Oletko yksinäinen? Saisinko olla ystäväsi? – Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvitsee

MENIN EILEN KATSOMAAN iltaseitsemän ilotuksia Kuopion satamaan. Täällä on upea tapa tarjota ensin ilotulitus lapsille ja vielä myöhemmin keskiyöllä niille, jotka jaksavat valvoa.

Kadut täyttyivät iloisista ihmisistä: perheet, pariskunnat ja ystäväporukat.

Sitten olin minä. Yksin. Tunnustan: en ollenkaan onnellinen.

Niin, tämä oli ensimmäinen uusi vuosi, jonka olen koskaan viettänyt yksin.


OLEN MUUTTANUT KUOPIOON työn perässä. Nyt minun pitäisi oikeastaan olla jo takaisin kotona Helsingissä. Työni piti kestää vain seitsemän kuukautta, mutta päätinkin jäädä vielä hetkeksi, kun minulle tarjottiin vähän jatkoa. Saan tehdä niin upeaa työtä, etten sitä hevillä jättäisi ennen kuin voin löytää jotain vastaavaa kotoani.

Kuka tahansa kestää muutaman kuukauden poissa kotoa! Keskittyen työhöni ja siinä yhä paremmaksi tulemiseen täyttäisin päiväni täällä; niin minä aluksi ajattelin. Mutta sitten tein päätöksen jäädä, ja koti-ikäväni ja yksinäisyyteni tunne kasvoivat vain suuremmiksi.

Ja jostain syystä juuri eilen, viettäessäni uuden vuoden aattoa yksin, pysähdyin; ei kenkenkään kuulu jaksaa näin, vailla ystäviä, elämässään vain työ vieraalla paikkakunnalla.


”MENET VAAN KAIKKIALLE ja juttuihin mukaan”, näin minulle on sanottu.

Mutta ennen kuin kokee tämän kaiken, muuton yksin vieraalle paikkakunnalle iässä, jossa muut tekevät lapsia ja keskittyvät perhe-elämään, ei voi ymmärtää, ettei sitä niin vain ”mennä vaan kaikkialle ja juttuihin mukaan”

Minne menisin? Hyppäisinkö vain kadulla jonkun random-ihmisen kimppuun ja pakottaisin kaverikseni? Menisinkö vain aikaa tappaakseni kansalaisopiston virkkuukerhoon, vaikka se ei kiinnostaisi pätkän vertaa?

Ja niinpä eilen, yksin uuden vuoden aattona, tirautin pienen kyyneleen ja lausuin ääneen:

”Jos en saa edes yhtä ystävää, jotain muutakin tekemistä kuin työn, on minun lähdettävä pian takaisin kotiin.”


”EI TÄSTÄ MITÄÄN tule”, voisin nyt ajatella onnettomana. Voisin päättää, että on mahdotonta saada täältä ystäviä tai tekemistä, tuntea oloani edes vähän kotoisaksi.

Mutta entä jos miettisinkin miten voisin saada muutosta tilanteeseeni? Entä, jos en jäisikään kiinni omiin ajatuksiini, tarpeisiini vellomaan, vaan koettaisin löytää mahdollisuuksien joukosta ratkaisun?

Minulla on kaksi vaihtoehtoa. Voin joko valittaa ja uhriutua siitä mitä minulla ei ole tai kääntää koko homman päälaelleen: tarjota muille sitä mitä itse olen eniten vailla.

Ehkä jossain on joku tai joitakin, jotka ovat nyt samanlaisessa elämäntilanteessa ja ovat vailla sitä mitä minäkin. Ehkä muutos tapahtuukin vain, kun antaa sen, mitä itse tarvetsee?


PALJON KEINOJA TUNTEMATTOMASSA kaupungissa minulla ei ole. Mutta minulla on blogini, joka tavoittaa, tajusin tänään. Ja niin päätin kokeilla; entä jos tarjoaisinkin nyt muille sitä, mitä itse eniten kaipaan? Ystävyyttä ja yhteistä tekemistä.

Joten:

Oletko yksinäinen? Kaltaisessani tilanteessa tai muuten vailla ystäviä? Täällä Pohjois-Savossa, ehkä Kuopiossa? Minkä ikäinen hyvänsä ja mitä sukupuolta tahansa! Voisinko olla ystäväsi? Tavataan, tehdään jotain yhdessä! En ole vielä suunnitellut mitään sen suurempaa, mutta katsotaan kuinka monta yksinäistä tämä kutsuni saattaisi yhdistää. Ja jos joku tai joitakin ilmenee, lupaan järjestää meille yhteisen kohtaamisen pian.

Laita minulle sähköpostia osoitteeseen maija@ilmoniemi.com tai viesti Facebookissa.

Huomaathan kuitenkin, ettei tämä ole mikään Tinder-viesti, ja vaikka julkista työtä teenkin, toivon, että saan vain vilpittömiä, tähän kutsuun liittyviä yhteydenottoja yksityishenkilönä.


TÄMÄ ON PIENI mikrotason tarina ja teko, ja pienimmillään tässä ehkä kaksi ihmistä kohtaavat ja käyvät pari kertaa kahvilla – saaden näin iloa arkeensa ja uskoa elämään.

Mutta ehkä se voisi vaikuttaa laajemminkin, isommassa kuvassa? Ehkä ajatus olisi kokeilemisen arvoinen myös muillekin: jos haluaa muutosta johonkin itseään vaivaavaan tilanteeseen, entä jos useampi meistä lopettaisi valittamisen ja uhriutumisen ja kokeilisi rohkeasti antaa toiselle jotain sellaista, jota itse eniten toivoo.

Rakkautta?

Armoa?

Turvaa?

Lämpöä?

Ystävyyttä?

Mitä sitten voisikaan käydä?

Ehkä se olisi toiveeni tälle vuodelle meille kaikille.

Kaipaatko sinä muutosta johonkin tilanteeseen? Mitä tämä ajatukseni voisi sinulle tarkoittaa?


Nämä alla olevat kuvat ovat huhtikuulta 2016. Silloin päätin järjestää Helsingissä itsensä yksinäiseksi tunteville yhteisen iloisen hetken trampoliinikeskuksessa (lue tästä, ”Kutsuni yksinäiselle: tapetaan yksinäisyyhätä yhdessä” lisää), ja se oli huippujuttu.

Tässä video, joka syntyi tapahtumasta ja ajatuksistani yksinäisyydestä.

Tällä kertaa en voi ehkä luvata ihan vastaavaa, mutta sen takaan, että jos porukka löytyy täältä Pohjois-Savosta, ihan varmasti jotain hienoa järjestän.

/Äm

 

 

 

 

Mainokset

Sello – eka kerta 15 vuoteen

Oletko sinä tehnyt viime aikoina jotain pitkästä aikaa? Millaisia ajatuksia ja tunteita paluu rakkaan jutun pariin herätti?

Tiesitkö, että minä soitin selloa toistakymmentä vuotta? Olin vain kuusivuotias, kun aloitin soittoharrastuksen, ja lopettaessani yli parikymmpinen. Sello jäi, sillä siitä ei ollut minulle ammatiksi, ja muut kiireet iskivät yliopistoaikoina.

Mutta nyt, vuosien jälkeen, näin unessa soittavani selloa. Ja koska uni jäi hereillä ollessanikin vaivaamaan, oli pakko kokeilla miltä tuntuisi soittaa taas n. 15 vuoden tauon jälkeen.

Kokemus oli aika huima. Se herätti monenlaisia tunteita, ja tietysti se on jaettava kanssasi. Tällä videolla minä – ihan oikeasti – soitan ensi sävelet yli vuosikymmeneen sellolla. Nyt kun soitin taas, tuntuu tavallaan hassulta, että olen ennen elänyt niin tiiviisti tuon kapistuksen kanssa. Suorastaan vähän hävettää, etten ole soittanut pitkiin aikoihin, vaikka sello oli minulle vuosikausia niin tärkeä asia. Soitin sitä päivittäin, kävin soittotunneilla, soitin orkestereissa ja muissa erilaisissa kokoonpanoissa. Mutta niin se aika vain kuluu, ja moni kerran niin tärkeä ja arkipäiväinen asia saattaa jäädä pois päiväjärjestyksestä. Ehkä sinäkin tiedät tunteen?

Minkä jutun pariin sinä voisit palata vuosien jälkeen? Otathan näistä sanoistani vaarin!

/Äm, suunnaten suloisin sävelin kohti ensi viikkoa