Luin tänään Helsingin Sanomista oivallisen kolumnin stressistä ja elämän epävarmuudesta. Kirjoittaja Taina Haahti pohtii, ettei stressi syntyisikään kiireestä, vaan epävarmuudesta; siitä, kun ihminen menettää hallinnan tunteen.
Minun pakko jatkaa Haahtin ajatusta hieman eteenpäin – minua kun voi kaiketi tituleerata epävarmuuden ammattilaiseksi. Jos olet kulkenut matkassani pidempään, tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Jos et, kurkista nämä tämän tekstin sekaan linkkaamani blogikirjoitukset, niin ehkä ymmärrät! Ajattelepa tämä keissi: Elän epävarminta aikaa elämässäni, kaikki on avoinna. Minunhan kuuluu olla valtavan stressaantunut kaikein tämän epävarmuuden keskellä! Mutta, tiedätkö, en ole ikinä eläessäni ollut näin stressitön.
Ja minun salaisuuteni?
* * *
”Miten hallita epävarmuutta?”, Haahti kysyy.
Minusta tuo kysymys on aivan väärä. Siinä piilee koko epävarmuuden ja sen aiheuttaman stressin paradoksi. Hallinta ja kontrolli. Olen sitä mieltä, että stressiä ei aiheuta kiire tai hallinnan menettäminen, vaan ihmisen älytön pyrkimys kontrolloida elämää. Epävarmuutta on mahdoton hallita. Mutta sitä voi oppia sietämään – ainoastaan hyväksymällä sen että elämää ei voi hallita.
* * *
Minä olen ollut kova kontrollifriikki. Välttääkseni epäonnistumiset ja yllätykset olen yrittänyt hallita kaikkea: Samppanjapissis vaali kynsin hampain menestyjän leimaa ulkokuorellaan, kunnes epäonnistui, Urheiluvaimo kontrolloi kotiaan ja toista ihmistä tämän menettämisen pelossa, kunnes romahti, Rampe Jenta, seikkailujen kuningatar, piti kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan kunnes huomasi, että ihminen onkin vain pieni nappula kaikkivaltiaan luonnon mahdin alla.
Kontrollintarpeeni keskeisin ongelma on ollut se, että se on tehnyt elämästäni ehdotonta. Oli vain yksi suunta, johon mennä, yksi ainoa tapa olla ja toimia. En nähnyt vaihtoehtoja, koska ei ollut vaihtoehtoja. Oli vain se joku ajatus, josta halusin pitää kovasti kiinni säilyttääkseni tunteen elämän hallittavuudesta.
Siinä se paradoksi on; mitä enemmän kontrolloin ja vahdin jonkin tietyn asian toteutumista, sitä vähemmän pystyin näkemään maailmaa ympärilläni. Ja mitä kapeamman palan maailmaa hahmotin, sitä suuremman stressin sain aikaan ihan pikkuruisistakin muutoksista odotettuun. Kontrolloimalla tukeuduin vain yhteen tukipilariin ja kun se romahti alta, lähti koko elämäni. Ehkä, jos en olisi kiinnittänyt huomiotani vain siihen yhteen asiaan, olisin voinut rakentaa elämääni laaja-alaisemmin ja sillä hetkellä, kun elämän yllätyksellisyys astui kehiin, minulla olisi ollut muita pintoja, joihin tarttua?
Sitä ajattelee, että kontrolloimalla, tartautumalla ja hallitsemalla poistaa epävarmuuden, vaikka oikeastaan tekeekin aivan päinvastoin: tunkee itsensä yhä syvemmälle siihen illuusioon, että elää varmuudessa. Ja sitten jos se päivä koittaa, että kontrolli pettää, seuraukset voivat olla tuhoisia.
Tai sitten aivan parasta mitä elämässä voi tapahtua!
Näissä kuvissa on Samppanjapissis vuonna 2009. Voi miten minä rakastankaan tuota tyyppiä, se on kulkenut pitkän matkan tähän päivään!
Asiat voivat muuttua hetkessä, missä tahansa ja kenelle tahansa – se on epävarmuuden syvin ydin. Ehkäpä epävarmuus onkin elämän ydin? Se muuttumaton, varmin asia elämässä? Siinä taas, yksi kuuluisa äärilaita, joita hahmottelin jo tämän linkin takaisessa, joulukuisessa blogissani: varmuus on epävarmuudessa. Epävarmuudessa on varmuus.
Epävarmuus on asia, joka ei koskaan poistu ihmiselämästä. On opittava antamaan löysää. On opittava näkemään vaihtoehtoja.
* * *
Minulla on alkavalla viikolla tuhannen taalan paikka: työhaastattelu, joka voi muuttaa elämäni suunnan. Olen pohtinut paljon sen saamista; kuinka upeaa elämäni olisi sitten, kuinka kaikki tämän hetkiset ongelmani saisivat siinä ratkaisun. Paikan saaminen on kuitenkin epävarmaa. Siitä kilpailevat kanssani pari muuta työnhakijaa. Ja vielä tänä aamuna minä ajattelin, että minun on pakko, pakko, pakko saada se paikka, ja kuinka ihmeessä minä voin varmistaa sen saavani ja kuinka stressaantunut nyt olen kun en voi vielä tietää miten haastattelu menee ja halutaanko minuta ja entä jos minua ei valitakaan.
Ja sitten luin tuon Hesarin tekstin, joka avasi tämän päättelyketjuni. Tajusin, että tämä epävarmuus on suurin mahdollisuuteni. Mitä enemmän minä stressaan, sen huonommat mahdollisuuteni ovat paikan saamiseen. En minä voi hallita tätä tilannetta muulla tavoin kuin olemalla oma itseni, valmistautumalla hyvin ja antamalla palaa haastattelussa. Se riittää, jos niin on. Jos ei riitä, uusia ovia avautuu. Mikään ei ole lopullista saati ainoa oikea ratkaisu.
Miksi epävarmuuteen liittyy aina negatiivinen sävy? Asiathan voivat muuttua myös parempaan suuntaan, kun niiden kulkua ei pyri liikaa kontrolloimaan. Ehkä joskus epävarmuus, epäonnistuminen ja isot nopeat kontrollin menetykset asetetaankin meille jotta näkisimme tämän. Epävarmuudessa eläminen voi olla paras henkinen koulu, jossa kaikki arvot ja asenteet myllätään uuteen uskoon. Näin on käynyt minulle.
Minun salaisuuteni?
Minä näen vaihtoehtoja. Minulla ei ole tarvetta kontrolloida ja stressata, sillä tiedän, että aina löytyy uusi polku.
Jos minulla olisi taikasauva, kävisin heilauttamassa sitä monessa paikassa ja monelle ihmiselle, taikoen heille uuden näkökulman. Minä haluaisin sanoa: päästä irti, anna mennä, katso mitä tapahtuu. Tee epävarmuudesta paras kavererisi ja elämäsi suurin mahdollisuus! Sillä epävarmuudessa orastaa ihmeen siemen. Ei stressi.
/Ämmä, joka painuu nyt takaisin työhaastattelun ennakkotehtävien kimppuun. Wish me luck!
MaiLife 