Juuret jossain?

Pää on myllertänyt viime viime viikkoina paljon asioita. Jostain syystä sanoja ei ole kuitenkaan paperille piirtynyt juuri lainkaan. Töissä on mielenkiintoinen meno – kerron ihan pian lisää siitä!

Elämässäni on kai ollut viime viikkoina jonkinlainen asettumisen ja siitä johtuneen turbulenssin aika. Selvästi eräänlainen alkuhuuma on laskenut ja päätään on nostanut pieni koti-ikävä. Olen pohtinut paljon viime päivinä sitä mihin kuulun ja missä minun juureni ovat. Vai ovatko missään. Olen liikkunut paljon paikasta toiseen koko elämäni ja nyt asun taas aivan uudella paikkakunnalla pohtien miten tänne asetun ja kuinka pitkäksi aikaa täällä lopulta olen.

Olin viikonlopun Helsingissä. Ihana reissu rakkaiden luo! Kävin tapaamassa lähimpiä ystäviä ja heidän perheitä; sekä tietysti fysioterapeuttiani, hänhän on myös, sattuneesta syystä hyvin tärkeä tyyppi minulle nykyisin.

Yövyin tärkeimmän ystäväni, ”isosiskoni” Katan perheen luona, vietin lauantai-iltaa minulle tärkeän Elinan perheen kanssa sekä tapasin ihanat Amerikan tyttöni.

 

Lauantai-iltana leikittiin.

Ja sunnuntaina maisteltiin ”Amerikan äidin” lounastarjoiluja.

 

Rakkaat ystävät, joita tajusin minulla olleen aika kova ikävä.

Tuli sellainen orastava tunne, että ehkä minulla onkin juuret jossain. Ja nyt! Tätä asiaa en vielä osaa sanoin selittää. Kirjoitan tästä myöhemmin enemmän, nyt olen vielä liian lähellä ajatuksia, mutta luulen, että niistä kiteytyy vielä myöhemmin jotain vähän isompaa. Jonkin elämänviisauden ydin, johon vielä palaan.

Mainokset

Töitä urheilun parissa

Vaikka minun elämässäni lähes kaikki urheilua muistuttavakin on vielä kielletty, on suuri onni, että saan kuitenkin tehdä töitä urheilun parissa. Tämä iltapäivä ja huominen vilahtavat Helsinki City Runilla juontotöissä; todella mielenkiintoisia asiantuntijoita ja lajin harrastajia sain tänään jututtaa, kun lämmittelimme kohti huomista juoksupäivää.

Jos olet juoksemassa huomenna puolimaratonin, onnea reitille – ehkä törmäämme kisa-alueella!

Tässä haastattelussani eräs juoksija. Kuva: Helsinki City Run

Kun pysähtyy katsomaan hetkeä – pieni ystävänpäivätarina

Maanantai-ilta Helsingin keskustassa. On jo myöhä, ja minä vaihdan bussia matkalla kotiin kiireistäni. 20 minuttia seuraavaan, kiroilen. Harmittaa, sillä odotus palelevan pääkaupungin keskeisellä kadulla on kamalaa. Kylmä puhuri pyörii pitkin talojen varjoon syntyvää tuuliputkea ja pitkä päivä väsyttää. Miksi myöhästyin kaksi minuuttia edellisestä!

Siististi pukeutunut nainen paasaa puhelimeen vieressäni. Horjahtelee. Onko hän humalassa? Maanantaina! Vatvoo kovaan ääneen juuri päättynyttä suhdettaan ja raapii pipoaan kummallisen kiivaasti. Katson naiseen ja hymähdän hyväksyvästi hänen maanantaihumalalleen; joskus se kai parantaa.

Ajatus keskeytyy, kun rähjäinen laitapuolen kulkija laahustaa ohitseni. Jään seuraamaan katsellaani hänen kulkuaan. Mies nappaaa maahan pudonneen tupakantumpin, sytyttää sen tuleen ja vetää savun syvälle keuhkoon. Yskäisen ällötyksestä, näky mene luihin ja ytimiin. Hetki puistattaa kehoa.

Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä, ajattelen.

Mies kulkee katseeni tavoittamattomiin, mutta minä näen jo naiset: Tien toisella puolella, keskellä kävelytietä, illan myöhäisten kulkijoiden ja laiskan liikenteen ohi lipuessa he pitävät toisistaan kiinni tiukkaan. Reput selässä he halaavat, toisella on oranssi, toisella sininen. Ote on hieman jäykkä, mutta merkillisen merkityksellinen. Mitä on tapahtunut?

Tunnen itseni tirkistelijäksi. On siirettävä katse pois vain vilkaistakseen heti uudelleen. Halaus ei lopu. Se kestää minuutteja, enkä minäkään voi enää siitä irrota. Täältä turvallisen etäisyyden takaa, heidän huomaamattomissaan, minä katson tätä hetkeä.

Sinireppuinen kuiskii jotain toisen korvaan. Rohkaisun sanojako? Jotain ikävääkö? Yhtäkkiä, kuin kevyestä yhteisestä päätöksestä, hän ryhtyy suutelemaan oranssireppuista. Tunnen häveliäisyyden nousevan harteille. Pitäisikö minun nyt kääntää pää pois ja antaa heille yksityisyys, ajattelen hämmentyneenä.  Mutta he eivät näe maailmaa ympärillään – he tuntevat vain toisensa. Ja kadun toiselta laidalta, minäkin tunnen heidät.

Naiset suutelevat pitkään päästämättä irti. Lopulta oranssireppuinen irrottaa kätensä, nostaa suutelijansa kevyesti ilmaan ja kiljahtaa onnesta. ”JESSSS!!”, he huutavat yhdessä, ja tie, joka aiemmin oli ollut viimainen tuuliputki, täyttyy nyt hienoisesti hämmennyksen sekaisesta, mutta vapautuneesta lämmöstä. Jotain merkittävää on tapahtunut, ja naiset haluavat huutaa sen maailmalle.

He suutelevat uudelleen. Huomaan bussipysäkille kerääntyneen joukon ihmisiä. Onko kukaan muu heistä huomannut tätä hetkeä?

Silmäkulmassani näen bussini lähestyvän. Ei, ei nyt, haluan tuntea tämän kaiken, ajattelen. Mutta samalla, kun auto saapuu laituriin, naiset tarttuvat toisiaan kädestä, ja lähtevät kulkemaan yhdessä pois. Kevyesti he kulkevat kadunkulman taa ja minä astun busiin. Näkymä ei hellitä mielestäni. Olo on hieman hämmentynyt, mutta merkillisen merkityksellinen.

Tiedätkö, minä luulen, että pääsin todistamaan näiden kahden naisen ensisuudelman julkisella paikalla. Arvelen nähneeni hetken, jossa jokin pelko poistui. Ja olen aika varma, että he toivoivatkin jonkun myöhästyvän bussista, pysähtyvän katsomaan ja kokevan heidän hetkensä – painamaan sille todisteensa. En voi tietää, mutta jos sinä olisit ollut vierelläni, luulen, että olisit tuntenut saman.

* * *

Tämän hetken minä vain halusin näin ystävänpäivänä kanssasi jakaa. Jostain syystä. En edes tiedä miksi, mutta kenties se ei vaadi selityksiä tai alleviivauksia. Tällaistakin voi kokea, kun pysähtyy katsomaan hetkeä.

 

Kiitos sinulle, rakas blogiystäväni, että olet ja saan jakaa kanssasi näitä merkillisen merkityksellisiä hetkiä!

/Ämmäsi

Priimaa pukkaa

Tiivistahtinen kaksipäiväinen kuvausputki takana. Nyt on takki tyhjä ja väsyttää, mutta en kyllä tiedä kuinka paljon julkean väsymystäni valittaa. Työni on nimittäin viimeiset kaksi päivää ollut istua ravintoloissa syömässä mahtavia aterioita ja juomassa maukkaita juomia upeiden ihmisten seurassa.

En malta odottaa, että voin esitellä sinulle lähemmin nämä kaksi naista

Ninan

IMG_3382 IMG_3394

ja Sarin.

He ovat olleet tärkeitä hahmoja elämässäni tänä kesänä, ja olemme päässeet tekemään mielenkiintoisia juttuja yhdessä. Kaikki selviää sinullekin kun on sen aika. Mutta jos jotain menoa kaipaat sillä välin elämääsi ja asut joko Helsingissä tai Tampereella tai olet jompaan kumpaan kaupunkiin menossa, voin suositella lämpimästi näitä kahta uutta ravintolaa:

Meksikolaista Oficinaa Helsingissä ja Frans et Marieta Tampereella. Rattoisia hetkiä vietettiin kuvausryhmän kesken näissä paikoissa. Ruoka oli hyvää ja juoma… huhhuh.

Juu, en minä valittaa voi. Kyllähän tässä aika iloinen saa olla, kun päivänsä voi viettää näin.

IMG_3389

Oficinassa maistui ruoka, mutta erityisesti nämä mielenkiintoiset drinkit. Tämän nimi oli ihan liian vaikea muistettavaksi, mutta ihan parin siemauksen jälkeen se alkoi jo naurattaa, joten voidaan ainakin todeta, että se täytti tehtävänsä.

IMG_3378 IMG_3375 IMG_3380

IMG_3395

Tampereen Frans et Mariessa puolestaan ehdottoman voiton vei tämä tamperelainen erikoisuus kuharievä. Nam!

IMG_3404

Ja käytiinpä vielä Tampereen taivaiden tasolla, hotelli Ilveksen 19. kerroksessa.

IMG_3386

Jotta näillä eväin priimaa pukkaa, ootapa vaan!

 

Truck Pilot of dreams – hitchhiking a fish truck

I’m waiting at a gas station in North Norway. Very nervous. I have a phone number, name and time. Nothing else. I’m about to jump on a fish truck and travel all the way from a far-away fishing village of Stø in Norway to Helsinki Finland. And go figure, fish truck seems to be the easiest and straightest way to travel this two-day trip. So I’ve decided to try hitchhiking.

Two days earlier I’ve got a name and a number. I’ve called an Estonian truck driver who drives up north every once in awhile. On the phone he’s welcomed me to come along with him and his fish. We’ve set a time and arranged to meet up at this very gas station. I’ve had two days to pack up my whole life in Norway and say my farewells to the beautiful fishing village of Stø – I’ve been working there as a line hooker for some months.

I’m confused. How am I supposed to behave? How does one climb in a truck tractor? Will it b a crazy ride on the thin and icy roads of Norway? Will I make it alive?

I mean, after all I’m a woman traveling alone in this crazy world.

And who’s the driver anyway? Do I have anything to talk with him? Trucks and I don’t know each other that well. Have I ever even met a truck driver?

My thoughts stop suddenly. Off it comes; a big fish truck. That must be it. I startle. The unknown, that’s what makes us ever so scared. And a fish truck can be unknown too.

* * *

I climb up to the tractor. Driver lifts my big, heavy backpack up and looks at me marveling. I’m embarrassed. A woman traveling. My whole life’s in that backpack.

Before we leave, driver goes to get coffee. Comes back in the truck and tells how great it is that at this gas station they have the best coffee in whole Norway – and truck drivers get it for free. That’s why he always comes here. He describes me excitedly how they used to give free coffee for truck drivers at many other gas stations too, but when people started bringing their own big thermos bottles and filling those up with coffee, they had to start charging again.

But he always comes here, no matter what, and only takes one small cup of coffee to go.

I can’t buckle up my seatbelt. Some weird system I’m can’t handle. Embarrassed again, I need to ask the driver to help me.

”This is my first time on a truck”, I mumble in English.

Estonian is his language. He only talks a little bit of Finnish, which is my mother tongue, so we’ve chosen to speak English. People say that Estonian and Finnish are similar languages to each other but I do not understand a single bit of Estonian.

* * *

Driver starts the engine. I look around in the tractor. I feel like a man with a capital M. Like, I’m in control of the whole planet. From up here.

From up here you see a lot. Almost everything. The whole world.

I’m peering outside the window. It’s a good day to travel. Roads are clean and wind’s not hard.

”It’s nice to have you here with me”, he says. ”For some reason I’ve got quite many people calling me lately asking if they could get a lift from me. The other drivers at our company said they never get these kinds of calls. It’s funny, like it would be meant that I get to travel with people like you”, he continues pondering to himself.

We return to discuss the weight of my backpack. I tell him that there really is my whole life inside that thing. The previous ones traveling with him have been on a weekend trip to Norway and had a lot less stuff with them. That explains why he’s been astonished by the weight of mine.

Suddenly I’m no longer embarrassed. And there, as we’ve driven not more than 30 minutes, I’ve already told the story of my life to an unknown truck driver. There’s no doubt in my mind longer. This could be a fun ride.

rekka3

Meelis is his name and he’s some years older than me, somewhere in between his thirties and forties. He’s been driving truck for years now. He studied in a Marine Academy in Estonia, but soon realized:

”I was born to ba a truck driver. When I was child, I had this book with pictures of different trucks. We had other car books at my home too, but for some reason I wanted to read that book over and over again. It was the best thing I had. If I was on a bad mood, my parents would bring me the book I would instantly calm down. I always wanted to drive truck. That’s what my dad and my grandfather did.”

The other sure thing for Meelis is Paris. That’s where he’ll take his wife soon. They’ve been planning this holiday for a long time and it is important.

”Have you ever been to the Eiffel tour”, he asks me a little worried. ”I have quite a bad fear of heights”, he says and looks at me with his big eyes.

See, Wife has found out that it would be a lot cheaper if they would climb the stairs up to the tower instead using the elevator.

But could Meelis do it?

Family, beloved children and dogs. Daughter’s piano lessons. Estonia. Truck. Those are the most important things in Meelis’ life. He calls his wife a Wife even though they’re not married. He’s been thinking about marriage a lot, though. They live in a small town in Estonia. That’s where Meelis spends a week in a month and the rest three he drives around the Northest parts of the Northern Europe. That makes it possible for him to buy an electric piano for his daughter and take his Wife on her first holiday abroad.

Even though Finland is to the opposite way when traveling to Paris from Estonia, Meelis wants to fly to Paris through Finland. He wants to show Wife the Helsinki airport because it’s been elected as one the most beautiful airports in the world.

Charles De Gaulle airport in Paris, on the other hand… That makes Meelis a little anxious. He’s heard that it’s big, dirty and quite confusing. Will they find their way to their hotel? They’ve already decided they will take a taxi from the airport, no matter what it costs.

Paris is a big thing.

My heart melts.

* * *

There’s a car driving in front of us. An Opel. Meelis tells me he’s just bough one of those. He’s been saving up money for a long time and his new car will be delivered to him soon. He’s excited.

”I think THAT is the most beautiful and the best car in the world”, he says staring incessantly at the car. Then turns to me looking like a question mark.

I smile. To me, up here in the tractor of the fish truck, that Opel is the most beautiful car in the world, too. What a feeling we share. Meelis is such a sweetheart and if one of those fish he’s delivering in this truck would to sit here with us, he would make it laugh too.

Definetly.

* * *

Were listening to CDs. East 17 and some Russian folk music. By now I’ve completely stepped into Meelis’ world. It’s a beautiful world. Full of passion, excitement, inspiration ja most of all humanity. I can’t stop thinking to myself how good it would do if each of us could get even a tiny piece of this feeling to their life.

”We used to be three best friends who would spend all our time together. Later on one of us became a plane pilot, one a helicopter pilot and me, I became a truck pilot”, Meelis tells me proudly.

Yes.

Truck Pilot.

* * *

We’ve been on the road for some hours now. Meelis takes a sip of his coffee. ”Still warm”, he hollers excited. Thermos mug is a great invention.

Somewhere in the Swedish Lapland, middle of nowhere, we stop on the side of the road. Night falls and it’s dark. We have to make a 45-minute-stop because of the law. When one’s driven long enough, they’ve got to stop no matter where they’re at.

”Well, you could say the law is a little stupid; on our route today I have to stop twice for 45 minutes. But law’s a law, and you gotta do what you’re told. No exceptions”, he says with serious look on his face.

Meelis takes his work seriously. It’s very important to him to drive safely and go by the rules. At this point, at the latest, I know I’m in good hands. He really stands up for his title: a pilot. A Truck Pilot.

Wind outside is getting harder. Every once in a while other trucks pass us, and the tractor where we’re sitting in swings.

Pitch black everywhere and we’re sitting quiet.

”Do you believe in something higher? That, like, what happens to us when we die?”, he asks suddenly, out of nowhere.

And there we sit, the two of us, strangers to one another, people from different worlds; somewhere in the Swedish desert talking about  belief. Hope and love. Souls and their destination.

It’s starting to snow.

* * *

45 minutes. Meelis lifts up the coffee mug.

”Oh, there’s still some coffee left”, he smiles.

He’s already told me how he won a small lottery win with Wife. How to spend the money was clear to both of them. They bought an espresso machine, the biggest treasure. When the machine was carried home six years ago, it has been the heart of their house.

We share the same passion. Strong, dark coffee. I would die for a coffee right now, but I don’t dare to drink any. That would mean I would have to run straight to restroom and I don’t want to be reason for another stop. Restroom breaks are the only topic I don’t dare to talk about with my Pilot. Funny.

rekka4

Love and taking things seriously. Those are the first words I would use to describe my Truck Pilot’s attitude towards his work. They seem to be the most important principles to his whole life.

”This is my dream job, I know nothing better”, he tells me. ”The serpentine-like roads, being alone in this tractor, time to think, the feeling of freedom and peace. I need nothing else”, he replies when I ask how he would describe the best parts of his work.

* * *

Now we’re standing at a gas station next a big supermarket in Kiruna, Sweden. It’s time for the other 45-minute-break of today. One shouldn’t park here. Many supermarkets have prohibited trucks to park on their parking lots.

”That feels kind of dum, where can we stop on our regulated breaks?”, my Pilot asks.

But we’re ready to take a risk risk now. Just a little one. I promise to do the talking in Swedish if something comes up. Meelis runs in the supermarket and comes back with a cooking pot.

”I have a little apartment in Finland, and I want to cook there”, he clarifies to me.

I guess I’m looking a little confused because of the pot.

I run to the gas station. To go to restroom. I look at the coffee machine longingly but still don’t dare to get a cup. I grab a sandwich and return to truck. I’m glad my Truck Pilot bought a pot so he can make proper food at home. I wonder what kind of food he likes to cook. That’ll be our topic for the next hour.

* * *

We’ve been travelling for 12 hours. I notice a familiar sign. ”Suomi, Finland”, it says. Travelled through Norway and Sweden, were in Finland now. Still another 12 hour-drive from my hometown Helsinki.

But now we’ve done enough driving for today. I’m spending night at a bead and breakfast in Pello, Finland, and Meelis goes to his Finnish home with his pot.

”Do you want to take a risk and leave your backpack here for the nigh”, he asks me a little shyly. ”I mean I thought if you don’t trust me – it can be for here for the night, but I just thought if you’re afraid of me stealing something.”

I look at him. I trust this man I’ve known for 12 hours more than many others I’ve met in my life. I could not think of him doing any harm to me. I tell this to my Truck Pilot. He smiles. Backpack spends the night in the truck tractor.

That’s for sure.

rekka1

And in the morning, right on time as planned, there he is with his coffee mug in his hand. I had coffee this morning too. It was terrible. I had a coffee machine in my room but no coffee filters. So I had to use toilet paper as filter and that became a coffee catastrophe. This is a thing I don’t, for some odd reason, dare to tell my Pilot.

Weather’s turned bad. We have stop all the time to clean the windscreen wipers and drive very carefully. But I’m not worried; I’m in good hands. Despite the bad weather this day goes fast. I’m a little sad. There are still so many things I’d like to ask my Pilot.

The dreams. How Finland looks like in the eyes of a foreigner. The list goes on. But I know: next time I’ll travel to Norway I’ll  have a friend to ask a lift from. Then we can continue sharing our thoughts.

And if we were never to meet again, I’ve experienced something rare and unique during these two days with my Pilot. I’ve met a new person, got plenty of new ideas, gotten to see a whole another world – that of Meelis’. I’ve experienced what passion, joy of work and positive thinking are. I’ve felt how it is when someone loves another so much that despite the killing fear of the heights they are ready to climb the Eiffel tower.

* * *

For me this trip also meant a beginning of something new. After my adventure in Norway I had to start looking for a new job in Finland. What ever will happen to me next, I knew one thing: I want to live my life as Meelis does. Have the same open and loving attitude towards life. What ever you do, the only thing that matters is love towards what you’re doing. That’s what Meelis, my Truck Pilot taught me. He is the best example of the kind of person every employer needs.

Meelis is the kind of person this whole world needs.

I step out of the truck thinking how surprised Meelis was of the fact that he’s gotten so many people to travel with him. I’m starting to think that really is meant to be; that there’s been a reason to this ride.

There must be. I’m quite sure.

Positive.

 

* * *

This article was first published on my blog in Finnish on February 8th 2015

Salainen paikka

Minulla on salaisuuksien viikko. Eilen salaisuuksien nyhertäminen uuteen päiväkirjaani meni niin pitkälle, etten kirjoittanut blogiini mitään. Älä ihmettele jos seuraavina päivinä en aina kirjoita; se tarkoittaa vain, että olen rustaamassa muistiin salaisuuksiani. Niitä tuntuu olevan paljon. Nyt on ilmassa monta palloa ja menoa paljon, että blogiajatukset ovat vähän vähäisemmät.

 
Rakkauden Saarelle saatiin vihdoin upea ilma ja auringonpaiste! Nyt jos koskaan kannattaa mennä luontoon ja nauttia tästä hienoimmasta voimavarasta ja oikeudesta, joka meille kaikille on annettu. Kesä on kauneimmillaan. Ja tuo hurja tuuli tuolla ulkona, se auttaa muistamaan, että ihminen on vain pikkuruinen osa tätä kaikkeutta – ihan kaikkea me emme voi kontrolloida. 

Siispä varo, että tuuli ei vie sinua mukanaan. Tai oikeastaan, otetaanpa takaisin: jos vie, saatat päästä mielenkiintoisiin seikkailuihin. Heittäydy siis tuulen vietäväksi jos se sinut mukaansa haluaa napata! 

Tuo on minun salainen paikkani. Siellä minä käyn tuijottamassa merta, tyhjentämässä ajatuksiani ja imemässä uutta virtaa. 

Onko sinulla salaista paikkaa luonnossa? Millainen se on?

Kauneutta keskiviikkoon, kultaseni!

/Äm

Tulin, näin ja roikuin!

AAAAAAAAAAAAA! Mä tein sen! Vaikkei näistä kuvista ehkä uskoisikaan, on vähän vakaavaa työttöä niissä…

ylös1 ylös2

Nämä kuvat on otettua hetkeä ennen kuin nousin kauppakeskus Forumin seinälle Helsingin keskustassa. Roikuin yläilmoissa pienessä portaledge-teltassa ja vietin unohtumattoman hetken Patrick Pata Degermanin seurassa. MaiLaife haaste oli pelin nimi.

Huomenna lisää! Tulossa on videota, kuvaa ja tunnelmia. Nyt olen niin innoissani, että en kykene tuottamaan ajatuksia.

Kiitos upeista ajatuksistanne ja viesteistänne eiliseen blogiini Kun Samppanjapissiksestä tuli perustulon kannattaja. Se, miten nämä vaikeita asioita käsittelevät blogini meitä yhdistävät sekä tuovat inspiraatiota ja uskoa samanlaisissa tilanteissa painiville antaa minulle uskoa siihen, että olen oikealla tiellä. Vaikeista asioista on jonkun puhuttava. Vaikka minä välillä mietin onko mitään järkeä repiä itseäni näin auki edessänne, joka kerta kun ylitän häpeän rajan ja kuulen tai näen vastineenne, tiedän että tämä kaikki on sen arvoista. Vaikka tämä kuulostaakin vähän ylevältä, koen, että minun tehtäväni on rikkoa rajoja ja omalla esimerkilläni kannustaa myös sinua uskaltamaan. Välillä ne rajat ovat henkisiä, välillä fyysisiä. Käsi kädessähän ne kulkevat. Voin kertoa, että vaikka tänään kokeiltiin vähän fysiikan lakeja, myös pään sisäiset rajat olivat koetuksella.

Hurjaa tiistaita teille, huipputyypit. I love you!!!

/Ämmä

Maisema muuttuu

IMG_9655-0

IMG_9655
Jos vertaat tuota yllä olevaa viime aikoina ottamiini kuviin, niin onhan tämä tämän päivän maisemani vähän erilainen. Moottoritie bussista kuvattuna.

Maisemat vaihtuvat. Nyt olen Helsingissä. Vilkas päivä takana. Pää ei pysy perässä. Tänään maiseman ja harmaan sään lisäksi ihmetyttävät pääkaupungin korkeat talot.

Olenko minä kutistunut?

Voiko tällaisessa ajassa perspektiivi muuttua näin täysin? Talot kohoavat korkeuksiin ja minä pieni ihminen vaellan niiden varjossa loskassa.

Siellä ja täällä – missä on oikea olla?

Eilen ja tänään on ollut aikaa ajatella. Olen miettinyt paljon sitä, mikä tämän kaiken pointti oikeastaan on. Miksi olen täällä? Miten ihmeessä olen päätynyt tähän kylään, joka puhkuu nyt hiljaisuuttaan. Lokki kiertää kotimökkiäni ja kirkuu. Seinät ovat ohuet ja tuntuu kuin se kaartaisi suoraan ympärilläni. Jos laitan silmät kiinni ja hengitän syvään, voin tuntea sen siinä.

Minä mietin, miksi.

Ei.

Minä mietin, mitä.

Mitä tapahtuu? Mitä tämä on?

On jännä miten nopeasti sitä unohtaa menneet. Siis minun kohdallani sen, miten vaikeaa minulla oli asettua Suomeen siellä viettämieni kymmenen kuukauden aikana Ruotsista tulon jälkeen. Kuinka yksin ja juurettomana koin olevani siellä välillä. Koko ajan tunsin, että se oli jotenkin väliaikaista. Että se oli jonkinlainen välietappi ennen jotain muuta. Jos olet seurannut blogiani pidemmän aikaa, tiedät ehkä mistä puhun.

Ja sitten tuli se jokin muu. Tämä. Nyt kun olen täällä, en voi välttyä pohtimasta olisiko elämäni kuitenkin ollut siellä ”oikeampaa” tai minulle soveltuvampaa kuin täällä. Täällä on upeaa, kaunista, ruoka maistuu paremmalta kuin aikoihin. Saan tuijottaa merta kirjoittaessani. Kotkaa. Kuulla lokin. Ihmisten hyvyys tuntuu kaikkialla. Rauha on sanoinkuvaamaton. Mutta silti mietin mitä tekisin juuri nyt siellä. Helsingissä. Omalla maallani.

Onko se minun oma maani?

Kummallisia ajatuksia. En tiedä tarkoitusta. Olen tyytyväinen kaikkeen täällä, mutta en ymmärrä. En käsitä sitä, miten tämä kaikki on tapahtunut. Ja mitä nyt tapahtuu?

Mitä tapahtuu siellä?

Mitä tapahtuu täällä?

IMG_8052

Vaeltelimme eilen Hermannin kanssa Kyststien-rantareittiä. Näissä maisemissa niin minä kuin koirani tunnemme kyllä olevamme juuri oikeassa paikassa.

 

Ehkä välillä on tärkeää pysähtyä miettimään etäisyyttä välillä siellä ja täällä. Sunnuntairauhaa sinulle, ystäväni! Oletko sinä miettinyt, missä sinun on oikea olla?

 

Helsinki City Girl

Sunnuntai! Huomenta! Sadetta! Mutta vain ulkona, ei mielessä. Vaikka vähän väsyttääkin.

Havainto eiliseltä: Helsingistä on tullut viimeisen parin vuoden aikana täältä poissaollessani todella mielenkiintoinen City. Tänne on popsahdellut jos jonkinlaista uutta ravintolaa ja kuppilaa; sellaista maailman meininkiä, jota tänne on kaivattu. Siihen kun lisätään vielä eilinen Pride- ja Tuska-kansa, jotka vilistivät kaupungilla sulassa sovussa, niin johan siinä ihan heräsi henkiin Helsinki City Girl.

Eilisilta vietettiin näitä Helsingin ihmeitä tutkien hauskalla kaveriporukalla.

pimeys

Näin meillä Suomessa juhlitaan keskikesää! Mennään pimeimpään mahdolliseen ravintolaan (jonka nimi sattuu vielä olemaan Liberty or death) kynttilän valoon! Tuskaa ja pimeyttä! Ja Legopäädrinkkejä…

IMG_5635

Oikeasti Libery or death oil aivan upea paikka. Oli kuin olisi astunut johonkin New Yorkilaiseen drinkkibaariin. Tykkäsin! Kovasti. Ihana tunnelma ja mahtavaa musiikkia. Baarimikoista puhumattakaan.

IMG_5650

Sit maisteltiin suomalaista viskiä. Kyrönmaan matkailunedistämiskeskuksessa. Go figure! Tai ensitislettä se kai oli, viski kun vaatii kolmen vuoden kehittymis? kyspymis? valmistumis? (valitse joku edellä olevista vaihtoehdoista, minä en tiedä oikeaa sanaa tällä lyhyellä viskioppimäärälläni) ajan ennen kuin sitä voi kutsua viskiksi. Mutta Alkoon tämä Kyrö Distillery Comanyn valmistama maailman mittakaavassa harvinainen suomalainen single malt -ruisviski on kohta tulossa. Upea tarina, suomalaiset tyypit ovat vain yhtäkkiä alkaneet näitä Rye Rye viskiä ja Gin Gin -giniä valmistaa. (Tarina tässä vähän mutkat suoriks -tyyppisesti, mutta googlaa, miljoonat muut blogit tästä tarinasta ovat jo kirjoittaneet, sillä jos jossain, niin suusta suuhun -markkinoinnissa tämä porukka on onnistunut.)

Kyrönmaan matkailunedistämiskeskus -pop up baari oli eilen viimeistä päivää auki ja sinnehän me suuntasimme.

IMG_5631

Mielenkiintoiset maut. Maistoin ruistisleeseen valmistettua drinkkiä. Ihmiselle, joka ei juuri dokaile, aika napakkaa oli, mutta hyvää! Täs myö ollaan ihanan, rakkaan Elinan kanssa.

IMG_5629

IMG_5632

Kyrönmaata suosittelen, vaikka pop up sulkeutuikin meidän käyntimme jälkeen. Liberty or death ei järkkynyt vierailustamme niin paljoa, että olisi ovensa heti sulkenut, joten mene nyt vaikka sitten sinne seuraavaksi kun kaipaat hyvää drinkkiä inspiroivassa tunnelmassa.

Semmost tähän aamuun. Minä lähden seuraavaksi brunssille. Sitten salille. Ja illalla pääsen VIHDOIN pelaamaan tennistä! Puolen vuoden tauon jälkeen! Helsinki City Girl is on fire!

/Ämmä, HCG