Pystyn mihin vaan, vaikkei siltä aina tuntuisikaan

Et arvaakaan, kuinka vaikeaa minulle tuon parin päivän takaisen blogitekstin kirjoittaminen ja julkaiseminen oli. Kerroin siinä, miten mieltä madaltavaa elämä vammautuneena neljän kuukauden jälkeen on.

Yritin pitkään löytää tekstiini sellaista sävyä, etten vaikuttaisi liian heikolta. Kuinka reipasta naamaa pitäisi näyttää, vaikka voimat ovat vielä vähäiset? Mitä toiset ajattelevat? Nämähän ovat niitä tuttuja kysymyksiä, joihin aina aika ajoin palaan blogissani. Olen asettanut itseni riipaisevan alttiiksi edessäsi, eikä se aina suinkaan ole helppoa.

Paljastumisen pelon lisäksi kulunut vuosikolmannes on purkautunut minulle alusta alkaen itsesyytöksin (voin kertoa, että neljän kuukauden jälkeen alkaa polla olla syytöksistä sekaisin…). Olen selainen nainen, jonka pitäisi pystyä kaikkeen. Ja kun en pysty, syytän itseäni päivittäin siitä kuinka heikko voin olla. Epäilen itseäni; eihän yksi vamma polvessa ja sitä seurannut leikkaus voi näin heikoksi viedä kehoa ja mieltä. Yrittäjänä olisi oltava jo hankkimassa töitä, yksin elävänä kukaan toinen ei kannattele. Siksi pelkäsin erityisesti, että minusta tulisi julkisesti sellainen kuva, että olen käyttökelvoton ja masentunut – minulla kun tällaisena ”vapaana taiteilijana” esimerkiksi kaikki työt ovat kiinni siitä, miten ihmiset uskovat kykyihini.

Mutta hetkellä, jolla saan tällaisen palautteen, tiedän, että olen juuri oikeassa paikassa oikeaan aikaan tekemässä oikeita asioita, vaikka ne pelottaisivatkin.

 

palaute

 

Tämä palaute, yksi monien viestienne joukossa tähän ja aiempiin vaikeisiin teemoihini liittyen sai minut taas kerran ymmärtämään, että pelkoni ovat aivan typeriä. Minä olen tällainen, olen kokenut tuollaista ja jokainen olisi tällaisessa tilanteessa tällainen.

Ihminen.

Jos heikkona raakileena, heittäen peliin aidoimman itseni, pystyn tekemään toiselle tällaista, pystyn ihan mihin vain.

Ja olen aika varma, että tämä pätee meistä ihan jokaiseen. Entäpä jos olisimmekin toisillemme vain ihmisiä kaikkine heikkouksinemme ilman naamioita? Minkähänlainen maailma sitten olisi?

/Äm, suunnaten kanssasi kohti uutta ja parempaa viikkoa

Mainokset

Eteenpäin vetäviä enkeleitä – Patteri-Pupun rukous

”Voi vitSSSit SSSun täytyy olla nyt täynnä energiaa ja innoSSStuSSSta, kun leikkauSSS on tehty ja oot nyt levänny. Kelaa, meijän DuraSSSSell-pupu pääSSee taas hommiin!”, ystäväni hihkuu sillai snadisti ärsyttävän sirpsakkaa stadin slangia suhisevalla ässällä.

”Joo. Niin olenkin. Duracell. On virtaa”, valehtelen hänelle itkua pidätellen.

Illalla postaan someen videon siitä kuinka onnellinen olen juuri ottamistani ensimmäisistä askeleista ilman kyynärsauvoja. Olenkin, mutta oikeastaan haluaisin kertoa jotain ihan muuta. Siitä postauksesta olisi Patteri-Pupu kaukana…

 

JOKAINEN PÄIVÄ TÄÄLLÄ vammaistuvalla on uusi yllätys. Aamulla herätessään ei voi tietää koostuuko päivä ennenkuulumattomista edistysaskeleista vai tuhansista takapakeista. Toipuminen ei ole lineaarista tai tarkoin ennalta suunniteltavaa; haparoivat ensiaskeleet eteenpäin muuttuvat hetkessä tukevaksi täyslaidalliseksi taakse.

Jalka on julmettu raaja menetettäväksi, sillä sen vaikutus koko elämänhallintaan on valtava. Neljä liikuntakyvytöntä kuukautta vailla kontrollia omaan elämään sekä viisi viikkoa sitten tehty polvileikkaus ovat puristanet pippurin kokeiseksi fyysisten voimien lisäksi henkisetkin paukut. Kuin jumalan keskisormena taivas tiputtaa lunta isoin lätäköin ja pakkanen jäädyttää maat – juuri, kun pääsen ottamaan ensiaskeleet. Pitäisi saada omat jalat alle, jotta voisi liikkua itsenäisesti. Olisi päästävä pois neljän seinän sisältä saadakseen mielen voimia.

Mutta omaa kehoaan tai luontoa ei voi käskeä.

 

”EI. EN OLEKAAN. Duracell? Ei ole virtaa”, olisi minun pitänyt uskaltaa vastata totuudenmukaisesti. Eihän hän voinut ymmärtää, suloinen stadia sirpsakasti suhiseva ystäväni.

Tällä viikolla olen tavannut uuden ja odottamattoman tuttavuuden: latistavan lamaannuksen. Vaikka mielessäni olin asettanut vuoden vaihtumiseen henkisen rajan ja toiveen jostain isosta äkkikäänteestä parempaan, ei se tietenkään toteutunut. Mieltä raastaa:

Miksi en saa mistään kiinni? Mikseivät voimani vieläkään riitää kaikkeen siihen mitä tahtoni tavoittelee? Mihin ennen niin vahva usko itseeni on kadonnut?

 

img_4944

Lätkiäkseni lättyyn lunta ja jäätä ja voidakseni tehdä päivittäisiä kävelylenkkejä (ja ehkä joskus uskaltautua kulkemaan Helsingin busseilla…) ostin tänään elämäni ensimmäiset liukuesteet kenkiin. Ulkoilun lisäksi päivittäiseen kuntoutusohjelmaani kuuluu tässä vaiheessa kaksi kertaa 10 minuutin kuntopyöräily ja kolme kertaa jumppa. Jalan kuntoutus on nyt päätyöni.

 

MIKÄ VALTAVA MENTAALINEN prosessi fyysisestä vammasta kuntoutuminen voikaan olla – tämän kai haluan itsestäni sinulle tänään kertoa, sillä tätä ei ehkä voi ulospäin nähdä.

Vaikka sinäkin tunnetkin minut paremmin pirteänä Patteri-Pupuna, nyt lannistava lamaannus läpsii suoraan naamalleni, enkä tiedä miten sen voisin omin voimin selättää. Tahto ja ulkopuolelta tulevat odotukset ovat kovat, mutta vielä tässä vaiheessa toipumistani ne jäävät kirkkaasti kakkoseksi vapiseville voimille.

Enää en ihmettele yhtään miksi niin moni jää erilaisissa elämänmullistuksissa jopa lopullisesti seiniensä sisään, masentuu tai syrjäytyy. Näin se voisi tapahtua. On lopulta todella turvallista vain maata sängyssä neljän seinän sisällä: Voi olla kohtaamatta pelottavaa maailmaa, ja sulkea voimattomuutensa ulko-oven taa.

Ja mitä pidempään on yksin turvassaan, sitä enemmän tarvitsee jotain toista ihmistä, joka auttaa astumaan ulkomaailmaan. Sen viime päivien lamaannus on opettanut minulle. Kaltaiselleni kuntoutujalle kaikki psykologinen tuki ja ymmärrys on kultaakin kalliimpaa ja olenkin viime päivinä miettinyt millainen muutos voisi tapahtua jos saisin kuntoutukseen avukseni myös jonkun mentaalipuolen ammattilaisen.

 

ETEENPÄIN VETÄVIÄ ENKELEITÄ minä nyt rukoilen. Sellaisia, jotka auttavat minua kulkemaan toiveikkaasti tulevaan ja kaivamaan uskon uudestaan.

Kuinka moni muukin, eri syiden seurauksena sänkyynsä kaatunut ja minuakin heikompi ihminen tarvitsisikaan tielleen enkeleitä juuri nyt?

Sillä usko minua, heitä lamaantunut tarvitsee: voimaa, joka jaetaan katseissa, kosketuksissa ja pienissä auttavissa kädenojennuksissa, vastauksissa haparoiviin pyyntöihin. Ystäviä, vastaankulkijoita, ulkopuolisia mielen ammattilaisia tai muita tahoja, jotka voivat tukea, jotta saisi kiinni elämänsä syrjästä. Onko kaikilla riittävästi mahdollisuuksia sellaisiin? Tarjotaanko niitä meille tarpeeksi?

Voisitko sinä olla jollekin juuri nyt sellainen – eteenpäin vetävä enkeli?

 

Minä lupaan olla, kunhan vain saan villit voimani takaisin. Mutta nyt, ystäväni, tarvitsen sinua!

img_4744

Eräänlainen eteenpäin rullaava enkeli tuokin. Minä parhaimmillani. Kuva: Mirkku Merimaa

 

/Ämmäsi, kiittäen jokaista ihmistä, joka on tällä viikolla auttanut minua henkilökohtaisin keskusteluin tai työasioissa eteenpäin, onnekseni te olette olemassa!

 

Ps. Jos et tiedä mistä on kyse, tästä kirjoituksesta saat aika hyvin kiinni tapahtumien kulusta.

 

Arkistojen aarteita: Vahvasti heikko

Hassua. Satuin käymään muissa merkeissä tutkimassa Hidasta elämää -sivustoa, kun tulin ajatelleeksi vanhaa Sarastus-blogiani. Mieleeni tuli ajatus: olenko kirjoittanut jotain blogiini tällä samalla päivämäärällä? Usko, kun sanon, etten todellakaan muistanut tätä – tasan kaksi vuotta sitten olin kirjoittanut blogin otsikolla ”Vahavasti heikko”. Tuli kieltämättä vähän outo olo. Samat teemat näyttävät pyörivän mielessäni edelleenkin. Paljon vaan on välissä ehtinyt tapahtua. Heikkoiudesta, roolien taakse piiloutumisesta ja pinnan kiillottamisesta puhuimme viimeksi eilen Mili Kaikkosen kanssa Elävä Henkisyys -kurssilla.

Näin kirjoitin maaliskuun 20. päivänä vuonna 2012:

* * *

Vahvasti heikko

”Jos olisin sinä, en alkaisi kirjoittaa tuota; sinähän julistat kaikille olevasi heikko!”, kommentoi eräs henkilö työympyröistäni kertoessani hänelle aloittavani omaa eksymistarinaani kuvaavan blogin. Hän sanoi pelkäävänsä puolestani kuinka julkinen avautuminen vaikuttaisi bisneksiini – olinhan juuri perustanut uuden toiminimiyrityksen, jolla töitäni nyt jatkossa teen.

Häkellyin, ja vastasin hänelle ripeästi: ”No, eikö olekin hienoa, ettet ole, eikä sinun tarvitse huolehtia ratkaisustani, vaan voit keskittyä omiisi.” Keskustelu siirtyi nopeasti toiseen aiheeseen.

Tuo kommentti jäi vaivaamaan mieltäni. Ei siksi, että se olisi saanut minut perääntymään kirjoittamisaikeessani, vaan, koska ahdistuin ajatuksesta suunnattomasti: Juuri kun olin rohkeasti ja intoa puhkuen tehnyt päätöksen kirjoittamisesta, minut muserrettiin. Enkö saisi olla heikko muiden silmissä?

Kommentaattorini uskoi maineeni menevän tunnustaessani olevani väsynyt ja eksynyt. Onko todella niin, että aitous ja rehellisyys ovat menestymisen este? Täytyykö meidän esittää jotain roolia ollaksemme uskottavia ja tullaksemme hyväksytyiksi?

Ja kumpi oikeastaan on vahvempi, se joka sellaista ulkoisesti esittää, vai se, jolla on munaa sanoa ääneen olevansa heikko?

Sori äiti ja isä, että jo toisessa blogissani tulen tähän psykologien rakastamaan koko maailman pahuuden selittävään vanhempi-lapsi-suhteeseen: Huomaan, että olen jo pienestä pitäen tottunut vetämään niskaani joka aamu vahvan vastuunkantajan suojakuoren. Olen sisarusparveni vanhin, oppinut kantamaan vastuuta. Olen ollut se, joka selviää kaikesta itsenäisesti ja jota ei ole tarvinnut opastaa oikeaan suuntaan – ”Kaikkihan sen tietävät, että Maija kyllä pärjää ja selvittää tilanteen kuin tilanteen”. Suojakuoressani olen kokenut tulleeni hyväksytyksi. Mitä heikompi olen sisälläni ollut, sitä tiukempaan kuoren olen päälleni kiinnittänyt.

Kunnes sitten tuli se yksi aamu, jolloin sisimpäni oli kai lihonnut niin valtavaksi, ettei kuori enää mahtunut päälleni.  En enää jaksanut esittää, vaan annoin itselleni luvan tunnustaa heikkouteni. Enää en suostunut ottamaan vastuulleni koko maailman ongelmia. Tämä on minulle suuri läpimurto; olen niin onnellinen, että voisin ratketa liitoksistani! Ja jos en tällä tavoin kelpaa, sitten on kai parempi olla ilman ulkopuolista hyväksyntää. Vahvasta vastuunkantajasta on tullut vahvasti heikko.

Ps. Suojakuoret: Mielenkiintoinen aihe! Sellaisia voivat olla myös ulkonäkö, varallisuus, ylimielisyys tai vaikka ylitsevuotava aktiivisuus. Millainen suojakuori sinulla on? Vai kuinka olet onnistunut olemaan rehellisesti oma itsesi?

* * *

Minä pienenä

/Maija, joka on tänään ihan hirveän heikko