pelottaa?”, mies ihmetteli.

Sitten nainen ryhtyi kertomaan kuinka on niin monta kertaa raitiovaunussa tippunut penkiltä siksi, että kuljettajat tekevät äkkiliikkeitä ja ajavat kovaa. Häneen on todella sattunut ja se on jättänyt pelon.

Näin nuo kaksi sysäytyivät hyväksyvään ja ymmärtävään ajatusten vaihtoon, ja minä sain seurata tätä kaikkea etäänpää.

Parin pysäkin jälkeen nainen poistui raitiovaunusta ja hymyili kevyesti. Tuo kohtaaminen saattoi olla hänelle hyvin merkityksellinen: Että joku kiinnostui ja kuuli! Hän sai kertoa pelostaan, josta, väitän, ei juuri ollut puhunut ihmisille puhunut. Ehkä ketään ei kiinnostanut? 

Ja mikä hienoa, myös tuo mies hymyili aivan eri tavalla kuin oli raitiovaunnuun astuessaan tehnyt.

***

 

Olen pyörittänyt tuota tapahtumaa mielessäni ja luulen oivaltaneeni yhden keskeisen avainajatuksen:

Kyky kiinnostua.

Kyky kiinnostua on ehkä tärkein asia, kun kuljemme kaduilla toistemme ohitse. Silloin, kun meille tarjoutuu kohtaamisen mahdollisuus. Siis se kyky katsoa ympärilleen ja kiinnostua havaitsemastaan. Sitten on valmis kohtaamaan, ja ottamaan vastaan kaiken mitä tuo kohtaaminen voi tarjota. Silloin on valmis moikkaamaan, hymyilemään tai pysähtyä hetkeksi keskustelemaan. Vai onko se kenties uskallus; uskallus kiinnostua?

Milloin olet viimeksi sanonut jollekin: “Olen kiinnostunut sinusta”? Mitähän tapahtuisi, jos sanoisi sen?

Lämpimin ajatuksin, Maija

Ps. En malta odottaa seuraava kirjettäsi, sillä olen valtavan kiinnostunut kuulemaan millaisia ajatuksia sinulla liikkuu mielessä juuri nyt!

 

Mainokset

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis” – Esa Saarisen Tulenkantajat-seminaari ja kymmenen vuoden ihme

Tärisen lentokentällä. Viime kerrasta on seitsemän vuotta. Ensimmäisestä kymmenen! Filosofi Esa Saarisen seminaari Pafoksella on alkamassa ja 150-päinen joukko astelee lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla.

Tasan kymmenen vuotta sitten tieni toi minut tänne sattumalta. Ja nyt seitsemän vuoden tauon jälkeen sattuma on jälleen astunut peliin: kesäloma on sattunut juuri tälle ajalle, ja peruutuspaikka Pafokselle on avautunut. Tämä on neljäs kertani seminaarissa.

On outo olo. Mitähän edessä on? Miksi oikeastaan olen täällä taas? Jännittää, vaikka minunhan jo pitäisi tietää, mitä tässä seminaarissa tapahtuu.


”ON AIVAN hiljaista, ei missään ovi käy 
on sudenhetki tuttu tumma keskiöinen
ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy
ajatus kiertää niin etsien”

Kuuntelen Spotifysta Samuli Edelmannin versiota Kuuleeko yö -kappaleesta. Se on kaunis ja kiehtova, lyriikassaan pyäsyttävä.

Hymähdän. Tuollaistahan se on viime aikoina elämä ollut. Yksinäisenä vieraalla paikkakunnalla – tästähän sinäkin olet jo aiemmin kuullut (lue tästä lisää).

Ja viimeiset vuodet; ajatus on kiertänyt, etsien, paljon ja kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä Pafos-visiitilläni aukesi jotain. Jokin haparoiva sävel alkoi silloin soida. Ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin ajattelemaan omia ajatuksiani, elämääni, otin etäisyyttä. Tulin tietoiseksi itsestäni ja siitä, mitä kenties elämältä haluan.

Ei sellaista tule arjen putkessa tehtyä, ellei joku siihen suuntaan hellän dynaamisesti ohjaa.

Pysähtyinen, tiedostaminen, tietoiseksi tuleminen. Ne ovat kovin anti, jonka tämä seminaari voivat erityisesti ensikertalaiselle tarjota, sen tiedän jo nyt, lentokoneessa matkalla neljänteen Pafos-seminaariin, vaikka vielä ei olla edes ilmassa.

Minulle pysähtyminen ja tietoiseksi tuleminen tarkoittivat monta muutosta. Uusiksi kymmenessä vuodessa on mennyt kaikki, ja monta kertaa: nuoruuden parisuhde loppui, jätin yritykseni ja hyppäsin tyhjän päälle, rakastuin lopulta ensimmäisessä seminaarissa tapaamaani mieheen ja muutin hänen kanssaan Ruotsiin. Sitten tuli ero ja romahdin. Ja siteen itseni hakeminen, muutto Norjaan, polvivamma ja lopulta muutto Helsingistä Kuopioon ja HUUUUUHHHUH… Haparoivia säveliä joka suuntaan (tästä pääset lukemaa tuota tarinaa tarkemmin).

Tuli elämä ja monta hurjaa seikkailua! Ja näiden vuosien varrella olen ajatellut, pohtinut, hukannut itseni, etsinyt minuuttani, löytänyt itseni, analysoinut, penkonut, hehkunut iloa ja valoa maailmaan.

Siksi ei olekaan kummallista, kun minulta lähtiessäni on kysytty:

–Etkö ole tehnyt tuota työtä jo riittävästi? Miksi vielä tarvitsee lähteä uudelleen?

Kymmenen vuoden ihme. Se on tämän seminaarimatkani teema, päätän. Selvitän itsellenikin miksi vieläkin tulen tänne uudelleen. Mikä on se ihme, joka täällä syntyy?

Ja mitä ihmettä tämän jälkeen syntyy?


”KUULEEKO YÖ, kuuleeko taivas, tähtivyö
miten sen vanhan laulun tahtiin sydän lyö
sen vanhan laulun elämästä huolineen
ja murheineen todeksi teen”

Ihminen tarvitsee paluuta juurille, vahvistusta. Vanhat laulut palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen.

Lentokoneessa viereeni istahtavat herrakaverukset. He ovat matkalla seminaariin ensimmäistä kertaa. Esittäydymme, ja saman tien sysäydymme syvään keskusteluun. He ovat innoissaan, mutta samalla hieman jännittyneitä.

Kaikki jännitykseni katoaa saman tien. Muistan tämän matkan kymmenen vuoden takaa, jolloin itse istuin lentokoneessa ensimmäistä kertaa, enkä tiennyt mitä odottaa. Se on jännä tunne. Uteliaisuus.

Ja kevyt pakokauhu matkalla tuntemattomaan, omaan ytimeensä. Se on vaikein matka.

Lentokoneherrat. He ovat matkalla tuntemattomaan. Eikä minullakaan ole ymmärrystä millainen matka tästä käynnistyy, mutta kun nuo miehet istuvat vieressäni ja jo vain tunnin keskusteltuamme tuntuu kuin olisimme vanhoja ystäviä, muistan, mistä tässä kaikessa on kyse: rohkeassa heittäytymisessä, istumisesta uuden tuttavuuden viereen ja…


”KIITOS, KERRO lisää”, kirjoitan seuraavana päivänä tyhjän vihon ensimmäiselle sivulle Maestro Saarisen juuri lausuman lauseen. Seminaari on alkanut.

”Kiitos, kerro lisää” on tämän seminaarin henki.

Tuo lause sanotaan kerta toisensa jälkeen itselle ja jokaisessa kohtaamisessa toisille.

Täällä halutaan kuulla, mitä omassa mielessä liikkuu ja kiittää jokaisesta ajatuksesta. Ja täällä halutaan kuulla mitä toiset ajattelevat, mitä he sanovat, kiitetään jokaisesta pienimmästäkin kohtaamisesta.

Minä liikun porukasta toiseen tutustuen ja jutellen, se on vain niin luontevaa täällä. Kaikki ovat auki itselleen ja toisille. Hymyilevät ja haluavat kuulla lisää.

– Kymmenen vuotta sitten istuin tässä seminaarissa ensimmäistä kertaa, ja mietin ihmeissäni mihin Pafoksen pornoluolaan olen astunut. Mutta sitten parin päivän päästä, kun uskaltauduin heittäytmään mukaan tajusin: tästä pornosta minä tykkään!, 149 ihmistä hymähtävät esittelylleni koko seminaarisalin edessä.

Tuntuu, että on pakko ihan vähän kansantajuistaa tilannetta, sillä aika moni ensikertalainen saattaa jännittää tätä ympärillä leijuvaa energiaa ja aiemmin seminaariin osallistuneiden hehkutusta.

– Tiedän, että täällä on nyt monta maijaa, jotka miettivät ihmeissään mihin ovat tulleet. Toivon, että annatte itsellenne mahdollisuuden, se kannattaa, jatkan.

On pakko sanoa näin, sillä joskus tuntematon vaikuttaa aluksi hörhöilyltä ja epäilyttävältä. Ja juuri epäilyiden vallitessa usein tulee blokattua monta mahdollisuutta itseltään, etenkin arjessa. Täällä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä mitä hyvä ihmisyys on. Ihan perusasiota, ei lopulta mitään kovin kummallista! Mutta juuri nuo perusasiat usein unohtuvat arjessa.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Seminaarin tauolla Annabelle-hotellissa.

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö?
on vielä toiveilla ja unelmilla työ
kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa
on uusi aamu”

Se on tämä tila. Henkinen ja fyysinen. Ollaan auringossa, kaukana omista arjen ympyröistä, annetaan aikaa ja otetaan sitä rohkeasti.

Se on tämä henkinen tila, jossa jokainen on toisilleen avoin, kohdataan, kuullaan ja kohotetaan toinen toisiamme. Ollaan siten, miten aika harvoin arjessa päästään olemaan. Vaikka juuri sitä jokainen meistä kaipaa: hyväksyntää, tukea, kuuntelemista.

”Täällä Pafoksella olen tehnyt yhden merkityksellisen havainnon: Ihmiset kyllä haluavat olla hyviä ja kannustavia toisilleen, nauraa ja suhtautua elämään rennosti, kohottaa toisensa kohti parasta huippuaan. Miksi sitten siellä arjessa tämä perusvire unohtuu ja kohottamisen sijaan koetamme latistaa niin itseämme kuin muita? Tärkeintä kun vain olisi antaa toisille vapauden tila, tuki ja turva olla paras mahdollinen oma itsensä, eikä tyrmätä häntä…”, lataan kuvan ja tekstin Instagramiini.

Tämä on suurin oppini ja muistutukseni koko reissulla.

Ihmiset todella haluavat olla toistensa rinnalla, tukea toisiaan, nauraa ja heittäytyä elämään!

On oma valintamme kuinka käytämme energiamme: valitsemmeko avoimuuden vai sulkeutuneisuuden, lyttäämmekö vai kannustammeko. Ja jokaisen on tehtävä tuo valinta itse.


”OPETTAJA LÖYTYY, jos oppilas on valmis”, kirjoitan seuraavana aamuna muistivihkooni. Ympyröin tekstin sydämellä.

Eilisen päivän pohdinta perusvireen hukkaamisesta ja lyttäämisestä on jäänyt päähän pyörimään.

Niinhän se on. Kukaan muu ei voi toista muuttaa, vaan halu täytyy lähteä itsestä.

Mutta se, minkä voimme tehdä, on olla valmiina ja tarjolla silloin, kun toinen puoleemme vihdoin kääntyy. Silloin, kun hän on ottanut askeleen, ja avannut itsensä alttiiksi. Silloin on meidän tehtävämme toimia opettajina toisillemme. Seisoa rinnalla, tukea ja kohottaa.

Silloin, kun toinen avautuu, hän on heikoimmillaan. Tuolloin minun vastuuni on tarjota hänelle nolousvapaa alue, näyttää, mitä ovat inhimillisen yväksynnän ja kosketuksen voima. Juuri silloin hän tarvitsee hyväksyntää ja luottamuksen tilan. Nosteen, jotta voi kukoistaa.

Ja meidän tehtävä on tukea toistemme kukoistusta.

Olemme toistemme opettajia, kannustajia. Tämä pitäisi myös arjessa muistaa.

 

Minä seuraan päivittäin sivusta, hieman salaa, Lentokoneherrojen menoa. Mutta joka aamu menen ja halaan heitä. On sellainen tunne, että meillä on jokin oma juttu, se, jonka jaoimme lentokoneessa yhteisellä matkallamme vierekkäin. Alkujännityksen, joka meitä kaikkia kutkutti.

Jännä ajatella, että ihan tavallisessa bussisakin arjen keskellä voisi valita kohdata toisen tällä tavoin sen sijaan että sulkeutuisi omaan hiljaisuuteen. Valinta.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Auringonlaskuristeilyllä merirosvolaivalla.

 

”ON KOHTA ohi tuima tummuus yöllinen
On tullut tilaa taas, on tullut välimatkaa
jäi soimaan pohjasävel toivon arkaillen
ajatus kiertää – sut tavoittaa”

Olen soittanut koko seminaarin tätä kappaletta repeatilla. Jokin siinä resonoi.

Olen tullut ottamaan tänne tilaa, välimatkaa.

Yritän hahmottaa perspektiiviä ja koetan astua isompaan kuvaan. Havahdun, että olen taas käpertynyt liiaksi itseeni ja pieneen ympyrään. Ymmärrän, että kaikkien vaikeuksien, arjen hienojen haasteiden keskellä juuri tuo kyky asettua perspektiiviin, isompaan kuvaan on olennainen. Silloin ymmärtää, että kaikesta selviää. Se on se toivo.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?”, havahdun Esa Saarisen tarinaan. Tuo kysymys pysäytti minut kymmenen vuotta sitten.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?” – erinomainen kysymys, jonka olen kymmenen vuoden aikana esittänyt itselleni tasaisin väliajoin. Kirjoitan lauseen taas muistivihkooni. Se auttaa fokusoimaan olennaiseen.

Ja joskus täytyy matkustaa Välimeren aurinkoon muistaaksen kaikki tämä uudelleen.


TAAS OLLAAN lentokentällä, nyt matkalla kotiin.

”Some people live a lifetime in a minute”, kirjoitan taas Instagramiini kuvan kera lainaten seminaarissa siteerattua elokuvaa. Viikko on vilahtanut nopeasti, ja samalla siihen on kuitenkin mahtununut kokonainen elämä. On ollut risteilyä auringonlaskuun merirosvolaivalla, koko joukko upeita illallisia eri ihmisten seurassa, uimista ja auringonottoa sekä kruununa rauhoittava kylpyläretki seminaaripäivien jälkeen vapaapäivänä.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilahtaneet vauhdilla, ja voi pojat, onpa niiden aikana ehtinyt tapahtua. Ilman ensimmäistä visiittiäni Pafokselle ei olisi tätä blogiakaan, josta voit lähes koko tuon elämänkaaren oivalluksineen lukea.

Pafoksen seminaarissa ei ole kyse vain yhdestä viikosta, vaan matkasta, jonka se aloittaa.


TÄMÄN VIIKON jäljet kantavat arkeen. Ne kertaantuvat arjessa! Jotkut ovat olleet täällä yksin, osa työ- tai opiskeluporukassa ja osa puolisonsa kanssa. Mutta jokainen lähtökohdistaan huolimatta saa tästä viikosta siemenet joka elämän osa-alueelle: henkilökohtaiseen kasvuun, ihmissuhteisiin sekä työhön ja opiskeluun.

Kymmenen vuoden ihme. Minun elämässäni tuo matka on tarkoittanut monta muutosta, mutta se ei tarkoita, että kaikkien elämä rämähtäisi täysin uudeksi kertarysäyksellä. Eikä se ole tämä yksi viikko, joka muutokset saa aikaan. Tämä viikko kiteyttää monta mielessä alitajuisesti liikkuvaa prosessia, ja niiden oivallusten tiedostamisesta saattaa lähteä liikkeelle muuros. Tuo muutos on jokaisella eri tasoinen. Toiset pistävät kaiken uusiksi, toiset vain tarkistavat asennettaan.

Ja tärkein on juuri tuo asenne. Olen varma, että jokainen tästä seminaarista poistuessaan ymmärtää, mitä tarkoittavat läsnäolo, rinnalla oleminen ja maaginen noste. Ne ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen tärkeimmät elementit, inhimillisen ihmisen tarve ja mahdollisuus. Sellainen asenne, jota meiltä jokaiselta vaadittaisiin, jotta maailma voisi muuttua paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevammaksi..

Näen lentokonekaverukset kentällä ja seuraan heitä etäältä. He näyttävät rauhallisilta ja inspiroituneilta. Mietin, mitä heidän elämissään mahtaa tapahtua tämän jälkeen.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

 

 

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö
kun uusi aamu jossain oven kiinni lyö
ja kohti valoa ja kohti uutta päivää ajatus vie,
odotan niin!”

Rullaan muistivihkoni sivuja taaksepäin.

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis”. Teksti sydämen sisällä.

”Olen valmis”, kirjoitan vielä sydämen oikeaan alalaitaan.

Se on se ihme, jonka Pafos saa aikaan. Olkoonkin yhden vuoden tai kymmenen.

 

 

* * * *

Näiden vuosien aikana minulla on ollut suuri kunnia tutustua myös henkilökohtaisesti Esa Saariseen. Häntä kiitän sydemestäni siitä millaisen jäljen hän jättää yhteiskuntaamme yksi ihminen kerrallaan. Koskettaa, ja laittaa ajattelun liikkeelle. Me Tulenkantajat lupaamme kantaa oman osamme tätä iloa ja valoa eteenpäin.

Ja kiitos rakkaat 149 uutta ystävääni! Te olitte se tuli, joka sai oman viikkoni Pafoksella liekkeihin!

Olen itse valoisa ja iloinen ihminen, mutta minullakin tämä ominaisuus horjuu omien epäilysten ja ulkopuolisen kyseenalaistuksen johdosta. Mutta nyt lupaan, etten anna oman loistoni sammua. Siitä viis, mitä muut ajattelevat, aion vastedeskin suhtautua eämään innokkaasti, heittäytyen, toisia kannustaen ja valoa kantaen.

Ja tiedän, että juuri siitä sinäkin tykkäät eniten – itsessäsikin?

 

Lainaukset: Kuuleeko yö, Paula Koivuniemi

Kultaisen sateenvarjon filosofia

Oho. Muuta en nyt oikein osaa sanoa. No, todetaan nyt sekin, että täällä vielä ollaan. Jotenkin hassun tiiviisti tämä pirkuleen blogi kuuluu minun päivärytmiini. Hyvä kai niin. Mutta tänään otan kuitenkin vähän etäisyyttä ja jätän teidät nauttimaan päivästä kahden ajatuksen kanssa.

Ensinnä: kiitos. Eiku. KIIIIITOS! Viestejä, palautetta, ajatuksia! Niitä on sadellut eilisen kirjoitukseni jälkeen. Niin paljon, että pahoittelen jos en ehdi heti juuri sinulle vastata. Vastaan kyllä jokaiselle! Olen häkeltynyt, sillä palautteenne on ollut ravisuttavaa. Kiitos.

Ja toiseksi: eilinen satenvaarjokeissi herätti minussa tällaisen ajatuksen. Että vaikka me etsisimme sitä omaa kultaista sateenvarjoamme kissojen ja koirien kanssa, koettaisimme hallita elämää ja yrittää sen antaa kaiken heti mulle nyt, niin joskus sitä tajuaa, että… No, tämän:

kontrollointi

Sitten se kultainen sateenvarjo löytyy. Kun vähiten odottaa ja paikasta josta ei ikinä olisi sen uskonut löytyvän. Tämä olkoon minun ”Kultaisen sateenvarjon filosofiani”. Bonks, sanoisi Esa Saarinen. Piste tähän nyt tänään. Jatketaan myöhemmin!

/Ämmä, rakastan ja kiittäen teistä jokaista

 

Esa Saarinen puukotuksesta: ”Loppuelämän työn fokus kirkastui”

Voi mikä onkaan tässä maailmassa vikana? Toissaipäiväinen Esa Saarisen puukotus oli varsinainen uutispommi ja pisti minut miettimään sitä, miksi nämä nuoret miehet nykypäivänä purkavat pahoinvointinsa mielettömään väkivaltaan. Ei minulla siihen vastauksia ole, mielenterveyskysymykset jätän mieluummin ammattilaisille ja niitä paremmin tunteville. Mutta olen aidosti huolissani. Minähän olen paljon pohtinut sitä, että yhteiskunnan, vanhempien, työpaikkojen – vain muutamia mainitakseni – olisi keskitettävä paljon enemmän huomiota lasten kasvatuksessa ja ihmisten hyvinvoinnissa myöhemmällä iällä siihen, kuinka osaamme käsitellä tunteita ja ilmaista niitä. Tietenkään tällaisissa mielenterveydellisissä asioissa se ei ole ainoa ratkaisu, mutta kyllä silläkin varmasti osansa tässä kysymyksessäkin olisi.

Mutta sitten Esa. Urhea taistelija! Minulla on ilo tuntea hänet henkilökohtaisesti, ja tiedän ettei hänellä ole mitään hätää! Kuten uutisetkin ovat kertoneet, hän kääntää tämän positiiviseksi kokemukseksi, ja on jo todennut, että tämä tapahtuma kirkastaa hänen loppuelämänsä työn fokuksen.

Kuultuani tuon Esan ajatuksen, ”kriisi kirkastaa loppuelämän työn fokuksen”, en voinut olla ajattelematta omaa elämääni (vaikka mitään näin vakavaa en itse olekaan kokenut!). Tuo lause kiteyttää myös minun ajatukseni: juuri nyt tuntuu hyvin vahvasti siltä, että viimeaikaiset vaikeat tapahtumat ohjaavat minut oikealle polulle ja kiteyttävät minun työni tarkoituksen. Tiedän sen.

esasaarinen

Esa lähetti eilen terveisensä sairaalasta sosiaalisen median välityksellä, ja lainaan nyt hänen kuvaansa tähän (tietäen, että tämä on tarkoitettu julkiseen levitykseen)