Miks mun pitää aina keksiä näitä hässäköitä, kun joka kerta tulee tämä päivää ennen paniikki?

Rakas päiväkirja,

Tänään päällimmäisenä mielessä on huominen. Ahdistaa. Miksi mun pitää aina keksiä kaikenlaisia aivoituksia ja hässäköitä? Aina näitä repäisyjä ja haasteita keksiessä on ihan innoissaan ja kaikki tuntuu tosi hauskalta ja järkevältä, mutta sitten kun tulee se liikkeelle lähtemisen aika, se kun niitä hässäköitä täytyy oikeasti alkaa toteuttaa, iskee tämä kamala ahdistus, päivää ennen paniikki. Olisi vaan niin paljon helpompi jättää asiat tekemättä ja vetäytyä viime hetkellä.

Huomenna alkaa tanssikurssini. Sain idean että haluan uuden harrastuksen ja sitten päädyin paritanssiin ja helvetti vielä kuuluttamaan ääneen julkisesti, että haastan jonkun miehen tanssiparikseni. Voi vittu. Miksi? Miksi pitää tehdä tällaista? Mitä järkeä!?

No, tiedän kyllä vastauksen jo ihan heti, mutta miksi tämä tunne tulee aina ja joka kerta ennen näitä haasteita? Tiedän, että tästä tulee ihan sairaan hauskaa ja hyvä proggis, mutta jännittää ihan kamalasti. Jostain syystä aina ennen kuin pitää oikeasti lähteä liikkeelle, tuleekin se, ettei mitenkään viitsisi vaivautua. Vaikka tiedän niin paljon kaikkia heittäytymisiä tehneenä, että nämä kannattaa, ja itsensä haastaminen ja uuden oppiminen on parasta mitä voi olla, mutta siltikin olisi vaan kivempi nyt sanoa, että en pääsekään.

Huomenna menen tutustumaan kurssiin yksin, mutta olen jo mielessäni tehnyt päätöksen siitä, kenet otan parikseni. Sellainen nimittäin ilmaantui ja löytyi. Mutta nyt en jotenkin uskalla sanoa hänelle, että no tule mukaan ja katsotaan mitä tästä syntyy. Pelottaa joku asia, en oikein edes tiedä mikä, mutta jotenkin mieli pyrkii näkemään paljon pidemmälle ja pelkää, että tästä seuraa jotain pahaa. Mutta herranjumala mitä ihmeen pahaa tällaisesta voi seurata? Se, että pari jättää kurssin kesken tai että minä päätän, ettei homma toimikaan ja lopetan tanssin, sekö? Onko se sitten niin kamalaa? Miksi sen antaisi estää edes yrittämisen?

Joo-o, tiedän kaiken kokemuksestanikin ihan loogisesti, mutta silti. Ei vaan viitsisi vaivautua. Mitä sitten saa, jos ei kokeilekaan? On ollut niin paljon tylsää ja yksinäistä aikaa ja kaikki vanhat tutut liikuntaharrastukset kyllästyttävät. Tähän samaanko sitten jään ja ahdistun siitä, kun ei ole tekemistä ja iloa elämässä?

Tämä muuten toimii! On tosi helpottavaa kirjoittaa näitä ajatuksia näin auki. Saa perspektiiviä ja tajuaa, että omat ajatukset on aikamoisia ankeuttajia. Huomaa myös, että miten laiska ja pelkuri sitä voisikaan olla jos… jos ei olisi. Onhan se aika kummaa, että vaikka olisi kuinka rohkea ja innokas heittäytyjä, aina tulee se päivä, siis just tämä päivä ennen toimintaa!

Ajatella: kolme vuotta sitten kun menetin koko liikkumiskykyni, en olisi mitään muuta halunnutkaan kuin sen, että mulla olisi kaksi jalkaa joilla voisi tehdä vaikka mitä. Niin jos olisin tuolloin tiennyt ajatukseni tänään, mitä olisin itselleni sanonut?

No voi hyvää päivää sentään! Tietysti mun pitää tunkea itseni tästä sohvalta ja aloittaa se, mistä olen jo saanut itseni innostumaan. On suorastaan loukkaus sitä itseäni kohtaan, joka olin kolme vuotta sitten, että edes punnitsen tällaisia asioita.

Noni. Mä laitan nyt myös sille miehelle viestin. Aion uskaltaa. Ja aion sanoa sille suoraan, että jännittää, kun en tiedä miten tässä käy.

(Tuo oli muuten aika hyvä ja avaava kysymys pohtia, mitä tästä tilanteesta olisi ajatellut vuosia aikaisemmin vaikeassa tilanteessa, täytyy pistää mieleen ja käyttää myöhemminkin!

Jännityksellä, Äm

Ps.

Tänään on muuten mun ja Sairaalahousujen vuosipäivä. Kyllä, tasan kolme vuotta sitten onnettomuuden jälkeen mut lähetettiin kotiin nämä housut jalassa kun mitkään housut mahtuneet ei mahtuneet mun jalkaan – koska polvi. Juhlittiin yhteisiä vuosiamme asianmukaisin menoin: laitoin housut pesukoneeseen ja lähdin kuntosalille. Edelleen nukun lähes joka yö nämä jalassa, ja kyllä esim. kaikki päivät, jolloin en lähde kotoa mihinkään, vietän nää jalassa. Ne on vaan niin mukavat, kun ei purista ja matsku on hengittävää. Kolme vuotta! On muuten meikäläisen viime vuosien ylläpitämistä suhteista tämä pisin. Mitä se sitten kertoo musta?

 

* * *

Kirjoitatko sinä päiväkirjaa? Ottaisitko haasteen vastaan ja tallentaisit ensi viikkosi päiväkirjan kansiin muistoksi itsellesi?

Minä kirjoitan tämän viikon ajan noloimmatkin ajatukseni päivittäin päiväkirjaan, jonka teen (tietty!) julkisesti tänne blogiini. Kokeilen kirjoittaa arjen tapahtumista ja suodattamattomista ajatuksistani päiväkirjalle, mitä en ole tehnyt vuosikausiin – bloginikin kun on viime vuosina keskittynyt enemmän niihin hieman tarkemmin harkittuihin teksteihin ja näkökulmiin elämästä sekä kokemuksistani.

Tämä siksi(kin), että sitten lauantaina radiolähetyksessäni järjestetään Päiväkirjaklubi ja puhutaan päiväkirjan kirjoittamisesta jakaen tietysti kaikki kamalimmatkin päiväkirjasalaisuudet.

Katsotaan nyt sitten miten tämän kanssa oikein käy.

Mainokset

Etsin miestä, tositarkoituksella! Olisitko sinä tanssiparini?

Joskus sitä miettii, että kannattaakohan ja uskaltaakohan jotain tehdä, mutta nyt kyseessä on sellainen juttu, että miettiä ei tarvitse.

Etsin miestä!

Kyllä!

Enkä ihan mitä tahansa miestä, vaan tanssikaveria opettelemaan kanssani paritanssin alkeita. (Tarkempia toimintaohjeita tekstin lopussa.)


Kyselin taannoin vinkkejä sosiaalisen median kanavissani mielenkiintoisista liikunnallisista harrastuksista, sillä haluan nyt syksyn kynnyksellä aloittaa jotain uutta ja itseäni haastavaa. Sain paljon hyviä ehdotuksia, joista jokaisen olisin periaatteessa ottaa harrastuksekseni, mutta yksi asia kiinnitti huomioni:

Kaikki minulle ehdotetut lajit olivat vähän sellaisia ”äijämäisiä”; rämäpäisyyttä ja vähän itsensä repimistäkin vaativia. Tuollaisista jutuista minut toki tunnetaan, olenhan tehnyt urheilullisesti vaikka mitä ja toinen toistaan hurjempia asioita mäkihypystä estejuoksukisoihin.

Nyt kuitenkin tuntui, että tarvitsen jotain ihan muuta, sellaista, jossa voisin haastaa itseäni aiemmin kokeilemattomalla tavalla. En haluaisikaan mitään sillä tavoin hurjaa ja rämäpäistä, vaan jotain naisellisempaa.

Kyllä, äijäilyt on äijäilty. Harrastusta puntaroidessani tajusin, että oikeastaan olisi aika ihanaa tuntea itsensä naiseksi oikein kunnolla. Millaista olisikaan olla vietävänä sen sijaan, että itse on koko ajan ohjaksissa? Miltä tuntuvat kehollisuus ja kosketus tai mitä tapahtuu, kun ollaan lähellä toista ihmistä ja liikkuen muodostetaan yhteinen tarina? En kaipaa vain teknistä puurtamista ja oikeiden kaavojen seuraamista, vaan jotain, joka laittaa kehon tuntemaan; ja tanssi se on todellista ilmaisun ja tekniikan taituruutta.

Toisen lähelle päästäminen tuolla tavoin ei ole minulle mikään helpoin juttu. Mutta haluaisin juuri siitä syystä mennä kohti tuota epämukavuusaluettani, ja katsoa, mitä voisi syntyä, kun pistää mielen rajoitteet syrjään ja antaa toisen tulla tanssissa lähelle. Niinpä päätin toteuttaa haaveen, jota olen jo useamman vuoden ajan pohtinut, mutten ole oikein uskaltanut ikinä aiemmin: haluan oppia tanssimaan, siis nimenomaan paritansseja.


Tutkin vaihtoehtoja ja paikkoja ja löysin tanssikoulun ja kurssin, jolle osallistua. Sitten tuli mieleeni, että nythän voisin tarjota jollekin toiselle mahdollisuuden tarttua kanssani tanssiin. Ihmiselle, jota juttu vähän kiehtoo, muttei ole tullut lähteneeksi tai pari juttuun puuttuu. Tässä tapauksessa kyse on tietysti mieheksi itsensä identifioivasta ihmisestä, sillä se kuuluu tähän lajiin.

Päätin siis rohjeta ottaa vielä vähän isomman askeleen ja alkaa etsiä itselleni tanssiparia.

Nyt siis – KÄÄÄÄK – etsin miestä mukaani. Tämä vaatii hieman rohkeutta, ja itsensä alttiiksi asettamista, mutta tiedän, että jossain on joku, jolla on riittävästi pokkaa ja motivaatiota. Uskon, että tämä tarjous on aika ainutlaatuinen.

Oletko sinä etsimäni? Tai tiedätkö jonkun, joka on aina halunnut opetella tanssimaan? 

Tuleeko tästä tanssia yksin peilin kanssa, vai löytyykö tanssikaveri, se selviää pian!

 

Kynnys on ihan hirmuisen matala!

Nimittäin, kun olin lapsi, äitini vei minut satubalettiin ja yhden tunnin jälkeen sanoin hänelle:

”Vie minut täältä pois, en minä halua täällä pyllistellä.” 😀

Ja tuon jälkeen en juuri ole tanssinut lukion vanhojentansseja lukuunottamatta (ja se oli kyllä hauskaa, nyt kun muistelen!)

Mutta silti ajatus on jo pitkään kiehtonut, ja jos joku kiinnostaa, miksi siihen ei tarttuisi, vaikkei takeita ole siitä, että oppiiko ja kuinka käy? Sehän on juuri seikkailuissa kiehtovinta!


Nyt olisi aika, ja alla on homman juoni:

Vaikka kynnys on matala, niin tanssipariltani odotan kuitenkin todellista motivaatiota oppia tanssimaan ja sitoutumista kanssani 15 kerran tanssikurssille tänä syksynä. Vakio- ja latinalaisten tanssien kurssi järjestetään Helsingin Herttoniemessä Tanssiklubi Masterissa, ja voimme yhdessä vielä katsoa sopivan ryhmän ja ajankohdan parista vaihtoehdosta.

Laita minulle viestiä Facebookin Messengerissä tai sähköpostiini maija(at)ilmoniemi.com ja kerro vähän itsestäsi, taustastasi ja motivaatiostasi. Kurssit alkavat 9.9.19 alkavalla viikolla, joten sitä ennen, lähiaikojen kuluessa odotan mahdollisia yhteydenottoja. 

Kyse on siis ihan puhtaasti uudesta harrastuksesta meille molemmille, ja molemmat tietysti maksamme kurssit ja toimimme tarkemmin saatujen ohjeiden mukaan. Itselläni on siis hieman liikunnallista pohjaa vähän ja rytmitajuakin, joten ihan metsään en usko meidän menevän; toivottavasti sinullakin motivaation lisäksi on tämän kaltaista taustaa.


Älä mieti, vaan toimi, jos yhtään siltä tuntuu!

Katsotaan miten tässä käy, vaihtoehtoja on se, että löydän tai että en löydä paria, se on nyt teistä kiinni. Toivon, että otatte uskaliaasti yhteyttä.

Ja pliis jaa tätä juttua eteenpäin, sillä tiedän, että jossain on joku, joka todella haluaa tarttua tähän juttuun!

 

Äm, painaen nopeasti blogin julkaisunappulaa, jottei pelko ota valtaa, sillä onhan tämä taas vähän jännä kokeilu….

 

Ps. Naiset! Ilmoittakaa toki tekin jos teitä tanssi kiinnostaa muttei ole paria (kursseillahan ei valmista paria toki vaadita), sillä jos tässä vaikka nyt muutama innostunut mies itsestään ilmoittaa, niin sitten voin muitakin kiinnostuneita yhdistää! Ja kuten sanottu, kursseilla kyllä parit järjestetään, joten se ei ole kenellekään meistä este lähteä tanssimaan.

Ja Ps, te rakkaat kyltymättömän tirkistelijät, ette tekään kylmäksi tässä jää: tuntemuksistani ja kokemuksistani tulen kertomaan niin blogissani kuin muualla, onhan tämä sen verran hieno haaste ja seikkailu!

Tule tanssimaan!

Uusia tuulia urheilurintamalle – haluan aloittaa uuden harrastuksen ja kysyn siihen sinun apuasi!

Nyt on saatava vähän äksöniä elämään! Haluan aloittaa uuden urheiluharrastuksen. Jotain, mitä treenataan ja tehdään yhdessä (ei yksin puurtamista) sekä joka pistää minut äärirajoille taitojeni ja fysiikkani kanssa. Jotain uutta ja jännää. Haluan saada hauskuutta elämään ja voida jakaa sitä kanssasi. Haluan myös taas päästä vähän haastamaan itseäni, sillä edellisistä haasteista on jo sen verran aikaa.

Ehdota! Mitä minun tulisi alkaa harrastaa ja missä? Kenties jotain, jota itse harrastat ja haluaisit minun tutustuvan lajiin? Valitsen ehdotuksista yhden innostavimman ja hyppään hommiin. Sen lisäksi, että harrastan, aion myös tehdä kokemuksestani juttua.

Kuva: Markus Kiili

Kuvat Stepi Sundberg

Muistatko muuten tämän kuvien seikkailun, kun pyöräilin kolmessa päivässä 350 kilometriä Äkäslompolosta Norjan Altaan? Koko mahtava supersankaritarina Somekuningattaren tulikoe ja muita tarinoita supersankareista – kolme päivää ja 350 kilometriä Hullun Polkasua löytyy TÄÄLTÄ, lue kokonaan!

Tuossa tarinassa on eräs tärkeä oivallus, joka kerta toisensa jälkeen ajaa minua uusien rajojeni ylittämistä vaativien suoritusten ääreen. Toimikoon nämä, tuosta tarinasta tähän nostamani sanat inspiraationa tälle uudelle alkavalle viikolle:

 

”Ylitin ja yllätin itseni täydellisesti. Löysin itsestäni aivan uusia puolia. Tajusin, että ihminen voi vetää itsensä aikamoisille äärirajoille ja selvitä. Ymmärsin kuinka hauska on kilpailla itsensä kanssa. Haastaa itseään ja katsoa mitä tapahtuu, kun mennään alueelle, jota ei itsessään tunne. Koin, miltä tuntuu kun voittaa pahimmat esteensä. Kun tajuaa, että kaikki on mahdollista.

Tarvitaan vain uskoa ja uskallusta. Tarvitaan sitä että viitsii. Kokeilee. Lähtee. Tarttuu haasteeseen. Ei pelkää epäonnistumista. Ei pelkää. Näkee mahdollisuudet. Näkee voimansa.

”Tuohan on aivan hullua, lähteä treenaamatta tekemään tuollainen suoritus”, niin minulle sanottiin ja niin minäkin olisin voinut ajatella. Epäillä. Mutta minä sanon: tämä oli elämäni seikkailu, jokaisen sekunnin arvoista. Sain tutustua itseeni, löytää sisältäni sisukkaimman ja sinnikkäimmän Ämmän, jonka olen koskaan tuntenut. Tajuta, että tämä Ämmä pärjää. Että tämä Ämmä osaa, pystyy ja voi. Ja haluaa heti ottaa uuden haasteen vastaan, sillä tutkimusmatka on vasta alkanut….

Ja tiedätkö mitä? Niin pystyt sinäkin. Juuri niihin asioihin joista haaveilet. Jos vain kokeilet. Et kuuntele hullutuksia ympäriltä, vaan luotat itseesi. Etkä luovuta. Sinä riität. Sinä venyt. Sinä onnistut. Jos vain haluat!”

Niin. Tiedätkö?

Tärkeintä on, että viitsii. Sen minä tajusin tällä matkalla. On niin helppoa sanoa, ettei pysty tai kykene tai voi, kun tuntematon pelottaa. Kun ei ole aivan varma. Kun toiset kuiskivat vieressä, että onkohan tuossa nyt järkeä.

Kun ei vaan viitsi yrittää ja kokeilla.

On niin paljon helpompaa jättää tekemättä.

Vaikka saattaakin olla, että matkan varrella löytyy uusi supersankari. Sellainen joka ei ole puettu Batmaniksi tai Mehiläiseksi tai Pastoriksi, vaan näyttää ihan sinulta. On sinä!

Saattaa olla, että matkan varrella itsestä paljastuu Supersankari.

Jos vaan viitsii. Jos vaan päättää.

Ketä sinä voisit kannustaa?

Työkaverini selostaa tänä talvena Yle Urheilun tuottamia mäkihyppylähetyksiä. Meillä on tuo innostus mäkihyppyyn aikamoinen yhdistävä tekija, ja lupasin etsiä hänelle videon, jolla teen mäkihyppyni. Muistatko, kun näitä hommia tehtiin pari talea sitten oikein toden teolla?

Oli pakko pysähtyä katsomaan video itsekin, ja mieleni palautui elävästi noihin tapahtumiin ja oivalluksiin, joita tein Lahdessa tämän haasteen yhteydessä.

No, nuo itse suoritus, näin ammattitermein ilmaistuna, on aika kaukana mäkihypystä, mutta hei, käsi ylös kenen urheilusuorituksen on itse Antero Mertaranta selostanut! Tuo oli yksi elämäni upeimmistä päivstä. Ja noloimmista; en vieläkään voi ymmärtää miksi kaikki treenihyppyni tuona päivänä ja treeneissä ennen tuota päivää menivät niin hyvin, ja sitten… no kävi näin…

 

Mutta tätä omaa hyppyänikin – ja kyllä, luoja paratkoon jopa Antero Mertarantaakin selostamassa hyppyäni – hienompaa oli oivallus, jonka tuona päivänä tein.

Hyppäsimme tyttöjen hyväksi, ja tuolloin kirjoitin muun muassa näin:

”Kun unelmia toteutetaan, tärkeintä on henkilökohtainen voitto ja se, että joku tukee niiden toteutumisessa, ajattelen. Yksin ei voi päästä pitkälle. Me tytöt pystymme ihan mihin vaan, kun saamme apua – kun maailma asennoituu niin, että mekin pystymme. Ettei kyseenalaisteta, vaan että kannustetaan. Tuetaan unelmia ja mahdollistetaan onnistumisia.”

Luethan tuon koko jutun ”Ei kyseenalaistusta, vaan kannustusta – koska olen Pikkumäkihyppääjätär” TÄÄLTÄ!

 

Luettuani itse tuon tarinan uudellen jäin pohtimaan sitä, miten kaikki ajatukset, joita tässä blogissani tai elämässäni ylipäänsä esitän, kulminoituvat lopulta jännällä tavalla aika samoihin teemoihin: toisen tukemiseen, kannustamiseen – siihen, että ei ole minulta pois jos suon sinulle hymyni, lämpimän ajatukseni tai auttavan käteni.

Minun tehtäväni on kannustaa ja tukea. Ja että vaikket sinä välttämättä osaisikaan hommaa heti kerralla tai onnistuisi siinä ikinä kunnolla, minä voin kannustuksellani saada sinut yritäämään ja kokeilemaan. Heittäytymään!

Ja siksipä tuli nyt mieleeni kysyä: Ketä sinä voisit tänään kannustaa? Voisitko tehdä sen ihan just nyt?

Pikkumäkihyppääjättäret Antero Mertarannan haastattelussa, lisää kuviakin täällä. Kuva: Iida Hollmén /LAMK

Tule kanssani polkujuoksutreeniin huippuvalmennuksessa – matkalla Tahko Trailiin

Käynnissä on identiteettisiirtymä. Yritän nimittäin nyt hyväksyä sen faktan, että hiihtokausi vetelee viimeisiään ja on aika vaihtaa lajia.

Metsästä urheiluympäristönä en kuitenkaan ole valmis luopumaan! Siksi lajivalinta on helppo: Polkujuoksu. Tai en oikeastaan tiedä valitsinko tätä lajia, sillä minut haastettiin. Mutta eipä ollut vaikea vastata haasteeseen myöntävästi, sillä sen esitti valmennustiimi, jonka kutsusta kukaan ei voi kieltäytyä!

Valmentajanani näet toimii visinkertainen Jukolan viestin voittaja ja polkujuoksuseura Puijon Mahdin isä Hannu Airila. Hän, jos kuka tuntee metsän ja sen vaatiman fyysisen kyvyn! Hannun lisäksi saan matkalle mukaan urheilupsykologi Saara Grönholmin. Jos olet seurannut haasteitani aiemmin, tiedät, että olen valtavan kiinnostunut urheilusuoritusten mentaalisesta puolesta.

Treenini suuntaa nyt kohti juhannusta. Silloin haasteenani on juosta Tahko Trail -tapahtumassa. Ja tuon 23-kilometrin matkan varrelle asettuvat muiden haasteiden muassa Tahkon haasteelliset rinteet sekä Suomen pisimmät portaat! Tarvitaan siis kovan luokan fyysistä treeniä, mutta myös urheilijan mielen tuntevan ammattilaisen apua suoritukseen valmistautumisessa. Juuri tästä kokonaisvaltaisuudestaan johtuen tästä projektista tulee varmasti hyvin mielenkiintoinen!


POLKUJUOKSU LAJINA ON minulle suhteellisen uusi tuttavuus ja erityisen mielenkiintoisen tästä haasteesta tekee se, että pääsen sen myötä opettelemaan juoksemaan ihan uudelleen: nollasta polvivammani jälkeen. Juoksukilometrejä (tai -metrejä…) on leikkauksen jälkeen takana hyvin vähän, mutta hienointa onkin, että voin ottaa juoksun haltuun yhdessä asiantuntijan kanssa – aivan alusta lähtien lähdemme hakemaan oikeaa juoksutekniikkaa metsämaastossa.

Tavoitteellinen treenaaminen kiehtoo minua. Ensisijainen tavoitteeni on toki nyt tämän projektin myötä treenata itseni juoksukuntoon polvivamman jäljiltä, mutta EHKÄPÄ tässä voisi matkan varrella heittää itselleen jonkin aikatavoitteen. Sitä tulemme varmasti pohtimaan niin Hannun kuin Saarankin kanssa.

(Jatkuu kuvan jälkeen)

Olen minä kerran polkujuoksuakin kokeillut, mutta se oli sellaista räpeltämistä, ettei sitä enää julkisesti kehtaa muistella. Jos kuitenkin olet siitä kokemuksesta kiinnostunut, lue tästä linkistä lisää miten kävi, kun tyttö lähti soitellen sotaan!

 

POLKUJUOKSU ON ENNEN MUUTA yhteisöllinen laji. Siksi haluan haastaa sinut kanssani polkujuoksuun; ihan vähintäänkin menemään vaikka edes kerran metsään! Otan sinut mukaan treeneihini sekä jaan kanssasi oppeja ja oivalluksia matkalla kohti ensimmäistä kisaetappiani Tahkolla. Jos olet täällä Pohjois-Savossa, voit tulla mukaan myös yhteislenkeille (lisää täällä) tai hakea inspiraatiota vaikka tästä blogista omaan harjoitteluusi ja lajiin tutustumiseen.

Tänään aamulla juteltuamme Hannun kanssa radion suorassa lähetyksessä projektistamme rupesin pohtimaan, että pitäisi laittaa kasaan porukka, jonka kanssa osallistuttaisiin kisaan ja sen jälkeen vietetään juhannusjuhlat Tahkolla. Jos olet innostunut, laitapa minulle viestiä, niin mietitään!

Ja sittenhän tietysti juoksemme ympäri Suomen kansallispuistot Ylen Mennään metsään -polkujuoksukiertueella! Tänä vuonna mahdollisuuksia polkujuoksuun on monia!


JOS OLET SEURANNUT elämääni ja tekemisiäni, olet nähnyt sen, miten paljon iloa elämään tuottaa, kun uskaltaa kokeilla omia rajojaan ja voittaa itsensä! Jos et tiedä, kuka olen, katsopa tästä pari esimerkkiä aiemmista haasteistani!

”Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti tekosyyt”

”Kyläboheemien kokoontumisajot” 24 tunnin pyöräilyhaaste

 

Kaikista eniten toivon, että tämäkin projektini antaisi sinulle insipiraatiota omien haasteittesi suorittamiseen ja rajojesi kokeilemiseen!

Mutta nyt käydään matkaan! On siis kaksi kuukautta aikaa treenata Tahkolle, ja huomenna on ensimmäinen virallinen polkujuoksutreenini. Siitä raportoin heti keskiviikkoaamuna 18.4. klo 7.35 radiolähetyksessäni Radio Suomessa ja mahdollisimman pian heti täällä blogissani.

Tule mukaan! Voit esimerkiksi esittää sinua mietityttäviä kysymyksiä, ja otamme ne puheeksi valmentajani kanssa.

Täynnä intoa tänä aamuna, kun julkstimme projektin aamulähetyksessäni.

 

/Äm, kiitollinen tästä huimasta mahdollisuudesta ja toiveikkaana siitä, että saisi mahdollisimman monta kaveria matkalle mukaan!

Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Piiloinen voima löytyi 42 kilomerin hiihtohaasteessa – se on meissä kaikissa

Tässä on todiste siitä, että maaliin on todella tultu! Lyhyt raporttini matkasta videon muodossa kertoo matkan tärkeimmät käänteet. Itse itseäni lainaten:

”Mä väitän, että kaikissa meissä on sellainen piiloinen voima. Sen löytää silloin, kun lähtee testaamaan. Sitä ei tajua siellä kotisohvalla, kun miettii, että jaksaisko jotain. Se täytyy mennä testaamaan. ”

Taistelija maalissa!

Hengissä ollaan! Hiihtohaaste on nyt lunastettu ja kunnialla suoritettu: 42 kilometriä hiihdetty aikaan 4 tuntia ja 46 minuuttia. Ylitin omat odotukseni reilusti, sillä etukäteen kuvittelin, että matka kestäisi jopa kuusi tuntia. Tämä sunnuntai on mennyt palautellessa, joten vielä en ole saanut kirjattua tarkempia kokemuksia ja ajatuksia ylös, mutta raportin aika seuraa pian.

Maalissa! Minut puettiin kisaan Tour de ski maailman cupin johtajan liiviin…

 

Tämä matka oli minulle todella symbolinen; vetäisin viimeisen potkun polvivamman perssiille ja jätin rankan elämänvaiheen ladun varrelle. Ja oli mahtavaa huomata, miten hyvin jalkani kestä ja suorastaan yllättävää se, miten nopeasti olen palautunut – oikeastaan suoritus ei ole tuntunut oikein missään.

Yllättävän freesi olo oli heti kisan jälkeen. Kuvaa katsellessa tuskin näkyy edes, että olen tässä juuri vetänyt hiihtäen 42 km.

 

Voitin hiihtokisan Taistelija-palkinnon! Lämmittää mieltä ja todella osui ja upposi – aikamoista taistelua kun elo on ollut viimeiset vuodet. Mutta kaikki tuo on opettanut sen, että joskus sitä vaan täytyy jaksaa taistella tiensä eteenpäin. Mutta nyt, jostain kumman syystä, tuntuu, että vaikeudet ovat kääntymässä voitoksi.

Havahduin taannoin tajuamaan että just nyt kaikki asiat elämässä ovat ihan oikein. Paljon toki puuttuu, mutta kaikkea ei voi saada yhdellä kertaa. Ehkä juuri sen ymmärtää hän, ken on Taistelija.

Jos sinä taistelet nyt elämässä jossain asiassa, muista, että palkinto siitä lunastetaan vielä!

 

Iloa alkavaan viikkoon ja kuulemisiin pian!

/Äm

Miten mielen lihas treenataan urheilusuoritukseen?

Nyt kyllä täytyy tunnustaa, että vaikka olenkin hyvällä fiiliksellä ja rento, tämä huomenna edessä häämöttävä haaste jännittää etukäteen varmaan enemmän kuin mikään aiempi. Tai sitten olen vain onnellisesti unohtanut kaikkien edellisten seikkailujeni synnyttämän jännityksen.

Aikainen aamuherätys on edessä. Täytyy ajaa Kuopiosta reilun 50 kilomterin päähän Leppävirralle aamuseitsemäksi, jättää auto sinne ja hypätä Varkauteen lähtevään bussikuljetukseen. Kisan startti on Varkaudessa ja päätepiste Leppävirralla. Sitten kello 9.00 on yhteislähtö 42 kilometrin hiihtoon.

Jostain kumman syystä mieltä painaa mäenlasku. Tai eihän siinä mitään kummallista ole, sitähän olen niin paljon ääneen pohtinut aiemminkin. Mutta muutoin en epäile, etteikö kisa menisi hyvin. Enkä epäile mäenlaskuakaan, se vain saa nyt mielessäni pelkona liian isot mittasuhteet. Nyt keskityn vain ajattelemaan positiivisesti ja nauttimaan hiihdon tunnelmasta. Tämä on minulle merkityksellinen paalu; pääsenhän vihdoin vammani jälkeen taas testaamaan kehoni ja mieleni rajoja urheilusuoritteessa.

Pelot, mielenhallinta ja valmistautuminen isoon urheilusuoritukseen olivat puheena myös työssäni tänään aamulla. Radiossa vieraanani oli urheilupsykologi Saara Grönholm, jonka kanssa pohdimme, kuinka treenata mielen lihas urheiusuoritukseen.

Kuuntele keskustelumme tämän linkin takaa Yle Areenassa, siinä on paljon ajateltavaa kelle tahansa erilaisiin urheilusuorituksiin valmistautuvalle.

Urheilupsykologi Saara Grönholmin kanssa aamulla.

 

Hei, huomiseen! Olen koko päivän tankannut ruokaa, joten luulisi, että energiavarannot olisivat nyt kohdillaan.

/Äm

Pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä – vamma jätti valtavan trauman

Siinä mäen laella nyt seison. Sauvat tönöttävät tiukasti maassa edessäni jarruna, jotta ne estäisivät eteenpäinliun. Vartalo takakenossa, jotten lähtisi luisuun.

Siinä mäen laella nyt seison ja taistelen toivottomuudessa. Taistelen koko maailmaa ja itseäni vastaan, enkä voi ymmärtää miksi en pysty tähän. Mäki edessäni tekee pari kurvia, sitten häviää mutkan taa, enkä tiedä, mitä sen takaa löytyy. Ehkä mäki jatkuukin siellä yhtäkkiä jyrkemäpänä, enkä voikaan enää pysäyttää vauhtia. Ja mitä sitten käy?

En voi itseni antaa suksien lipua kohti kurveja. En pysty, se on minulle liikaa. Olen lähtenyt lähes 23 kilometrin hiihtolenkille, ja nyt ollaan vastaa kolmannella kilometrillä.

Koko keho tärisee pelosta. Ajattele! Ihminen, joka on pystynyt vaikka mihin ja jolta odotetaan rohkeutta suoriutua hurjimmistakin koetoksista, seisookin nyt pienen mäen nyppylällä keskellä kauhua. Häpeä painaa mieltä. Tunne muuttuu vihaksi, ja sitten riittämättömyyden ja heikkouden tunteeksi. Enhän minä voi olla tällaisessa tilanteessa! Miksi en voi antaa mennä, ja laskea rohkeasti? Minä, joka olen hypännyt mäkihypynkin ja pienen ikäni lasketellut mustimmatkin rinteet.


ON KAMMOTTAVAA HUOMATA, ettei pää anna periksi, vaikka kuinka yritän. Se on iskenyt lukon koko kehoon. Olen opettelemassa hiihtämään, nyt suksilla viidettä kertaa 25 vuoden tauon jälkeen. Ihan nollasta koetan valmistaututua maratonhiihtokisaan, 42 kilometin matkaan, joka odottaa vain parin viikon päässä.

Tällaiset ovat olleet tapanani; itseni haastaminen erilaisissa suorituksissa, kanttini kestävyyden testaaminen ja opeistani sinulle kertominen. Olet kenties jo lukenut esimerkiksi, kun hyppäsin mäkihypyn, millainen oli haaste, jossa poljin pyörällä 24 tuntia  ja 305 kilometriä putkeen  tai kuullut tarinani poljin 350 kilometriä Lapista Norjaan – vain muutaman seikkailun mainitakseni.

Edellisen kerran hurjan urheiluhaasteen edessä olen pudonnut (lue lisää tästä). Alastulo parin metrin korkuiselta seinältä estejuoksukisassa on päätynyt epäonnisesti, ja polveni räsähtänyt rikki pahasti. Ensin pienempien vammojen kuntoutusta kuukausia ja sitten reilun vuoden takainen leikkaus. Nyt puolentoista vuoden jälkeen kuntoutus on edelleen käynnissä.

Olen ajatellut, että polven kuntoutus on kovaa hommaa, ja toivonut vihdoin olevani koko vammaprosessini viime metreillä. Mutta ei; joka kerta pysähtyessäni sitä pohtimaan tämä pirulainen yllättää minut kokonaisvaltaisuudellaan.

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Upea maisema oli matkalla Jyväskylästä Laukaan Peurunkaan. Onneksi peloiltani pääsin myös nauttimaan niistä.

 

SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison ja yhtäkkiä vammani syvät vaikutukset konkretisoituivat ensimmäistä kertaa pelottavalla tavalla. Vaikka fyysisesti olen kuntoutunut jo niin hyvin, että voin ottaa vastaan ensimmäisen isomman urheiluhaasteen, huomaankin, ettei pääni olekaan kuntoutunut samaan tahtiin. Pelkään valtavasti putoamista ja kaatumista. Pelkään, että jalkani rikkoutuu uudelleen. Pelkään, että joudun takaisin siihen hirveään prosessiin, jonka olen käynyt jo kertaalleen läpi. En luota vielä kehooni, en tiedä miten se käyttäytyy ja pelkään valtavasti kaatumista. Putoaminen korkealta ja polven posahtaminen palasiksi, on jäänyt mieleen valtavana mustana möykkynä.

Ja siinä mäen laella nyt seison. Edelleen. Mieli hakkaa pelon kuvia. Järjellä kuvailtuna kuulostaisi kenties kummalliselta. Mutta tämä on totta minulle nyt. Pelkoni.

Vasten omaa tahtoani joudun ottaamaan sukset jalasta, kun en muuta voi. Tallustan mäkeä alas räkäitku poskea pitkin valuen. Epätoivo viiltää ja usko tulevaan horjuu.

Tämä on se hetki, jossa mieli haluaisi vain todeta: ”no, ehkä tästä ei enää tulekaan mitään, ehkä ne päivät on jo eletty ja minun aika tyytyä kehoni ja mieleni rajallisuuteen”.  Ajatus saattaisi sumentua siihen, etten pääse alas, että pelko ottaa vallan, vaikka minun pitäisikin keskittyä siihen, että jossain edessä on varmasti joku mäki, jonka uskallan laskea. Tuo mäki ei ole tämä, ja minun on se vain hyväksyttävä. Taistelemalla en pääse mihinkään. On hyväksyttävä, että pelkoni on tässä ja että se on todellinen, ja löydettävä tie sen ohi.

On otettava sukset jalasta, annettava itselle armo, ja käveltävä mäki alas. Elämän nöyryyttävin piste, häpeällisin hetki, ja silti niin inhimillinen.

Miten on niin vaikeaa vain uskaltaa pelätä? Miksi tuota tunnetta vastaan taistelee viimeiseen asti, eikä uskalla hyväksyä ja tunnustaa sitä ääneen?


SIINÄ MÄEN LAELLA nyt seison. Taas. Nyt edessä on uudet kurvit, jotka ohjautuvat mutkan taa. Olen päättänyt, että näköpiirin ulottumattomiin mäkiin en tänään astu, mutta ottanut haasteekseni nyt uskaltautua mäkiin, joiden . Sitten soitan valmentajalleni ja pyydän hänen apuaan. Yhdessä voimme vahvistaa turvan tunnettani. Vähitellen saan luottamusta, ja ehkä jo ens kerralla uskallan kovempiin mäkiin.

On opeteltava luottamaan. On opeteltava hyväksymään. On opeteltava pelkäämään. Sillä ajattele; pelon voi voittaa vain, kun uskaltaa pelätä, kun uskaltaa hyväksyä, että pelkää.

Siinä ladun varrella minä ymmärrän. Suurinta rohkeutta on uskaltaa pelätä. Lähes 23 kilometriä on ollut aikaa antaa itselleen armo ja hyväksyä. Ja minä selvisin! Perille tullessa on helppo hymyillä.

Ja miettiä sitä, että kahden viikon päästä tämän suorituksen päälle olisi vielä hiihdettävä lähes toinen samanmoinen…

Näin, pienin askelein mennään. Tällainen mäki ei onneksi enää pelota.

Äitini oli taas mukana hiihtolenkilläni. Tästähän tulee jo ihan tapa! Luitko jo tämän tekstini?

Tähän fiilikseen päättyi kuitenkin onnekseni viikonlopun hiihtoputki. Mahtavaa hommaa. Ainakin näin jälkikäteen ajateltuna.

Mut hei; koko viikonlopun aikana kilometrejä kertyi hiihtäen jo yli 40. Se on se suurin rohkeus, kun tämänkin haasteen yli minut kantaa.