Arkistojen aarre: Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän

Sairastuin yllättäen kolme viikkoa sitten influenssaan. Sen päälle iski vielä bakteeri-infektio, ja olen ollut hyvin kipeänä. Arvatenkaan en ole jaksanut tehdä yhtään mitään, en myöskään kirjoittaa.

Kohta kolme viikkoa olen maannut sängyssä, yksin kotona eristyksissä muista, en ole tavannut ketään ja puhunutkin vain muutaman lauseen. Voimat ovat vähissä ja nyt alkaisi todellakin vähitellen riittää.

Oli pakko hakea vähän perspektiiviä. Kaksi vuotta sitten oli aika paljon hurjemmat ajat ja kirjoitin (vasta matkan alussa, sillä tästä kakusta tuli puolen vuoden mittainen) silloin tämän tekstin. Ja siitäkin selvittiin! Nyt ei toimi pää, enkä kykene asettamaan ajatuksia, mutta juuri tämän haluan tänään sanoa. Ehkä sinäkin saat kirjoituksestani jotain pohdittavaa?

Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän
(Julkaistu MaiLifessa 20.10.2016)

”Joskus koko elämä mahtuu yhteen päivään. Joskus se on arvaamaton. Se haastaa meitä jatkuvaan muutokseen. Joskus voimme kontrolloida muutoksen itse, joskus meillä ei ole siihen mitään valtaa. Mutta kun muutos tapahtuu, siihen on sopeuduttava, jos aikoo selviytyä.”

Jos eilen, kellon lyödessä 22.13 olisit kysynyt minulta millainen on nyt yksi päivä elämääni, jonka äkkillinen onnettomuus yhtäkkiä käänsi hetkeksi ylösalaisin, olisin kirjoittanut sinulle nämä sanat…

* * *

Kello 7.02

Kolmannella päätän nousta ylös. Ensimmäinen on tapahtunut klo 2.17, toinen klo 5.05.  Herätyskelloa ei näinä aikoina tarvita; kipu polvessa kyllä hoitaa sen homman.

Tökin itseäni hereille. Ylös ei kannata nousta ennen kuin on täysin kontrollissa. Muutoin saattaa unenpöpperössä kaatua. Niinkin on käynyt.

Au.

Köpötän vessaan. Harjaan hampaat ja vilkaisen suihkua. Tänään pitäisi pestä hiukset, mutta… Ei. Operaatio on niin suuri. Jalkaani nyt muutoin kellon ympäri tukeva ortoosi pitäisi ottaa pois. Täytyy varjella polvea, sillä se ei saa heilahtaa sivusuunnassa. Suihkut ovat sekunnin mittaisia, sillä kaatumisen ja virheliikkeiden pelko ei houkuttele jäämään suihkuun laulamaan.

Ei.

Menen suihkuun illalla.

Kello 7.10

Aamuissa on jo suloinen rutiini kohta kuuden viikon kokemuksella. Keitän kahvin, paistan kanamunan, voitelen leivän ja asettelen sille kasan vihanneksia. Aamuvitamiinijauhe lasiin ja marjoja pakkasesta sulamaan. Asettelen astiat jakkaralle, jota siirrän kepilläni lattiaa pitkin eteenpäin. Askel. Keppi. Jakkara siirtyy. Askel. Keppi…

Tällai tavarat asetellaan ja sitten niitä siirretään. Kätevää!

Kello 8.07

”Unelmien työ valumassa viemäristä alas.” 

Jos nyt kysyt, mikä kuvasarja vilahti ensimmäisenä mielessäni, kun onnettomuuteni tapahtui, näin minä sinulle vastasin.

Koko kevään ja kesän olen työstänyt elämäni ehkä tärkeintä projektia. Se suuntaa tulevaisuuteen ja toteutuminen on vielä epävarmaa. Tästä huolimatta olen antanut sille kaikkeni, ilman palkkaa, sillä uskon itseeni. Mutta elämä on pyörähtänyt nyt päälaelleen unelmistani tai tavoitteistani viis. Kaiken on sopeuduttava tähän tilanteeseen.

Avaan läppärini kannen ja suhaan Power Pointiin muutaman ajatuksen. On skarpattava, sillä nyt saattaa olla päivän kirkkain hetki. On jaksettava uskoa itseensä ja tähän mahdollisuuteen.

Kello 8.27

Naputan Power Pointia. Epätietoisuutta kestää vielä pari viikkoa. Sitten on seuraava lääkäri, jossa määritellään hoitoni jatko. Nyt kuntoutetaan pienimpiä vammoja leikkauksen tieltä. Se tulee, mutta milloin, en tiedä. Pitkä kuukausien kakku tämä kuitenkin on. Koko tulevaisuus on nyt kiinni polvessa. Yksinyrittäjänä en voi suunnitella tulevaa. En voi luvata kenellekään nyt mitään.

Se on jännä tunne se.

Jännää on myös ajatus siitä, että leikkauksen jälkeen tilanne menee hetkeksi vielä nykyistä heikompaan ja kuntoutus alkaa nollapisteestä uudelleen.

”Mielen lujuutta. Sitä, ettei hämäänny eikä herpaannu.”

Jos nyt kysyisit, mitä tämä kaikki vaatii, näin minä vastaisin.

Kello 8.40

Koetan keksiä kirjoitettavaa blogiini. En tiedä mitä sanoisin. En halua valittaa tai tehdä itsestäni säälittävää kärsijää, mutten halua esittää selviytyjääkään. Testaan monta ideaa. Ei toimi.

Postaisinko uudelleen vanhan kirjoitukseni, johon sattumalta tänään törmäsin?

Aloitan johdannon: ”Voi pojat, olen kyseenalaistanut elämääni ja tekemiäni valintoja viime pävinä – pelännyt ja itkenyt tulevaa, kysynyt MIKSI. Sitten törmäsin tähän tekstiini. ”Kumpi on hullumpi, se joka hypää, vai se joka jää?”, jossa sanon näin: ”Ohjautuminen peloista käsin vie aina väärälle tielle. Kun kulkee kohti mahdollisuuksia ja luottaen, kaikki onnistuu. Vaikka en tiedä, luotan.” Ja minä jäin pohtimaan, että…”

Ei. Ei toimi. Minä olen ammattikirjoittaja ja itseni ilmaisu on vahvin lajini. En pysty siihen nyt.

”En tiedä uskonko itsekään tuohon kirjoittamaani.” 

Niin minä vastaisin, jos sinä nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä ajattelen.

Tällainen kuva löytyi tuosta vuosi sitten kirjoittamastani blogitekstistä. Sen löydät täältä.

Kello 9.01

Ajatukset katkeavat. Olen jo myöhässä. Virkailijan tunnin mittainen soittoaika alkoi! On soitettava Helsingin kaupungin sosiaalivirastoon. Kyllä. Sossuun. Talous on tiukassa. Olen saanut päätöksen, jonka mukaan yrittäjänä en saa tukea. Jippii. On selvitettävä asiaa. Jos rahaa ei saa, sitten sitä ei saa. Tietyillä mittareilla olen elämäntilaneessani ehkä montaa kuntoutuspotilasta hankalammassa elämäntilanteessa. Yksinelävä yksinyrittäjäsinkku.

”Minkään yksittäisen asian ei voi antaa musertaa itseään. Jos joku ovi sulkeutuu, jostain on vain etsittävä uusi.”

Jos nyt kysyisit, millaisen elämänfilosofisen opetuksen olen viime viikkoina saanut tuta ytimiä myöten, näin minä vastaisin.

Kello 9.20

Soitan äidilleni ja kerron keskustelusta virkailijan kanssa. Äiti on tärkeä. Hän on läheisin; kuuntelee ja auttaa, vaikka menettää yöunensa takiani. On pakko säännöstellä hänen kuormittamistaan. Siksi pidän monta asiaa itselläni. En jaa niitä kenellekään. En halua, sillä en halua vaikuttaa säälittävältä. Johtaisiko se mihinkään?

Kello 9.50

Onnekseni olen saanut yhden ihmisen lisää tukiverkostooni tällä viikolla. Fysiterapeuttini. Olen vihdoin päässyt ensimmäiselle hoitokerralle. Se on valanut minuun paljon uskoa. Nyt rinnallani on ammattilainen, johon voin tukeutua kysymyksissäni. Pienetkin muutokset polvessa pelottavat. Ja kun niitä yksin päässään pyörittää, pelko saattaa kasvaa tarpeettomiin muotoihin.

”Elintärkeä.” 

Niin minä sinulle kuvailisin, jos nyt kysyisit mikä toisten ihmisten merkitys on kuntoutujalle.

Teen aamujumpan. Fysipterapeutti on lisännyt aiempaan jumppaohjelmaani liikkeitä. Ne saavat itkun kihoamaan silmilleni. Ajassa 9.50 eka itku. Näitä on viime viikkoina riittänyt.

Tämä kuva on Snapchatistani, joka sekin on nyt kovin vähän viime aikoina päivittynyt. Maanantaina kerroin päiväni kohokohdasta: uudesta, mutta kovin rankasta jumppaohjelmasta ja loistavasta hoidosta, jonka sain fysioterapeutiltani.

Kello 11.04

”Hirveän hidasta”, vastaisin puolestaan jos nyt kysyisit millaista polvivammaisen tahti on. Turhille asioille ei jää sijaa. Se on aika hienoa! Kaikki epäolennainen täytyy karsia pois. Saa nauttia ruokailusta hitaasti, tuijottaa ikkunasta talven tuloa ja tehdä havaintoja. Asiat on pakko priorisoida tiukkaan järjestykseen.

Minä olen oppinut, että aina kun on pystyasennossa, kannattaa käydä vessassa. Pissattaa, mutta makaan sängyssä. Ei jaksa säätää taas.

Kello 11.48

Havahdun kostuviin kainaloihin. Hemmetti. En vielä vaihtanut yöpaitaani, enkä muistanut laittaa deodoranttia. Keho muistuttaa olennaisesta monin muodoin. On noustava ja vaihdettava paita. Housut pysyköön! Pukeudun useimmiten sairaalasta päälleni jääneisiin sairaalahousuihin. Ne ovat hirveän kätevät. Ja pinkit! Naiseuteni on huipussaan.

Pyykkikori pursuaa ja käyttövaatteet ovat loppu. Pesukone on pyykituvassa kolme kerrosta allani. Ei hissiä. Eikä nyt rahaakaan siihen, sillä maksoin minua kyydinneen työkaverin parkkimaksun viimeisistä pyykinpesurahoistani. Pitäisi päästä nostamaan ja rikkomaan rahaa tätä toimenpidettä varten.

”Hyvin hankalaa”, vastaisin, jos kysyisit millaista arkeni nyt on.

Kohtuuttoman paljon minulla on viime aikoina ollut kuvia tästä kulmasta. Koetin tallentaa sinulle sairaalahousujeni hienouden.

Yritin myös toista kuvakulmaa, muttei siitä tullut oikein mitään. Mutta housujen hienous on siinä, että lahkeen voi rullata vammautuneesta jalasta ylös asti, jotta saa puettua päälleen myös ortoosia paremmin paikallaan pitävän säärystimen sen alle. Arjen käytännölliset helpotukset saavat minut nyt hymyilemään.

Kello 12.13

Ovikello soi. Ei! Olen juuri asettunut takaisin sänkyyn ja ottanut ortoosin pois jalasta. Paikallaan ja hereillä ollessani saan höllentää sen puristusta. Olen avannut Yle areenan. Sorjonen! Kolme päivää aiemmin on alkanut uusi tv-sarja, ja olen katsonut siitä jo yhdeksän jaksoa kymmenestä.

”Heeeeeetkinen, mulla on jalka irti, täytyy laittaa se paikoilleen!”, huudan. Monta minuuttia myöhemmin olen ovella, jonka takana seisoo kaksi huoltomiestä jalkojani kummissaan toljottaen. Kohta pattereiden ilmauspumppu suhisee keittiössä, enkä minä jaksa vaivautua selittämään heille mitään.

En minä jaksa Sorjostakaan enää katsoa. Keskittyminen herpaantuu hyvin helposti. Kaikki katsomaan aloittamani leffat jäävät kesken. Kaikki kirjoittamani tekstit jäävät kesken.

”Koko elämäni on nyt jäänyt kesken loukkaantumiseni takia.” 

Niin minä juuri nyt vastaisin huolimatta siitä mitä sinä edes nyt kysyisit.

Kello 12.39

Patterimiehet lähtevät ja heilutan heille keppejäni sängystä. Kutsun käsiäni nykyään kepeiksi, se on hirveän hauskaa. Ja kepit tosi kätevät asioiden kurkottelemiseen. Lasken läppärini käsistäni ja katsahadan ikkunalle. Talitintti lehahtaa lepuuttamaan lentoaan lämpömittarini päälle. Tuijotamme toisiamme pitkään.

Talitinttiä tuijotellessa tulee nälkä. Sossään pannulla sekaisin riisiä ja kanaa.

Se on kamalaa.

Kello 13.27

Muu maailma viipottaa kiireissään ja minä olen hyödytön. ”Nythän sä voit tehdä kirjoitushommiasi sieltä sängystä!”, he sanovat. Näin minäkin ajattelin, muttei tämä näytäkään menevän niin. Missä voimani ovat? Miksi koko ajan väsyttää? Pelkään, että ihmiset ajattelevat minun olevan laiska paska, kun en jaksakaan tehdä mitään. Hävettää.

Voisiko mieleni vain tehdä tepposiaan, onko laiskuuteni vain ottanut tilanteesta hyödyn ja uskottelee minulle etten jaksa?

Kello 13.28

Jos nyt kysyisit mitä ihminen käy läpi kohta kuusi viikkoa loukkaantumisensa jälkeen, kertoisiin itse rakentamastani loukkaantumisen shokkivaiheen kaaresta, jonka jakaisin näin kolmeen vaiheeseen:

1. Myöntäminen itselle että näin on nyt vaan käynyt.

2. Sopeutuminen arjen muuttuneisiin rutiineihin.

3. Omien vähäisten voimien tunnistaminen ja tunnustaminen itselle.

”Ottaen askeleen kerrallaan”, vastaisin, jos nyt kysyisit, miten ihminen tällaisen tilanteen voi käsitellä.

Kello 13.29

Ihmisen heikkous on paljastunut minulle onnettomuuteni kautta aivan uudella tavalla. Fysioterapeuttini rauhoitteli minua kertoen, että juuri näin kehoni ja mieleni nyt ragoivat. Vaikka vain polvi on rikkoutunut, koko kehoni on väärässä asennossa ja tämä vie fyysisiä voimia moninkertaisesti. Henkinen paineeni on hurja ja sen vaikutus valtava.

”Et ole heikko. Olet vain ihan tavallinen ihminen.” 

Näin fysioterapeuttini minulle vastasi, vaikken edes kysynyt häneltä mitään.

Niin. Nyt kun kuitenkin kysyt, että menenkö minä uloskin sairaalahousut jalassa, ni vastaan että en yleensä. Kerran oon menny. Se oli hauskaa. Mutta useimmiten on parempi tässä kohtaa puristaa itsestään irti vaatteenvaihtohalukkuus.

Kello 14.34

Kuinka kiitollinen olenkaan syyssäästä! Ihana kirpeä ilma ja auringonpaiste. Olen vapaa! Kepit kädessä köpötän läheiseen puistoon. Jalkaa vihloo, mutta se ei minua estä menemästä ulos.

Normaali elämäni on varsin aktiivista ja toimiva keho tärkeä työssäni. Eniten liikkumiskykyni heikkenemisessä minua harmittaa sen vaikutus päähäni. Luovan työn vaativat ideat syntyvät liikkeessä.

Nytkin vain vähän matkaa köpötettyäni keksin: Kirjoittan blogin päivästäni. Ilman tunnelatauksia suuntaan tai toiseen. Kuvailen vain mitä päivässäni tapahtuu ja millaisia asioita tapahtumat pistävät minut ajattelemaan. Ehkä se voisi avata jollekin toiselle maailmaa, jossa yllättävän fyysisen muutoksen kokenut ihminen elää.

Kello 14.35

Ihmisiä on hauska seurata. Heidän reaktionsa saavat minut nauramaan. Minä katson kaikkia vastaantulevia silmiin ja hymyilen. Hassua miten harva uskaltaa katsoa minuun takaisin. Ja niiltä, jotka minut huomioivat, saan osakseni aina myötätuntoisen säälivän katseen. Jos kyseessä on komea mies, HALLELUJA mikä pokausmahdollisuus, mutta oikeastaan toivoisin vain, että olisin kaikkien silmissä ihan normaali.

”Aito kohtaaminen, sitä yksin asunnossaan vankina oleva ihminen kaipaa”

Nyt kun selvästi olit aikeissa siitä kysyä.

Kello 14.36

Vastaan kävelee pukuun pukeutunut mies. Tuikkaan hänelle hymyn. Hän kääntää päänsä pois antamatta minulle muuta vastinetta.

”Katsoisivatkohan nuo ihmiset silmiini, jos olisin ihan normaali, onko heidän vain vaikea kohdata minua kun olen näin heikko?”

Tuollaisen kysyksen minä itselltäni nyt kysyn. Kysyn minä itseltänikin nyt aika paljon muitakin kysymyksiä. Niille on nyt aikaa.

Kello 14.37

Hitaus on hassua. Muutaman sadan metrin kävely vie puoli tuntia. Päätän, että kun saan taas vuoden päästä juosta, kokeilen missä ajassa nopeimmillaan tuon matkan voin kiertää.

”Tavoite. Pieni pilkahdus tulevaisuudesta!” 

Tällaisia sitä itselleen rakentaa jotta osaisi nähdä kauemmas.

Olisitko osannut tästä minulta kysyä?

Kello 14.38

Onhan se suorastaan musertavaa, että elämäni on nyt pisteessä, jossa vanhat mummot suikivat rollaattoreillaan sulavasti ohitseni kuin kilpajuoksijat.

Mutta yksi iäkäs rouva hidastaakin kohdallani. Hän kysyy mitä minulle on käynyt, ja me sysäydymme pitkään keskusteluun. Hän kertoo polvensa korjausleikkauksesta, joka tehtiin kuukausi ennen miehensä äkillistä menehtymistä. Kyyneleet nousevat hänen silmiinsä. Minun kurkkuani kuristaa.

Ajattelin kävelyni olevan päiväni kohokohta. Ei. Se on tämä kohtaaminen.

”Olisinko pysähtynyt puhumaan jos minulla olisi ollut kaksi koipea kunnossa ja kamala kiire?” 

Tämän pamauttaisin sinulle miettimättä, jos nyt kysyisit mitä tuossa hetkessä mietin.

Kello 15.16

Kiroan. Kaikki lentää käsistä. Ihan helvetti kaikki. Keitän teetä ja teen vähän hedelmäsalaattia.

Säädän. Säädän ihan koko ajan. Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni tietokoneen laturin. Nousen hakemaan sen.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan unohtaneeni kännykkäni.

Menen makaamaan sänkyyn ja huomaan… fuck it!

Painan playta Sorjoselle.

Kello 16.25

Minä olen onnekas, sillä joskus vielä olen kunnossa taas. Huonomminkin olisi voinut käydä. Mutta kuntoutus on tehtävä kunnolla. Siksi jumppaan pedantisti ja ohjeiden mukaan kolmesti päivässä. Nyt on aika päivän toisen. Tästä ei jousteta.

”Säntillisyyttä”, vastaisin, jos nyt kysyisit mitä loukkaantumiseni minulle on tähän mennessä opettanut. Kärsivällisyyttä.

Kello 17.00

Avaan television. Sinkkuillallinen! Tadaa. Mussutan taas omaa kuivaa kanariisimössöäni ja katson, kun sinkku käy kolmella illallisella. Sokkotreffit.

Olenhan minä sitäkin miettinyt. Olisihan tämä miljoona kertaa helpompaa jos en olisi yksin. Jos rinnalla olisi ihminen joka rakastaisi ja jaksaisi jakaa tämän kaiken kanssani. Vain autokyytien saaminen on järjetön säätö, joudun nyt kaikessa tukeutumaan toisiin. Olen pohtinut paljon ihmisten motivaatiota auttaa minua: miksi kukaan auttaisi, enhän ole kenenkään prioriteettilistalla kovin korkealla?

Ja yhtäkkiä mieleeni nousee aivan uusi näkökulma parisuhteeseen, rakkauteen – niiden etsimiseen.

Voisinko minä olla joskus jollekin se henkilö, joka välittää hänestä niin paljon, että haluaa kulkea hänen kanssaan, häntä tukien vaikka hän olisi kyvytön normaaliin elämään?

Ja vielä tärkeämpänä: muistaisinko myös arjessani, silloin kuin kaikki on ihan hyvin, että juuri tämä on se syy, että olemme yhdessä?

Pyyteetön rakkaus.

Aini. Mulla on nyt tällainen sänky. Normaalisti nukun sellaisella muutaman askeleen ylös nousevalla parvella, jonne en nyt pääse kapuamaan. Tämä on jotenkin kamala kuva. Kasassa lattialla on lääkkeeni ja jatkojohto. Tuo pötkylä on lakanapakkaus, jota käytän jumpassani aputyynynä. Tuo on aika kamala sänky. Selkään sattuu. Mutta iso pelastus arkeeni.

Kello 18.21

Olo alkaa käydä sietämättömäksi. Tämä tapahtuu joka päivä ja monta kertaa. Jalka turpoaa ja kaikki huomioni on taas siinä. Kaikki huomioni on koko ajan siinä!

Palaan työajatuksiin. Elämäni tärkeimpään projektiin. Sitä varten on käytävä läpi pari videota. Monta kertaa päivässä on vain pakotettava itsensä tarttumaan asioihin, vaikka väsyttäisi. Katson videon tyytyväisenä näkemääni.

Saatana, sanon ääneen. Tätä ette minulta vie.

”Joskus on vain pakotettava itsensä uskomaan asioihin”, sanoisin nyt kun… no, kysyit sitä tai et.

Kello 20.10

Sytytän kynttilöitä olohuoneen pöydälle. Alan kirjoittaa blogitekstiäni päivän mittaan tekemieni muistiinpanojen mukaisesti. Tällainen on ollut päiväni, jonka rytmin yllättävä onnettomuus on nyt muuttanut pitkäksi aikaa.

Kello 21.14

Kirjoitan ja koetan kiteyttää. Vaikeaa. Pää on todella pehmeä. Väsynyt. Taas itkettää. Lohduton purkaus tulee silloin tällöin. Nyt on sen aika.

Onhan se selvä, että tässä touhussa mieli mustenee. Kuinka paljon onnettomuuksien ja tapaturmien yhteydessä puhutaan masennuksesta? Miten paljon potilaat saavat tukea mielensä hoitamiseen? Mietin, olenko itse ollut aiemmin masentunut, sillä selvhän se: minä olen nyt välillä masentunut, vaikka sen sanominen ääneen hävettää enemmän kuin mikään muu. Päivät vaativat välillä kovaa kestävyyttä ja mielen lujuutta. Joistakin on vain mentävä läpi keinolla millä hyvänsä.

Kello 21.15

”Vajoaminen hetkeksi jonkun pitkään ja turvalliseen halaukseen.” 

Jos nyt kysyisit mitä minä elämäni tässä vaiheessa eniten kaipaan, ei minun tarvitse empiä vastaustani hetkeäkään.

Kello 22.13

Kukaan ei ole kysynyt mitään, mutta minä kirjoitan.

Iltajumpalla.

Kello 22.23

Sanoinko jo että kärsivällisyys ja pedanttius? Asioiden tärkeysjärjestys? Polvi on ykkösprioriteettini nyt. Päivän kolmas jumppa ja itku takana.

Menen vessaan pesemään hampaat ja katson suihkua. Käännyn pois ja painun sänkyyn.

No, huomenna on uusi päivä.

Onneksi.

* * *

Millainen sinun päiväsi on ollut? Oletko koskaan kirjoittanut auki yhtä päivääsi hetki kerrallaan ja pohtinut millaisia ajatuksia ja tuntemuksia arkesi tapahtumien virta sinulle synnyttää? Mitä voisit niistä oppia?

/Äm, joka halusi jakaa tänään jakaa kanssasi nämä tapahtumat.

Arkistojen aarre: ”Kun vammautuminen onnettomuudessa muuttaa koko elämän”

Tämän päivän sanoja ovat bronkiitti ja perspektiivi. Kesäflunssa muuttui keuhkoputkentulehdukseksi, siis bronkiitiksi, ja nyt hevoskuurilla antibiootteja koetetaan saada tauti kuriin ja välttää keuhkokuume.

Ja se perspektiivi: Vaikka edellinen sairaslomani ja sängyssä makaaminen kesti yli puoli vuotta, silti mieli meinaa mustua jo nyt, vaikka sängyssä on maattu vasta puolitoista viikkoa. Mutta niinhän sen pitääkin olla; ei yksi kärsimys ole toista vähempiarvoinen, vaikka joskus, tai jollain toisella ihmisellä, on ollut huonomminkin. Perspektiivi mielessä pitäen ajatus palasi tänään tähän kirjoitukseeni. Sen kirjoitin vasta tuon matkan alussa, onneksi en silloin tiennyt, mitä edessä olisi…

Kuun kymmenes ja yksitoista kuukautta

Kuun kymmenes!

Huomasitko, että missasin edellisen? Siis heinäkuun kymmenennen, polven muistopäivän! Oikeastaan en missannut sitä, mutta tuolloin en vaan jaksanut nostaa asiaa sen suuremmin esille. Ja se on hyvä merkki se. Ehkä polvi ei kohta enää hallitse koko elämääni, kun en jaksa sen rikkomisen kuukausipäivää säännöllisesti ”juhlia”.

Mutta tästä kuun kymmenennen muistopäivästä on tavallaan tullut sellainen sopiva pysähtymishetki katsoa aikaa taaksepäin, ja mikä tärkeintä, luoda katse eteenpäin.

Polven osalta eteenpäin katsominen on tosin aika vaikeaa. Edelleen on suuri mysteeri, miten ja missä tahdissa keho kuntoutuu. Edelleen opettelen ymmärtämään kuinka kropalle on annettava sen oma tahti. Oikealla kuntoutuksella voin edesauttaa sen kunnon edistymistä, mutta kehoa on kuunneltava nyt erityisen tarkalla korvalla. Nnyt mieltä haastaa tietysti se, että töiden ja aamuherätysten ohella vähäiset voimat vetäisivät usein vain sänkyyn. Pidin tarkoituksela parin viikon tauon, ja nyt olen taas käynnistellyt kuntoutusrumbaa.

Ehkä jossain vaiheessa myöhemmin ymmärrän vieläkin paremmin mitä nämä kuluneet yksitoista kuukautta ovat minulle opettaneet: lisää läksyjä periksiantamattomuudesta, siitä miten joskus itsensä joutuu kaikin keinoin puskemaan tekemään töitä ja hallitsemaan mielensä hirjumisen hetkellä. Sillä helppoa tämä kuntoutus ei ole. Se on tasapainottelua pitkäjänteisen työnteon ja malttamattomuuden välillä. Sieltä välimaastosta täytyy löytää oikea treenimotivaatio, tapa kuntouttaa järkevästi niin, ettei riko itseään vaan pystyy kehittymään lineaarisesti takaisin kuntoon.

Tänään kävin treenaamassa, mutta ohjelmassa oli polven sijaan nyt enemmän yläkroppaa. Sen on vahvistuttava paljon, sillä aiemmat kuukaudet on keskitytty vain polven jumppauttamiseen.

Vaikka nytkin taas tuntuu, ettei tästä polvesta ikinä tule kunnon kalua, niin ehkä sekin aika vielä koittaa, että kehoni tuntuu normaalilta. Viime aikojen isot kehitykset olen kokenut siinä, että polvi tuntuu suoristuvan nyt jo paremmin. Sen jäykkyys on yllättänyt minut totaalisesti; siis se, miten ihmeen pitkään vamma ja leikkauksen jäljet sen liikkuvuutta rajoittavat. Ja koska polvi ei suoristu edelleenkään täysin, en voi kävellä täysin normaalisti tasapainoisessa asennossa. Tämä taas rasittaa muuta kehoa paljon.

Nyt, kuun kymmenentenä ja yksitoista kuukautta onnettomuudestani sen jäljet ovat alkaneet näkyä kehossani myös hieman kummallisilla, minulle entuudestaan oudoilla tavoilla. Tällaisia asioita en yleensä käsittele, eikä niillä sinällään ole merkitystä, mutta olen myös huomannut ylimääräisten nesteiden ja vähemmästä treenistä jouhtuen hitaammaksi käyneestä aineenvaihdunnasta johtuva lieveilmiöt. Muhkuroita alkaa muodostua kehoon. Sen lisäksi, että vammautunut jalka on vielä huomattavasti lihaksettomampi kuin vasen, on siihen alkanut ilmestyä selluliittiä. Sitä jotenkin kummasti olen viime päivinä hätkähtänyt.

Tai sitten se on vain tämä ikä. En ole perhana enää mikään eilisen teeren tyttö minäkään 😀

Tällaisin ajatuksin kuun kymmenentenä, yksitoista kuukautta onnettomuudesta. Tajunta virtaa taas.

/Äm

Valloittava väsymys

Arki on ollut viime aikoina melko väsyttävää. Voimat ovat jotenkin kumman kortilla. Tämä johtuu tietysti siitä, että töitä on ollut reippaasti ja aamuherätykset suhteellisen brutaaleja.

Mutta olen myös miettinyt, että ehkä keho ja mieli nyt hieman vetäytyvät, onhan alun (kyllä, olen asunut Kuopiossa nyt kaksi kuukautta!) turbuenssi ja uuden haltuunotto töissä takana ja olen asettunut täysin kodiksi asuntooni. Ehkä kroppa on nyt alun kuormituksen jäljiltä taipunut hetkeksi, antanut myös luvan minulle rentoutua minkä mukana on tullutkin nyt väsymys.

Väsymys on sellainen, että ei se mitään haittaa, en vaan nyt jaksa suhista joka suuntaan. Jos tarkkaan ajattelee, niin väsymys ei ole ehkä ihme siksikään, onhan takanani pitkä sairausloma ja sen myötä pieneksi käyneet voimat. Aina ei enää edes muista millainen polku on kuluneen vuoden aikana tullut käytyä läpi. Tai vuosien. Siinä mielessä oikeastaan aika lohduttavaa: aika painaa vaikeatkin ajat osin unhoksiin, vaikkei niiden keskellä sitä uskoisikaan.

Toki välillä harmittaa, ettei elämässä täällä ole muuta kuin työ ja jalan kuntoutus, josta siitäkin pidin parin viikon tauon. Mutta ehkä syksy tuo mukanaan jotain harrastusmahdollisuuksia.

Toivon ainakin, että syksy toisi mukanaan uuden kuntoutusinnon – se on ollut vähän hukassa. Olen koko Kuopiossa olon ajan treenannut itsenäisesti ja nyt alan huomata ikävöiväni fysioterapeuttiani. Minua viime syksystä lähtien kuntouttanut luottofyssarini kun on Helsingissä, enkä ole täältä uutta hankkinut. Hetken vielä jaksan vääntää minulle kesäksi rakennettua ohjelmaa, mutta kohta on pakko päästä tapaamaan fysioterapeuttia. On uskomattoman tylsää vääntää kuukaudesta toiseen samaa ohjelmaa.

Ja silti millään muulla tavalla tämä jalka ei kuntoudu. On vaan väännettävä, ja välillä tajuttava ottaa pientä aikalisää, kuten nyt viime viikkoina tein. Kumma miten mieli ei oikein antaisi rauhaa ja armoa. Siltikin, vaikka on ollut motivaatio ja voimat hukassa, mieli on hokenut että jumpata pitäisi, sillä se pelkää, ettei kehitystä tapahdu.

Ohho. Tulipa tajunnanvirtainen teksti. Mutta ehkä se kertoo juuri oikealla tavalla asiat, jotka olen viime päivinä oppinut:

Kun turbulenssi tyyntyy, ja elämä alkaa asettua uomaan, keho ja mieli saattavat yllättää tarpeellaan vetäytyä. Ja silloin sen on annettava tehdä niin. Ei ole kiire, ja on muistettava, miten hienoa oikeastaan on, että on vihdoin jokin uoma. Tila, jossa voi olla ja hengähtää, tehdä sen varrelle määriteltyjä asioita kurottelematta liikaa minnekään muualle. Ei ole kiire, ja tulee aika, kun on taas valmis sykkimään.

Tämä tila on oikeastaan aika ihana, valloittava kaikessa väsyttävyydessään. Ei mitään turhaa, vain nautinto siitä, että edes jokin asia elämässä on hetken kovin hyvin. Sillä niin on; työni saa minut nyt hyvin onnelliseksi.

Veljeni tuli viikonloppuna kylään ja kävimme muun muassa Puijon tornissa. Siinä se on, maisema, jossa minun uomani nyt on. Tältä näyttää Kuopio yläilmoista.

Valtavasti metsää ja järveä siintää näkyvissä. Tässä tornin varjo sen alla lepäävän urheilualueen yllä.

/Äm

Kiitoksia keholle ja työniloa

Elämäni kahdella pääosa-alueella menee vähän päinvastaisin tuntein: töissä on huippua ja innostavaa, mutta polven kuntoutuksen kanssa olen vähän turhautunut.

Polven kuntoutuminen tuntuu nyt vaan viikosta toiseen junnaavan paikallaan, enkä koe merkittävää kehitystä juuri tapahtuneen. Nämä ovat varmasti ankarimpia aikoja, kun pää ei enää jaksaisi toistaa samoja polvipumppauksia, vaan haluaisi jo liikkua kokonaisvaltaisemmin. Mutta silti polven ehdoilla kuljetaan.

Olen ollut aika ankara itselleni treenissä, ja kun kehitystä ei tapahdu, huomaan, että vihastun ja moitin kroppaani. Siksi joka kerta kun olen tullut treenaamasta, joudun tietoisesti keskittymään kiittämään kehoani, vaikka mieli haluaisikin kirota sen alimpaan maakerrokseen. Vaikka kehtiys ei ehkä nyt tunnukaan, on varmaa, että kuntoutus kulkee eteenpäin, ja oma mielenihän ratkaiseen paljon sen kulkua.

Suorat radiolähetykset kentältä ovat ihan suosikkejani. Ensimmäisen kerran, kun lähdin yksin lähetysautolla keikalle jännitti, mutta nyt tämäkin sujuu hienosti. Niin sitä vaan kehittyy! Tässä keikalla viime viikolla – minä ja lähetysauto Toivo.

Mutta sitten työt! Tällä viikolla siirryin aamujuontajaksi ja huomaan, että sen rytmi sopii minulle. Vaikka joudunkin herämään jo neljän aikaan aamulla, tykkään kovasti siitä, että pääsen kotiin jo aikaisin, ja illalla ehtii vielä (pienten päiväunien jälkeen) vaikka mitä. Aamut ovat kivoja, niissä on aivan omaa erityistä tunnelmaa radiostudiossa (ja kentällä, missä olen myös tällä viikolla jo ehtinyt pyöriä) ja olen hyvillä mielin hommissa.

Tänään tajusin konkreettisesti sen, mikä työskentelyssä juuri täällä Kuopiossa ja maakunnassa on. Täällä saan tehdä töitä aitojen ja oikeiden aiheiden ja ihmisten parissa. Siis, etttä työ ei ole sellaista ”hölöhölö”-radiovirran tuottamista, vaan saa kertoa tarinoita ihan oikeasta suomalaisesta elämästä. Se on ihan valtavan upeaa ja minulle hieno kokemus elämässä!

Miten oikeasti paha pelko voitetaan?

Kymmenen kuukautta sitten minä putosin. Alastulo metrien korkeudelta urheilusuorituksessani eponnistui ja loukkasin polveni pahasti.

Aikamoinen kakku tuli lusittavaksi leikkauksineen päivineen. Matka takaisin kuntoon on pitkä, ja se on vasta jossain puolessa välissä. Kuntoutus vie vielä ensi vuoteen ennen kuin polvi on entisellään.

POLVEN KUNTOUTUSTA OLEN hoitanut fysioterapeuttini kanssa Helsingissä. Nyt Kuopioon muutettuani olen hankkinut personal trainerin. Kun on ensin maannut sängyssä vammautuneena kuukausia ja sitten kaiken kuntoutuksen keskittyessä vain jalkoihin havahduin siihen miten huonoon ja heikkoon kuntoon koko muu kehoni on tässä prosessa mennyt.

Mennessäni viime viikolla ensimmäiseen tapaamiseemme hihkuin intoa; saisin vihdoin koko kehoni liikkeelle, sillä personal trainerini suunnittelisi minulle yläkropan ja keskivartalon ohjelmaa.

Mutta tänään. Toisella tapaamisellamme, keskellä suurinta innostustani kohtasinkin voittajani.

Leuanveto.

Olimme aikeissa kokeilla leuanvedon lisäämistä ohjelmaani. Tuo pieni ja simppeli liike. Kehon nosto käsillä ylös ja laskeutuminen hallitusti alas.

Mutta ei. Minun pääni ei antanut kehoni taipua liikkeeseen. Yritin kaikkeni, mutta peräännyin itkien. Kyyneleet nousivat silmiin ja henkeä ahdisti pelkka ajatuskin lattiatasoa korkeammalle noususta.

Minä pelkään putoamista enemmän kuin mitään.

Lattiatasolla kaikki tuntuu hyvältä ja turvalliselta.

TÄMÄ ON NYT NIITÄ JUTTUJA, että ihan turha tulla bullmentuloitten tai jarisarasvoiden huutamaan naaman eteen, että ”mene luuseri sinne epämukavuusalueelle”. Tämä on hyvin todellinen ja suuri pelko, vaikka ulkopuolisesta se saattaisi näyttää huvittavalta.

Onnettomuudestani on jäänyt pinnan alle kytemään valtava putoamisen pelko, ja tänään minä tajusin miten paha se todella on. Ei mikään pikku päänsisäinen höpötys, vaan todellinen kauhu, joka tuntuu kehossa asti puistatuksena joka kerta kun edes mietin asiaa. Kammottava mielen lukko, joka ei anna kehoni toimia, vaikka mitä sille juttelen. En uskalla nousta lattiatasoa korkeammalle, sillä pelkään onnettomuuteni toistuvan.

Miten ihmeessä tällaisesta pääsee yli, sillä en missään nimessä halua, että tämä pelko jää päälle?

PERSONAL TRAINERINI KANSSA päädyimme siihen, että luottamusta on kasvatettava ensin käsilihasten kautta. Hän ammattitaitoisesti vaihtoi suunnitelmaansa. Ensin on saatava lisää voimia käsiini, jotta luottamuksella oman kehon toimivuuteen voisi olla mahdollisuus kasvaa – siitä kai tässä lopulta on teknisesti kyse.

Mutta kun ihminen ei ole vain tekniikaa, vaan silä on valtava mieli. Ja siksi, koettuani tämän käsittämättömän pelon tunteen, minua pelottaa, etten pääse tästä ikinä irti.

Ainoa keino on tietysti vain saada itsensä toimimaan ja menemään kohti pelkoa, mutta miten se tehdään?

Nyt kaipaan sinun apuasi; onko sinulla ollut vakavaa pelkoa ja miten olet sen voittanut? Miten olet saanut itsesi turvallisesti ja maltillisesti voittamaan ihan oikeasti pahan pelkosi?

Onneksi löysin Kuopiosta erinomaisen kuntosalin ja loistavan personal trainerin. Luottavaisin mielin mennään kohti vahvaa kehoa, vaikka mielikin tuntuu välillä rapisevan.

Koko maailma lähellä

Yksi hienoimmista asioista Kuopiossa on se, että kaikki täällä on niin lähellä. Olen vielä kovin vähän päässyt nauttimaan olostani täällä (työssä kaikki uudet asiat tuntuvat vielä niin sekavilta ja aiheuttavat sen verran päälle töitä, että se vähän karistaa olemisen nautinnollisuutta), mutta tätä välimatkojen lyhyyttä minä juhlistan joka päivä.

Asuntoni sijainti keskustan tuntumassa on mahtavaa, kun on tottunut siihen, että paikasta toiseen pääsemiseen saattaa tuhraantua aivan turhaan aikaa.

Kaikenlaisia pieniä mutta hyvin merkityksellisiä muutoksia tämä muuttoni on arkielämääni aiheuttanut. Niitä pysähdyn ihmettelemään usein. Ajatella, että edes aamuisin minun ei tarvitse herätä niin aikaisin kuin mihin olen Helsingissä tottunut – töihin on vain kymmenen minuutin kävelymatka, eikä aikaa tarvitse nyt hukata busseissa.

Täällä minä tulen jatkossa vierailemaan useasti.

Yksi hyvin merkityksellinen läheisyys tuli testattua tänään: uimahalli! Polveni kuntoutuksessa vesijuoksu on hyvin tärkeä laji, mutta minä en ole sitä päässyt vielä tekemään. Helsingissä lähimmätkin uimahallit olivat sen verran hankalan matkan päässä kotoani, että polven kanssa niihin könkkääminen oli haasteellista .

Mutta nyt! Uimahalli on täällä niin lähellä, että pääsen sinne helposti. Ja mikä ihana pään nollaus olikaan kipitellä altaassa ja rentoutua saunassa tiukan työpäivän jälkeen. Altaassa ei juuri muita tänään näkynyt (onhan kesän lämpimin päivä!), ja baana oli ihanan vapaa. Vesi rauhoitti ihanasti vähän myllertävää mieltä.

Tänään olin hetken aika onnellinen. Pienet asiat, kuten lyhyet välimatkat, tekevät sellaiseksi – onnelliseksi! Tuntuu, että koko maailma on niin lähellä.

Positiiviset käänteet

No nytpä sitten tiedät mitä on meneillään. Toivottavasti myös ymmärrät asian paremmin kuin minä – jostain syystä minulle on hyvin hankalaa käsittää mitä juuri nyt tapahtuu.

Olen kirjoittanut usein sinulle äärilaidoista, niistä erilaisista, toisistaan vastakkaisista olosuhteista, joissa minun on jostain syystä elämäni varrella annettu elää (lue esimerkiksi tämä, yksi hienoimmista kirjoituksistani). Kokea erilaisia tunteita ja asetelmia elämässä, jotka sitten vaihtuvat kertarysäyskellä ja nopeasti äärilaidasta toiseen.

Kuten nyt: takana on täysi hiljaisuus ja pysähtyneisyys, joka viime viikkoina on äkillisesti muuttunut ääniin ja vauhtiin. Olen maannut sängyssä kuukausia toimettomana ja nyt yhtäkkiä rytisee kovaa vauhtia. Olen aivan liian muutosten hämmentämä, jotta osaisin nyt asiaa tarkemmin kuvata. Mutta ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan. Vähän ärsyttääkin kirjoittaa, kun tuntuu, ettei nyt oikein kykene.

Kevään tulon myötä polvikin paranee. Kävin tänään kävelyllä ja nautin jo hyvin kulkevista askeleista.

Vaikka tulevat muutokset suuntaavat ajatukseni nyt tulevaisuuteen ja menneiden aikojen haasteet eivät enää ole huomioni keskipisteenä, on pakko nostaa esiin se, mikä elämääni on viime kuukaudet määrittänyt.

Polvi.

Sillä sillekin kuuluu nyt parempaa. Olin taas tänään fysioterapiassa. Jalkaa on hoidettu akupunktiolla ja se näyttää tuottaneen tulosta. Pitkä paikallaan junnaava vaihe on vihdoin ottanut pieniä edistysaskeleita, ja minä olen nyt oppinut kävelemään jo aivan oikein. Hetkellisesti saatan kävellä jo aivan normaalein askelein. Tällekään ei riitä pään kapasiteetissa sanoja ja kykyä kuvailla tunnetta, mutta usko, kun sanon että kehityskulku on iso. Pitkään olen kulkenut virheasennossa, vasempaan jalkaani enemmän tukien ja se on ollut keholle rankkaa. Nyt tasapaino tuntuu löytyneen ja saatan kävellä jo monta minuuttia normaalisti kunnes jalat väsyvät ja polvi jäykistyy, ja on pakko tukeutua toiselle puolelle. Tämä on hurja tunne. Keho tuntuu normaalilta. Ja kahdeksan kuukauden virheasennossa olemisen jälkeen se on mahtava juttu!

Nyt kun elämäni käänteet ovat positiivisia, on erittäin mielenkiintoista seurata, miten mielen suuntautuminen positiiviseen tulevaisuuteen vaikuttaa paranemiseen – uskon, että tällä on suuri merkitys.

Positiiviset käänteet värittävät nyt siis elämääni. Minä kuitenkin suhtaudun tähän kaikkeen hyvin rauhallisesti. Olen onnellinen ja iloinen, mutten tunne tarvetta suurelle suitsutukselle. Tämä on tavallaan aika jännää.

Polven seitsemäs muistopäivä

On taas se aika kuusta.

Kuun kymmenes! Tai oikeastaan tänään on jo yhdestoista, ja oli melkein jo mennä koko eilinen merkkipäivä ohi. Mutta tänään oli fysioterapiapäivä, ja muistin taas olennaisen. Polven.

Kuun kymmenes, siis poleveni muistopäivä. Sillai vitsikkäästi ilmaistuna. Siis merkkipäivä sille ajankohdalle, jolloin polveni pamahti rikki. Nyt kuukausia on kulunut seitsemän. Ei tämä kapinen ruumiinosa kyllä erityisiä muistelupäiviä vaatisi, vaan se pysyy mielessä koko ajan. Muistuttaa itsestään kyllä varmasti, mikäli ajatus sattuisi ohjautumaan hetkeksi jonnekin muualle. Seitsemän kuukautta se on hallinnut elämääni. En tiedä oikein mitä ajatella tästä. Aika kulkee, mutta en osaa sanoa kulkeeko se nopasti vai hitaasti. 

Olo ei ole tänään kovin vitsikäs, jos totta puhun. Näin seitsemän kuukautta onnettomuudesta ja neljä ja puoli leikkauksesta en voi hyväksyä tai antaa itselleni anteeksi, että tunnin sessio fysiterapiaa ja parin kilometrin kävely sen päälle voisi saada minut näin väsyneeksi. Aamuisen session jälkeen en ole saanut mitään aikaiseksi. En olisi voinut uskoa, kuinka vähäiset voimani ovat edelleen ja kuinka pienestä ne loppuvat.

Omatunto soimaa. Ei olisi varaa olla väsynyt, vaan aivojen täytyisi olla täynnä luovaa energiaa työnhakuun. Aina ei ole, mikä saa paikoin aika alakuloiseksi. Pitäisi olla armoa, mutta realiteetit nakuttavat niskassa, eikä armoa aina pysty itsestään kaivamaan. Nyt, seitsemän kuukautta onnettomuudesta ihmettelen kuinka pitkään tällaista vielä pitää jatkua. Vamma varjostaa kaikkea tekemistäni ja mahdollisuuksia niin pitkään kuin polvi vielä kiukuttelee. 

Edellisestä fysioterapiakäynnistäni on kuukausi. Tämä oli pisin väli käynneissä, jotka aiemmin ovat olleet lähes jokaviikkoisia. Neljä viikkoa olen treenannut omaehtoisesti salilla. Kolme kertaa 1 tunnin ja 15 minuutin mittainen salitreeni viikossa ja kolme kertaa 30-60 minuuttinen kuntopyöräily. Olen suhtautunut treeniin suurella vaikavuudella ja ollut treenini kanssa tunnontarkka, onhan se polkuni parantumiseen. Kuntoutus on kovaa hommaa.

Polveani on vaivannut viimeisten viikkojen ajan oudot viiltävät kivut. Ne ovat vaikeuttaneet olemistani kovasti eikä niiden takia askellukseni tai kulkuni ole normaalia. Tänään fysioterapiassa selvisi, ettei niiden kuuluisi kuulua enää asiaan. Huomenna siis suuntaan lääkäriin katsomaan miten asiaa aletaan selvittämään. Koska minun onnettomuuteni ja hoitohistoria ennen leikkausta on hieman ”normaalitapauksesta poikkeava”, on vaikeaa ennustaa tarkkaan kuinka tilanne etenee. 

Tällainen on tilanne seitsemän kuukauden rajapyykissä. Jos totta puhun, tässä juuri nyt olen polvelleni hieman katkera – onhan totta, että se on tehnyt elämästäni kovin vaikeaa ja estänyt monta asiaa minulta. Alan olla kaikkeen kovin väsynyt ja välilä voimia on vaikea kaivaa esiin.

Tämä muistopäivä, siis ajan laskeminen onnettomuudesta on jollain tavalla kovin merkityksellistä minulle. Ehkä tämä on jokin mentaalinen piste, jossa pysähdyn pohtimaan kulunutta aikaa ja heittämään toiveen tulevaan. Uskon laskevani kulunutta aikaa siihen asti, kun onnettomuus polvessa vaikuttaa elämääni. Se antaa jollain tavalla voimaa. 

Tämä on ihan varmasti vihonviimeisen vielä julkaisematon kuva onnettomuuspäivältäni. Tässä olen tullut juuri ensimmäisistä tutkimuksista sairaalasta takaisin hotellille, jossa yövyin Tough Viking -kisan muun hyväntekeväisyysjoukkueen kanssa (muistako juttuni, jonka kirjoitin tuosta päivästä? Lue se täältä). Odotan paluuta takaisin sairaalaan seuraavana aamuna hyvin sekavin tuntein juuri tapahtuneen jälkeen. En ole päässyt edes suihkuun, enkä muuten päässytkään kuin vasta seuraavana päivänä kotiin päästyäni, sillä hotellihuoneen suihku oli kylyammeessa, johon en pystynyt kiipeämään. Puoli kisaa juostuani ja mudassa möyrittyäni voin uskoa olleeni aika kiehtovan hajuinen… En halunnut maata yksin sängyssä, vaan hakeuduin keppeineni (en muuten osannut tuolloin vielä kävellä niillä yhtään) muun porukan seuraan. Katseesi saattaa kiinnittyä kaljatuoppiin. Kyllä. Se oli parasta mitä juuri tuolla hetkellä saattoi tapahtua. Kovin onnellinen olin myös kännykästäni, jonka ambulanssimiehet kiltisti hakivat minulle kisapaikan säiytyksestä ennen kuin ajoivat minut sairaalaan. En tiedä miten olisin selvinnyt ilman sitä, jouduinhan makaamaan tunteja sairaalassa ennen tutkimusten päättymistä. Sellainen muisto se.

Tulipas tekstiä. Surullinen (ja kevyesti myös nostalginen) sielu kaipaa ulostuloa… 😀 😀

/Äm

Kuntosalilla ekaa kertaa

Jo on ollut viikko. On tunnustettava, että minulla on nyt vähän hukassa ote tämän blogin kanssa. Niin paljon pohdittavaa on muualla, että tämä touhu nyt vähän kärsii.

Mutta kehitys kehittyy. Ja niin tekevät myös minun lihakseni. Hirveestpaljon muuta sanottavaa ei jotenkin oikein ole kuin että

Eilen kuntopyörällä 60 minuuttia – ekaa kertaa!

Ja tänään kuntosalilla yksin – ekaa kertaa yli kuuteen kuukauteen. Taas on laitettu uusi vaihde päälle jalan kuntoutuksessa.

Ajattelin, että kuntosalikekka olisi nostalgisen upea paluu vähitellen treenin pariin, ja hehkuttaisin sitä vuolain sanoin. Mutta vähän toisin kävi: olo ei ole kovin hehkeä. Salilla kaikki tuntui todella vaikealta. Huomaa, että kunto ja lihakset ovat todellakin rapistuneet. Polvi on kipuillut viime päivinä melko paljon.

Nöyryyttä. Sitä tämä prosessi nyt opettaa.

Iloa viikonloppuusi, ystävä!

/Äm