”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis” – Esa Saarisen Tulenkantajat-seminaari ja kymmenen vuoden ihme

Tärisen lentokentällä. Viime kerrasta on seitsemän vuotta. Ensimmäisestä kymmenen! Filosofi Esa Saarisen seminaari Pafoksella on alkamassa ja 150-päinen joukko astelee lentokoneeseen Helsinki-Vantaalla.

Tasan kymmenen vuotta sitten tieni toi minut tänne sattumalta. Ja nyt seitsemän vuoden tauon jälkeen sattuma on jälleen astunut peliin: kesäloma on sattunut juuri tälle ajalle, ja peruutuspaikka Pafokselle on avautunut. Tämä on neljäs kertani seminaarissa.

On outo olo. Mitähän edessä on? Miksi oikeastaan olen täällä taas? Jännittää, vaikka minunhan jo pitäisi tietää, mitä tässä seminaarissa tapahtuu.


”ON AIVAN hiljaista, ei missään ovi käy 
on sudenhetki tuttu tumma keskiöinen
ei varjot liiku nyt, ei pilkahdusta näy
ajatus kiertää niin etsien”

Kuuntelen Spotifysta Samuli Edelmannin versiota Kuuleeko yö -kappaleesta. Se on kaunis ja kiehtova, lyriikassaan pyäsyttävä.

Hymähdän. Tuollaistahan se on viime aikoina elämä ollut. Yksinäisenä vieraalla paikkakunnalla – tästähän sinäkin olet jo aiemmin kuullut (lue tästä lisää).

Ja viimeiset vuodet; ajatus on kiertänyt, etsien, paljon ja kaikkialla. Kymmenen vuotta sitten ensimmäisellä Pafos-visiitilläni aukesi jotain. Jokin haparoiva sävel alkoi silloin soida. Ensimmäistä kertaa elämässäni pysähdyin ajattelemaan omia ajatuksiani, elämääni, otin etäisyyttä. Tulin tietoiseksi itsestäni ja siitä, mitä kenties elämältä haluan.

Ei sellaista tule arjen putkessa tehtyä, ellei joku siihen suuntaan hellän dynaamisesti ohjaa.

Pysähtyinen, tiedostaminen, tietoiseksi tuleminen. Ne ovat kovin anti, jonka tämä seminaari voivat erityisesti ensikertalaiselle tarjota, sen tiedän jo nyt, lentokoneessa matkalla neljänteen Pafos-seminaariin, vaikka vielä ei olla edes ilmassa.

Minulle pysähtyminen ja tietoiseksi tuleminen tarkoittivat monta muutosta. Uusiksi kymmenessä vuodessa on mennyt kaikki, ja monta kertaa: nuoruuden parisuhde loppui, jätin yritykseni ja hyppäsin tyhjän päälle, rakastuin lopulta ensimmäisessä seminaarissa tapaamaani mieheen ja muutin hänen kanssaan Ruotsiin. Sitten tuli ero ja romahdin. Ja siteen itseni hakeminen, muutto Norjaan, polvivamma ja lopulta muutto Helsingistä Kuopioon ja HUUUUUHHHUH… Haparoivia säveliä joka suuntaan (tästä pääset lukemaa tuota tarinaa tarkemmin).

Tuli elämä ja monta hurjaa seikkailua! Ja näiden vuosien varrella olen ajatellut, pohtinut, hukannut itseni, etsinyt minuuttani, löytänyt itseni, analysoinut, penkonut, hehkunut iloa ja valoa maailmaan.

Siksi ei olekaan kummallista, kun minulta lähtiessäni on kysytty:

–Etkö ole tehnyt tuota työtä jo riittävästi? Miksi vielä tarvitsee lähteä uudelleen?

Kymmenen vuoden ihme. Se on tämän seminaarimatkani teema, päätän. Selvitän itsellenikin miksi vieläkin tulen tänne uudelleen. Mikä on se ihme, joka täällä syntyy?

Ja mitä ihmettä tämän jälkeen syntyy?


”KUULEEKO YÖ, kuuleeko taivas, tähtivyö
miten sen vanhan laulun tahtiin sydän lyö
sen vanhan laulun elämästä huolineen
ja murheineen todeksi teen”

Ihminen tarvitsee paluuta juurille, vahvistusta. Vanhat laulut palaavat mieleen kerta toisensa jälkeen.

Lentokoneessa viereeni istahtavat herrakaverukset. He ovat matkalla seminaariin ensimmäistä kertaa. Esittäydymme, ja saman tien sysäydymme syvään keskusteluun. He ovat innoissaan, mutta samalla hieman jännittyneitä.

Kaikki jännitykseni katoaa saman tien. Muistan tämän matkan kymmenen vuoden takaa, jolloin itse istuin lentokoneessa ensimmäistä kertaa, enkä tiennyt mitä odottaa. Se on jännä tunne. Uteliaisuus.

Ja kevyt pakokauhu matkalla tuntemattomaan, omaan ytimeensä. Se on vaikein matka.

Lentokoneherrat. He ovat matkalla tuntemattomaan. Eikä minullakaan ole ymmärrystä millainen matka tästä käynnistyy, mutta kun nuo miehet istuvat vieressäni ja jo vain tunnin keskusteltuamme tuntuu kuin olisimme vanhoja ystäviä, muistan, mistä tässä kaikessa on kyse: rohkeassa heittäytymisessä, istumisesta uuden tuttavuuden viereen ja…


”KIITOS, KERRO lisää”, kirjoitan seuraavana päivänä tyhjän vihon ensimmäiselle sivulle Maestro Saarisen juuri lausuman lauseen. Seminaari on alkanut.

”Kiitos, kerro lisää” on tämän seminaarin henki.

Tuo lause sanotaan kerta toisensa jälkeen itselle ja jokaisessa kohtaamisessa toisille.

Täällä halutaan kuulla, mitä omassa mielessä liikkuu ja kiittää jokaisesta ajatuksesta. Ja täällä halutaan kuulla mitä toiset ajattelevat, mitä he sanovat, kiitetään jokaisesta pienimmästäkin kohtaamisesta.

Minä liikun porukasta toiseen tutustuen ja jutellen, se on vain niin luontevaa täällä. Kaikki ovat auki itselleen ja toisille. Hymyilevät ja haluavat kuulla lisää.

– Kymmenen vuotta sitten istuin tässä seminaarissa ensimmäistä kertaa, ja mietin ihmeissäni mihin Pafoksen pornoluolaan olen astunut. Mutta sitten parin päivän päästä, kun uskaltauduin heittäytmään mukaan tajusin: tästä pornosta minä tykkään!, 149 ihmistä hymähtävät esittelylleni koko seminaarisalin edessä.

Tuntuu, että on pakko ihan vähän kansantajuistaa tilannetta, sillä aika moni ensikertalainen saattaa jännittää tätä ympärillä leijuvaa energiaa ja aiemmin seminaariin osallistuneiden hehkutusta.

– Tiedän, että täällä on nyt monta maijaa, jotka miettivät ihmeissään mihin ovat tulleet. Toivon, että annatte itsellenne mahdollisuuden, se kannattaa, jatkan.

On pakko sanoa näin, sillä joskus tuntematon vaikuttaa aluksi hörhöilyltä ja epäilyttävältä. Ja juuri epäilyiden vallitessa usein tulee blokattua monta mahdollisuutta itseltään, etenkin arjessa. Täällä puhutaan inhimillisyydestä ja siitä mitä hyvä ihmisyys on. Ihan perusasiota, ei lopulta mitään kovin kummallista! Mutta juuri nuo perusasiat usein unohtuvat arjessa.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Seminaarin tauolla Annabelle-hotellissa.

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö?
on vielä toiveilla ja unelmilla työ
kun varjon valonsäde ensimmäinen leikkaa
on uusi aamu”

Se on tämä tila. Henkinen ja fyysinen. Ollaan auringossa, kaukana omista arjen ympyröistä, annetaan aikaa ja otetaan sitä rohkeasti.

Se on tämä henkinen tila, jossa jokainen on toisilleen avoin, kohdataan, kuullaan ja kohotetaan toinen toisiamme. Ollaan siten, miten aika harvoin arjessa päästään olemaan. Vaikka juuri sitä jokainen meistä kaipaa: hyväksyntää, tukea, kuuntelemista.

”Täällä Pafoksella olen tehnyt yhden merkityksellisen havainnon: Ihmiset kyllä haluavat olla hyviä ja kannustavia toisilleen, nauraa ja suhtautua elämään rennosti, kohottaa toisensa kohti parasta huippuaan. Miksi sitten siellä arjessa tämä perusvire unohtuu ja kohottamisen sijaan koetamme latistaa niin itseämme kuin muita? Tärkeintä kun vain olisi antaa toisille vapauden tila, tuki ja turva olla paras mahdollinen oma itsensä, eikä tyrmätä häntä…”, lataan kuvan ja tekstin Instagramiini.

Tämä on suurin oppini ja muistutukseni koko reissulla.

Ihmiset todella haluavat olla toistensa rinnalla, tukea toisiaan, nauraa ja heittäytyä elämään!

On oma valintamme kuinka käytämme energiamme: valitsemmeko avoimuuden vai sulkeutuneisuuden, lyttäämmekö vai kannustammeko. Ja jokaisen on tehtävä tuo valinta itse.


”OPETTAJA LÖYTYY, jos oppilas on valmis”, kirjoitan seuraavana aamuna muistivihkooni. Ympyröin tekstin sydämellä.

Eilisen päivän pohdinta perusvireen hukkaamisesta ja lyttäämisestä on jäänyt päähän pyörimään.

Niinhän se on. Kukaan muu ei voi toista muuttaa, vaan halu täytyy lähteä itsestä.

Mutta se, minkä voimme tehdä, on olla valmiina ja tarjolla silloin, kun toinen puoleemme vihdoin kääntyy. Silloin, kun hän on ottanut askeleen, ja avannut itsensä alttiiksi. Silloin on meidän tehtävämme toimia opettajina toisillemme. Seisoa rinnalla, tukea ja kohottaa.

Silloin, kun toinen avautuu, hän on heikoimmillaan. Tuolloin minun vastuuni on tarjota hänelle nolousvapaa alue, näyttää, mitä ovat inhimillisen yväksynnän ja kosketuksen voima. Juuri silloin hän tarvitsee hyväksyntää ja luottamuksen tilan. Nosteen, jotta voi kukoistaa.

Ja meidän tehtävä on tukea toistemme kukoistusta.

Olemme toistemme opettajia, kannustajia. Tämä pitäisi myös arjessa muistaa.

 

Minä seuraan päivittäin sivusta, hieman salaa, Lentokoneherrojen menoa. Mutta joka aamu menen ja halaan heitä. On sellainen tunne, että meillä on jokin oma juttu, se, jonka jaoimme lentokoneessa yhteisellä matkallamme vierekkäin. Alkujännityksen, joka meitä kaikkia kutkutti.

Jännä ajatella, että ihan tavallisessa bussisakin arjen keskellä voisi valita kohdata toisen tällä tavoin sen sijaan että sulkeutuisi omaan hiljaisuuteen. Valinta.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Auringonlaskuristeilyllä merirosvolaivalla.

 

”ON KOHTA ohi tuima tummuus yöllinen
On tullut tilaa taas, on tullut välimatkaa
jäi soimaan pohjasävel toivon arkaillen
ajatus kiertää – sut tavoittaa”

Olen soittanut koko seminaarin tätä kappaletta repeatilla. Jokin siinä resonoi.

Olen tullut ottamaan tänne tilaa, välimatkaa.

Yritän hahmottaa perspektiiviä ja koetan astua isompaan kuvaan. Havahdun, että olen taas käpertynyt liiaksi itseeni ja pieneen ympyrään. Ymmärrän, että kaikkien vaikeuksien, arjen hienojen haasteiden keskellä juuri tuo kyky asettua perspektiiviin, isompaan kuvaan on olennainen. Silloin ymmärtää, että kaikesta selviää. Se on se toivo.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?”, havahdun Esa Saarisen tarinaan. Tuo kysymys pysäytti minut kymmenen vuotta sitten.

”Mikä on entistäkin tärkeämpää juuri nyt?” – erinomainen kysymys, jonka olen kymmenen vuoden aikana esittänyt itselleni tasaisin väliajoin. Kirjoitan lauseen taas muistivihkooni. Se auttaa fokusoimaan olennaiseen.

Ja joskus täytyy matkustaa Välimeren aurinkoon muistaaksen kaikki tämä uudelleen.


TAAS OLLAAN lentokentällä, nyt matkalla kotiin.

”Some people live a lifetime in a minute”, kirjoitan taas Instagramiini kuvan kera lainaten seminaarissa siteerattua elokuvaa. Viikko on vilahtanut nopeasti, ja samalla siihen on kuitenkin mahtununut kokonainen elämä. On ollut risteilyä auringonlaskuun merirosvolaivalla, koko joukko upeita illallisia eri ihmisten seurassa, uimista ja auringonottoa sekä kruununa rauhoittava kylpyläretki seminaaripäivien jälkeen vapaapäivänä.

Viimeiset kymmenen vuotta ovat vilahtaneet vauhdilla, ja voi pojat, onpa niiden aikana ehtinyt tapahtua. Ilman ensimmäistä visiittiäni Pafokselle ei olisi tätä blogiakaan, josta voit lähes koko tuon elämänkaaren oivalluksineen lukea.

Pafoksen seminaarissa ei ole kyse vain yhdestä viikosta, vaan matkasta, jonka se aloittaa.


TÄMÄN VIIKON jäljet kantavat arkeen. Ne kertaantuvat arjessa! Jotkut ovat olleet täällä yksin, osa työ- tai opiskeluporukassa ja osa puolisonsa kanssa. Mutta jokainen lähtökohdistaan huolimatta saa tästä viikosta siemenet joka elämän osa-alueelle: henkilökohtaiseen kasvuun, ihmissuhteisiin sekä työhön ja opiskeluun.

Kymmenen vuoden ihme. Minun elämässäni tuo matka on tarkoittanut monta muutosta, mutta se ei tarkoita, että kaikkien elämä rämähtäisi täysin uudeksi kertarysäyksellä. Eikä se ole tämä yksi viikko, joka muutokset saa aikaan. Tämä viikko kiteyttää monta mielessä alitajuisesti liikkuvaa prosessia, ja niiden oivallusten tiedostamisesta saattaa lähteä liikkeelle muuros. Tuo muutos on jokaisella eri tasoinen. Toiset pistävät kaiken uusiksi, toiset vain tarkistavat asennettaan.

Ja tärkein on juuri tuo asenne. Olen varma, että jokainen tästä seminaarista poistuessaan ymmärtää, mitä tarkoittavat läsnäolo, rinnalla oleminen ja maaginen noste. Ne ovat ihmisten välisen vuorovaikutuksen tärkeimmät elementit, inhimillisen ihmisen tarve ja mahdollisuus. Sellainen asenne, jota meiltä jokaiselta vaadittaisiin, jotta maailma voisi muuttua paremmaksi, ymmärtäväisemmäksi ja suvaitsevammaksi..

Näen lentokonekaverukset kentällä ja seuraan heitä etäältä. He näyttävät rauhallisilta ja inspiroituneilta. Mietin, mitä heidän elämissään mahtaa tapahtua tämän jälkeen.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

 

 

 

”KUULEEKO YÖ, kuuleko taivas, tähtivyö
kun uusi aamu jossain oven kiinni lyö
ja kohti valoa ja kohti uutta päivää ajatus vie,
odotan niin!”

Rullaan muistivihkoni sivuja taaksepäin.

”Opettaja löytyy, jos oppilas on valmis”. Teksti sydämen sisällä.

”Olen valmis”, kirjoitan vielä sydämen oikeaan alalaitaan.

Se on se ihme, jonka Pafos saa aikaan. Olkoonkin yhden vuoden tai kymmenen.

 

 

* * * *

Näiden vuosien aikana minulla on ollut suuri kunnia tutustua myös henkilökohtaisesti Esa Saariseen. Häntä kiitän sydemestäni siitä millaisen jäljen hän jättää yhteiskuntaamme yksi ihminen kerrallaan. Koskettaa, ja laittaa ajattelun liikkeelle. Me Tulenkantajat lupaamme kantaa oman osamme tätä iloa ja valoa eteenpäin.

Ja kiitos rakkaat 149 uutta ystävääni! Te olitte se tuli, joka sai oman viikkoni Pafoksella liekkeihin!

Olen itse valoisa ja iloinen ihminen, mutta minullakin tämä ominaisuus horjuu omien epäilysten ja ulkopuolisen kyseenalaistuksen johdosta. Mutta nyt lupaan, etten anna oman loistoni sammua. Siitä viis, mitä muut ajattelevat, aion vastedeskin suhtautua eämään innokkaasti, heittäytyen, toisia kannustaen ja valoa kantaen.

Ja tiedän, että juuri siitä sinäkin tykkäät eniten – itsessäsikin?

 

Lainaukset: Kuuleeko yö, Paula Koivuniemi

Mainokset

Raahaava rauha ja kutkuttava kipitys

Viime päivinä en ole ehtinyt pysähtyä. Soljun paikasta toiseen. Ihmiset, tapaamiset ja aiheet vaihtuvat. Viimeisten kuukausien raahaava rauha ja hidas hiljaisuus ovat vaihtuneet kutkuttavaan kipitykseen. Se ei ole oravanpyörä, vaan sellainen ihana innostus ja virkistävä vauhti, joka pitää mukanaan, eikä salli turhaa paikalle pysähtymistä tai omiin ajatuksiin jumittumista. Se on toimintaa ja liikettä.

Perspektiivi. Äärilaita. Uusi vastinpari, jota elämä tuo tarjottimella eteeni. Raahaava rauha ja hidas hiljaisuus joiden perään heti kutkuttava kipitys ja virkistävä vauhti.

Uskon edelleen, että juuri näiden perspektiivien ja elämän äärilaitojen näkeminen on suurin lahja, jonka voimme saada. Muistatko, kun joulun alla kirjoitin sinulle blogissani ”Joskus on pelättävä kuolevansa voidakseen uskaltaa elää” näin:

koukutustupa

 Kaunista aamua sinulle, ystäväni!

/Ämmäsi

 

Kuva Tea-Mari Brax, teksti Äm.

Kultainen sateenvarjo

Muistatko tämän?

kultainensateenvarjo

Kultaisen sateenvarjon, jonka löysin viime kesäkuussa.

Kerroin sinulle silloin näin:

”Vein aamulla roskat. Tämä näkymä odotti minua roskiskatoksessa. Kultainen sateenvarjo. Kartonkijäteroskiksen päällä.

Kauniit, rypytetyt reunat, siro kahva, kestävä ja erikoiselta tuntuva materiaali sekä ja todella vahva ja erikoinen mekaniikka. Ei mikään halvin mahdollinen sateensuoja.

Hassua. Minun entinen yritykseni oli nimeltään Paraply – sateenvarjo ruotsiksi. Ja sen tunnus, logo, oli kultainen sateenvarjo. Etsin aikanaan kissojen ja koirien kanssa kultaista sateenvarjoa, jonka olisin voinut laittaa toimistomme näyteikkunalle. Sitä ei koskaan löytynyt. Kerran Italiassa seitsemän vuotta sitten (itse asiassa aivan tarkalleen seitsemän vuotta, olin silloin reilua kuukautta aiemmin perustanut Paraplyn!) näin erään kaunottaren, mutta kuten arvata saattaa, se oli way out of my budget…

Ja nyt sitten kaunis, kultainen sateenvarjo tuijottaa minua silmästä silmään kotitaloni kartonkiroskiksen päällä. Täysin käyttäkelpoisena. Joku on sen siihen jättänyt auki levitettynä, jotta sen kauneuden voisi huomata. No, tiedät minut. Tästäkin tietysti revin jotain symboliikkaa… Siitä on kai tullut tapani selvitä elämässä. Nauttia pienistä merkeistä, joita erityisen herästi näen juuri niinä hetkinä, kun asiat tuntuvat mahdottomilta.

Mutta onhan se nyt jännä. Seitsemän vuotta etsin ja nyt sen löysin – Kultaisen sateenvarjon.”

* * *

Sitten seuravana päivänä filosofoin, tapani mukaan. Että vaikka me etsisimme sitä omaa kultaista sateenvarjoamme kissojen ja koirien kanssa, koettaisimme hallita elämää ja yrittää sen antaa kaiken heti mulle nyt, niin joskus sitä tajuaa, että… No, tämän:kontrollointi

Sitten se kultainen sateenvarjo löytyy. Kun vähiten odottaa ja paikasta josta ei ikinä olisi sen uskonut löytyvän.

Kontrolli. Sehän se on keskeinen aihe minulla ollut tässä blogissa, kirjoitinhan ihan vasta tämän: ”Stressiä ei aiheuta pavarmuus vaan älytön tarve kontrolloida” 

Tämä viikko on ollut minun kultainen sateenvarjoni. Kerron sinulle tulevina aikoina kaiken, mitä on tapahtunut.

Aurinkoista perjantaipäivää ja kaunista viikonloppua!

/Äm

Kun Valtiotieteiden maisterista tuli kalastajan apulainen

Lämmin sillin lehahdus hyppää kasvoille. Kuuman kostea, silmiä särkevä löyhkäävän kuolleen kalan käry. Yököttävää. Voiko sanoa, että haju on korvia huumaava? Täällä voi. Koukutustuvalla. 

Kello on aamuseitsemän, olen juuri kulkenut läpi hiljaisen ja jääkylmän kalastusrakennuksen ja avannut oman koukutustupani oven. Tupa on lämmennyt ylikuumaksi. Seisomme suoraan meren päällä ja meri huokuu kylmyyttään sisään lattiassa olevista kaivoista ja ohuista seinistä – siksi lämmittimet pistetään huutamaan. Ja siksi se, joka tuvan oven aamulla ensimmäisenä avaa, saa päälleen tämän käryn. Ei se siitä kyllä mihinkään päivän mittaankaan muutu.

On sunnuntaiaamu. Isänpäivä. Ei täällä ole tähän aikaan ketään muita kuin minä. Paitsi tietysti oksettavat makrillisielut, syötit, joita minun pitää pistämän koukkuun. Koukkuja ja siimaa on pöntöllinen. Siimalla on pituutta 500 metriä ja koukkuja siinä on 400. Tätä tekee kalastajan siimankoukuttaja. Fisherman’s hooker, kuten kaverini vitsikkäästi englansi ammattini. Tajuaa ken tajuaa…

stamppi

Tämä on siimapönttö. Eli stamppi. Stamppi-sana ei ole alkuperäistä suomea, vaan siimankoukuttajien suussa suomeksi kääntynyt uusiosana norjasta. Linestamp.

vessanpönttö

Tämä on vessanpönttö. Se odotti minua työpöydälläni muutama viikko sitten, kun tulin ensimmäistä kertaa tutustumaan uuteen työpaikkaani. Kalle, Linda ja Teemu toivottivat minut tervetulleeksi. Minusta se oli ihan hirveän hauska juttu.

Mutta mikäpä kakkaan liittyvä juttu nyt ei olisi minusta hauska. Olivat maalanneet ruskeaki tuon sanomalehtipaperinkin tuossa pöntön alla!

syöttilaatikko

Ennen kuin aloitan työt, haen stampin pakastimesta. Ei siis mistään pikku pakastelokerosta, vaan isosta pakkashuoneesta. Toisesta pakastimesta haen syötit, nuo tuossa yllä. Sitten nostan ne tähän työpöydälleni. Yksi tyhjä pönttö, toinen suoraan merestä tullut täysi, ja syötit. Työpöytäni on valmis. Lattialle nakkaan syöttiroskiksen.

työpöytä

Laitan radion päälle. Kanava on Bö, ainoa joka tässä jumalan hylkäämässä silliltä käryävässä kopperossa kuuluu. Oikeasti se kirjoitetaan norjalaisella øøllä, mutta kuvaa sitä minusta paremmin.

Ihmisethän sanovat ”bööö”, kun haluavat yllättää jonkun.

Ni, Radio Bö ei yllätä.

Se toistaa noin about seitsemän biisin soittolistaa. Samat ohjelmat, kuten bingo ja arvaa ääni – jossa siis jotain pizzauuninkolahdusääntä, että mikähän se on, on nyt arvailtu palttiarallaa kolme viikkoa putkeen – tulevat kolme kertaa päivässä, koska tää radiojengi täällä, ni, soittaa aamupäivän lähetyksen nauhoitettuna uusintana kerran iltapäivällä ja kerran vielä illalla!

Jännitän mikä biisi pärähtää ensimmäisenä soimaan. Princen Purple Rain! Kyllä!

IMG_7809

Nostan oikealla olevasta pöntöstä merestä tulleen siiman. Se sujahtaa käsien läpi. Oikeasta vasempaan. Lasken siiman vasemmasta kädestä toiseen pönttöön ja poimin jäisen makrillisyötin. Pyöräytän koukun oikealla kädellä syötin läpi ja lasken koukutetun makrillin sanomalehtien suojaaman pönttöön. Ja sama uudelleen. Kunnes tulee huono tai irronnut koukku. Se on vaihdettava uuteen. Tai kunnes tulee koukkuun jämähtänyt makrillin nahka. Sen irrottaminen on pirullista hommaa.

Pointti on yksinkertainen: setvitään meressä ollut siima, putsataan vanhat syötit pois tai vaihdetaan koko koukku, suikataan syötti koukkuun ja laitetaan syötitetty koukku nätisti toiseen pönttöön.

pöntöt

alkupänttö

Ja tätä sitten toistetaan. 500 metriä ja 400 koukkua. Ja sen jälkeen uusi pönttö.

IMG_7813

 

teemunpyllykuva

Pyöritän siimaa käsissäni. Vaikka periaatteessa homma kuulostaa helpolta, se on kaukana helposta. ”Pidä alhaalla, älä nosta, älä jätä siimaa vasempaan käteen lepäämään, nosta ahdistelijat päältä pois”. Opettajani Laurin ohjeet kikuvat päässäni. Tämä on jo vähän alkanut sujua. Alku oli kamalaa. Yhteen pönttöön meni melkein neljä tuntia.

Nyt ollaan jo noin kahden tunnin ja viidentoista minuutin vauhdissa. Pari päivää sitten minulle tapahtui joku iso ajatusten paikoilleen loksahtaminen ja nyt tuntuu, että tajuan jo jotain.

IMG_7811

Nopeudestahan tässä on kyse; että saisi yhden pöntön mahdollisimman nopeasti koukutettua. Mutta se nopeus on sitten ihan oma juttunsa. Se ei ole pikaista vauhtia, vaan rauhaa.

Rauha on nopeutta”, kiteytän ensimmäisen koukutuksen minulle opettaman elämänfilosofisen mietelmän. Luulen, että tämä työ kiteyttää minulle vielä monta elämänfilosofistista mietelmää.

Tämä on taitolaji, älypeli. Lauri sanoo, että fyysisestä kunnosta tässä ei ole kyse. Vaaditaan ennemmikin päänsisäistä kestävyyttä ja sitkeyttä, kylmiä hermoja. Mielen hallintaa. Jos alkaa mennä perssiilleen, siimaan tulla sotkuja, on puhallettava peli poikki. Otettava rauhassa. Rauha on nopeutta.

Minä sanon, että hyviä perslihaksia tämä homma kyllä vaatii. Ja ne muuten huutaa hoosiannaa.

kalastusrakennus2 kaytävä

Koukutustupa on aivan oma maailmansa. Tässä kalastusrakennuksessa näitä maailmoja on useampi vierekkäin. Me teemme töitä Bua 2:ssa. Meitä on kolme: minä, Lauri ja Teemu. Teemu on täällä ihan yhtä uusi kuin minä ja minun tärkein työparini. Muissa tuvissa on sitten muuta porukkaa, suomalaisiakin, jotka koukuttavat muille Støn kalastajille.

bua2

Minä olen hyvässä vauhdissa. Siima soljuu. Yhtäkkiä pomo vilahtaa ovesta sisään. Hän on 75-vuotias Fritz. Jotain se siinä suhertelee, nostelee tyhjiä pönttöjä, asettelee uusia koukkuja valmiiksi telineeseen. Valmiiksi minulle! Täällä ei tarvitse pokkuroida. Ei minun pomolle eikä pomon minulle. Fritz istahtaa, nappaa kupin kahvia ja pistää tupakaksi. Istuu hetken hiljaa ja mietteissään, sitten nousee, tulee kurkistamaan työtäni olkapääni takaa, tuhahtaa tyytyväisenä ja istuu takaisin. On hiljaa. Ei sano mitään. Se on tavallaan ihan hyvä, sillä minä en koskaan ymmärrä mitä Fritz sanoo. Kun pomo puhuu, se on niitä hetkiä jolloin joutuu ravistelemaan päätään ja ihmettelee onko joku vaijeri sieltä sisällä katkaistu, kun ei vaan tajua mitään mitä se sanoo.

Siksi on hyvä, että se on hiljaa ja minä olen hiljaa.

Täällä ei sanoja tarvita. Täällä on maaginen tunnelma ja yhteys. Me olemme samaa porukkaa, samalla asialla. Jos olisi oikein elämänfilosofisnostalginen, niin sanoisi, että ”koukutustuvassa olemme veljiä ja siskoja, samaa perhettä”. Yhteydessä. Mutta tuo menee jo vähän liian maailmojasyleileväksi mietelmäksi jopa minulle.

Tupakka on poltettu, kahvikuppi juotu. Fritz lähtee, ihan yhtä yhtäkkiä ja hiljaisesti kuin on tullutkin. Näin tämä homma toimii. Hän ei ole ainoa joka suhahtaa sisään ja istuu penkillä hiljaa. Niin täällä tekevät kaikki. Täällä ei tarvitse koko ajan puhua ja selitellä muille olemassaoloaan tai tekemisiään. Täällä hiljainen fyysinen yhteys puhuu paljon voimakkaammin kuin turha älämölö.

fritz

Tom ja Fritz ovat meidän kalastajamme. He käyvät aina yhdessä merellä, sillä Fritz on jo niin vanha ja meri on armoton, ihan nuorillekin. Se on todellista veljeyttä. Tom menee edellä Straumen-laivansa kanssa ja Fritz pukusuttaa perässä Eliaksellaan. Niin heidän yölliset kalastusretkensä sujuvat. Se on minusta kovin sympaattista.

Toinen pomoni, Tom of Lofoten eli Lofoottien Tomppa kysyi muuten eilen sen ison kysymyksen.

Milloin lähdet mukaan merelle?

Sen perään Fritz kysyi, että ”Kuinka rohkea olet?”  ja jotain muuta mitä minä en taaskaan ymmärrä paitsi että jotenkin siihen liittyi sana ”mus”, joka on siis ruotsiksi hiiri, mutta norjaksi ilmeisesti jotain ihan muuta. Tämän päättelen siitä hillittömästä naurunremakasta, jonka ukot saivat itselleen aikaan tästä lausahduksesta…

Tompan puhetta minä ymmärrän paremmin, mutta nyt olen suu auki. Ymmärsinkö oikein. Minä? Merelle? Vain pari viikkoa täällä oltuani? Kalastaja ei mielellään ota ulkopuolisia mukaansa kalastamaan, mutta minä voisin tulla. Tattadaa! Fanfaareja!

Sovimme, että merelle mennään pian, sillä palan innosta nähdä käytännössä kuinka nuo minun omilla pikkukätösilläni tekemät siimapöntöt sujahtavat mereen ja kuinka niillä nostetaan kalaa. Mutta se on ihan oma tarinansa, josta kirjoitan erikseen. Siellä olen vain vieraana. Nyt olen omalla maallani, omissa töissäni. Vaikka ajatuksissani jo merillä. Oksentamassa merisairaana. Onneksi roudasin Suomesta pahoinvointilääkkeet mukaan…

elias

Sää on se, mistä täällä jatkuvasti puhutaan. Sääkeskustelu on täällä verrattavissa sellaiseen normityöpaikkojen selän takana puhumiseen, että kuka pomo on ollut kenenkin sihteerin kanssa. Siis säästä juoruillaan ja kaikenlaiset harhaanjohtavat väärät juorut leviävät ympäriinsä. Koskaan ei voi olla varma, että loppuuko se myrsky nyt ylihuomenna vai keskiviikkona kun kaikilla on siitä oma näkemyksensä. Siksi minä olen päättänyt kuunnella vain kalastajia. Nyt he ovat kertoneet, että nyt on parin päivän tauko. Tuulta on taas liikaa. Nyt täällä alkaa suhmurointi ja arvuuttelu siitä, että milloin kalastajat taas palaavat.

* * *

Homma kulkee käsissäni tasaisessa rytmissä. Se rytmi on sellainen, että kun sen kerran kehoon saa, sitä enää tarvitse miettiä. Se on sulavaa tahtia, jossa kaikki tapahtuu harmonisesti ja luonnollisesti. En ajattele mitään, juttuja popsahtaa päähän ja pois – vähän kuin meditoisi. Ja sitten aivan yhtäkkiä tulee kuningasidea.

IMG_7822

Koukuttajan työ on Norjassa aliarvostetumpaa hommaa kuin siivoojan työ.

”Eikö tuossa mene hukkaan kallisarvoinen valtiotieteiden maisterin ja harvinaisen viestinnän pääaineen tutkinto? Tai historia viestinnän ammattilaisena ja yrittäjänä?”, kysyi eräs tyyppi minulta.

”Ei”, minä vastasin.

Tiedän että tässä on joku isompi juju, joka selviää minulle myöhemmin. Tätähän minä tilasin. Jotain ihan muuta. Muistatko, kun kerroin siitä aiemmin? Ja sitä paitsi, nykyisin arvostan tätä hetkeä ja seikkailuja, itsensä likoon pistämistä ja uusiin juttuihin tutustumista paljon enemmän kuin historian papereita tai tulevaisuuden uraa.

Onhan tämä ihan hitokseen ällöttävää. Minä, Samppanjapissis, siistin ja coolin sisätyön ihminen pistän kuollutta kalaa koukkuun tuntikausia. Mutta jotenkin vaan se, miten urakehityspolkuni tämän työn jälkeen kulkee, ei kiinnosta minua yhtään juuri nyt. Tiedän, että tämä on elämäni tärkeimpiä työkokemuksia. Ja sitä paitsi, saanhan minä kertoa tästä jatkuvasti sinulle!

Tässä vuodessa on kyse rajojen rikkomisesta. Ja Samppanjapissiksellä niitä rajoja riittää.

fritz vahtii

Ja vaikka kuinka paskaduunia jonkun ulkopuolisen mielestä, who cares, sillä meillä on paras työtiimi jossa olen koskaan ollut. Luulen, että monella pikkupomolla olisi tästä opittavaa.

Niin paljon työelämä voisi tästä oppia, että minä suunnittelen jo alkavani järjestää tänne retriitttejä stressaantuneille työporukoille. ”Koukutu työhön ja elämään”, olisi sen retriitin slogan. Jengi tulisi bussilla Suomesta Støhön ja pistettäisiin kädet saveen – tai sisäelinlimaan – koukuttamaan. Sitten se vietäisiin välillä vaeltamaan ja välillä valassafarille valaita bongaamaan. Ja sitten vaan istuttaisiin alas ja tuotettaisiin se mitä pitäisi tuottaa. Takuuvarma bisnes. Näitä ideoita minun pääni täällä tuvassa pulputtaa.

Mutta ajattele nyt vaikka tätä meidän työyhteisöämme. Tässä me kökötämme pönttöjemme äärellä. Samalla kun siima soljuu käissämme ja kuolleita kalanpaloja pistetään koukkuun, me puhumme välillä niitä näitä, välillä elämän isoista asioista, välillä työstä. Välillä olemme hiljaa, kukin omissa maailmoissaan. Ja välillä käymme ulkoilemassa luonnossa, yövymme ehkä Kyrren mökillä. Me opimme, kehitämme työmenetelmiämme, haastamme aivojamme – siiman koukuttaminen on luovaa ongelmanratkaisua. Mitä tehdä kun eteen tulee tuhannensykkyrälle mennyt siima? Se olisi minun työelämäretriittini ensimmäinen ryhmätehtävä. Ja se on meidän työmme arkea!

Täällä ei tärkeillä, kaikki ovat samanarvoisia. Ja auttavat toista. Ollakseni rehellinen, tämä kaikki on minulle aivan uutta. Että näinkin voi tehdä töitä. Täällä ei kilpailla toisia vastaan. Täällä autetaan, ollaan ystävällisiä, jätetään pari palaa omasta appelsiinista työkaverille, keitetään sille mustikkakeittoa. Tai tehdään sushia yhteisesti jaettavaksi tauolla!

sushi

Ja mitä siihen luovuuteen yleisellä tasolla tulee, kelaa tätä mun kirjoittamistani. Siis tätä miten tämä työstäni kertova blogini, jota juuri luet, syntyi. Tässä muina miehinä koukutan menemään ja sitten tulee se kuningassidea ilman että minä sitä synnytystuskissa yritän päästäni pusertaa ja sitten minä ryntään saman tien kirjoittamaan sen idean vihkoon, palaan takaisin pöntön ääreen, sulaudun rytmiin, ja taas:

Uusi idea!

Teksti!

Vihkoon!

Pöntölle!

Uusi idea, vihkoon, pöntölle. Uusiideavihkeoonpöntöllejaniinedelleen…

Sakutuomiset ja jarisarasvuot ja esasaariset, tätä on flow ja työyhteisöhjen kehittäminen!

puoliväli

Nyt kyllä huudan jo kirosanoja. Tekstin tulo ei lakkaa. Kaikella on rajansa. Alan jo ahdistua, sillä tämä viholle tasaisin väliajoin syöksähteleminen ei ole loppua, niin paljon ajatuksia syntyy. Tätä menoa pöntön valmistuminen kestää tunteja ja putoan aikatavoitteestani.

Olen suunnilleen puolessa välissä pönttöä. Aivan liian kaukana ajallisesta tavoitteestani. Syötit ovat ehtineet sulaa muistiinpanohässäkkäni aikana. Ja kun ne sulavat, niistä tulee oksettavaa mössöä.

Ajattele istukkaa. Nyt!

Ni sellasta.

ällömönjä

Tällaisia ne sitten ovat jäisinä, jollaisina me niitä koukkuun laitamme.

syötit2

Se on tuo rapu, tuo oranssi porkkanan näköinen joku eläinplanktoniin kuuluva pieni hyppyrapu, jolle me ei tiedetä suomenkielistä vastinetta, latinaksi calanus finmarchicus, joka kalan koukkuun houkuttelee. Tiesitkö? Että makrilli on ihan toissijainen tässä jutussa. Se on vain mennyt meressä uiskennellessaan syömään tuon calanus finmarchicuksen ja sitten kun se naarataan syöttikalaksi ja leikataan pieniksi syötinpaloiksi, calanus finmarchicus tulee sen mukana.

Makrilli on vain välikappale! Kaikkihan me olemme. Vain välikappaleita jollekin suuremmalle ja merkityksellisemmälle. Tuo oli toinen koukutuksen minulle opettama elämänfilosofinen mietelmä! 

”Me olemme vain välikappaleita jollekin suuremmalle.”

suomalaiset

Tämä kaikki on katoavaa. Meidän jälkeemme tätä ei ehkä enää ole. Norjalaiset eivät tätä duunia halua tehdä, joten koukuttajia haalitaan ulkomailta. Jos me emme enää tänne halua tulla, ei ehkä koukuttajia enää tänne saada ollenkaan. Toinen siimakalastuksen jatkuvuuden tae ovat nuoret kalastajat. Mutta heitä on koko ajan vaikeampi saada tänne. Muut jutut ja tehokkaampi kalastus kiinnostaa nuoria.

Se harmittaa minua ja haluaisin jotain tehdä asialle, mutta se voi olla vaikeaa. Mahdotonta. Samalla tunnen itseni kovin etuoikeutetuksi kun pääsen itse kokemaan vielä kaiken tämän. Jotain ihan muutahan minä tilasin. Ja jotain ihan muutahan minä sain. Aivan uuden maailman, jonka olemassaolosta en ollut kuullutkaan. Siimakalastuskylän.

IMG_7206

Minä vain haluaisin näyttää kaikille mitä tämä on. Mitä täällä on! Osoittaa kaikille mitä ihmeitä voi löytää kun astuu ihan vaan vähän sen oman uomansa ulkopuolelle. Minä olen täällä tajunnut sen, miten paljon maailmassa on muutakin kuin se oma pieni todellisuus, jossa päivittäin elää. Se ajatus, se, uskomus, se rakennelma, että tämä minun todellisuuteni on ainoa oikea, ainoa hyväksyttävä ja ainoa mahdollinen. Mutta tässä työssä, tässä maailmassa, tuo uskomukseni on murentunut. On niin monta erilaista tapaa elää.

Yksi ei ole enemmän totta tai oikein kuin toinen.”

Sori. En voi lopettaa tätä. Se oli kolmas koukutuksen minulle opettama elämänfiloinen mietelmä. Mutta kun niin se vaan on. Ja täällä eri maailmat kohtaavat…

todellisuus

Pyöritän siimaa, poistan vanhoja kertaalleen meressä käyneitä syöttejä, laitan uusia koukkuun, vaihdan koukkuja. Joka sadannen koukun jälkeen siimassä on vihreä naru. Olen tähän mennessä oppinut, että sen vihreän narun nimi on kivinaru, mutta en vielä sitä, miksi se on siinä. Oppi tulee pala kerrallaan. Kasaantuu vanhan, jo opitun päälle. Se on olennaista myös koukuttamisen opiskelussa, sillä kaikkea ei vain voi napata kerralla. Kerron sinulle sitten heti mikä kivinarun pointti on kun oppimiskäyrässäni ollaan sillä tasolla.

Minulla on peli. Opettelen joka pöntöllä yhden uuden asian lisää. Haluan, että jokaisen siimapöntön teko kestää ainakin muutaman minuutin vähemmän kuin edellinen. Sellainen olen. Kilpailuhenkinen, itseni haastaja. Ja tässä työssä nuo ominaisuudet nousevat arvoon arvaamattomaan. Samoin kuin ne perslihakset. ”Rauha on nopeutta”, joudun hokemaan itselleni koko ajan. Tiedän, että tekniikan on oltava kohdallaan, jotta minuutteja putoaa.

Tämä pönttö tosin ei valmistu ikinä tätä tahtia. Nyt on lopetettava tämä flow. En voi enää pyrähdellä paperille kirjoittamaan muistiinpanoja blogiani ja elämänfilosofisia mietelmiä varten.

kahvikuppi

Kahvia kuluu koukutustuvalla. Täällä tämä hemmetin kakka norjalainen kurakin maistuu ihan hyvältä. Tuo on minun kahvikuppini. Riittävän suuri. Sen ääressä syntyy vielä koko joukko tekstejä ja mietelmiä. Riittävän suuria.

Purple rain! Neljättä kertaa tänään! Vain yksi asia voi olla kamalampaa kuin kuunnella Princen Purple rainia neljättä kertaa saman päivän aikana ja se on se, että Lauri laulaa mukana Princen Purple rainia! Ja se, että siinä välissä kun Lauri ei laula Princen Purple Rainia mukana, se kertoo jonkun iän vanhan Prince-elokuvan juonta. Lauri rakastaa Bötä. Ja Princeä.

Minä ja Teemu ei. Me vihataan Princeä ja Whitney Houstonin I’m every womania ja kaikkia niitä neljää muuta kappaletta jotka soivat vuorotellen kanavalla. Ei ihme, että yhdessä radiomainoksessaan Bö kertoo ottavansa rahalahjoituksia vastaan. Ollaan jo mietitty, että kuinka monen pöntön palkat voitaisiin niille lahjoittaa, jotta saisivat uuden soittolistan.

Tässä kuvassa me Teemun kanssa oikeasti vihataan Bötä, mutta olemme pakotettuja nauramaan, koska Lofoottien Tomppa, siis meidän pomo, on ottamassa tätä kuvaa. Ja vaikka täällä ei pomolle pokkuroida, niin kameralle on hymyiltävä….

minäjateemu

Palaan tauolta uuden pöntön pariin. Pönttö kerrallaan homma alkaa sujua paremmin ja paremmin. Minun kaltaiselleni tässä tulee vähän sellainen suorituspöhnä. Että ei malttaisi lopettaa ollenkaan. Mutta taukoja on pidettävä. On muistettava syödä. ja se on osoittautunut minulle helpoksi hommaksi… Keho huutaa hiilareita. On saatava energiaa, sillä olemme koko ajan jaloillamme. Viime yönä heräsin siihen, että lonkkiani kolotti ja särki. Tein silloin neljä pönttöä. 1 600 koukkua. Kaksi kilometirä siimaa. Valmisteluineen ja siivouksineen yhteen pönttöön menee minulta noin 2,5 tuntia. Laske siitä. Välissä oli vielä tunnin lenkki koiran kanssa.

Yritän vain puolustella miksi syön niin hirveästi suklaata.

Tänään teen vain kaksi pönttöä. Limaiset makrillin sisäelimet pyörivät käsissä jo luontevasti. Välillä naamalle tirskahtaa sellainen kunnon iloinen mönjä, kun koukkun iskee vähän jo liikaa sulaneeseen sisäelinklönttiin. Tämä kaikki menee jo ihan ilman ällötyksiä. Mut ans olla, kun siimasta esiin nousee siihen jäänyt kalastajalle kelpaamaton roskakala. Siinä kohtaa menee raja. Sitä en vielä pysty irrottamaan. Tavallaan vähän outoa.

kalasiimassa

Suurimmat työtapaturmat täällä aiheutuvat varmaan limaisiin, lattialle jääneisiin syötteihin kompastumisesta tai koukun ajautumisesta erinäköisiin paikkoihin. Kuten peukalon kynnen alle. Hitto. Se sattuu! Mutta onneksi on puna-ahven. Sellaisiakin löytyy aika ajoin merestä tulleista pöntöistä. Sen silmässä on antiseptistä ainetta, joten kun haava tulee, se on poks, silmä rikki (siis kalan, ei ihmisen) ja haava silmään. Tällaisia taitoja minä opin päivittäin.

kala

Minut on osoitettu nyt Fritzin henkilökohtaiseksi koukuttajaksi, ja olen ihan hirveän ylpeä. Ajattele! Minä täällä vastaan yhden norjalaiskalastajan siimapöntöistä. Ja sinä siellä saatat joskus syödä meidän kalastamaamme kalaa!

Päivän toinen pönttö on sujunut kuin leikiten. Se on jo valmis! Nostan sen kottikärryihin ja kärrään pakastimeen odottamaan. Sieltä Fritz sen sitten nappaa mukaansa kun lähtee töihin. Ikänsä takia Fritz kalastaa kuudella nelisatasella (ammattislangia!). Tompalla määrä vaihtelee, mutta taisi tuossa viime yönä mukana olla 12 pönttöä. Me koukutamme sen mukaan mitä he käyttävät.

Ensi yönä he eivät mene merelle, koska tuuli on nousemassa. Tiistaina kalastetaan taas ja nämä pöntöt käytetään silloin. Sitten aamuyöllä he tuovat käytetyt pöntöt tuvalle ja me koukutamme niistä keskiviikkona uudet. Näin se toimii. Kiertää ympyrää.

karräys

pakastin

Pesen syöttiastiat, stampin, lattian, lakaisen syöttiroskan kalanruuaksi mereen. Laitan kahvinkeittimen pois päältä ja pistän flowmuistiinpanoni taskuun. Merkkaan tekemäni pöntöt listaan, ja painan Bön kiinni. Korvat ovat alkaneet suodattaa sitä, en ole enää tunteihin tajunnut mitä siellä on soinut.

Laitan valot pois. Painaessani ovea kiinni, mietin voisiko tälle hajulle tehdä jotain. Edes vähän laimentaa? Toisaalta. Kovin monella työpaikalla ei voi pieraista niin että kukaan työkaveri ei huomaa mitään. Kaikella on kääntöpuolensa.

Nii. ”Kaikella on kääntöpuolensa.”

Olkoon se nyt sitten neljäs elämänfilosofinen.

 

* * *

Maijan faktanurkkaus:
Siimakalastus

Siimakalastus Norjassa on suhteellisen nuori kalastusmuoto. Se oli pitkään juksakalastukseen ja verkkopyynin varjossa ja jopa kielletty vielä 1600-luvulla. Nykyään siimakalastusta harjoitetaan kaikkialla Norjan rannikolla. Etelässä suuret automaattisiimalaivat ovat yleisempiä, pohjoisessa pienemmät yhden-kahden kalastajan alukset. 

Siimakalastus jaetaan neljään kalastusmenetelmään: automaattilaivojen siimakalastukseen, väliveden siimakalastukseen, ja pintasiimakalastukseen sekä pohjasiimakalastukseen, jossa siima koukutetaan maissa ja lasketaan muutamaksi tunniksi, maksimissaan puoleksi vuorokaudeksi pohjaan. Yleisimpiä saaliskaloja ovat kolja ja sinipallas ja sesonkiaikana turska. Pohjasiima on yleensä punottua narua. Siimassa koukkuja 300-400.

Støssä on kolme kalastussesonkia: koljakausi heinä-tammikuussa ja turskakausi tammi-huhtikuussa sekä sinipallaskaudet kesäkuun kolmen ensimmäisen viikkon ja elokuun kolmen ensimmäisen viikon aikana. Saalismäärät vaihtelevat vältttävästä 60 kiloa/siima erinomaiseen 150 kiloa. Turskakaudella saattaa saalista tulla jopa 400 kiloa per siima.

Støssä siimakalastettu turska ja kolja ovat saaneet sekä MSC:n kesävän kalastuksen että Kravin økologisk fisk merkin. Rannikkokalastus siimoilla on ekologisesti ja sosiaalisesti kestävällä pohjalla. Se työllistää monikertaisesti tehokalastukseen verrattuna ja pitää rannikkokulttuurin elossa. Valitettavasti kyseessä on tehokkuuden paineissa muutama sukupolven kuluessa katoava elämäntapa. 

Lähde: Lauri Pietikäinen 

MaiLifen elämänohjeet

Tässä menneellä viikolla lukiolaisten kanssa jutellessani elämästä koulun jälkeen mietin mitä haluaisin sanoa parikymppiselle itselleni. Siitähän blogiinikin kirjoitin. Siitä syntyi tällainen kuva. Ajattelin, että tässä oikeastaan on kiteytettynä se, mitä haluaisin sanoa sinullekin! Niiku vähän MaiLifen elämänohjeet.

elämänaakkoset

 

Kultaisen sateenvarjon filosofia

Oho. Muuta en nyt oikein osaa sanoa. No, todetaan nyt sekin, että täällä vielä ollaan. Jotenkin hassun tiiviisti tämä pirkuleen blogi kuuluu minun päivärytmiini. Hyvä kai niin. Mutta tänään otan kuitenkin vähän etäisyyttä ja jätän teidät nauttimaan päivästä kahden ajatuksen kanssa.

Ensinnä: kiitos. Eiku. KIIIIITOS! Viestejä, palautetta, ajatuksia! Niitä on sadellut eilisen kirjoitukseni jälkeen. Niin paljon, että pahoittelen jos en ehdi heti juuri sinulle vastata. Vastaan kyllä jokaiselle! Olen häkeltynyt, sillä palautteenne on ollut ravisuttavaa. Kiitos.

Ja toiseksi: eilinen satenvaarjokeissi herätti minussa tällaisen ajatuksen. Että vaikka me etsisimme sitä omaa kultaista sateenvarjoamme kissojen ja koirien kanssa, koettaisimme hallita elämää ja yrittää sen antaa kaiken heti mulle nyt, niin joskus sitä tajuaa, että… No, tämän:

kontrollointi

Sitten se kultainen sateenvarjo löytyy. Kun vähiten odottaa ja paikasta josta ei ikinä olisi sen uskonut löytyvän. Tämä olkoon minun ”Kultaisen sateenvarjon filosofiani”. Bonks, sanoisi Esa Saarinen. Piste tähän nyt tänään. Jatketaan myöhemmin!

/Ämmä, rakastan ja kiittäen teistä jokaista

 

Carpe diem, terveiset Teatterikorkeakoulun vessasta

Ehei, tämä kuva ei suinkaan kuvaa ollenkaan sitä miten pääsykokeeni meni.

vessanpönttö

Monologiani ei vedetty vessanpöntöstä alas, vaan päin vastoin! Olen todella tyytyväinen suoritukseeni. Tiedän, että paremmin en olisi voinut pääsykoettani suorittaa. Nyt vaan sitten jännitetään miten käy. Saamme varmasti tietää jo ensi viikolla, koska opiskelukin alkaa ihan pian.

Mutta tämä kuva, se edustaa a) minulle niin tuttua paikkaa, ihan kuin kotiin olisi tullut; pyrin aina ennen Teatterikorkeakoululla pyöriessäni käymään juuri tässä vessassa, koska tämä istuin on vaan jotenkin niin filosofinen. Ja b) tätä Carpe diem – tartu hetkeen -filosofiaa minä olen taas tänään ja tässä asiassa onnistuneesti toteuttanut. Tartuin tähän mahdollisuuteen, joka minulle tässä hetkessä oli tarjolla. Jos ei muuta, ainakin olen taas yhden onnistumiskokemuksen rikkaampi, ja tiedän, että en ole jättänyt kokeilematta unelmiani, vaan tarttunut rohkeasti saada ne toteutumaan.

Ja nyt en siis ensisijaisesti puhu toiminnastani tällä wc-pöntöllä. Vaan siis filosofoin tätä pyrkimistäni kurssille. Onnistuneesti? En tiedä. Mutta oli miten oli, nyt vedän kumpparit jalkaan, pyöräytän koiran räntäsateessa ja sen jälkeen alan valmistautua iltaan. Tämä neitokainen nimittäin lähtee ulos ensimmäistä kertaa sitten.. huh… pitkään.

20140315-105848.jpg

Maija, Peace and love!