Ripsraps! Iski kamala flunssa, ja joka kerran kun aivastan, tuntuu, että polvi lähtee irti. Kaikenlaisia kummallisia kokemuksia. Mutta hienoimpia niistä oli päästä eilen täältä sairastuvalta päiväksi kiinni ”normaaliin” elämään ja työkeikalle (kyllä, mäkihyppääjänä lätkämatsissa pyöriminen on minun normaalia elämääni…). Parantavinta on voida tuottaa iloa ihmisille, ja sen voimalla jaksan taas jatkaa ainakin vielä loppuvuoden kestävää sairaslomaa ja kovaa polven kuntoutusta.

Tämä oli aika tiukka viikko, se myönnettäköön. Niin henkiset kuin fyysiset voimat olivat koetoksella, siksi olen myös viime päivinä ottanut hieman etäisyyttä blogiini. Keskiviikkona kävin vielä lääkärissä hyväntekeväisyystilaisuutemme jälkeen (kirjoitan tapahtumasta enemmän kun saan levättyä flunssani ja menneen viikon väsymyksen harteiltani). Tilanne vaatii nyt vähän omaa pohdintaa ja järjestelyjä sekä keskusteluja fysioterapeuttini kanssa. Syvemmälle asiaan nyt menemättä kerrottakoon se, että saamani polveni hoidon jatkopäätös jäi vähän pohdituttamaan. Vaikka eturistisidevammani on sitä laatua, että useimmiten tällaisessa tapauksessa vamma vaatii leikkauksen, minua vieläkään kahdeksan viikkoa onnettomuudesta ja aiemmista puheista poiketen edelleenkään ohjattu leikkaukseen, vaan sen sijaan loppuvuodeksi kestävälle kovalle kuntoutusjaksolle. Leikkauspäätös siirtyy taas parilla kuukaudella, nyt tammikuulle.

En tiedä oikein miten asiaan suhtautua. Pohdin nyt haenko vielä tilanteeseen toisen lääkärin mielipiteen. Polvi toki menee koko ajan kuntoutuksella parempaan suuntaan, mutta minua hieman mietityttää riittääkö sen kunto lopulta aktiivisen elämäni tarpeisiin ilman leikkausta. Ja tietysti kun parahaassa työiässä olevasta yrittäjästä on kyse, tuntuu välillä vähän hassulta se, miksi leikkausta viivytellään. Parhaimmassa tapauksessa toki tammikuussa todetaan, että leikkaus on tarpeeton, mutta oma tunne polven tilan suhteen on kuitenkin toinen. Minä, joka sen kanssa elän päivittäin tunnen toki sen mutokset ja tuntemukset parhaiten, mutta samalla sitten päässä pyörii kummia ajatuksia siitä voiko omaan tunteeseensa luottaa, vai olenko vain sairauteni sokaisema ja tietäisikö lääkäri sitten kuitenkin muutaman minuutin keskustelun ja pienen vilkaisun perusteella paremmin.  Se on jännä kokemus sekin.

Tosiasia on nyt kuitenkin se, että polveni kuntoutuksesta tulee nyt koko loppuvuoteni päätyö. Moni asia siis vaatii järjestelyjä. Mutta sitähän elämä on; muuttuvia tilanteita ja niihin sopeutumista. Toki joihinkin asioihin ei tarvitse sopeutua ja siksi minä nyt pohdin kuinka edetä toisen lääkärin arvioin kanssa. Toki toiveeni on saada leikkaus tarvittaessa mahdollisimman pian, sillä viivytyksille ei olisi pienyrittäjän elämässä sijaa.

Mutta siitäkin huolimatta, että elämä laittaa välillä kuoppia tielle, eihän anneta, ystävät kalliit, ensi viikollakaan esteiden lannistaa – etsitään ennemminkin niistä kaikki mahdollisuudet ja nautitaan niiden tuomasta jännittävästä perspektiivistä elämään. Supervoimia sunnuntaihisi!