Tag Archives: fysioterapeutti

Valloittava väsymys

Posted on by

0

Arki on ollut viime aikoina melko väsyttävää. Voimat ovat jotenkin kumman kortilla. Tämä johtuu tietysti siitä, että töitä on ollut reippaasti ja aamuherätykset suhteellisen brutaaleja.

Mutta olen myös miettinyt, että ehkä keho ja mieli nyt hieman vetäytyvät, onhan alun (kyllä, olen asunut Kuopiossa nyt kaksi kuukautta!) turbuenssi ja uuden haltuunotto töissä takana ja olen asettunut täysin kodiksi asuntooni. Ehkä kroppa on nyt alun kuormituksen jäljiltä taipunut hetkeksi, antanut myös luvan minulle rentoutua minkä mukana on tullutkin nyt väsymys.

Väsymys on sellainen, että ei se mitään haittaa, en vaan nyt jaksa suhista joka suuntaan. Jos tarkkaan ajattelee, niin väsymys ei ole ehkä ihme siksikään, onhan takanani pitkä sairausloma ja sen myötä pieneksi käyneet voimat. Aina ei enää edes muista millainen polku on kuluneen vuoden aikana tullut käytyä läpi. Tai vuosien. Siinä mielessä oikeastaan aika lohduttavaa: aika painaa vaikeatkin ajat osin unhoksiin, vaikkei niiden keskellä sitä uskoisikaan.

Toki välillä harmittaa, ettei elämässä täällä ole muuta kuin työ ja jalan kuntoutus, josta siitäkin pidin parin viikon tauon. Mutta ehkä syksy tuo mukanaan jotain harrastusmahdollisuuksia.

Toivon ainakin, että syksy toisi mukanaan uuden kuntoutusinnon – se on ollut vähän hukassa. Olen koko Kuopiossa olon ajan treenannut itsenäisesti ja nyt alan huomata ikävöiväni fysioterapeuttiani. Minua viime syksystä lähtien kuntouttanut luottofyssarini kun on Helsingissä, enkä ole täältä uutta hankkinut. Hetken vielä jaksan vääntää minulle kesäksi rakennettua ohjelmaa, mutta kohta on pakko päästä tapaamaan fysioterapeuttia. On uskomattoman tylsää vääntää kuukaudesta toiseen samaa ohjelmaa.

Ja silti millään muulla tavalla tämä jalka ei kuntoudu. On vaan väännettävä, ja välillä tajuttava ottaa pientä aikalisää, kuten nyt viime viikkoina tein. Kumma miten mieli ei oikein antaisi rauhaa ja armoa. Siltikin, vaikka on ollut motivaatio ja voimat hukassa, mieli on hokenut että jumpata pitäisi, sillä se pelkää, ettei kehitystä tapahdu.

Ohho. Tulipa tajunnanvirtainen teksti. Mutta ehkä se kertoo juuri oikealla tavalla asiat, jotka olen viime päivinä oppinut:

Kun turbulenssi tyyntyy, ja elämä alkaa asettua uomaan, keho ja mieli saattavat yllättää tarpeellaan vetäytyä. Ja silloin sen on annettava tehdä niin. Ei ole kiire, ja on muistettava, miten hienoa oikeastaan on, että on vihdoin jokin uoma. Tila, jossa voi olla ja hengähtää, tehdä sen varrelle määriteltyjä asioita kurottelematta liikaa minnekään muualle. Ei ole kiire, ja tulee aika, kun on taas valmis sykkimään.

Tämä tila on oikeastaan aika ihana, valloittava kaikessa väsyttävyydessään. Ei mitään turhaa, vain nautinto siitä, että edes jokin asia elämässä on hetken kovin hyvin. Sillä niin on; työni saa minut nyt hyvin onnelliseksi.

Veljeni tuli viikonloppuna kylään ja kävimme muun muassa Puijon tornissa. Siinä se on, maisema, jossa minun uomani nyt on. Tältä näyttää Kuopio yläilmoista.

Valtavasti metsää ja järveä siintää näkyvissä. Tässä tornin varjo sen alla lepäävän urheilualueen yllä.

 

/Äm

 

Keho kiukuttaa kovimmin – ajatus armollisuudesta

Posted on by

0

Armollisuus on jännä juttu. Vaikka minäkin sitä olen joutunut elämän koetosten myötä opettelemaan jo aikamoisen lastillisen, ja jopa luullut olevani tässä asiassa parempi ihminen, niin kerta toisensa jälkeen joudun törmäämään samaan asiaan.

Fysiotrapiani on kummallinen prosessi. Kuntoutus nostaa esiin yllättävän suuren määrän kaikenlaisia kiusallisia kummituksia; sellaisiakin, jotka eivät millään tavoin liity polveni kunnon kehittymiseen, vaan pääni sisäiseen mellakkaan.

Faktahan on, että minä en pysty elämään täysin normaalia elämää tai tekemään työtäni niin pitkään kuin polveni on kokonaan kunnossa. Tämä tarkoittaa, että pitkälle ensi syksyyn on maltettava odottaa tiettyjen asioiden suhteen – kuntoutusprosessi on pitkä. Vaaditaan malttia ja armoa, enemmän kuin koskaan aiemmin, sillä nyt minä en määrää toipumiseni tahtia. Keho paranee omaa luonnollista rytmiään, ja minä voin vain edesauttaa sen tapahtumista säännöllisellä harjoittelulla.

Etenemistä toki tapahtuu jatkuvasti, ja erityisesti viime viikolla otettu iso askel oli merkityksellinen. Polvi itsessään on jo paljon parempi ja toipunut leikkauksesta hyvin, mutta virheasentoihin taipunut kehoni ja kuukausien varrella heikoksi hajonneet lihakseni tuottavat paljon päänvaivaa. Samalla paineet oman elämän peruspärjäämisen suhteen ovat kovat: Tuleva pelottaa ja olosuhteiden pakosta väliin jäävät mahdollisuudet harmittavat. Rahaa ja työmahdollisuuksia vilisee edelleen ohi, vaikka minä haluaisin jo päästä elämänsyrjään kiinni. Ja päivittäin minä puhkun ja puhisen ja kiroilen. Kihisen kiukkua, kun kävely on vaikeaa. Hakkaan päätä seinään, kun kuntoutusharjoitukset eivät onnistu. Tiuskin tuskaani, kun kehitys ei ole toiveeni mukaista. Puren hammasta, ja yritän puskea rajojen yli.

 

TÄHÄN MENNESSÄ KUNTOUTUKSENI pääpaino on ollut lihasteni hermottamisessa ja hitaassa herättelyssä, pienissä toistoissa ja kevyessä työssä. Tänään fysioterapiassani oli ensimmäinen kunnollinen kuntosalisessio. Fysioterapeuttini treenautti minua ja minä puhkuin ja puhisin ja kiroilin. Purin hammasta, ja yritin puskea rajojen yli.

Tunnin jälkeen fysioterapeuttini istutti minut penkkiin, katsoi silmiini ja sanoi:

–Kaikista eniten minä toivoisin, että sinä antaisit itsellesi enemmän armoa. Olet kovin armoton kehoasi kohtaan. Etkö näe, miten pitkä matka on jo tultu? Miksi vaadit itseltäsi jotain, mitä ei ole edes vielä tarpeen saavuttaa? 

Ahdistuin fysioterapeuttini kysymyksestä. Enkö todellakaan ole oppinut mitään armollisuudesta tähän mennessä?

Viikko sitten otin isoimman askeleen fyysisesti koko kuntoutusprosessissani. Tänään taisin ottaa suurimman henkisesti. Tajusin, että koska oma kehoni on ainoa esteeni elää normaalisti, kiukuttaa se nyt kovimmin. Kun en voi hallita muuta ympärilläni, kiinnittyy kiukkuni omaan vartalooni ja kohtelen sitä armottomasti: riivaan ja ruoskaan. Koska ruumiini on minut pettänyt, ja keskeyttänyt elämäni kuukausiksi, kaikki epätoivo ja harmitus konkretisoituvat sen kautta.

 

KIUKKU ON OUTO ASIA. Sen on päästävä purkautumaan jollain tavoin, jotain kautta. Minä ymmärsin tänään tekeväni sen kehollani. Mutta mitä vielä, minä tajusin, että armollisinta juuri tänäään on antaa kiukkuni tulla ulos kuten se haluaa. Kun annan armon, osaan myös pyäshtyä kiittämään, näkemään jo kujettu polku.

Tänään kiitän kehoani jokaisesta otetusta askeleesta, pienimmästäkin vuodatetusta hikipisarasta ja siitä, että kiukustani huolimatta kehoni parantuu, voimistuu ja vahvistuu. Armolla.

img_5294

 

Elämää voisin kiittää tänään ensimmäisistä kerroista! Niitä kun minun tieni on nyt tulvillaan. Eilen oli taas yksi eka kerta: lähdin ensimmäistä kertaa ulos ja lääkäriin ilman yhtään kyynärsauvaa. Joskus tulee vielä se päivä, kun ekaa kertaa lakkaan ottamasta kuvia jaloistani. Mutta se päivä ei ole vielä tänään, sillä näillä koivilla on vielä monta tarinaa kerrottavanaan.

/Äm

Ilon kyyneleet

Posted on by

0

Vaikka fysioterapeuttini hehkutti eilen kovasti suurinta edistystaskeltani tähän mennessä, en ollut itse vielä ihan varma asiasta. Ei oikein kuitenkaan tuntunut siltä, että niin valtava kehitys olisi tapahtunut.

Mutta sitten tänään jotain tapahtui. Tämä on nyt niitä asioita, joita en osaa selittää sinulle, sillä koko tämä vammautumis- ja kuntoutusprosessini on ollut niin henkilökohtainen ja primitiivinen prosessi.

Mutta jokin loksahti paikalleen käytyäni ulkona kävelemässä ja tehtyäni päivän toisen 25 minuutin kuntopyöräilyn sekä kuntoutusharjoitukset. Koko tämän viisi kuukautta (kyllä, huomenna on se kuun kymmenes päivä, josta olen sinulle kirjoittanut, ja joka nyt on ollut elämäni etenemisen mittari jo viisi kertaa) kehoni on ollut aivan kierossa. Polvi kun on rikki ja oikea jalka käyttökelvoton, olen koko ajan tukenut kehoani enemmän vasemmalle puolelle ja vasemmalle lonkalle. Siitä johtuen koko perusoleminen ja elämä on ollut koko ajan hyvin vaikeaa ja väsyttävää.

Ja sitten tänään kuin salaman iskusta, kuntoiluni tehtyäni, yhtäkkiä jokin vaan loksahti kropassa, ja kun lähdin kävelemään, tuntui ensimmäistä kertaa koko tän helvetillisen matkan aikana, että kehoni oli täysin tasapainossa.

Ja minä…

img_5269

itken, mutta ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen ILOSTA! Ehkä myös jokin henkinen lasti purkautui samalla, kun koin ensimmäistä kertaa kehoni aivan normaalina. Vaikka oloni menisikin vielä takapakkia, niin ensimmäistä kertaa koko prosessissani sain nyt vähän uskoa siihen, että joskus tämä kammottava vaihe elämää todella voi loppua.

/Äm, joka jatkaa vielä hetken itkemistä

Vilinää elämänsyrjässä

Posted on by

0

Päivät vaan vilahtelevat ja vaihtuvat toiseen. En yhtään ymmärrä mihin aika häviää. Enkä oikein tiedä mitä tapahtuu ja vielä vähemmän osaan siitä kirjoittaa.

Eilen vietin iltapäivän studiossa spiikkaustöissä, tänään on ollut fysioterapiaa, uusien työkuvioiden suunnittelua ja tarjouksen tekoa sekä iltapäivällä tapaamista pr-henkilöni kanssa. Kaipa viime päivät voisi kiteyttää niin, että täällä minä kasailen ja käynnistän normaalimpaa elämää ja laitan vähitellen uutta vaihdetta päälle. Ja siinä se sitten vilisee.

Vielä viikko on sairauslomaa jäljellä, ja sen jälkeen olen ajatellut, että yksi vaihe elämää saa päättyä. Onhan sitä sairauslomaa jo vietettykin viisi kuukautta. Vaikka jalan kuntoutus tuleekin olemaan vielä pitkään ykkössijalla elämässäni, ja voimat vielä varmasti jonkin aikaa vähäiset, alkaa olla aika tarttua kunnolla elämänsyrjästä kiinni ja suunnata katse pois polvesta kohti uusia seikkailuja – niin toivon.

Fysioterapiassa tämän toiveen toteutuminen sai tänään kyllä paljon tukea. Fysioterapeuttini oli todella tyytyväinen viimeisen viikon sisällä tapahtuneesta kehityksestäni. Jännällä tavalla tämä kuntoutuminen on taas edennyt jotenkin piiloisesti ja ottanut yhdellä kertaa ison askeleen; fyssarini mukaan nyt otettu askel on suurin tähän mennessä tapahtuneista! En oikein itse osaa jotenkin edes ymmärtää, kun omaa kehitystään on vaikea välillä arvioida, mutta hänen sanojaan kuunnellessa ja silminnähtävää innostusta katsoessa sain itsekin vahvistusta sille, että nyt on todella kuljettu iso matka. Polveni kestävyys ja toimivuus ovat parantuneet huomattavasti nyt, 2,5 kuukautta leikkauksesta ja polvi taipuu ja ojentuu jo hyvin – ja minä luotan jalkaani jo paljon paremmin. Ensi viikolla lähdemmekin sitten fyssarin kanssa kuntosalille ja minä pääsen hikoilemaan ensimmäistä kertaa! Hurjaa. Ja vähän pelottavaakin.

Mutta nyt ennen kaikkea: voimat tyhjentävää. Fyssarin ja yhden palaverin jäljiltä olen aivan loppu!

Ai ni! Päivä on merkityksellinen myös siksi, että kävin tänään ensimmäistä kertaa yli viiteen kuukauteen Helsingin ihan ydinkeskustassa Aleksanterinkadulla ja Stockmannilla. Siellä se maailma näyttää edelleen olevan pystyssä, vaikka minä en olekaan noita katuja kuukausiin kuluttanut. Sellaista se elämä on.

IMG_0547

TÄTÄ on ollut ikävä! Kunnon treeniä ja urheilua. Toistaiseksi olen vielä joutunut vain katsomaan kuvista vanhoja muistoja, ja tällaiseen, viime keväänä Vierumäellä Yhdistetyn maajoukkueen kanssa treenileirillä tehtyyn kuntoiluun on vielä matkaa, mutta yhden askeleen lähempänä olen taas. Ja niiiiiiin onnellinen!

 

/Äm, joka ei kykene tänään tekstillisesti enää parempaan kuin tähän tajunnanvirtaan

Vieras keho

Posted on by

0

Aika hurjaahan se on. Nöyryyttävää suorastaan.

Kun joutuu opettelemaan kehonsa aivan uudelleen – tutustumaan sen toimintaan kuin ei olisi koskaan tässä vartalossa ollutkaan. Kehoni on muuttunut minulle täysin vieraaksi.

Ollaan jännässä paikassa.

On vaikeaa hyväksyä. Ettei oma ruumis tottele. Kun se ei kykene asioihin, jotka joskus ovat olleet niin helppoja.

Tänään olen hammasta purren ja itkua vääntäen opetellut uusia liikkeitä, joita aamuisella tapaamisella fysioterapeuttini kanssa lisäsimme ohjelmaani: kyykkyjä, jalan ojennuksia seisten, liikkeiden ohjaamista keskivaratalosta käsin. Fysioterapiassani on laitettu uusi vaihde päälle. Visiitit ovat nyt viikottaisia ja haastetasoa nostetaan koko ajan. Toistoja ja sarjoja tehdään useampia kuin aiemmin ja liikkeet ovat jo enemmän jumppamaisia, eivät vain hermotusta varten tehtäviä pieniä liikkeitä, jollaisia olen tähän mennessä tehnyt.

Tuntuu, etten pysy mukana. Etten pysty. Mieli on kovilla, mutta erityisen äärirajoillaan on nyt kuluneiden kuukausien heikentämä kroppani.

Ollaan kamalassa paikassa. En haluaisi uskoa, että lihakseni ja kestävyyteni ovat romahtaneet näin kokonaisvaltaisesti, vaikka vammasta on kärsinyt vain polvi. En haluaisi myöntää, että koko kroppa on sijaiskärsijä ja vie aikansa ennen kuin tästä nousen.

Että minä, kerran niin rautainen, voin olla nyt näin huonokuntoinen.

img_5200

Tämä näkymä on minulle ollut jo kuukausien ajan kuin oma nimi postilaatikossa; lähes toinen koti on tästä paikasta Helsingissä tullut. Mutta tänne on hyvä tulla upean henkilökunnan ja loistavan hoidon takia, ja mielelläni astun tähän käytävään joka kerta. Se on kuin symboli sille, että minä paranen ja että joku päivä tunnen taas kehoni sellaiseksi kuin se joskus on ollut.

Pysäyttämätön voittoputki

Posted on by

0

Voittoputkea ei voi pysäyttää! Kun se alkaa, se ei meinaa loppua. Hurja viikko on meneillään, sillä nyt otetaan valtaisia askeleita kuntoutumisessa.

Olin tänään fysioterapiassa ja ohjelmassamme oli tällä kertaa muun muassa opetella kävelemään rappusia. Tähän mennessä rappusten kulkeminen on ollut kovin hankalaa. En ole voinut astua normaalilla tavalla askeltaen rappuselta toiselle, vaan töpötellyt rappunen kerrallaan kuten lapset tekevät: astunut aseleen alas oikealla (leikatulla) jalalla ja tuonut vasemman vierelle, taas oikealla alas ja vasen vierelle, toistaen samaa alas asti. Ja sitten ylös toisin päin: keppien tukemana leikattu jalka ensin, sitten terve vierelle ja niin edelleen.

Mutta tänään kävelin rappusia monta kerrosta ihan normaalisti ilman kyynärsauvoja ensimmäistä kertaa lähes viiteen kuukauteen. Ei se aluksi helppoa ollut, ja paljon joutui tekemään töitä pään sisällä, että uskalsi vain antaa mennä. Tunne oli hurja – naurattaa, sillä ihan samat ajatukset pyörivät päässä kuin vuoden takaisessa mäkihypyssäni. Muistatko tämän jutun: ”Kun nössöstä tehdään mäkihyppääjä”?

Hauskaa, sillä ensimmäisestä mäkihyppytreenistäni on TASAN vuosi! Enpä osannut tuolloin kuvitella, että vuoden päästä on otettu hienoista takapakkia ja että nyt opetellaan kävelemään aivan alusta. Jos jotain, tämä kokemus polveni kanssa on antanut paljon perspektiiviä. Ja myös ymmärrystä siihen, mikä on olennaista ja yhteistä missä tahansa haasteessa. Kirjoitan siitä vielä joku päivä lisää.

Mutta nyt kirjoitan vielä tämän päivän voittoputkeni toisesta merkittävästä onnistumisesta: otsin nimittäin tänään kävelyssäkin jättiaskeleen. Fysioterapian ja rappustreenin perään kävelin vielä kotiin 1,5 kilometriä vain yhdellä kepillä! Se on pisin matka tähän mennessä ja tämä kyllä tuntuu kehossa nyt. Viimeiset 500 metriä askelsin kuin humalainen, se oli varmasti hauskaa nähtävää.

Mutta väsymyksestä ja kolotuksista viis, olen tänään(kin) ylittänyt itseni moninkertaisesti ja olo on kuin suurimmalla maailmanmestarilla! Ja ilmeet olivat rappustreenissä varmasti yhtä mahtavat ja paljon puhuvat kuin tässä, pistettyäni vuosi sitten mäkihyppysukset jalkaan ensimmäistä kertaa.

 

IMG_9381

”Tämä on se haasteiden kiehtovin osuus: kun saa päänsä off-asentoon, hiljentää mekkalan, päästää irti, ja huomaa suoriutuvansa helposti. Kun tajuaa, että suuri osa mekkalasta on aivan turhaa”, kirjoitin kertoessani ensimmäisestä mäkihyppytreenistä täällä. Tänään tuli todistettua, että sama pätee myös polvivamman jälkeiseen ensimmäiseen rappuskävelyyn.

 

Miten sinä olet ylittänyt itsesi tänään? Toivottavasti yhtä iso aurinko paistaa sinunkin ylläsi tänä viikonloppuna!

 

/Äm, joka, mäkihypystä puheenollen, alkaa valmistautua huomiselle keikalle Lahteen – olis taas vähän hiihtohommia luvassa

Liian kiire ei tarvitse olla mihinkään

Posted on by

0

Kävelin hetki sitten kaupasta kotiin. Iloitsin mielessäni, sillä ensimmäistä kertaa leikkaukseni jälkeen olin selviytynyt yksin, ilman kenenkään avustusta, kaupassa käynnistä, kun vielä ulkonakin on nyt todella liukasta. Ja totta puhuakseni, tämä kolmas kerta koko neljän kuukauden vammautumiseni aikana, kun olen käynyt kaupassa yksin! Kotini lähelle on avattu leikkaukseni aikana uusi kauppakeskus, ja siksi minä uskaltauduin yksin pienille, repussa helposti kuljetettaville ostoksille! Mikä vapauden tunne! Kulkea noin viisisataa metriä kotoaan kauppaan ja ostoskoria lattialla kepeillä tökkien hoitaa koko kauppahomma itsenäisesti.

Paluumatkallani törmäsin erääseen naiseen, joka peruutti autollaan sellaisen tiemerkintöjä varten käytettävän kumisen kartion päälle. Kartio jäi jumiin hänen autonsa renkaan alle. Minä viitoin naista pysähtymään ja hän ryntäsi autosta ulos hurjalla vauhdilla äkäisenä puhisten. Kirosanoja ei säästelty, kun hän ähki ja puhki ja manasi sattunutta. Hän valitti olevansa jo muutenkin myöhässä ja kirosi alimpaan maan lokeroon sen, joka tielle tämän kartion oli asettanut. Katsoin ympärillemme ja ymmärsin kyllä heti syyn miksi kartio hänen autonsa takana oli.

Lopulta nainen sai kartion revittyä irti ja kiittämättä avustani nainen lähti matkoihinsa puhisten vielä kerran ahdistustaan, kun muutenkin on jo myöhässä. Ja kasa kirosanoja. En ehtinyt edes toivottaa hänelle hyvää viikonloppua, kun oli jo kaahannut matkoihinsa. Mieleni olisi kyllä tehnyt kehottaa häntä muistamaan, ettei pitäisi liian kiirettä; ehkä hän ei olisikaan niin myöhässä, että koko maailma siihen kaatuisi. Liian kiire ei ole mihinkään. Etenkin, kun hänellä oli lapsi takapenkillä. Lähtiessäni köpöttämään eteenpäin jäin miettimään tajusiko hän edes, että seisoin hänen vierellään yrittäen rauhoittaa hänen ankaraa ahdistustaan tapahtuneesta.

Mitenkähän tuo nainen suhtautuisi, jos äkillisesti joutuisikin elämään sellaista arkea kuin minä juuri nyt? Miten hän sopeutuisi elämään, jossa ei voi olla kiire mihinkään. Kun keho pitää siitä huolen, että mitä tahansa mieli haluaa, on pakko hidastaa ja jättää turhat murheet tärkeämmän taa.

* * *

Paitsi, että tänään minulla on kyllä ollut vähän vauhtia. Aamulla kävin kampaajalla ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen kuukauteen. Ehkä vain naiset voivat ymmärtää mitä se tarkoittaa. Mieli kohenee hetkessä.

Sitten kävin lounaalla ihan oikeassa lounasravintolassa!

Ja sitten menin fysioterapiaan.

Ja sitten vielä kauppaan. Ostin pakastepizzan!

Ja vielä Alkosta punaviiniä!!

Tämä on ollut hieno päivä. Siis ihan oikeasti tällä tasolla elämäni riemut nyt ovat. Ja minä olen kiitollinen jokaisesta.

* * *

Vaikka oli ihana saada hiuksensa taas kuntoon, niin kyllä tämän päivän ykkönen oli kuitenkin visiitti armaalla fysioterapeutillani. Venkslattiin jalkaa jummpaliikkein, hierottiin ja pistettiin koipi täyteen akupunktioneuloja. Olo on nyt aika väsynyt, mutta ihanan raukea. Pienet asiat saavat uupuneeksi. Tämä oli ensimmäinen viikko, jolla tein vähän töitäkin ja kävin muutamissa palavereissa. Tuntuu, kuin olisi juossut maratonin. Mutta hitaasti, rauhassa ja vähitellen.

Monet ihmiset ovat kyselleet kuntoutuksestani. Ihmettelevät miten usein treenaan jalkaani kotona. Osa kohtalotovereistani sanoo, ettei ole kuntouttauttanut jalkaansa leikkauksen jälkeen pakollisia fysioterapiakäyntejä lukuunottamatta lainkaan. Minusta nämä kyselyt kuulostavat kovin kummallisilta. En voisi kuvitellakaan, että jättäisin kuntoutuksen retuperälle. Vaikka olen muuten aika huithapeli enkä sääntöjä jaksa lukea, tämä polvipulma on nostanut minusta aivan uuden puolen esiin. Kuntoutus on elämäni ykkösprioriteetti, ja vaikka taloudellinenkin paine päästä takaisin töihin on suuri, työtkin ovat vielä toisella sijalla. Polvi on saatava huippuun urheilukuntoon ja töitä on tehtävä. Toki tavoitteet ja motivaatio eri ihmisillä ovat erilaisia, mutta siltikään en voi ymmärtää miten kukaan laiminlöisi kuntoutusta.

Mutta nyt juuri on pakko tunnustaa, että tuntuu aika hienolta: fysioterapeuttini määräsi minulle treenivapaan viikonlopun. Neljä kuukautta olen pieniä poikkeuksia lukuunottamatta treenannut joka päivä kolme kertaa ohjeiden mukaan. Tuntuu ihan oudolta ajatus, että nyt kaksi päivää saan vain olla ja antaa jalan levätä.

Tauko johtuu osin myös siitä, että valmistelemme jalkaa kestämään ensi viikon. Silloin minulla on kolme isoa työkeikkaa, jossa vaaditaan jalkojen kestävyyttä. Joudun tuntikausia esiintymään ihmisille. Pakko tunnustaa, että jännittää miten jaksan. Ensimmäinen kunnon työviikko neljään kuukauteen.

Tänään on siis pieni juhlapäivä! Kaiken kaikkiaan tämä vuoden toinen arkiviikko päättyy plussan puolelle. Onneksi näin, sillä viime viikko oli kovin erilainen. Nyt minä juon itse kaupasta hakemaani punaviiniä ja syön pakastepizzaa.

* * *

Koska olen mestarillinen epäonnistuja valokuvien kanssa, en suin surminkaan saa tästä tilanteesta sellaista bloggarimaista kaunista ruokakuvaa. Kokeilin, mutta koska minun silloin kun on ruokaa pöydässä, täytyy keskittyä sen syömiseen eikä kuvaamiseen, annoin olla. Tavallaan harmi, kun tässä olisi ollut kaikki elementit upealle kiiltokuvalle; kerrankin sytytin ihan kynttilöitä ja ystävän tuoma upea ruusukimppukin on tässä pöydällä. Mutta sä tiedät, elämä on usein jotain ihan muuta kuin kiiltokuvia pakastepizzasta ja alkon alimmaisen hyllyn punaviinistä…

Mutta tässä olennaiset juuri tällä hetkellä. Hieno lasinalusta minulla, eikö?

img_5021

Letkeää viikonloppua, ystäväni. Muistathan, että liian kiire ei tarvitse olla mihinkään!

/Ämmäsi

”Ihan törkee zombie-mättö” – päivä leikkauspotilaan elämää

Posted on by

4

Noin niinku ihmiseks, joka on yhdeksän päivää maannut 95 % ajastaan sängyssä, olen itsekin yllättynyt kuinka paljon yhdessä päivässä voi tapahtua. Tänään oli aamulla vähän ”kirkkaampi” hetki, ja päätin avata yhden päivän leikkauspotilaan arkea näyttää. Tämä kaikki tapahtui eilen, keskiviikkona 7.12.2016…

* * *

Kello 2.49

”Hyvä luoja anna minun vielä nukkua”, ajattelen ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan.

 

Kello 4.20

Kuulen seinän läpi, kun naapuri kuorsaa. ”Voi hyvä luoja”, ajattelen, ja siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Surisee, puristaa, kuumottaa. Jalka on tulessa.

 

Kello 5.59

”Anna ny saatana mun vielä nukkua!” Siirrän jääpalapakkausta jalallani toiseen kohtaan. Jää on ainoa, joka todella auttaa, joten jopa nukun yöni jääpalapussi jalallani.

 

Kello 7.03

Jäistä huolimatta tämä on nyt ollut aika rankka yö. Olen nukahtanut vasta yö-yhden aikaan ja heräillyt puolentoista tunnin välein. Tuntuu, kuin oltaisiin menty takapakkia. En enää jaksa taistella itseäni uneen, vaan päätän herätä.

 

Kello 7.15

Kerrostalossamme on kummallisen ohuet seinät. Kuulen, kun naapurin herätyskello soi ja hän alkaa aamutoimiinsa. Minä toivon, ettei tarvitsisi nousta ollenkaan, sillä ylösnousemisesta seuraa järjetön kipu. Nesteet valuvat alas leikatun jalan säärtä ja saavat sen kokemaan sellaista kipua, jota en ikimaailmassa ole osannut ymmärtää olevan olemassa. Nilkka on pallon muotoinen.

Yhtään ylimääräistä kertaa en halua nousta aloiltani.

Vilkaisen sängyn vieressä olevaa pöytää, jolle olen kasannut kaikki elämäni tärkeimmät asiat juuri nyt. Toissa päivänä ystäväni on tuonut apteekista pullon.

 

img_4620

 

Kahdeksan päivän vahvako lääkitys tekee tehtävänsä. Tällä hetkellä en tunnista kehossani yhtään osaa, joka voisi hyvin. Se pistää välillä kestävyyden koville.

Ja vatsan.

Siksi Levolac. Otan ohjeiden mukaan ensiannostuksen tyhjään vatsaan. Vähän jännittää mitä se tekee. Aineenvaihdutani normaalioloissa on niin vilkas, ettei tälläisiin ole tarvinnut aiemmin turvautua. Ohjeissa arvioidaan lääkkeen vaikuttavan kahdessa tunnissa.

 

Kello 7.27

Naapuri suristaa smoothieta blenderillä.

 

Kello 7.50

On pakko nousta. Jännää jalassa on se, että vaikka sen laskeminen maahan on pahin tunne maailmassa, silti tämän haluaa tehdä aika ajoin. Keho pakottaa siihen jollain kummalla tavalla.

Nyt keho tosin pakottaa minut kaksinkerroin vasemmalle jalalle keppeihin tukeutuen. Käveleminen on aamukivuissa lähes mahdotonta.

 

Kello 7.55

”Uuh. Auuuh. Jumalauta. Uuuuuu. Huuuuhhh. Aijjaiiajjajiiiii….”

Ja niin edelleen.

Naapurissa ei enää surise blenderi. Istuukohan se päivät seinän vieressä kuuntelemassa minun touhujani? Sillä jos istuisi, eikä tietäisi, mitä minun luukussani todella tapahtuu, voisi äänistä päätellen kuvitella, että täällä onkin meneillään ihan jotain muuta kuin kuntoutuminen eturistisideleikkauksesta.

Mutta minun luukussani eivät muut ole mielessä. Täällä on nyt kuljettu kahden metrin mittainen matka viidessä minuutissa. Olen yltäpäältä hiessä. Hampaidenpesu ja aamupala on päivän kovimpia koetoksia.

Eturistisiteeni on ollut täysin poikki, eikä polvella ole ollut sen tarvitsemaa tukea. Leikkauksessa ortopedi on ottanut palan omaa takareittäni ja muovannut siitä uuden ristisitten. Noin niinku maallikkokielellä selitettynä.

 

Kello 8.07

Jos jaksaisin nauraa itselleni, tässä kohtaa olisi hyvä paikka. Kahvi keittyy ja kanamuna paistuu kovan ähinän säestämänä. Homma kestää ikuisuuden ja jalka huutaa hoosiannaa. Kepit lentelevät pitkin lattioita ja minä kiljun perkelettä.

Sillai balanssissa nämä paikat, josta pelastusta nyt huudetaan.

 

img_3761

Tarjoiluvaunu… Tämä kuva on otettu tosin jo aiemmin syksyllä, mutta mihinkäs se meno olisi muuttunut. Edelleen lykitään tavaroita kepeillä eteenpäin pitkin lattiaa.

 

Kello 8.15

Kuten aina, kun haluan liikuttaa tavaroita paikasta toiseen, kasaan aamupalatarvikkeet jakkaralle ja alan lykkiä sitä kepeilläni eteenpäin. Kynnystä ylittäessä kahvikuppi läikähtää. Kahvit lentävät seinille ja lattialle.

Taas pyydän pelastusta – nyt enemmän tuolta manan maan osastolta.

 

Kello 8.30

Olisipa jännää jos ois joku, joka voisi tämän aamupalarumban hoitaa minulle. Nyt juuri en jaksaisi selviytyä. Tulee ikävä sairaalaan.

 

Kello 8.35

Istun sängyssä jääpalapussi jalalla juoden jäähtynyttä kahvia ja näykkien kylmää paistettua kanamunaa.

Oispa jännää.

 

Kello 10.45

Yöllä vessassa käydessäni unenpöpperöissä iski äkillinen pelko. Se muistuttelee taas itsestään. Entä jos tämä kipu ei olekaan normaalia? Jalka on nilkasta puoleen sääreen tunnoton ja turvoksissa, kivut infernaaliset.

Epävarmuus on pahin vihollinen. Kun ei ole koskaan kokenut tällaista tilannetta, ei yksinkertaisesti tiedä miten asioiden kuuluisi olla. Enhän minä tiedä edes milloin uskallan luvata kenellekään voivani poistua kotoa. Sen tiedän, että keppien varassa normaalitilassa ollaan noin kuukausi, mutta muu on hämärän peitossa.

Ja jos ei ole ketään keneltä kysyä, huh, siitä tulee jännä jännite elämään.

 

Kello 10.50

Mutta sanonpa vaan mistä tulee erityisen jännä jännite elämään.

No LEVOLACISTA!

Ylösnousemiskivut jäävät tässä kohtaa kakkoseksi. Siitä toisesta kakkosesta tulee elämän ykkönen just nyt. Aine on, lupaustensa mukaisesti, alkanut vaikuttaa…

 

img_4608

Työkaveri toi piristystä päivään.

 

Kello 11.05

Työkaveri tulee käymään tuomaan projektiimme liittyviä juttuja. Hän tuo mukanaan myös kirjan, joka kertoo huumorisarja Kummelin synnystä. Sanoo, että minun on luettava kirja siksi että se muistuttaa kovin paljon meidän työprojektiamme.

Mietin äskeistä kohtausta Levolacin kanssa ja totean koko elämäni muistuttavan Kummeli-showta.

 

Kello 11.30

On ihan hirveän vaikea ajatella nyt töitä. Tai oikeastaan mitään mikä suuntautuu tulevaisuuteen, pois tästä käsillä olevasta hetkestä.

Loukkaantumisestani on jo kolme kuukautta ja sinä aikana koko elämäni on mennyt täysin uusiksi. Koko aikana en ole kyennyt normaaliin elämään, mikä on yksin elävänä yrittäjänä aika haasteellinen asetelma. Olenhan minä jos jonkinlaisia haastavia aikoja joutunut viime vuosina taklaamaan, mutta kyllä tämä kokemus nousee niidenkin joukossa aika korkealle mittakaavassaan.

Suurin voimani vaikeuksista selviytymisessä on ollut aina se, että osaan hahmottaa isomman kuvan. Mielikuvitus, joka auttaa minua näkemään tulevaan, eikä jäämään kiinni vaikean hetken epätoivoon. Unelmat, jotka häämöttävät edessäni, vaikka kyseinen hetki niitä haastaisikin.

Mutta tässä kokemuksessa, ajassa leikkauksen jälkeen, on tuossa suhteessa jotain kovin poikkeuksellista. Nyt minä en ole edes nähnyt tulevaisuuteen. En ole saanut valtavaa voimaa unelmistani, sillä en ole voinut keskittyä niihin. Kaikki voimat ovat kiinni tässä hetkessä.

Ei, en puhu masennuksesta. En ole edes stressannut tulevasta tai itkenyt väsymystäni. Olen vain pakotettu keskittymään tässä hetkessä olennaisimpaan; polven ja itseni hyvinvointiin. Kaikki muu tuntuu nyt hyvällä tavalla tarpeettomalta. Jos olisin kovin elämänfilosofisella tuulella, vetäisin tästäkin jonkin tärkeän opetuksen, mutta nyt en osaaa kiteyttää. Kenenkään en toivo joutuvan kokevan näitä kipuja, mutta en siltikään voi välttyä pohtimasta, mitä muutkin ihmiset voisivat oppia, jos joutuisivat kokemaan ja ajattelemaan jotain tällaista.

 

Kello 12.02

Ajatukset katkeavat. Puhelin soi. Tuntematon numero. Hypähdän riemusta. Ei ole viime päivinä soinut. Aika yksinäistä on ollut, vaikka toisaalta en ole ylimääräisiä jaksanutkaan. Kivut ja väsymys ovat olleet riittäviä kavereita.

Vastaan puhelimeen. Ei mitään.  Suhina. Onko siellä ketään? Läähätys. Voi ei. Joku seko blogiseuraajako? Nyt en jaksaisi. Painan punaista luuria.

 

Kello 12.03

EIIII. NYT EN JAKSAISI! Suolistossa kuuluu mur ja minä…

Viuh. Lennän vessaan.

Levolac antaa siivet – polvivammaisellekin.

 

Kello 12.10

Könkkään takaisin sänkyyn ja huomaan puhelimen soineen uudelleen. Viesti on jätetty vastaajaan.

”Noooh. Se on Kaitsu ku soittaa. Ihan sitä vaan, että oikein olitte hienosti ne vessanpöntöt sinne asentaneet, mutta kuule kyllä nyt oli yleisilme sitten kuitenkin jäänyt aika huonoksi. Että siitä vaan nyt haluaisin huomauttaa.”

Sitä taustaa vasten, että olen ollut viikon lääkittynä polla sekaisin ja juuri suhinut Levolacin voimilla omassa WC:ssäni, en yhtään epäilisi ettei tämä olisikaan mikään väärään numeroon tullut puhelu tuntemattomalta Kaitsulta. Ehkä otin, ehkä en.

 

img_4545

Tämä ei ole minun vessanpöttöni eikä yksi niistä Kaitsulle oletettavasti asentamistani. Se on sairaalasta viikko sitten. Siellä kipuni olivat niin kovat, etten voinut kulkea muutaman metrin matkaa vessaan, vaan jouduin käymään tällä sänkyni vierestä. Pahoittelut ihorealismistani, mutta a) viime aikoina kuvien otto on jäänyt kovin vähille ja b) tämä jotenkin osuvasti kuvaa niitä nöyryyttäviäkin hetkiä, joita leikkauspotilas (varmasti moni muukin) joutuu kokemaan.

 

 

Kello 13.00

Oli pakko syödä lounasta. Syönnin jälkeen tulee aina huono olo.

Ja tänään… Voieiiiii!

VIUH.

Ilmoniemelle ei enää ikinä laksatiiveja.

 

Kello 14.30

Netflix on hitaasti kuluvan ajan pelastaja. Nyt tekee mieli katsoa jotain ihanaa romantiikkaa. Valitsen leffan arvostelumenestysten listasta.

Ni, puoli tuntia leffaa katsottuani selviää, että se onkin joku ihan törkee zombie-mättö. Pää näköjään sumentuu leikkauspotilaalla, eikä romantiikkaakkaan kykene erottamaan zombieiden tappamisesta. Leffa on pakko katsoa loppuun asti. Jotenkin tämä raaka mättö resonoi nyt kivasti oman elämäni kanssa.

 

Klo 15 on oma henkilökohtainen zombie-hetkeni. Silloin on pistettävä veritulpanestolääke vatsaan. Joka päivä. Vaikka monta kertaa on jo harjoiteltu, aina tämä on yhtä pelottavaa. Jos seinän toisella puolella nyt touhujani kuunneltaisiin… No, romantiikka ja zombie-mättö voivat sekoittua myös jos kuuntelee naapureittensa touhuja seinän toiselta puolelta.

 

img_4611

Odottaessani fysioterapeutin puhelua, keräsin hänelle listaan mieltäni vaivaavia kysymyksiä.

 

Kello 16.58

Levolac tai Diacor eivät kummatkaan maksa minulle siitä, että kirjoittaisin sinulle nyt niitä ylistäviä sanoja. Mutta silti sydämeni pohjasta on todettava, että molemmat toimivat täydellisesti.

Levolac ehkä vähän liiankin.

Päädyin lopulta, pitkän julkisen puolen pompottelun jälkeen hoitamaan leikkaukseni Diacorin sairaalassa Helsingissä – ja fysioterapiassa olen siellä käynyt jo syksystä lähtien. Fysioterapeuttini kanssa olemme sopineet, että hän soittaisi minulle tänään kello 17: Antaisi toimintaohjeita päästäkseni yli pahimmasta ennen perjantaista sessiotamme. Kuntoutus on alkanut heti leikkauksen jälkeen, ja nytkin jumppaan polveani kevyesti erilaisin liikkein kolmesti joka päivä.

 

Mutta kello 16.59:

Levolac-Maija 6-0.

On juostava. Taas. Kaappaan puhelimen mukaan, sillä parhaassa tapauksessa puhelu fyssarille hoidetaan vessanpöntöllä.

Viuh.

 

Kello 17.04

Supervoimat jylläävät, ja olenkin jo ehtinyt takaisin sänkyyn.

 

img_4635

 

Kello 17.06

Puhelin soi. Vastaan virallisesti omaa koko nimeäni korostaen, jotta välitetään mahdolliset uudet Kaitsu-kommunikaatio-ongelmat jos numero sattuukin olemaan väärä. Kerron fyssarille, että ilmassa on epäilys, että olenkin huuruissani käynyt pystyttelemässä pari vessanpönttöä, mutta jättäneeni yleisilmeen epäilyttäväksi.

Hän ei enää yhtään ihmettele mitään mitä minun suustani tulee, on raukka joutunut oppimaan tuntemaan minut. Koska jalkaani on kuntoutettu jo pari kuukautta ennen leikkaustani, meille on mudostunut jo hyvä ja luottamuksellinen hoitosuhde.

 

Kello 17.08

”Leikkaus aiheuttaa aina uuden vamman. Sinulle on tehty suhteellisen iso operaatio pienelle alueelle ja se kärsii nyt hetken ihan samanlaisesta vammasta kuin mikä sieltä korjattiin. Tuosta traumasta selviäminen on ihan oma hommansa. Muista, että leikkauksesta on vasta viikko. Vielä kahden kuukaudenkin päästä tulen sanomaan sinulle, että muista, että leikkauksesta on vasta kaksi kuukautta. Toipuminen vie aikansa. Kaikki vaikuttaa olevan ihan normaalia, ja nyt on vielä hetki jaksettava näitä kipuja. Mutta se paranee. Varmasti.”

Näin hän sanoo ja minä saan rauhan pelkoihini. Ehkä kaikista tärkeintä on se, että fysioterapeuttini ymmärtää tuntemuksiani ja arkeani. Minun on kovin vaikea selittää ajatuksiani sellaisille, jotka eivät ole itse kokeneet samaa. Sinullekin. Se on välillä vähän jopa turhauttavaa; kun en tiedä, ymmärrätkö, miten tosi tässä on nyt kyseessä. Kun et ehkä tiedä, miten törkee zombie-mättö elämäni on.

Vamma- ja leikkauspotilas on järjettömän heikossa ja haavoittuvassa tilassa, sen olen viime kuukausina tajunnut. Suurin tarve hänellä on tulla kuulluksi ja saada myös myötätuntoa.

Sitä minä ainakin kaipaan. Vaikka on ihanaa, että ihmiset tsemppaavat, ja hokevat, että ”kyllä sä, Maija, jos joku selviydyt”, silti joskus tulee myös tarve sille, että joku vähän säälisi. Ettei koko ajan tarvitsi olla selviytyjä, jos ei siltä tunnu. Siksi on tärkeää, että rautaisen ammattilaisuuden lisäksi fysioterapeuttini kohtaa minut myös inhimillisenä ihmisenä.

 

img_4615

Tämä on muuten yksi tärkeimmistä eturistisideleikkauksesta toipuvan kuntoutusliikkeistä, joita olen joutunut tekemään ensimmäisestä päivästä lähtien. Tärkeää polven tulevaisuuden täyteen kuntoon kuntoutumista ajatellen on saada se suoraksi. Polven annetaan laskeutua mahdollisimman suoraksi painovoiman ansiosta ”tyhjän päälle”. Se on aika kivuliasta, mutta sujuu onnekseni jo suhteellisen hyvin.

 

Kello 17.35

Juttumme fysioterapeutin kanssa on juteltu. Jos  saisin nyt ohjeistaa ketä tahansa asiakaspalvelun ammattilaista, sanoisin näin:

”Kuule asiakastasi, älä vastaa hänen kysymyksiinsä.”

Asiakas tai potilas ei välttämättä osaa sanoin kysyä ollenkaan kysymyksiä oikein; hän saattaa tarkoittaa jotain ihan muuta, mutta ei tietämättömyyttään osaa asettaa sanojaan tarkoittamallaan tavalla. Siksi tärkeintä on, että ammattilainen kuulee (ja se on vielä eri asia kuin kuunteleminen).

Ni tähän on minun tapauksessani kyetty. Oikeastaan niin hyvin, ettei minun tarvitse aina edes sanoa mitään.

Nämä ovat vilpittömiä sanojani. Ne kumpuavat kokemuksesta, jossa olen ollut heikoimmillani kuin koskaan. Ehkä kuka tahansa voisi niistä oppia jotain.

Tärkeintä auttamisessa ei ole vastata välittömästi, vaan kuulla, ymmärtää ja puhua sitten.

 

Kello 17.50

Okei, tuli siinä sitten yksi elämänfilosofinenkin! Hetkellisesti tuntuu, että olen saanut jonkin vanhan, minuun kirjoitetun vireen takaisin.

Havahdun siihen, etten ole ottanut lääkkeitäkään hetkeen. Olisiko pieni uusi nousu käsillä? Vuoristorataahan tämä nyt on; nousuja ja laskuja seuraa peräkkäin.

 

Kello 17.55

Naapuri taisi muuten tulla töistä. Alkaa kilkatus ja kalkatus. Nauru. En jaksaisi kuunnella sitä juuri nyt. Ketuttaa kaikki ilonpito. Puraisen pari palaa työkaverilta saamastani Kismet-patukasta, jossa lukee ”Ilopillerille”.

Pimeä on laskeutunut ja vilkaisen ikkunasta ulos. On yksi erityinen ikkuna vastapäisessa talossa. Nyt siellä on valot! Siellä ikkunassa näen usein… nooh, KOMEAHKON MIEHEN. Ja mikä parasta: EN OO IKINÄ NÄHNY SIELLÄ KETÄÄN NAISTA!!!

Saatan joutua pyytämään jotain kaveria ostamaan minulle kiikarit.

 

img_4627

Tuossa mää tuijotan naapurin miestä. Syytön kai mää oon siihen, ettei se tykkää käyttää verhoja ikkunoissa illallakaan.

 

Kello 18.20

Otan lääkettä. Muuten kivut iskevät liian kovina äkillisesti. On myös syötävä, vaikka tiedän jo mitä se tarkoittaa.

 

Kello 18.40

Alan valmistautua suikuun lähtöön. Se on sellainen operaatio, etten osaa sitä sanoin kuvailla. Riisun jalkaani suojaavan siteen ja havaitsen mustemien alkaneen nousta jalkaan. Lisättynä turvotukseen ja metalliniitein kiinnitettyihin leikkaushaavoihin edessäni on sellainen näky, että säästän sinut sen takemmalta kuvailulta.

Mietin kesää ja bikinikautta…

 

Kello 19.03

Olen juuri päässyt takaisin sänkyyn.

Ni eiku: Viuh.

Levolac on pettämätön. Mutta niin on menetelmäkin: vasen, siis terve jalkani, villasukka, kepit, oikea, siis leikattu jalka ilmassa ja nopea luistelu yhdellä villasukalla keppien varassa vessaan.

 

Kello 19.56

VIUH.

 

Kello 21.16

VIUH. JUMALAUTA.

 

bbccb8b0-5b22-4bb1-b978-a747872b2d69

Mahjong ja Four plus – tylsän elämäni pelastukset!

 

Kello 22.01

Kulutan aikaani päivisin pelaamalla kännykkäpelejä. Niitä on kaksi. Mahjong ja Four Plus. Riitävän palikka-mallisia. Iltaisin turrutan pelaamalla itseni uneen. Nyt otan yölääkkeet ja tartun kännykkään. Suurin toiveeni olisi saada nukkua vähän pidempiä settejä tänä yönä.

Se on jännä tunne, kun silmät alkavat yhtäkkiä lupsua kiinni ja yhtäkkiä vaan tajuaa, että on hetkeksi menettänyt tajunsa. Siitä tietää, että voi laskea kännykän kädestään ja alkaa käydä untenmaille.

Sekin on jännä tunne, kun tietää, että aamulla ei aio suin surminkaan koskea Levolac-pulloon. Säästettäköön se erittäin pahoja erikoistilanteita varten. Toivottavasti sellaisia ei enää ikinä tule.

 

img_4641

 

Viuh! /Äm

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yksinäisyys on vaikein vamma – kun fyysinen vamma sysäsi mentaaliselle matkalle, syttyi rakkauden kaipuu

Posted on by

4

Pari viikkoa sitten se lopulta tuli. Pimeässä ääneen lausuttu lohduton huuto ”En enää jaksa tämän läpi yksin”, sitä sävyttänyt itku ja sitten…

Ei mitään.

Hiljaisuus.

Hiljaisuuteen minäkin halusin taipua. Tästä ei saa puhua tai kirjoittaa kenellekään. Nyt jos koskaan on näytettävä reippaalta, sillä säälipistellä eivät asiat ratkea.

 

”EI KUKAAN SELVIÄ tällaisesta yksin. Välillä on voitava hajota turvallisesti”, hän sanoi. Fysioterapeuttini eilen.

Hoitoni jälkeen sysäydyimme pitkään keskusteluun siitä miten mieli myllertää, kun keho koettaa kuntoutua pahasta pulmasta.

Aika rankat kymmenen viikkoa elämää ovat nyt takanani. Vielä reilu viikko, ja sitten asetun leikkauspöydälle. Pitkä odotus päättyy, mutta samalla ollaan vasta ihan alussa. Sitten alkaa uusi kuntoutuminen. Uusi myllerrys.

En olisi voinut villeimmissä kuvitelmissanikaan piirtää paperille etukäteen maailmaa, joka on kuluneiden viikkojen aikana tapaturmani jälkeen minulle avautunut – mitä olen tuntenut, kokenut ja nähnyt. Kun käsi menee poikki, jalka napsahtaa sijoiltaan tai niska nyrjähtää, sitähän vaan hoidetaan homma lääkärissa ja kuntoudutaan, olen aiemmin ajatellut.

Tätä en ole ennen osannut nähdä.

img_4441

Tämä on vanha kuva vanhasta maailmastani. Käsi, jota minä olen viimeksi puristanut.

 

SITTEN EILEN. PÄÄTÖS. On kuitenkin kerrottava ääneen millainen mentaalinen matka alkaa, kun keho hajoaa sen verran rajusti, että koko arki heittää häränpyllyä. Se matka on kehon kohuja kovempi kestää.

Kun on sairaana tai vammautuneena, tärkein fokus pitäisi voida pitää paranemisessa. Minun huomioni on sikin sokin ja ympäri ämpäri peloissa, käytännön järjestelyissä, vastuussa, pienissä onnen pilkahduksissa, romahduksissa ja uusissa kukoistuksissa. Välillä jopa pelkään, miten kaikki stressini tulee parantumiseeni vaikuttamaan – tuskin se sitä ainakaan edistää. Huolet hurjistuvat synkkien seinien sisällä vailla toisen tukea.

”Fysioterapeuttien vastaanotolla koetaan usein vahvoja heikkoja hetkiä”, hän kertoi. Fysioterapeuttini. ”Jokaisen on voitava turvautua toiseen, ja joskus terveydenhoitohenkilökunta on potilaan tärkein tukipilari – se, jolla on aikaa pysähtyä ja kuunnella.”

Näin on nyt minulla. Olen arjessani kovin yksin. Sinkku ja sillai.

Mutta tiedän, että on monta muuta. Siksi on päätettävä kertoa ääneen tämä yllättävä puoli, jota moni vammaa kokematon ei ehkä voi ikinä muutoin ymmärtää tai osata omassa arjessaan aina kiittää.

 

TÄSSÄ SE NYT SITTEN TULEE. Suurin suru.

Minun tarpeeni. Kaipuu. Ehkä jonkun muunkin samassa tilanteessa olevan?

”Minä olen tässä, rakastan sinua ja annan sinun levätä. Lupaan, että sinäkin saat vielä jotain hyvää. Luota minuun.”

Näin haluaisin jonkun sanovan minulle juuri nyt. Sitten minä hajoaisin hetkeksi hänen turvalliseen syliinsä ja uskoisin taas, että tämäkin haasteen minä voin voittaa.

Rakkautta. Yhtä ihmistä, joka olisi hetken vain minua varten ja kantaisi, kun häntä eniten tarvitsisin. Vailla vastineita auttaisi jaksamaan arjessa, jotta minä voisin hengähtää hetkeksi. Sitä minä tarvitsisin nyt eniten.

Suurin voima vammautuneelle on rinnalla kulkeva, myllerryksessä häntä tukeva läheinen. Yksinäisyys on vaikein vamma. Sen ymmärtää, kun fyysinen vamma sysää mentaaliselle matkalle.

Saattaa syntyä rakkauden kaipuu.

 

TÄMÄ ON KOKEMUS, josta minä olen lopulta kovin kiitollinen ja hullulla tavalla jopa onnellinen; että tämä polku täytyy kulkea juuri näin. Joskus tämäkin on ohi, ja minä sitten monta tarinaa rikkaampi. En halua unohtaa, vaan tallentaa tämän sydämeeni tiukkaan.

Jos minulla joskus vielä on parisuhde, rakkaus, tämän haluan silloin arjessani muistaa.

/Ämmäsi

* * *

Jos et tiedä, mitä minulle kävi tai kaipaat vertaistukea, lue esimerkiksi nämä kirjoitukseni vammautumisesta, rakkaudesta ja yksinäisyydestä.

”Kun vammatutuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”
”Auttaminen on vapaaehtoinen valinta – Tough Viking 2016”
”Putosin pienyrittäjän kuolettavaan kierteeseen”

”Ai ni. Mähän oon lapseton sinkku. Tällä iällä.”
”Ei ihmisen kuulu yksin olla”
”Kun sinkku lähti sokkotreffeille tunturille”

”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäityyshätä yhdessä”
”Yksinäisyydentappokone”
”Suomalainen yksinäisyys on hirveä hätä”

 

 

Voiko yhteen lääkärin diagnoosiin luottaa?

Posted on by

4

Se voima, jolla polvivammani on vaikuttanut elämääni, on yllättänyt minut suuresti. Käsittämätöntä, kuinka yhden tärkeäksi yksi raaja osoittautuu hetkenä, jolloin se on käyttökelvoton. Ristisiteiden napsahtamisen jäljiltä turvotus ei edelleenkään neljän viikon jälkeen ole laskenut ja polvi kipuilee välillä kovastikin. Sen lisäksi, että liikkuminen on vaikeaa ja arjen rutiinit ovat hetkellisesti täysin ylösalaisin, jatkuva tulehdustila ja huonosti nukutut yöt uuvuttavat valtavasti.

En oikein sanoin osaa kuvalla miten voimani ovat nyt poissa. Tämä vaikuttaa myös ajattelutyön tekemiseen, kirjoittamiseenikin. On hurjaa tunnustaa itselleen, että ei pysty yhdellä kertaa kovin isoihin koetoksiin. Lepoa on oltava oltava päiväohjelmassa suuri määrä. Lisäksi suorastaan ärsyttää se, että koko pieni maailmani pyörii nyt suurelta osin yhden raajan ympärillä – kun en enää jaksaisi ihmisiä tavatessani keskustella vain polvestani ja siitä, kuinka tähän on päädytty, vaan ihan normaaleja asioita. (Ja siitä puheenollen, tässä lisää tapahtuneesta ja tässä tilanteestani nyt.)

 

OLEN JÄRJESTELLYT VIIME PÄIVINÄ erilaisia käytännön asioita, joista yksi tärkeimmistä on hoitoni jatko. Tilanteenihan on se, että viime viikolla pääsin julkisessa terveydenhuollossa pienien pompottelujen, kahden ja puolen viikon odottamisen jälkeen asiantuntevan ortopedin tutkittavaksi. Hän vakuutti minut osaamisellaan ja diagnoosillaan, vaikka olinkin tiukkana omien etujeni toteutumisessa (ja jopa kysyin suoraan vaikuttavatko julkisen sektorin säästötarpeet hänen päätökseensä).

Ortopedi määritti hoidokseni sivusiteen ja eturistisiteen kuntoutuksen marraskuun alkuun asti (tästä kirjoitushetkestä kuukauden ja tapaturmapäivästä kahden kuukauden päähän). Hän sanoi, että eturistisidettä ei voi leikata (mikäli se ylipäänsä on tarpeen) ennen sivusiteen kuntouttamista, sillä leikkaus vahingoittaisi sivusidetta vain enemmän. Siksi kuljen nyt polveani tukeva ortoosi jalassa ja minulle on kirjoitettu lähete fysioterapiaan. Sitten marraskuussa arvioitaisiin tilanne ja leikkauksen tarpeellisuus.

Tällä ajatuksella olen nyt päiväni kulkenut ja koettanut saada elämäni rytmiä siihen sopeutumaan.

 

HUOLIHAN SE TÄSSÄ pienen ihmisen maailmassa kuitenkin painaa; kun ei ole kokenut vastaavaa aiemmin eikä tiedä kuinka tässä vaiheessa vammaa asioiden pitäisi olla. Kun ei ole suoraa puhelinyhteyttä omaan nimettyyn lääkäriin, ei voi kysyä vastauksia ja huojennusta huoliinsa (vai voisinko, tätäkään en itseasiassa tiedä?). Oman terveyden ollessa kyseessä, etenkin jos tilanteeseen liittyy vielä perusturvallisuuteen ja taloudelliseen selviytymiseen liittyviä asioita, sitä nyt vaan on aika herkillä ja huolissaan. Minulla erityisesti jokainen hukkaan heitetty päivä on pois toimeentulostani; yrittäjänä kun kukaan toinen ei töitäni tee (tällaisen tarinan pienyrittäjän kuolettavasta kierteestä kerroin sinulle taannoin).

Tänään minun mieleni sitten vähän sekoittui.

Olin yhteydessä erääseen fysioterapeuttiin hakeutuakseni hänen hoitoonsa. Juttelimme hänen kanssaan lääkärin määräämän hoidon aloittamisesta (jonka luoja paratkoon voi aloittaa vasta kun turvotus joskus laskeutuu…). Asiantunteva ja kokenut fysioterapeutti ihmetteli hieman diagnoosiani, sillä muita hänen kuntoutuspotilaitaan vastaavassa tilanteessa on leikattu heti tapaturman jälkeen sivusiteen rikkoutumisesta huolimatta.

Fysioterapeutti ei tietenkään ota kantaa lääkärin päätökseen, ja tekee ilman muuta työnsä sen mukaisesti, enkä minäkään nyt lääkärini ammattitaitoa kyseenalaista, mutta huolen valtaamassa tilanteessa jäin pohtimaan: mihin ihmisen pitäisi luottaa? Tapahtuuko usein niin, että yksi lääkäri tekee yhdenlaisen päätöksen ja toinen toisenlaisen? Ja onko ylipäänsä yhtä oikeaa vastausta? Millä perustein lääkärit tekevät diagnoosinsa? Kun tiedot ovat ristiriitaisia, pitäisikö minun hakea toinen mielipide? Kannattaako diagnoosiaan kyseenalaistaa, auttaisiko se mitään?

Kaikenlaista. Kysymyksiä!

Oletko sinä ollut vastaavassa tilanteessa?

img_3893

/Äm, vähän kalpea mimmi voitonmerkkejä heilutellen