Tag Archives: eturistisideleikkaus

377 x 4 x 4

Posted on by

0

Ah! Parhainta näissä parissa kuluneessa viikossa on se, että olen vihdoin ja viimein saanut jalat maitohapoille.

Viime viikolla vedin ensimmäistä kertaa rappustreenin, siihen kun polvi on vihdoin antanut myötä ja sen on voinut lisätä treeniohjelmaan. Täällä Kuopiossa rappustreenille on mahtavat puitteet, sillä Puijon mäkihyppymäkien vieressä olevat portaat ovat täydelliset tähän hommaan. Pitkät ja vaihtelevat. Välillä vähän kevyempää nousua ja välillä tiukempaa.

Viime viikolla vedin treenin ensimmäistä kertaa. Ja tänään taas uudelleen: 377 rappusta ylös-alas neljästi, siis yhteensä lähes parituhatta askelmaa, kun lasketaan niin ylösnousut kuin laskut alas. Siis 377 x 4 x 4! On pakko purkaa tämä tällä tavoin auki, jotta se kuulostaisi mahdollisimman kovalta suoritukselta – niin kovalta ja suurelta suorituksesta kuin se minusta tuntuu 😀 On myös mahtavaa saada vihdoin laajentaa kuntoutusohjelmaa, sillä yksipuolinen salitreeni alkoi jo kyllästyttää. Nyt siis käyn salilla, vesijuoksemassa, kävelemässä ja vihdoin myös rappusilla.

Erityisen suurelta saavutus tuntuu siksi, että tätä olen kaivannut niin pitkään maatessani polvi paketissa. On niin upean hyvä olo, kun saa sykkeen koholle, hien kunnolla pintaan ja jalat huutamaan armoa, ei sitä osaakaan arvostaa ennen kuin on joutunut pitkään kärvistelemään ilman.

Pienestä tulee näinä aikoina hyvä olo – voittajatunne! Se on nyt!

Tässä ovat onneni lähteet! Joskin juuri tässä kohdassa koen myös joka kerta suurimmat kauhun hetket: portaat ovat niin jyrkät ja niiden alla niin paljon tyhjää, että mieli palaa vuoden takaiseen putoamiseen – se pistää mielen pelkäämään, vaikka en ole ikinä aiemmin pelännyt korkeita paikkoja tai putoamista. Aika hiljaista menoni vielä onkin niin ylös kuin alaspäin mennessä. Johtuu toki myös siitä, että kunto on vuoden tauon aikana laskenut paljon. Mutta hiljaa hyvää tulee.

Tänään oli uskomattoman kaunis ilma. Tämä kuva tosin viime viikolta, mutta aivan samalta näytti tänään.

 

/Äm, täynnä energiaa

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Posted on by

0

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

 

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

 

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Kanankoiven kuntoutusta

Posted on by

0

Voi näitä minun kanankoipiani! Tässä radiotyön ohella hoidan toista päätyötäni: polven kuntoutusta. Koipi ei päästä minua helpolla, ja töitä on tehtävä paljon. Tässä vaiheessa, kun leikkauksestakin on jo seitsemän kuukautta luulisi, että olisi jo paljon piemmällä.

Mutta ei. Juuri nyt tuntuu, ettei jalka ole taas kehittynyt mihinkään pitkiin aikoihin.

Siitäkin huolimatta, että olen kävellyt, polkenut kuntopyörää, tehnyt kuntosalilla treeniohjelmani ja käynyt vesijuoksemassa taas säntillisesti pienen muutosta aiheutuneen tauon jälkeen.

Näyttää, ettei oikeaan, vammautuneeseen jalkaani ole tullut lihaksia vielä ollenkaan, ja kinttu todella näyttää kanan jalalta. Toisestakin jalasta lihakset ovat yhdeksän kuukauden vamman jälkeen surkastuneet paljon. Nyt harmittaa, kun kehitys tuntuu polkevan paikoillaan. Heikkojen lihasten lisäksi polvi on todella jäykkä ja jää aina jumiin pidempään polvi koukussa istuessani. Sitä saa ”sulatella” suoraksi pitkään (eikä polvi vielä suoristukaan kunnolla – tähän meinaa jo mennä hermo).

Yritin ottaa kuvan koivistani deonstroidakseni niiden lihaksetonta tilaa ja epätasaisuutta. Oikea jalka on paljon vasenta ohuempi ja heikompi. Se jaksaa ihmetyttää päivittääin ja toivon vaan, että jossain vaiheessa pian alkaisi edes jotain tuloksia näkyä.

 

Tänään olin taas uimassa. Siitä on kyllä tullut uusi suosikkini. Vähitellen, kun alkaa oppia oikean vesijuoksutekniikan, menosta tulee koko ajan hauskempaa ja tehokkaampaa. Harjoituksia on vaan jatkettava säntillisen maltillisen. Ehkäpä tästä kanankoivesta vielä joku päivä jalka tulee. Joskus ensi vuonna sitten… vielä puoli vuotta ainakin menee, että jalka on paremmassa kunnossa.

/Äm, painuen raukeana nukkumaan uinnin, saunan ja maittavan päivällisen jäljiltä

Pysäyttämätön voittoputki

Posted on by

0

Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.

Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.

Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?

Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.

Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.

Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.

 

IMG_9381

”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.

 

Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!

 

/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa

Make Maija Great Again – roskiksen kautta!

Posted on by

0

img_5169

Ei, tämä ei ole uusi kotini (yritän välttäää ainakin vielä toistaiseksi joutumasta muuttamaan roskikseen ja olenkin käynnistänyt aika hurjan työkeikkojen löytämisrumban). Tämä roskis on symboli yhden aikakauden päättymiselle ja suurelle edistysaskeleelle!

Juhlan paikka on se, että ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen pystyin viemään tänään itsenäisesti hissittömän kerrostalomme toisessa kerroksessa sijaitsevasta asunnostani roskapussin roskakatokseen! Tähän mennessä homma on keppien takia ollut mahdotonta; painava roskapussi on vaikea kuljettaa, sillä se haastaa keppeihin varautuvan tasapainoa. Joku toinen on vienyt roskat puolestani tähän mennessä. Eipä voisi normaalissa, vammattomassa arjessa osata tällaistakaan haastetta ajatella kohtaavansa.

Mutta tänään minä mestarin elkein köpöttelin yhdellä kepillä roskapussi kädessä rappuset alas! Huutomerkki! Jopa ne talon ulkona olevat kaksi rappusta, joissa ei ole kaidetta lainkaan. Niitä minä olen pelännyt kovasti tähän asti, sillä tukeminen kaiteesta on tarpeellista alas päästäkseni.

HUUTOMERKKI!

Siinä on nimittäin tämän päivän toinen suuri edistysaskel: opettelin nimittäin tänään kulkemaan rappuset ilman kahden kepin tukea. Ehkä olisin pystynyt tähän jo hieman aiemminkin, mutta kun on lähes viisi kuukautta joutunut elämään kyynärsauvojen tukemana, on niistä poisoppiminen ja jalkaan luottaminen vienyt aikansa. Sitähän tämä nyt näinä päivinä on. Että uskaltaa alkaa luottaa vammautuneeseen jalkaan, että se kantaa. Nyt se on tapahtunut, ja pakotan itseni uskaliaasti ottamaan askeleita luottamuksessa. Se vaatii vähän töitä myös pään sisällä.

Siksi huomenna edessä on uusi jännittävä asia. Aion jättää toisen kepin kokonaan kotiin ja kulkea bussilla fysioterapiaan. Busseissa kulkemisenhan minä aloitin viime viikolla ja se jännitti kovasti, nämä Helsingin bussikuskit kun ovat aika arvaamattomia. Nyt jännitän, miten pääsen sukkelasti bussiin ja sieltä ulos vain yhden kepin varassa. Onneksi bussit täällä ovat sellaisia matalalttiaisia, jotta ei tarvitse astua usealle portaalle.

Niin. Tällaisia ovat minun onnistumiseni, haasteeni ja pelkoni tänään. Toivottavasti en ikinä unohda, kuinka pienet askeleet ja voitot saavat minut näin onnelliseksi. Matkalla ollaan, slogankin on jo valmiina – Make Maija Great again!

/Äm, joka tuntee itsensä kyllä tällä kirjoittamisen hetkellä aika pieneksi – nimittäin voimiltaan. Viime viikon isot ponnistukset työssä ja menneiden päivien edistysaskeleet ovat vieneet voimat täysin. Se on myös asia, jota ei ole voinut ennalta ymmärtää. Kunto on todella laskenut, ja vie aikansa ennen kuin jaksaa yhtä teräksisesti kuin ennen. Se on iso asia hyväksyttäväksikin – etten olekaan se pirteä pupu, joka jaksaa mitä vaan.

 

Ja Ps.  Ei, naapurini eivät enää yhtään ihmettele mitä minun toimestani tässä taloyhtiössä tapahtuu, onhan täällä pyörinyt jos jonkinlaista sakkia minua hakemassa autoineen ja tukemassa minua keppeineni, joten ihan rauhassa ilman suurempia kummasteluja antavat minun kuvata roskistakin pihalla pitkään ja hartaasti…

Kinkunsulatusta kerrassaan – näin kuntoutetaan polvea

Posted on by

0

Huhhuh.

Muuta en juuri tänään kykene sanomaan.

Kävin aamulla fysioterapiassa. Se oli ensimmäinen varsinainen hoitokerta leikkauksen jälkeen, vaikka jo kerran leikkauksen jälkeen Diacorissa fysioterapeutillani olenkin käynyt.

Ni HUHHUH!

Nukuin juuri kahden tunnin päiväunet. Ikinä maailmassa en ole voinut kuvitella, että näin koville tämä polvipulma voi ihmisen vetää.

On kovin vaikea selitää miltä juuri nyt tuntuu. Tunnin polven venkslauksen ja jumppaliikkeiden jälkeen tuntuu kuin jalka räjähtäisi. Kivut polvesta tietysti nousivat taas kovemmiksi treenin jälkeen ja nyt juuri ei muuta tee mieli tehdä kuin maata jalka koholla sängyssä. Mutta mikä hurjinta: tunnen ensimmäistä kertaa aikoihin miten minulla on jalassa jotain lihaksia! Joka paikkaa kolottaa reisissä, pakaroissa ja pohkeissa. Vaikka se on tavallaan kamalaa, olo on mahtava siksi että on vihdoin päässyt tekemään jotain ja tuntee elämää lihaksissaan. Ja sitten kuitenkaan emme edes juuri tehneet kovin paljoa. Pienin askelein mennään, mutta ne askeleet tuntuvat suloisilta.

Tällaista kinkunsulatusta täällä! Jotta saisit jonkin käsityksen, miten arkeni on rullannut viimeiset neljä viikkoa ja muutaman seuraavan tästä eteenpäin, tässä alla on ensimmäisten neljän viikon ”treeniohjelmani”. Ite piirsin! Ja ihan murhapaikkatutkimuskuvilta ne näyttää! Lupaan keskittyä jatkossa puhumiseen ja kirjoittamiseen… Mutta aikamoista murhapaikkatutkimusta näiden ohjeiden noudattaminen on kyllä ajoittain ollut.

img_4856

Ensimmäiset neljä viikkoa mentiin näillä.

 

Kyllä. Liikkeet olivat minimaalisia ja suorastaan tylsiä, mutta siltikin ne ovat tuntunteet hetkittäin maailman kamalimmilta. Pieniä jalkapöydän heilutuksia, pakaran puristuksia ja kevyitä nostoja. Niitä tein sängyssä makaamisen ohella. Tänään olen todella onnellinen siitä, että sain vihdoin uusia liikkeitä – jo ihan päänkin kannalta – sillä voin kertoa, että kovempaakin kaveria alkaa jo vähän korpeamaan kun näitä vispaa monta kertaa päivässä kuukauden.

Nyt seuraavat pari viikkoa mennään sitten näillä alla olevilla ja ensi viikosta ohjelmaan lisätään vielä 1o minuuttia kuntopyörää aamuin illoin. Pakko tunnustaa, että erityisesti nuo vatsalla ja kyljellä tehtävät liikkeet jännittävät, sillä en ole ollut noissa asennoissa aikoihin!

img_4858

Ja sitten seuraavat viikot mennään näillä.

 

Niin. Kinkunsultusta kerrassaan. On kovin vaikea selittää miten heikoksi ja väsyneeksi tämä syksy on kehoni ja mieleni vetänyt sekä miten nolliin koko liikkumiskykyni tämä pulma polvessa on vienyt. Nyt kehossani ei ole kohtaa, joka voisi hyvin. Koko kehonhallinta ja sen tuntemus ovat hämärtyneet, ja ihan perusliikkeetkin tuntuvat vaikeilta, sillä en hallitse kehoani. Kun polvi on ollut poissa pelistä, muu kroppa on kompensoinut erilaisin virheasennoin ja nyt niitäkin joudutaan harjoittelemaan ihan alkupisteistä lähtien. On tavallaan aika hurja ajatella, että lopulta niin pieni pala ihmistä voi pistää kropan aivan sekaisin ja vaatia tällaisen kuukausien kuntoutuksen. Kamalaa, mutta samalla todella mielenkiintoista!

Koska olen kovin kiinnostunut kyselin tänään fysioterapeutiltani syitä siihen miksi kuntoutus on näin pitkä, ja vastaus oli tosi mielenkiintoinen, mutta pakko tunnistaa etten nyt kuollaksenikaan muista mitä hän tarkalleen sanoi tai osaa kiteyttää hänen sanojaan tähän. Mutta onhan tässä vielä sellaiset kahdeksan kuukautta aikaa, joten enköhän senkin ehdi vielä selittää. Jep, kuulit oikein: noin yhdeksän kuukauden päästä leikkauksesta voin vihdoin palata kaikkien urheilulajien pariin. Kolmesta neljään kuukautta menee siihen, että pääsen juoksemaan muutamia askeleita ja siitä sitten oman kehityskulun mukaan eteenpäin. On tärkeä muistaa, että jokainen leikkauksesta kuntoutusprosessi on yksilöllinen, eikä mitään normaalitapauksia ole.

Minulle tämä kuntoutus on tietysti jännittävä ihmiskoe siihen, kuinka saan kehoni toimimaan taas oikein ja vahvistettua sen siihen huippukuntoon jossa se on ollut (ehkä jopa vielä parempaankin). Niin minä ajattelin nimittäin tehdä; ottaa tämän kuntoutuksen tosissaan ja tehdä hommat niin, että loppujen lopuksi nämä menetetyt kuukaudet ovatkin olleet kaiken kärsimyksen arvoisia. Nyt on mahdollisuus pistää keho aivan uuteen kuosiin ja alkaa kohdella sitä myös ehkä vähän aiempaa kunnioittavammin.

Sellaista tänään. Lasken tunteja, että tämä hullu vuosi 2016 olisi ohi.

Iloa iltaasi, ilopilleri!

/Äm

 

 

”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

Posted on by

4

Noin niinku ihmiseks, joka on yhdeksän päivää maannut 95 % ajastaan sängyssä, olen itsekin yllättynyt kuinka paljon yhdessä päivässä voi tapahtua. Tänään oli aamulla vähän ”kirkkaampi” hetki, ja päätin avata yhden päivän leikkauspotilaan arkea näyttää. Tämä kaikki tapahtui eilen, keskiviikkona 7.12.2016…

* * *

Kello 2.49

”Hyvä luoja anna minun vielä nukkua”, ajattelen ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan.

 

Kello 4.20

Kuulen seinän läpi, kun naapuri kuorsaa. ”Voi hyvä luoja”, ajattelen, ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Surisee, puristaa, kuumottaa. Jalka on tulessa.

 

Kello 5.59

”Anna ny saatana mun vielä nukkua!” Siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Jää on ainoa, joka todella auttaa, joten jopa nukun yöni jääpalapussi jalallani.

 

Kello 7.03

Jäistä huolimatta tämä on nyt ollut aika rankka yö. Olen nukahtanut vasta yö-yhden aikaan ja heräillyt puolentoista tunnin välein. Tuntuu, kuin oltaisiin menty takapakkia. En enää jaksa taistella itseäni uneen, vaan päätän herätä.

 

Kello 7.15

Kerrostalossamme on kummallisen ohuet seinät. Kuulen, kun naapurin herätyskello soi ja hän alkaa aamutoimiinsa. Minä toivon, ettei tarvitsisi nousta ollenkaan, sillä ylösnousemisesta seuraa järjetön kipu. Nesteet valuvat alas leikatun jalan säärtä ja saavat sen kokemaan sellaista kipua, jota en ikimaailmassa ole osannut ymmärtää olevan olemassa. Nilkka on pallon muotoinen.

Yhtään ylimääräistä kertaa en halua nousta aloiltani.

Vilkaisen sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle olen kasannut kaikki elämäni tärkeimmät asiat juuri nyt. Toissa päivänä ystäväni on tuonut apteekista pullon.

 

img_4620

 

Kahdeksan päivän vahvako lääkitys tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä en tunnista kehossani yhtään osaa, joka voisi hyvin. Se pistää välillä kestävyyden koville.

Ja vatsan.

Siksi Levolac. Otan ohjeiden mukaan ensiannostuksen tyhjään vatsaan. Vähän jännittää mitä se tekee. Aineenvaihdutani normaalioloissa on niin vilkas, ettei tälläisiin ole tarvinnut aiemmin turvautua. Ohjeissa arvioidaan lääkkeen vaikuttavan kahdessa tunnissa.

 

Kello 7.27

Naapuri suristaa smoothieta blenderillä.

 

Kello 7.50

On pakko nousta. Jännää jalassa on se, että vaikka sen laskeminen maahan on pahin tunne maailmassa, silti tämän haluaa tehdä aika ajoin. Keho pakottaa siihen jollain kummalla tavalla.

Nyt keho tosin pakottaa minut kaksinkerroin vasemmalle jalalle keppeihin tukeutuen. Käveleminen on aamukivuissa lähes mahdotonta.

 

Kello 7.55

”Uuh. Auuuh. Jumalauta. Uuuuuu. Huuuuhhh. Aijjaiiajjajiiiii….”

Ja niin edelleen.

Naapurissa ei enää surise blenderi. Istuukohan se päivät seinän vieressä kuuntelemassa minun touhujani? Sillä jos istuisi, eikä tietäisi, mitä minun luukussani todella tapahtuu, voisi äänistä päätellen kuvitella, että täällä onkin meneillään ihan jotain muuta kuin kuntoutuminen eturistisideleikkauksesta.

Mutta minun luukussani eivät muut ole mielessä. Täällä on nyt kuljettu kahden metrin mittainen matka viidessä minuutissa. Olen yltäpäältä hiessä. Hampaidenpesu ja aamupala on päivän kovimpia koetoksia.

Eturistisiteeni on ollut täysin poikki, eikä polvella ole ollut sen tarvitsemaa tukea. Leikkauksessa ortopedi on ottanut palan omaa takareittäni ja muovannut siitä uuden ristisitten. Noin niinku maallikkokielellä selitettynä.

 

Kello 8.07

Jos jaksaisin nauraa itselleni, tässä kohtaa olisi hyvä paikka. Kahvi keittyy ja kanamuna paistuu kovan ähinän säestämänä. Homma kestää ikuisuuden ja jalka huutaa hoosiannaa. Kepit lentelevät pitkin lattioita ja minä kiljun perkelettä.

Sillai balanssissa nämä paikat, josta pelastusta nyt huudetaan.

 

img_3761

Tarjoiluvaunu… Tämä kuva on otettu tosin jo aiemmin syksyllä, mutta mihinkäs se meno olisi muuttunut. Edelleen lykitään tavaroita kepeillä eteenpäin pitkin lattiaa.

 

Kello 8.15

Kuten aina, kun haluan liikuttaa tavaroita paikasta toiseen, kasaan aamupalatarvikkeet jakkaralle ja alan lykkiä sitä kepeilläni eteenpäin. Kynnystä ylittäessä kahvikuppi läikähtää. Kahvit lentävät seinille ja lattialle.

Taas pyydän pelastusta – nyt enemmän tuolta manan maan osastolta.

 

Kello 8.30

Olisipa jännää jos ois joku, joka voisi tämän aamupalarumban hoitaa minulle. Nyt juuri en jaksaisi selviytyä. Tulee ikävä sairaalaan.

 

Kello 8.35

Istun sängyssä jääpalapussi jalalla juoden jäähtynyttä kahvia ja näykkien kylmää paistettua kanamunaa.

Oispa jännää.

 

Kello 10.45

Yöllä vessassa käydessäni unenpöpperöissä iski äkillinen pelko. Se muistuttelee taas itsestään. Entä jos tämä kipu ei olekaan normaalia? Jalka on nilkasta puoleen sääreen tunnoton ja turvoksissa, kivut infernaaliset.

Epävarmuus on pahin vihollinen. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista tilannetta, ei yksinkertaisesti tiedä miten asioiden kuuluisi olla. Enhän minä tiedä edes milloin uskallan luvata kenellekään voivani poistua kotoa. Sen tiedän, että keppien varassa normaalitilassa ollaan noin kuukausi, mutta muu on hämärän peitossa.

Ja jos ei ole ketään keneltä kysyä, huh, siitä tulee jännä jännite elämään.

 

Kello 10.50

Mutta sanonpa vaan mistä tulee erityisen jännä jännite elämään.

No LEVOLACISTA!

Ylösnousemiskivut jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Siitä toisesta kakkosesta tulee elämän ykkönen just nyt. Aine on, lupaustensa mukaisesti, alkanut vaikuttaa…

 

img_4608

Työkaveri toi piristystä päivään.

 

Kello 11.05

Työkaveri tulee käymään tuomaan projektiimme liittyviä juttuja. Hän tuo mukanaan myös kirjan, joka kertoo huumorisarja Kummelin synnystä. Sanoo, että minun on luettava kirja siksi että se muistuttaa kovin paljon meidän työprojektiamme.

Mietin äskeistä kohtausta Levolacin kanssa ja totean koko elämäni muistuttavan Kummeli-showta.

 

Kello 11.30

On ihan hirveän vaikea ajatella nyt töitä. Tai oikeastaan mitään mikä suuntautuu tulevaisuuteen, pois tästä käsillä olevasta hetkestä.

Loukkaantumisestani on jo kolme kuukautta ja sinä aikana koko elämäni on mennyt täysin uusiksi. Koko aikana en ole kyennyt normaaliin elämään, mikä on yksin elävänä yrittäjänä aika haasteellinen asetelma. Olenhan minä jos jonkinlaisia haastavia aikoja joutunut viime vuosina taklaamaan, mutta kyllä tämä kokemus nousee niidenkin joukossa aika korkealle mittakaavassaan.

Suurin voimani vaikeuksista selviytymisessä on ollut aina se, että osaan hahmottaa isomman kuvan. Mielikuvitus, joka auttaa minua näkemään tulevaan, eikä jäämään kiinni vaikean hetken epätoivoon. Unelmat, jotka häämöttävät edessäni, vaikka kyseinen hetki niitä haastaisikin.

Mutta tässä kokemuksessa, ajassa leikkauksen jälkeen, on tuossa suhteessa jotain kovin poikkeuksellista. Nyt minä en ole edes nähnyt tulevaisuuteen. En ole saanut valtavaa voimaa unelmistani, sillä en ole voinut keskittyä niihin. Kaikki voimat ovat kiinni tässä hetkessä.

Ei, en puhu masennuksesta. En ole edes stressannut tulevasta tai itkenyt väsymystäni. Olen vain pakotettu keskittymään tässä hetkessä olennaisimpaan; polven ja itseni hyvinvointiin. Kaikki muu tuntuu nyt hyvällä tavalla tarpeettomalta. Jos olisin kovin elämänfilosofisella tuulella, vetäisin tästäkin jonkin tärkeän opetuksen, mutta nyt en osaaa kiteyttää. Kenenkään en toivo joutuvan kokevan näitä kipuja, mutta en siltikään voi välttyä pohtimasta, mitä muutkin ihmiset voisivat oppia, jos joutuisivat kokemaan ja ajattelemaan jotain tällaista.

 

Kello 12.02

Ajatukset katkeavat. Puhelin soi. Tuntematon numero. Hypähdän riemusta. Ei ole viime päivinä soinut. Aika yksinäistä on ollut, vaikka toisaalta en ole ylimääräisiä jaksanutkaan. Kivut ja väsymys ovat olleet riittäviä kavereita.

Vastaan puhelimeen. Ei mitään.  Suhina. Onko siellä ketään? Läähätys. Voi ei. Joku seko blogiseuraajako? Nyt en jaksaisi. Painan punaista luuria.

 

Kello 12.03

EIIII. NYT EN JAKSAISI! Suolistossa kuuluu mur ja minä…

Viuh. Lennän vessaan.

Levolac antaa siivet – polvivammaisellekin.

 

Kello 12.10

Könkkään takaisin sänkyyn ja huomaan puhelimen soineen uudelleen. Viesti on jätetty vastaajaan.

”Noooh. Se on Kaitsu ku soittaa. Ihan sitä vaan, että oikein olitte hienosti ne vessanpöntöt sinne asentaneet, mutta kuule kyllä nyt oli yleisilme sitten kuitenkin jäänyt aika huonoksi. Että siitä vaan nyt haluaisin huomauttaa.”

Sitä taustaa vasten, että olen ollut viikon lääkittynä polla sekaisin ja juuri suhinut Levolacin voimilla omassa WC:ssäni, en yhtään epäilisi ettei tämä olisikaan mikään väärään numeroon tullut puhelu tuntemattomalta Kaitsulta. Ehkä otin, ehkä en.

 

img_4545

Tämä ei ole minun vessanpöttöni eikä yksi niistä Kaitsulle oletettavasti asentamistani. Se on sairaalasta viikko sitten. Siellä kipuni olivat niin kovat, etten voinut kulkea muutaman metrin matkaa vessaan, vaan jouduin käymään tällä sänkyni vierestä. Pahoittelut ihorealismistani, mutta a) viime aikoina kuvien otto on jäänyt kovin vähille ja b) tämä jotenkin osuvasti kuvaa niitä nöyryyttäviäkin hetkiä, joita leikkauspotilas (varmasti moni muukin) joutuu kokemaan.

 

 

Kello 13.00

Oli pakko syödä lounasta. Syönnin jälkeen tulee aina huono olo.

Ja tänään… Voieiiiii!

VIUH.

Ilmoniemelle ei enää ikinä laksatiiveja.

 

Kello 14.30

Netflix on hitaasti kuluvan ajan pelastaja. Nyt tekee mieli katsoa jotain ihanaa romantiikkaa. Valitsen leffan arvostelumenestysten listasta.

Ni, puoli tuntia leffaa katsottuani selviää, että se onkin joku ihan törkee zombie-mättö. Pää näköjään sumentuu leikkauspotilaalla, eikä romantiikkaakkaan kykene erottamaan zombieiden tappamisesta. Leffa on pakko katsoa loppuun asti. Jotenkin tämä raaka mättö resonoi nyt kivasti oman elämäni kanssa.

 

Klo 15 on oma henkilökohtainen zombie-hetkeni. Silloin on pistettävä veritulpanestolääke vatsaan. Joka päivä. Vaikka monta kertaa on jo harjoiteltu, aina tämä on yhtä pelottavaa. Jos seinän toisella puolella nyt touhujani kuunneltaisiin… No, romantiikka ja zombie-mättö voivat sekoittua myös jos kuuntelee naapureittensa touhuja seinän toiselta puolelta.

 

img_4611

Odottaessani fysioterapeutin puhelua, keräsin hänelle listaan mieltäni vaivaavia kysymyksiä.

 

Kello 16.58

Levolac tai Diacor eivät kummatkaan maksa minulle siitä, että kirjoittaisin sinulle nyt niitä ylistäviä sanoja. Mutta silti sydämeni pohjasta on todettava, että molemmat toimivat täydellisesti.

Levolac ehkä vähän liiankin.

Päädyin lopulta, pitkän julkisen puolen pompottelun jälkeen hoitamaan leikkaukseni Diacorin sairaalassa Helsingissä – ja fysioterapiassa olen siellä käynyt jo syksystä lähtien. Fysioterapeuttini kanssa olemme sopineet, että hän soittaisi minulle tänään kello 17: Antaisi toimintaohjeita päästäkseni yli pahimmasta ennen perjantaista sessiotamme. Kuntoutus on alkanut heti leikkauksen jälkeen, ja nytkin jumppaan polveani kevyesti erilaisin liikkein kolmesti joka päivä.

 

Mutta kello 16.59:

Levolac-Maija 6-0.

On juostava. Taas. Kaappaan puhelimen mukaan, sillä parhaassa tapauksessa puhelu fyssarille hoidetaan vessanpöntöllä.

Viuh.

 

Kello 17.04

Supervoimat jylläävät, ja olenkin jo ehtinyt takaisin sänkyyn.

 

img_4635

 

Kello 17.06

Puhelin soi. Vastaan virallisesti omaa koko nimeäni korostaen, jotta välitetään mahdolliset uudet Kaitsu-kommunikaatio-ongelmat jos numero sattuukin olemaan väärä. Kerron fyssarille, että ilmassa on epäilys, että olenkin huuruissani käynyt pystyttelemässä pari vessanpönttöä, mutta jättäneeni yleisilmeen epäilyttäväksi.

Hän ei enää yhtään ihmettele mitään mitä minun suustani tulee, on raukka joutunut oppimaan tuntemaan minut. Koska jalkaani on kuntoutettu jo pari kuukautta ennen leikkaustani, meille on mudostunut jo hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

 

Kello 17.08

”Leikkaus aiheuttaa aina uuden vamman. Sinulle on tehty suhteellisen iso operaatio pienelle alueelle ja se kärsii nyt hetken ihan samanlaisesta vammasta kuin mikä sieltä korjattiin. Tuosta traumasta selviäminen on ihan oma hommansa. Muista, että leikkauksesta on vasta viikko. Vielä kahden kuukaudenkin päästä tulen sanomaan sinulle, että muista, että leikkauksesta on vasta kaksi kuukautta. Toipuminen vie aikansa. Kaikki vaikuttaa olevan ihan normaalia, ja nyt on vielä hetki jaksettava näitä kipuja. Mutta se paranee. Varmasti.”

Näin hän sanoo ja minä saan rauhan pelkoihini. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että fysioterapeuttini ymmärtää tuntemuksiani ja arkeani. Minun on kovin vaikea selittää ajatuksiani sellaisille, jotka eivät ole itse kokeneet samaa. Sinullekin. Se on välillä vähän jopa turhauttavaa; kun en tiedä, ymmärrätkö, miten tosi tässä on nyt kyseessä. Kun et ehkä tiedä, miten törkee zombie-mättö elämäni on.

Vamma- ja leikkauspotilas on järjettömän heikossa ja haavoittuvassa tilassa, sen olen viime kuukausina tajunnut. Suurin tarve hänellä on tulla kuulluksi ja saada myös myötätuntoa.

Sitä minä ainakin kaipaan. Vaikka on ihanaa, että ihmiset tsemppaavat, ja hokevat, että ”kyllä sä, Maija, jos joku selviydyt”, silti joskus tulee myös tarve sille, että joku vähän säälisi. Ettei koko ajan tarvitsi olla selviytyjä, jos ei siltä tunnu. Siksi on tärkeää, että rautaisen ammattilaisuuden lisäksi fysioterapeuttini kohtaa minut myös inhimillisenä ihmisenä.

 

img_4615

Tämä on muuten yksi tärkeimmistä eturistisideleikkauksesta toipuvan kuntoutusliikkeistä, joita olen joutunut tekemään ensimmäisestä päivästä lähtien. Tärkeää polven tulevaisuuden täyteen kuntoon kuntoutumista ajatellen on saada se suoraksi. Polven annetaan laskeutua mahdollisimman suoraksi painovoiman ansiosta ”tyhjän päälle”. Se on aika kivuliasta, mutta sujuu onnekseni jo suhteellisen hyvin.

 

Kello 17.35

Juttumme fysioterapeutin kanssa on juteltu. Jos  saisin nyt ohjeistaa ketä tahansa asiakaspalvelun ammattilaista, sanoisin näin:

”Kuule asiakastasi, älä vastaa hänen kysymyksiinsä.”

Asiakas tai potilas ei välttämättä osaa sanoin kysyä ollenkaan kysymyksiä oikein; hän saattaa tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta ei tietämättömyyttään osaa asettaa sanojaan tarkoittamallaan tavalla. Siksi tärkeintä on, että ammattilainen kuulee (ja se on vielä eri asia kuin kuunteleminen).

Ni tähän on minun tapauksessani kyetty. Oikeastaan niin hyvin, ettei minun tarvitse aina edes sanoa mitään.

Nämä ovat vilpittömiä sanojani. Ne kumpuavat kokemuksesta, jossa olen ollut heikoimmillani kuin koskaan. Ehkä kuka tahansa voisi niistä oppia jotain.

Tärkeintä auttamisessa ei ole vastata välittömästi, vaan kuulla, ymmärtää ja puhua sitten.

 

Kello 17.50

Okei, tuli siinä sitten yksi elämänfilosofinenkin! Hetkellisesti tuntuu, että olen saanut jonkin vanhan, minuun kirjoitetun vireen takaisin.

Havahdun siihen, etten ole ottanut lääkkeitäkään hetkeen. Olisiko pieni uusi nousu käsillä? Vuoristorataahan tämä nyt on; nousuja ja laskuja seuraa peräkkäin.

 

Kello 17.55

Naapuri taisi muuten tulla töistä. Alkaa kilkatus ja kalkatus. Nauru. En jaksaisi kuunnella sitä juuri nyt. Ketuttaa kaikki ilonpito. Puraisen pari palaa työkaverilta saamastani Kismet-patukasta, jossa lukee ”Ilopillerille”.

Pimeä on laskeutunut ja vilkaisen ikkunasta ulos. On yksi erityinen ikkuna vastapäisessa talossa. Nyt siellä on valot! Siellä ikkunassa näen usein… nooh, KOMEAHKON MIEHEN. Ja mikä parasta: EN OO IKINÄ NÄHNY SIELLÄ KETÄÄN NAISTA!!!

Saatan joutua pyytämään jotain kaveria ostamaan minulle kiikarit.

 

img_4627

Tuossa mää tuijotan naapurin miestä. Syytön kai mää oon siihen, ettei se tykkää käyttää verhoja ikkunoissa illallakaan.

 

Kello 18.20

Otan lääkettä. Muuten kivut iskevät liian kovina äkillisesti. On myös syötävä, vaikka tiedän jo mitä se tarkoittaa.

 

Kello 18.40

Alan valmistautua suikuun lähtöön. Se on sellainen operaatio, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Riisun jalkaani suojaavan siteen ja havaitsen mustemien alkaneen nousta jalkaan. Lisättynä turvotukseen ja metalliniitein kiinnitettyihin leikkaushaavoihin edessäni on sellainen näky, että säästän sinut sen takemmalta kuvailulta.

Mietin kesää ja bikinikautta…

 

Kello 19.03

Olen juuri päässyt takaisin sänkyyn.

Ni eiku: Viuh.

Levolac on pettämätön. Mutta niin on menetelmäkin: vasen, siis terve jalkani, villasukka, kepit, oikea, siis leikattu jalka ilmassa ja nopea luistelu yhdellä villasukalla keppien varassa vessaan.

 

Kello 19.56

VIUH.

 

Kello 21.16

VIUH. JUMALAUTA.

 

bbccb8b0-5b22-4bb1-b978-a747872b2d69

Mahjong ja Four plus – tylsän elämäni pelastukset!

 

Kello 22.01

Kulutan aikaani päivisin pelaamalla kännykkäpelejä. Niitä on kaksi. Mahjong ja Four Plus. Riitävän palikka-mallisia. Iltaisin turrutan pelaamalla itseni uneen. Nyt otan yölääkkeet ja tartun kännykkään. Suurin toiveeni olisi saada nukkua vähän pidempiä settejä tänä yönä.

Se on jännä tunne, kun silmät alkavat yhtäkkiä lupsua kiinni ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että on hetkeksi menettänyt tajunsa. Siitä tietää, että voi laskea kännykän kädestään ja alkaa käydä untenmaille.

Sekin on jännä tunne, kun tietää, että aamulla ei aio suin surminkaan koskea Levolac-pulloon. Säästettäköön se erittäin pahoja erikoistilanteita varten. Toivottavasti sellaisia ei enää ikinä tule.

 

img_4641

 

Viuh! /Äm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kummallinen, kivulias kupla

Posted on by

2

Onhan tämä hitto ihan kamalaa. Kuplani on nyt aika kummallinen. Elämä, jota nyt eletään. Se koostuu kivusta ja kärsimykestä, suuremmasta särystä ja seesteisyydestä kuin osasin kuvitella.

Siinä ihan todelliset tunnelmat tänään. Nyt on itsenäisyyspäivä ja kello on 13.20 tätä kirjoittaessani: tasan viikko sitten makasin sairaalan heräämössä leikkauksen jälkeen.

Nyt makaan kotona matkahetekalla. Se on huvittava sairaalasänkyni, joka raahattiin tänne onnettomuuteni jälkeen, kun en enää päässyt nousemaan muutamaa askelta omaan alkovin sänkyyni.

Kivut ovat edelleen kmalat enkä minä tajua mitään kivunlievityksestä. En tiedä mikä on tässä tilanteessa normaalia kipua ja mikä ei, mutta tuntuu ettei mikään oikein auta. Lääkkeet saavat vatsan sekaisin ja siltikään en ole oikein varma niiden voimasta. Ehkä silloin, kun maakaan jalka koholla ja levossa sängyssä, on aikoja jolloin kivuntunne katoaa hetkeksi. Mutta kun nousee ylös, nesteet laskeutuvat sääreen ja pohkeeseen… Sitä kipua en osaa sanoin kuvailla. Onneksi on jo päästy siitä kahden ensimmäisen päivän aikana koetusta ”puukoniskukivusta”, jossa pohkeeseen tuli niin iso ja yllättävä kramppikipu, jonka aikana tuntui, että koko maailma räjähtää. Erityisen jännää on se, että vaikka osa jalkaa onkin turvotuksesta tunnoton koskettaessa, kipu kyllä tuntuu ihan selkeästi.

Hirveää halukkuutta ei siis ole nousta ylös sängystä, mutta sitten taas toisaalta, aika ajoin jalka alkaa vaatia ylös nousemista. Ja silloin, jännä juttu ja hirveän vaikea selittää, jopa haluaa, että nesteet laskeutuvat ja saavat koiven huutamaan kärsimystä.

Kävely on nyt kummallista. Ensimmäisinä päivinä se onnistui paljon paremmin kuin juuri nyt. Mutta nyt, kun ylös noustessa kivut iskevät, menen ihan kummalliseen mutka-asentoon, vasemman jalan varaan ja luistelen villasukissa eteenpäin. Minun pitäisi kyllä koettaa kävellä mahdollisimman normaalisti. Saisin jopa varata jalalle, ja se vähintään kolme kertaa päivässä tehtävien pienten jumppaliikkeitten on kuntoutuimsen kannalta todella tärkeää. Siksi villasukkaluistelu ei ole kovin suotavaa. Mutta minkäs teen, kun en muuhun pysty.

img_4594

Jäät joulupukkimuovipussissa tuottavat iloisen joulumielen. Sellaista sarkasmia siihen kohtaan.

Mutta yksi on, joka auttaa. Jää! Todennäköisesti yli puolet päivästä minulla menee jääpussi jalalla, jos ei enemmänkin, sillä yölläkin olin nukahtanut jääpalapussi jalallani. Sen kivunlievittävä vaikutus on taivaallinen.

Viikko on mennyt aika iisisti noin niinkun yksin kotona mitääntekemättömyydessä, pää on ollut kai vielä sen verran sekaisin, mutta tänään on alkanut tuntua, että minuutit matelevat ja yksin on tylsää. Minä, joka en ikinä pelaa mitään pelejä, pelaan nyt kahta ”palikkapeliä” kännykällä, katson kaikki television typerät reality-ohjelmat ja koetan jotenkin saada ajan kulumaan.

On itsenäisyyspäivä, eilen moni varmaankin lomaili. Minulle se tarkoittaa, ettei kukaan laita viestiä tai soita. Se on vähän hurjaa ja surullista. Toisaalta, ensimmäisen viikon olen halunnutkin olla mahdollisimman paljon yksin. Tähän kuplaan ei oikein kukaan muu ole nyt mahtunut.

Mutta silti. Voisinhan minä tämän itsenäisyyspäivän vähän toisinkin viettää. Ja sitten taas toisaalta; juuri näin se täytyy nyt juhlia.

Kaunista itsenäisyyspäivää sinulle, ystäväni! Ehkä et ollenkaan ole kiinnostunut kuulemaan kivuntäytteisestä kuplastani, mutta mitään muuta kerrottavaa minulla ei juuri nyt ole. Se on ihan hirveän hienoa oikeastaan kuin koettaa kaivaa tästä positiivisen; kun ei voi muuta kuin keskittyä vain tähän hetkeen ja tulevaisuudessa siintävistä huolista ja murheista ei vain pysty eikä jaksa huolehtia. Se on ehkä tämän kivuntäytteisen, kummallisen kuplan yksi isoimmista lahjoista.

 

img_4576

Tältä näyttävät kivut tässä kummallisessa kuplassa kello 3.50 aamulla.

/Äm, joka suunnittelee kohta ylösnousemusta ja lounaan kaivamista jääkaapista

 

Ps. Arvaa muuten mistä juuri nyt haaveilen (sen lisäksi, että joku veisi roskikseni ja kävisi ostamassa vessapaperia)?! Siitä, että muutaman kuukauden päästä kun olen jaloillani ja paremmassa kunnossa, pääsisin johonkin hemmottelukauneushoitoon ja jonkun stylistin luokse joka hankkisi minulle muutamia hyviä ja kauniita vaatteita. Olisi niin ihanaa tämän kuukausien verkkari- ja sairaalavaatekauden jälkeen voida pukeutua ihaniin, naisellisiin vaatteisin ja tuntea itsensä taas vähän enemmän naiseksi.

Kummallisia kokemuksiakin täällä kivuliaassa kuplassa.

Millaisia haaveita sinun kuplassasi on tänään?