Matkalla lunastetaan päätös – nöyryyttävä maratonhiihto nollakunnossa karisti turhat tekosyyt

Mietin pitkään miten kiteyttäisin ajatukseni 42 kilometrin hiihdolla. Kuinka kuvaisin suurimman oppini ladun varrella? Mitään ei ole irronnut moneen päivään! Olen pohtinyt pääni puhki, kummastellut kun en kykene kertomaan kuinka kaikki kulki ja mitä ajattelin.

Kunnes tajusin, että enhän minä ajatellut matkalla mitään. Menin vain, ja tein. Hiihdin suksea toisen eteen ja keskityin vain matkaan. Suurimman oppini olinkin oivaltanut jo pitkän aikaa ennen kisaa…


NELJÄ TUNTIA JA neljäkymmentäkuusi minuuuttia. Neljäkymmentäkaksi kilometriä. Jollain tavalla on kai poikkeuksellista, että hiihtokilpailun kuuluttaja on lähtenyt kotiin ennen kuin viimeinen kilpailija saapuu maaliin. Tavallaan kai kummallista, että kuuluttaja luovuttaa odottamasta, kun kisaajaa ei kuulukaan. Muut kun ovat tulleet maaliin jo aikoja ennen minua.

Mutta ei se ole minun häpeäni – minä olen juuri pistänyt suksea toisen eteen neljäkymmentäkaksi kilometriä, siis neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuuttia jossain Varkauden ja Leppävirran välillä metsässä.

Sitähän se on ollut, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Nuo tunnit, minuutit ja kilometrit toistensa perään olen keskittynyt ainoastaan tutkimaan kuinka kehoni kestää.

Vain kuutta viikkoa aiemmin elämääni on tupsahtanut henkilökohtainen hiihtovalmentaja. Tuosta noin vaan karvapohjaiset suksetkin, jotka ovat nyt kuuminta hottia. On ollut erinäiset tunnit hiihtotreeniä ja kaikenlaiset kilometrit kokemuksia. Ensimmäistä kertaa vuosineljännekseen, polvileikkauksen jälkeisestä nollakunnosta ja kouluaikojen jälkeisistä traumoista olen ponnistanut ladulle ensimmäistä kertaa neljännesvuosisataan.

Nolla! Onpa hävettänyt laittaa nettiin videoita, joilla räpellän suksilla ja valmentaja huutaa! Haluaisinpa peruuttaa päätökseni siitä, että olen päättänyt julkaista projektini ja antanut sinun tulla sitä tirkistelemään. Kommentaattorit ovat kikattaneet; eihän tuosta mitään voi tulla.

Mutta kukas muita voi kannustaa ja auttaa oivaltamaan paremmin kuin se, joka ei itse taida. Se, joka ei osaa, mutta haluaa.

Ja niin olen ottanut vastaan haasteen; vain kuuden viikon harjoittelun jälkeen olen nyt täällä, tässä vaiheessa tarinaa jo kaiken kokeneena.

 

Mutta palataanpa nyt alkuun, lähtöpisteeseen neljä tuntia ja neljäkymmentäkuusi minuttia aiemmin…

 

Minä ja ihkaoma valmentajani Leppävirran Virin Reetta Nenonen hetkeä ennen lähtöä. Kuva: Reetta Nenonen

 

KAKSIKYMMENTÄYKSI ASTETTA, SIIS miinusta! Pakkanen puree kiperästi kehoa. Katson ympärilläni hyöriviä ihmisiä. Hiihtotrikoita, viime hetken lämmittelyspurtteja, vahaa suksen pohjaan. Kohtaa alkaa kisa. Tämä hiihtotapahtuma on jaettu kahteen osaan: ensimmäinen niistä kilpahiihtäjille ja toinen laturetkeilijöille. Olen mukana kisassa, sillä se on haaste. Testissä on kuinka pitkään kestää neljäkymmentäkaksi kilometriä. Tai, voidaan kai myös sanoa, että testissä on kuinka pitkään kestää nainen. Pääseekö edes maaliin asti?

Luon silmäyksen karvapohjiini. Siis suksiini, jotka olen muuten ristinyt Karvisiksi, älä kysy miksi sukset tarvitsevat nimen. Tarkennen muihin kilpailijoihin ja takaisin Karvisiin. Entä jos vain jättäisikin koko homman väliin? Voiko tästä tulla mitään, kun kylmäkin näin riipii! Ja mitä nuo oikeat urheilijat oikein minusta ajattelevat?

Mutta ei. Eihän se ole minun häpeäni! Tuskin kukaan noista kisaajista ajattelee minua, heillä lienee täysi työ oman maaliinpääsyynsä miettimisessä.

Eikä luovuttaminen ole edes vaihtoehto. Minähän olen päättänyt.

Kisakumppanini lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen

Kuva: Juha Leskinen

 

PAM! LÄHTÖLAUKAUS PAMAHTAA ja valmentajani kannustaa minut matkaan. On niin kylmä, että silkasta jännityksestä kirvonnut hikikarpalo ohimollani jäätyy valuessaan jo poskeen.

Muut hiihtäjät suhahtavat matkaan, ja kilpahenkeni herää. Tämä matka on hiihdettävä nyt tosissaan, päätän. Ehkä minulla onkin mahdollisuus pysyä muiden kisaaijen kannoilla, ajattelen, kun saan kehoni liikkeelle.

No, ei ole:

Ollaan menty kilometri, ja ketään ei näy enää missään. Miten nöyryyttävä tunne! Sitä ei auta yhtään ensimmäinen alamäki, jossa auraan reiteni kipeäksi. Mäet pelottavat eniten, leikkauksesta edelleen kuntoutuva polveni ei saa mennä kaatuessa rikki!

Surina tunkeutuu korviini. Moottorikelkka on startannut lähtöviivalla perääni. Hyvin pian ymmärrän, että aina kun minä hidastan vauhtia, se hidastaa. Aina kun tikutan mäkeä ylös, se löysää kaasua. Jos, luoja paratkoon, päädyn pysähtymään, myös moottorikelkka pysähtyy.

Sen tehtävä on kulkea viimeisen kisaajan perässä ja varmistaa että kaikki pääsevät maaliin. Olen hiihtänyt vasta viisi kilometriä ja häpeän silmät päästäni. Tuo raukka joutuu kulkemaan kannoillani ehkä iltamyöhään asti!

Mutta eihän se ole minun häpeäni, hänen työnsähän on valvoa kisaajia. Ja minä olen kisaaja ihan yhtä lailla. Sellainen, joka ei kultamitalista taistele, vaan jona voitto on päästä maaliviivalle kesti tämä miten pitkään tahansa.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Minä lähtöviivalla. Kuva: Juha Leskinen.

 

LATURETKEILIJÖIDEN RYHMÄ LÄHTEE puoli tuntia kilpahiihtäjien perässä. Olen ensimmäisellä tankkauspisteellä kuuden kilometrin päässä, kun ensimmäiset heistä ohittavat minut.

Suhteellisen nöyryyttävää. Eikä tätä auta tietenkään se, että edessä on jyrkkä mäki, jota en uskalla laskea. On otettava sukset pois jalasta. Ja tietysti samalla hetkellä joku saakelin pirteä retkihiihtäjäpariskunta laskee mäen vierelläni sulavasti ja hymyilee maireasti:

–Hei, hyvä, tsemppistä sulle, ne huutaa.

Hei, hyvä, tsemppistä mulle! Nyt on kaksi vaihtoehtoa; heittää nämä karvapohjaiset tsempit jorpakkoon, tai keskittyä olennaiseen. Jorpakko vain vilahtaa mielessäni, kunnes muistan: olen päättänyt tulla tänne sivakoimaan 42 kilometriä, en hiihtämään muiden kisaa.


KAKSIKYMMENTÄ KILOMETRIÄ SUJUU aika sutjakkaan, yllätyn. Ennakkoon olen miettinyt, että neljäkymmentäkaksi kilometriä tarjoaisi mahtavan mahdollisuuden ajatella yksinään, pohtia elämää ja hahmotella sitä, mitä sinulle kirjoittaisin kaiken tämän kokemani jälkeen.

Ni, en ole ajatellut kahteenkymmeneen kilometriin mitään! Olen vain keskittynyt hiihtämään. Aika jännä tunne!

Paitsi, että nyt ajatus päässä hahmottuu. Mitä järkeä tässä on! Yhtäkkiä energiat valahtavat alas säännöllisestä tankkauksesta huolimatta.

Nolottaa, että olen kertonut ääneen lähteväni tänne. Jos en olisi, sittenhän voisin vaikka heti lopettaa.

Puhelin pärähtää soimaan takanani.

–Joo nyt se ottaa jotain selfietä, moottorikelkkakuski sanoo puhelimeen.

Voi luoja! Hävettää! On pakko, koska olen täällä töissä. On tallennettava tätä… julkisuuteen! Voi helvetti, miksi olen lähtenyt tähän, ajattelen ja painan kaasun pohjaan.

Paitsi, että kaasua ei ole. Töpötän mäkeä ylös. Tiiät, miten lapset hiihtää? Ni, sillai!

(Teksti jatkuu kuvien jälkeen.)

Kuvaajani odotti minua kiltisti ladun varrella. Raukka parka! Tässä hiihtäjäjoukoussa en todellakaan ole mukana 😀 Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

Tällaiset iloiset ja kannustavat ihmiset olivat henkireikämme ladun varrella. Huolto pelasi ja ladut olivat huippukunnossa Riikinvoimahiihdossa! Kuva: Pertti Lappalainen/Varkauden Latu

 

OHITSENI HIIHTÄÄ IHMISIÄ elämänsä voimissaan, moottorikelkka hönkii ahdistavasti niskaan ja tankkauspisteillä pitäisi jaksaa hymyillä, kun niillä urheilujuomaa jakavat ihmiset kannustavat nin innokkaasti.

Mutta minä kellun jossain tunteettomuuden, häpeän, järjettömyyden ja apinanraivon rajamailla.

Tosin kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneenviiteen kilometriin en enää edes tunne mitään. En häpeää, en itseäni, en kehoani. Paitsi tuskan kyllä tunnen.

Mutta tiedätkö mitä, siltikään ei tunnu misssään. Tää on nyt sillai jännä piste. Olen päättänyt hiihtää neljäkymmentäkaksi kilometriä, ja siinä taistossa ei ole horjuttaville tunteille tilaa.

Päätös on tehty jo aikoja sitten, nyt on vain mentävä ja tehtävä, lunastettava lupaus itselle.

(Teksti jatkuu kuvan jälkeen.)

Hienoista kärsimystä tankkauspisteellä 25 kilometrin kohdalla. Kuva Matti Myller/Yle.

 

JOS JOTENKIN OLISIN tässä pisteessä tuntoyhteydessä itseeni ja ajatuksiini, ymmärtäisin, että juuri tässä piilee koko haasteeni suurin oppi.

Päätös. Luja pää, päättäväsyys ja apinanraivo. Luovuttamattomuus pikkuhaasteissa. Töpöttäminen suurissa mäissä. Tärkeintä on liike! Olen mennyt koko ajan eteenpäin.

Kun jotain todella haluaa, ihan oikeasti, ei anna matkan horjuttaa, vaan keskittyy päätökseen, edessä siintävään maaliin, niin yhtäkkiä kaikki turhat tekosyyt karisevat. Yhtäkkiä kaikki koettu häpeä häviää ja ymmärtää, että tärkeintä on voittaa oma päänsisäinen taistonsa.

Ihminen pystyy niin moneen, myös muutokseen. Se kykenee paljon enempään kuin itselleen päivittäin uskottelee. Mutta on uskallettava tehdä päätös. On viitsittävä! On vähät välitettävä häpeästä. Miksi antaa häpeän turvota tekosyiksi, jotka määrittävät matkaa etukäteen?

Matka horjuttaa, se on varma. Mutta jos on jo päättänyt, mitä pelättävää on? Jos on päättänyt kokeilla ja lähteä – silloin antaa anteeksi senkin, jos matka jää kesken.

Matkalla lunastetaan päätös. Niin yksinkertaista se on.


–ON TÄMÄN JOSKUS loputtava, hoen itselleni viimeisen kymmenen kilometrin ajan, taukoamatta pääni sisällä jokaisella suksen vedolla.

Kun näen lähes neljänkymmenen metsäkilometrin jälkeen ensimmäiset teollisuusalueen rakennukset, pärähdän itkuun. Hurja tunne! Sen tarkoitettava, että nyt ollaan lähellä.

Ja niin ollaankin.

Paitsi, että vielä pitää kiertää joku jeeran 400 metrin järvenjäälenkki. Moottorikelkka surraa tarkasti takanani. Kiihdytän vauhtia loppukiriin voidakseni töpöttää sitten nolosti viimeisillä, loppukirissä loppuneilla, voimillani maaliin. Näkyy sillai nolosti tällä videolla, sillä tietysti kuvaajani on tallentamassa maaliintuloni julkisuuteen:

(Teksti jatkuu videon jälkeen.)

 

Maalissa vastaan tulee valmentaja-Reetta. Halaa ja antaa pisteiksi kymppiplus.

Kisan kuuluttaja on lähtenyt kotiin neljäkymmentäviisi minuuttia aiemmin, kun ei ole enää jaksanut odottaa viimeistä maaliin saapujaa.

Mutta eihän se minun häpeäni ole! Minähän olen juuri lunastanut lupaukseni itselle; olen maalissa! Hitto, hiihtänyt neljäkymmentäkaksi kilometriä!

Aika vähän tällaisessa elämässä on häpeämisen aihetta! Niin vähän, ettei ainakaan pienistä horjutuksista kannata luovuttaa.

Kuvaajani ottaa meistä kuvan. Niin ihan sitä vaan, että vertaapa tätä tuohon aiempaan, hetkeä ennen matkaan lähtöä otettuun. Eipä paljon näy kasvoilla neljäkymmentäkaksi kilomteriä ja neljä tuntia neljäkymmentäviisiminuuttia!

Kuva: Matti Myller/Yle

 

Kiitos Reetta! Kiitos Riikinvoimahiihto! Kiitos päätös ja vahva pää!

/Hiihto-Ämmänne

 

Kun Samppanjapissiksestä tuli Köyhä – tällaista on köyhyys

Tätä asiaa minä häpeän. Todella. Mutta mitäpä sitä kiertelemään. Minä olen köyhä.

Olen pitkään miettinyt uskallanko kirjoittaa tästä aiheesta leimaantumisen pelossa. Köyhyys on tabu. Se on nolo asia. Se on tuomittavaa; itse kuitenkin olet tilasi aiheuttanut! Tuntuu, että köyhyys tekee minusta ihmisenä toisarvoisen. Paljastamalla olevansa vähävarainen sitä pelkää menettävänsä kasvonsa. Pelkää, että vuokranantaja ei enää luota ja pistää ulos. Ajattelee, että minut leimataan, kuin minulla olisi joku rutto. Että minua aletaan karttaa. Siihen on kasvatettu: pitää näyttää ulospäin, että kaikki on hyvin, vaikkei olisikaan. Tällaiset asiat voivat vaikuttaa maineeseen! Sitä joutuu koko ajan todistelemaan olevansa hyvä ja ahkera ihminen. Ehkä eniten itselleen?

Mutta stten tänään törmäsin ikäiseni ja monella tapaa kaltaiseni naisen Facebook-päivitykseen, jossa hän kertoi mitä jää käteen kun kituuttaa toimeentulotuella. Tuo kirjoitus auttoi minua tajuamaan, että en minä ole yksin. Tätä tapahtuu, tämä on ihan normaalia – moni ihminen todella putoaa köyhyysrajan alapuolelle hetkittäisesti. Meitä ihan eläviä, järjissämme olevia, kovaan työntekoon tottuneita ihmisiä, jotka jakavat saman kokemuksen – sen, mitä on olla köyhä – on olemassa. Suurin osa meistä rahattomista vaikenee kuten minäkin. Siksi kiitän Katjaa, joka avasi suunsa! On todella tärkeää, että jotkut meistä uskaltavat kertoa miltä elämä näyttää vähän toisesta perspektiivistä. Ja siksi minäkin ajattelin kertoa oman tarinani, vaikka edelleen pelkään miten minuun tämän jälkeen suhtaudutaan.

Miksi sitä on niin vaikea myöntää olevansa köyhä? Miten sinä syhtaudut köyhyyteen? Oletko ajatellut, että joskus voisit kokea taloudellisen romahduksen? Mitä sitten tekisit?

maija_ihmettelee

Kuva: Mirkku Merimaa Photography

Niin. Taloudellinen romahdus, sen minä olen kokenut. Jos luet blogiani nyt ensimmäistä kertaa, toi tossa yllä oon mä. Ehkä sinun on hyvä vähän tietää taustaani…

Olen palannut Ruotsista Suomeen tammikuussa. Asuin siellä pari vuotta ”kotirouvana” vähän töitä tehden, mutta en mitään säästöön kartuttaen. Elin toisen elämä etusijalla. Oli ajatus aloittaa perhe. Se ei toteutunut, vaan tuli ero. Hyvin yllättäen. Palasin Suomeen vailla… no, mitään, ja aloitin kaiken alusta. Sain ison kolhun, enkä tiedä luotanko enää koskaan kehenkään toiseen ihmiseen. Nyt on koetuksella vähän myös usko suomalaiseen yhteiskuntaan.

Minä olen ollut tavallaan mahdollistamassa tätä järjestelmää. Olin yrittäjä ja maksoin veroja ihan jokaiseen mahdolliseen suuntaan ja jokaisesta mahdollisesta asiasta. Työllistin ihmisiä, ja sain itse palkkaa vain silloin, kun jotain on yli jäänyt. Ei silloinkaan rahaa liiemmin ollut, mutta riittämiin olen päässyt nauttimaan elämän rahallisista nautinnoista – matkustelusta, kouhujuomasta, hinoista ravintoloista ja shoppailusta, mitä näitä nyt on. Firmani ei lopulta ollut menestys, ja minä väsähdin, kun koin omat ponnisteluni merkityksettömiksi ja palkitsemattomiksi. Lopetin yrityksen. Sitten päätin uskoa rakkauteen ja lähdin Ruotsiin tukemaan miestäni. Loppu on historiaa, eikä enää edes vaivan arvoista nostaa tässä esiin. Blogistani voit lukea lisää.

* * *

Kerron tämän taustan, jottei heti joku syyttävä sormi osoittaisi minuun ja haukkuisi laiskaksi ja aikaansaamattomaksi. Ihan vaan, jotta voin todistaa etten ole luuseri. Koska sitähän eniten pelkään. Se taitaa olla kaltaiseni köyhän pahin pelko. Ihmisen, joka on yllättäen, osin omista, osin jonkun muun tekemistä valinnoista johtuen joutunut kohtamaan elämän erilaiset kasvot. En kirjoita tätä tekstiä naristakseni katkerana, hakeakseni huomiota tai tehdäkseni minkäänlaista poliittista kannanottoa – eiköhän jokainen ole viime viikkoina tajunnut, että kyllä tästä maasta löytyy aika monta, joka tienaa way below 2 100.

Haluan vain kertoa, millaisia ajatuksia omakohtainen köyhyys herättää ja miten helposti voi syrjäytyä, kun rahaa tai työtä ei ole. Tällaisen kertominen on todella kamalaa, siksi meistä varmasti kovin moni ei ääneen tunnusta tilannettaan. Mieluummin vetäytyy yksinäisyyteen kuten minäkin välillä.

20140116-185546.jpg

Tämä oli kalliolaisen kahvilan seinässä tammikuussa, silloin kun minäkin olin näissä tunnelmissa. Osuvaa…?

Kun tulin Suomeen, elin pari kuukautta toimeentulotuella. Sossun luukulle marssiminen oli elämäni nöyryyttävin hetki. Mutta siitäkin selvisin ja olen valtavan kiitollinen siellä saamastani avusta. Sillä pärjäsin. Ei minun tule mieleenikään valittaa rahasta, jonka sain, vaikkei se suuri ollut. Sossun luukulla tajusin, kuinka moni oikeasti joutuu pitkänkin aikaa tukeutumaan tähän rahaan. Aloin nähdä kaupan kassalla toistuvasti ihmisiä, jotka maksoivat ostoksiaan kunnan maksusitoumuksilla. Oltiin niinku samaa jengiä. Hurjaa.

Onnekseni sain kahdessa kuukaudesa projektityön ja sillä juuri sen verran rahaa, että pärjäsin edelleen seuraavat viisi kuukautta. Omin voimin pärjäämisestä on tullut kunnia-asiani. Tärkeintä minulle on maksaa laskut. Vuokra, puhelin ja satunnaisesti muuten elämään kuuluvat välttämättömimmät asiat menevät kaiken muun edelle. Sitten tulee ruoka. Nyt punnitsen, joudunko lopettamaan kuntosalijäsenyyteni, sillä siihen ei ehkä enää kohta ole varaa. Vaikka juuri se on ollut jaksamiseni kannalta kaikista tärkeimpiä asioita.

Kaikesta muusta nipistän. Olen koko vuonna käynyt ravintolassa syömässä kaksi kertaa sekä kolme kertaa lounaalla, ja jokaisen näiden kerran jälkeen olen tuntenut valtavaa syyllisyyttä siitä että raha olisi pitänyt säästää tulevan varalle. En käy baareissa, ja joudun vastaamaan aina uloslähtemiskutsuihin ”kiitos ei”. Vähäisissä rahoissa harmittaa eniten, että se vaikuttaa väistämättä suoraan sosiaalisiin suhteisiin. Sitten en tietenkään voi matkustaa mihinkään, kävelen kaikkialle. Pääsääntöisesti vietän paljon aikaa kotona ja ulkoilen koirani kanssa – blogini on onneksi mahdollistanut monta hauskaa kokemusta, ihan ilmaiseksi. Viime viikolla kun koirani joutui sairaalaan, talous meinasi romahtaa. Onneksi olen piilottanut vähän rahaa laatikkoon kotonani. Mitään yllättävää ei saa sattua. Viiden kuukauden projektityöni jälkeen olen nyt taas työtön. Se on vain hetkellistä, tiedän. Mutta hetkellisyydessäänkin hyvin pelottavaa. Ja kovin uusi kokemus minulle, joka olen tottunut saamaan sen minkä haluan.

Isompi koti, sisustaminen, luksusvatteet tai -laukut ovat minulle utopiaa. Kuolaan aina teidän kuvianne uusista hilavitkuttimista Instagramissa, kunnes totean olevani ihan tyytyväinen elämään ilman niitä. Joskus vähän harmittelen, kun joku kiroaa sitä miten ei halua mennä takaisin töihin loman jälkeen, kunnes muistan; meillä kaikilla on erilainen perspektiivi elämään, ja joskus toisen ongelmat ovat toisen näkökulmasta aika pieniä. Mutta ei se tee niistä väärempiä tai epäoikeutettuja.

Parisuhdetta en edes haaveile saavani, sillä kukapa köyhän haluaa. Enhän minä voi tehdä mitään. Eikä kukaan halua toista elätettäväkseen – enkä kyllä minäkään missään tapauksessa turvautua toiseen. En koe voivani olla tasavertainen kumppani kenellekän ja siksi on parempi olla yksin. Raha on yllättävän iso juttu parisuhteissa.

sängynpohja

Sain tällä viikolla tiedon, että minulle on myönnetty minimimääräinen työttömyyskorvaus. Ensimmäisen tukipäätöksen saaminen vei kuukausia hirvittävän paperisodan tuloksena. Juuri nyt yrittäjyys ei tunnu kannattaneen. Silti en halua lainata rahaa keneltäkään, ja säännökseni olen ottanut, että kerran voin ottaa vastaan yhdeltä ihmiseltä kahvit tai lounaan, mutta siihen se jää. En halua yhtään velkaa mihinkään. Niihin olisi hirveän helppo nyt kaatua. Kaunein hetki oli, kun kampaajani tarjosi minulle ilmaisen hiustenvärjäyksen tammikuussa. Sellaista hyvyyttä en olisi koskaan voinut uskoa saavani keneltäkään. Kahden läheisimmän ystäväni apu on ollut elämänlankani. Avun vastaanottaminen on muuten yllättävän vaikeaa, sitä joutuu ihan harjoittelemaan!

En ole nirso työn suhteen, ja otan vastaan mitä tahansa saan, vaikka samalla etsin myös unelmieni työtä. Tiedän, että tilanne muuttuu pian, ja teen jatkuvasti töitä sen eteen. Mutta uskoa koetellaan alituiseen. Silti en koskaan luovu intohimoistani ja uskostani huomiseen. Mielessäni on unelma, joka on alkanut näyttää nyt hyvin todennäköiseltä mahdollisuudelta. Kun se toteutuu, sinäkin ehkä ihmetyt. Mutta sitten minä haluan kertoa sinulle jo ihan uutta kertomusta, odota siis hetki!

äläluovuta

Kirjahyllyssäni on tasan 222 kirjaa. Sekin on ollut aikaa laskea… tästä kerroin toissa päivänä. Jännä kakkosista koostuva luku, sitä jäin ihmettelemään. Joku sanoo, että enkelit jättävät meille viestejä nostamalla esiin sarjan samoja numeroita. Uskoo tähän ken tahtoo, mutta minä googlasin mitä luku 222 tarkoittaa. ”Älä luovuta viittä minuuttia ennen ihmettä!”, sanoivat nyt sit mun enkelini. Tuo sateenkaari näkyi ikkunastani viime viikolla.

Kaikesta tästä huolimatta, kaikista luopumisista ja taloudellisista haasteista viis, tiedätkö mitä? Köyhyys on yksi tärkeimpiä kokemuksia elämässäni monestakin syystä. Siksi, että opin näkemään mikä elämässä on tärkeintä. Olen todistanut, että minä pärjään. Olen oppinut luottamaan siihen, että kaikki järjestyy, ja että ihan jokaista asiaa minä en voi kontrolloida. Ja kun en voi, silloin on nostettava rohkeasti kädet ilmaan. Olen nähnyt toisen puolen elämään.

Samppanjaa trendibaarin VIP-tilassa nauttivasta bisnesnaisesta on tullut nyt luontoon kaipaava, yksinkertaisista asioista nauttiva, kirjoittamista ja toisia ihmisiä rakastava ihminen.

Olen testannut, että turvaverkko ei petä, vaikka se nyt kovin kapea onkin. Että tärkeimmät ihmiset säilyvät elämässä, olenpa sitten Samppanjapissis tai Köyhä. Niin karuja kuin tällaiset kokemukset ovat, tiedän, että monelle muullekin tällaisen elämän perusarvojen törmäys vasten kasvoja olisi kokemisen arvoinen juttu – jopa tarpeellinen. Tämä matka on pistänyt arvoni aivan uuteen järjestykseen. Enää en tavoittele rahaa, vaan rikkaus tarkoittaa minulle jotain aivan muuta. Tämä seikkailu on tehnyt minusta minut. Nyt hetkellisesti numeroissa köyhän, mutta mielikuvituksessaan rikkaan.

Ja toivottavasti nyt todistan itselleni myös sen, että tämän kertomisessa ei ole mitään hävettävää. Ehkä se antaa sinulle jotain ajateltavaa?

/Maija, joka yritti pidätellä tämän kirjoituksen julkaisemista yön yli, että olisi voinut miettiä julkaisemisen järkevyyttä nukuttuaan… mutta ei, tuntuu, että tämä on tehtävä juuri nyt ihan vaan meidän kaikkien ihanien köyhien takia 🙂

Jos koitettais vaihtaa näkökulmaa?

Olen miettinyt tällä viikolla paljon näkökulman merkitystä mediassa. Tämä päättelyketju lähti liikkeelle muutama päivä sitten kun näin bussin ikkunasta tämän lööpin. Siinä se R-kioskin ikkunassa törötti, ja minua rupesi ärsyttämään ihan hirveästi.

lisasounio

 

Lisa Sounio on siis ottanut käyttöön Ahtisaari-nimen juuri ennen EU-vaaleja. Ensimmäinen ajatus minulla oli: ”Miten se kehtaa ja onpa kylmän laskelmoiva muija!”

Sinullakin? Tuota kateellista hapatustahan jutussa meille syötetään ja siihen minäkin lankesin.

Bussi oli juuri sopivasti liikennevaloissa ja minulle jäi hyvin aikaa tuijottaa tuota lööppiä. Jäin taas itselleni kiinni omista rajoittuneista ennakkoluuloista ja taas sain muistuttaa itselleni: kukas minä olen tuomitsemaan. Aloin miettiä, että entäs jos me oltaisiinkin ylpeitä Lisan puolesta. Pystyttäisiiknkö siihen? Oltaisiin onnellisia Lisan puolesta, että hänellä on upea aviomies ja hän kuuluu hienoon sukuun. Hänellä on hemmetti oikeus ottaa käyttöön hänelle kuuluva sukunimi juuri silloin kun hän haluaa. Ja vaikka lopettaa nimen käyttäminen heti vaalien jälkeen, niin mitä se minulle kuuluu. Jos tämä antaa hänelle jonkun edun EU-vaaleissa, niin so what? Jos sinun sukunimesi olisi Ahtisaari tai Gates tai mikä tahansa, etkö ottaisi siitä hyödyn irti jos sinulla siihen täysi oikeus on ja siitä jotain hyötyä olisi? Minä ainakin!

Mikä on tämä valtava kateus, joka meissä kytee? Ja tavallaan, miksi ihmeessa tällainen juttu on edes uutinen? Juuri siksikö, että saisimme taas ruokkia tätä kansallista sairauttamme, kateutta.

* * *

Toinen mediassa silmiini pistänyt asia oli sitten tämä Hesarin juttu suunnistaja Minna Kaupista.

 

minnak

 

”Vartalossani HÄPEÄN voimakkaita reisiäni. Ne eivät ole mikään kauneusihanne.”, Minna julistaa. Niin. Upean kaunis urheilijanainen (ja muuten mielipiteiltään todella rajoja murtava) kertoo meille valtamediassa, että täydellisessä urheilijankropassaan hän häpeää reisiään. Niitä lihaksikkaita, muodokkaita ja kauniita reisiä, joita miehet kuolaavat unelmissaan ja me naiset kahdehdimme koettaen hinnalla millä hyvänsä saada itse sellaiset.

Entäs jos Hesari olisikin kysynyt Minnalta mitä hän RAKASTAA eniten vartalossaan. Ja Minna olisi vastannut: ”Vartalossani RAKASTAN reisiäni. Ne eivät ole mikään kauneusihanne.” Aika pieni muutos kysymykseen, mutta valtava näkulman ero. Että itseään voisikin rakastaa vaikka ei olekaan kauneusihanteen mukainen! Kuinka moni nuori tyttö (ja vanhempikin) tämä luettuaan katsoo reisiään peilistä ja menee vessaan oksentamaan?

* * *

Nämä kaksi toisistaan erillistä juttua olivat minulle herätys siihen mitä tapahtuisi jos sitä vaikka koittaisi vaihtaisi näkökulmaa joskus. Aika helposti juuri tällaisilla valinnoilla voi joko vahvistaa tai tuhota jotain hyvää. Eikö Iltasanomat olisi saanut aivan yhtä myyvän ja raflaavan otsikon Iltasanomat julistamalla: ”Lisa Sounio otti käyttöön Ahtisaari-nimen juuri ennen EU-vaaleja – kansa onnittelee hyvästä vaalistrategiasta!”? Tai Hesari välttänyt parin ihmisen syömishäiriön kysymällä MInnan rakkaudesta omaan kehoonsa, ja todistamalla yhden urheiludolin suulla, että omia reisiään voi rakastaa vaikka ne eivät olekaan ”kauneusihanteen” mukaisia.

/Maija, toistaen taas itseään ja huutaen: Mediakasvatus pakolliseksi kaikille!

Häpeätkö?

Näin minulta on kysytty muutamaan otteeseen viime aikoina. Että häpeänkö elämääni viimeisten vuosien aikana, hävettävätkö tekemäni valinnat ja epäonnistumiset minua? Häpeänkö sitä että minä, ennen niin itsenäinen nainen, jätin kaiken, muutin miehen perässä Ruotsiin ja tulin ”maitojunalla” takaisin. Tällä videolla vastaan tähän kysymykseen. Ja kerron sen, mikä viimeisinä kuukausina on vetänyt minut nöyrimmäksi. Häpeilemättä.

Vlogi tehty ja kuumetta pukkaa

Vlogi, check! Luvassa on taas avointa pohdintaa; tällä kertaa aiheeksi nousi häpeä. Muutaman päivän päästä se sitten taas julkaistaan, joten pysy kanavalla.

Minä taidan kyllä kohta tippua kanavalta, kuume on alkanut nousta. Nyt se ei saisi tulla, yksinkertaisesti ei…

20140228-141655.jpg
/Maija, jonka punaiset ovat kuumeen ja uuden Makeup Storen poskipunan yhteistuotos…